sunnuntai 18. elokuuta 2019

Avoin vai perinteinen alku?

Taas eletään koulu-uutisten aikaa. Vähän harmittaa, että tänä syksynä on taas julkisuudessa liikkunut erilaisia kielteisiä juttuja "uudenlaisesta" oppimisesta, jota ops muka vaatii ja myös uusista koulujen tila-ratkaisuista. Tavaksi on näköjään tullut reagoida otsikoihin ja mielipiteet ovatkin totuuksia. Eikä tuo kulunut "tutkimusten mukaan" ole kadonnut omien mielipiteiden perusteluista. No, ei näin ole aina ja tämä voi olla marinaakin, mutta nopeutunut tiedonvälitys ja some-maailma muuttavat informaation käsittelyä. Kriittinen uutisten arviointi on entistä tärkeämpää.

Ja asiaan. Koulun aloitukseen on kehittynyt uudehko pedagoginen järjestely, jota kutsutaan nimellä avoin alku. En tiedä missä ja miten ajatus on kehittynyt, mutta tutkittua tietoa sen vaikutuksista ei taida löytyä. Kouluissa tehdään siten kokeilua ilman mittauksia. Juttu voi silti toimia. Ajatus on, että ekaluokkalaiset ovat kaksi, kolme viikkoa yhdessä ilman luokka- tai ryhmäjakoa. Opettajat päättävät sitten tuon  tarkkailujakson jälkeen luokat ja luokkien opettajat. Perusteena on ollut, että siten saadaan toimivat luokkajaot. Olen kyllä hiukan skeptinen, vaikka ajatus on varmasti hyvä.  Opettajien yhteistyö varmaankin lisääntyy, se on positiivista. Järjestelystä puuttuu nähdäkseni ryhmädynamiikan tuntemusta ja ehkä muutenkin asettumista oppilaan ja kotien asemaan. Toki tätä avointa alkua toteutetaan hyvin eri tavoin. Joku tapa on parempi kuin toinen.

Mutta sitten (toivon mukaan kannustavaa) kritiikkiä. Aika monet avoimen alun perustelut, joita olen lukenut, eivät oikein kestä lähempää tarkastelua.
Sanotaan, että opettajat oppivat tuntemaan oppilaat ja näkevät keiden kanssa menee hyvin ja keitä ei pidä laittaa samalle luokalle. Parin, kolmen viikon aikana on kuitenkin melko mahdotonta tehdä kattavia havaintoja eri kombinaatioista, tai päätellä oppilaiden käytöksen syitä. Suurin ongelma on, että muutama ensimmäinen viikko menee ekaluokkalaisilla yleensä ns. kuherruskuukausivaiheessa. Uudessa ympäristössä ihmisen käytös muuttuu ja vasta tuntiessaan olevansa turvassa yksilö toimii ryhmässä normaalisti.
Sanotaan myös, että kaikki oppilaat oppivat tuntemaan toisensa ja toimimaan kaikkien kanssa yhteistyössä. Ei se ihan niin helppoa ole. Tämä riippuu sitten siitä, mitä tuntemisella tarkoitetaan. Kun suurin osa on uudessa ympäristössä ja osittain vieraiden kanssa, on ensisijainen tarve kuulua johonkin. Kiinnittyminen tapahtuu parhaiten pieneen ryhmään, ei esimerkiksi 50:nen oppilaan laumaan. Nimiä ja kasvoja voi toki oppia tuntemaan, mutta 7-vuotias ei millään pysty luomaan luottamussuhdetta vaikka 50:een eri oppilaaseen parissa, kolmessa viikossa. Luottamussuhde kumminkin tarvitaan, jotta yhteistyö on tuloksellista.
Ryhmädynamiikkaan kuluu, että iso joukko toisilleen vieraita ihmisiä on helposti negatiivinen ja vihamielinen. Kouluun tullessaan monet pienet oppilaat jännittävät ja hakevat turvaa. Vaihtuvat aikuiset, vaihtuvat ryhmät ja vaihtuva tila eivät varmaankaan voi tuottaa kaikille turvallisuutta. Sosiaalisesti joustavat varmasti pärjäävät. Avointa alkua onkin usein muuteltu palautteen perusteella.
Ehkä siihen voidaan luoda suhteellisen hyvin toimiva muoto. Luulisin että järestely, jossa oppilaiden ryhmä on kiinteä, mutta kiertää eri opettajilla, on parhaiten toimiva. Oppilaiden ja vanhempien osallistuminen ja kuuleminen olisivat myös tärkeitä.

Hieman ihmettelin erään kouluviranomaisen lausuntoa että parissa viikossa opettajat saavat enemmän tietoa oppilaista, kuin mitä saisivat esikoulun opettajilta. Melkoisen vähättelevää, jos vuoden havainnointi ei ole enemmän kuin kaksi, kolme viikkoa.

Itselläni on hyviä kokemuksia yhteistyöstä esikoulun opettajien kanssa. He ovat asiantuntijoita, joiden tietoa kannattaa käyttää hyväksi. Luulenpa, että jo keväällä alkava tiivis yhteistyö korvaisi hyvin avoimen alun. Olisi ekaluokklaiselle tosi tärkeää, jos jo tutustumispäivänä näkee luokkansa, ryhmänsä ja opettajansa. Tärkeää on yleensä tietää, että se paras kaveri on samalla luokalla turvana. Koulu voi tukea oppilaidensa turvaverkkojen kiinteyttä.

Monissa kouluissa toimii jo esiopetus. Ainakin näissä kouluissa voidaan ihan oikeasti rakentaa sitä yhtenäistä opinpolkua, johon kuuluu ennustettavuus oppilaan näkökulmasta. Koulu on oppilaita varten.

Nämä ajatukset nousivat mieleen,  kun luin Hesarista erään äidin kokemuksen kahdesta erilaisesta aloituksesta. Kyseessä on tietysti vain yksi kokemus, mutta siinä tulee esiin se, keitä varten koulu on:







torstai 15. elokuuta 2019

Sukupuolittunut syrjäytyminen

Palaan vielä hiukan edelliseen aiheeseen. Löysin melko puhuttelevan diagrammin nuorten miesten huono-osaisuuden lisääntymisestä- ja syntyvyyden laskusta:



Kuva on Anna Rotkirchin haastatteluun perustuvasta artikkelista Talouselämä -lehdessä 28.7.2018. Mitä ihmettä on tapahtunut noin vuosien 2009- 2012 tienoilla? Muutos näyttää jyrkältä, mutta on kehittynyt tietenkin vähitellen murtumapisteeseen. 
Linkki artikkeliin tässä. Väestöliiton tutkimusprofessori ja naistutkija on miestenkin asialla:

"Jos tyttöjen koulutulokset olisivat yhtä huonoja kuin poikien, sitä pidettäisiin kansallisena skandaalina" sanoo tutkija.

Nuorten miesten syrjäytyminen näyttää tuon tilaston valossa olevan kansallinen ongelma. Huono-osaiset nuoret miehet eivät perusta perhettä. Huoltosuhteen vajaus ei ainakaan näillä trendeilla korjaudu.

Uskallanko väittää, että sterotyyppinen kuva tytöistä ja pojista koululaisina on vain vahvistunut, kaikesta tasavertaisuuspuheesta huolimatta? Olemmeko nyt siinä vaiheessa, että poikien ei odotetakaan pärjäävän koulussa yhtä hyvin kuin tyttöjen? Pojat ovat keskittymättömiä pelaajia, jotka eivät lue. Toisaalta poikien tuloksissa on paljon enemmän kirjoa kuin tyttöjen. Parhaat tulokset omaavissa on paljon poikia, mutta sitten koulupudokkaista suurin osa on poikia.

Mitä koulussa voi ja pitää tehdä? Tuohon ei varmaan löydy yhtä hyvää vastausta. Jotain kuitenkin pitää tehdä, jotta heikoimmin koulusta suoriutuvat pojat saadaan uskomaan itseensä ja osalliseksi yhteiskuntaan. Pelkkä yksilöllinen tuki ei riitä, luultavimmin tarvitaan rakenteellisia tai koulujen toimintakulttuuriin liittyviä ratkaisuja. 

Itse uskon yhdessä oppimisen tuottamaan iloon ja imuun. Rakentamalla koulujen kasvatusohjelma ja siihen sosiaalisen pääoman karttumisen tavoitteet ja keinot, saadaan oman elämän hallintaan tarvitavia taitoja myös heille, jotka eivät niitä autonomisesti opi. 

sunnuntai 11. elokuuta 2019

Tytöt ja pojat, erilaisia ?

Kansallinen koulutuksen arviointikeskus eli lyhyemmin KARVI (ilman -nen loppua) julkaisi lukuvuoden alun alla merkittävän tutkimusraportin. Ensimmäistä kertaa oli Suomessa tehty viime vuonna  laaja mittaus ekaluokkalaisten osaamisesta koulun alkaessa.

Linkki julkaisuun












Tulokset olivat osittain odotettuja ja osittain hiukan yllättäviä. Odotettua oli vaikka, että alueelliset erot osaamisessa olivat pieniä ja se, että yksilöiden välillä on osaamisessa suuria eroja. Tätähän selittää varmaan suuret erot etenkin  kehityksen nopeudessa ja kotitaustat. Yli puolet osasivat jo lukea ainakin auttavasti. Hyvät äidinkielen taitajat olivat hyviä myös matematiikassa.

Sitten se kiinnostava osuus. Kun tarkastellaan tyttöjä ja poikia erillisinä ryhminä, oli nähtävissä kaksi merkittävää eroa: Poikien osaaminen tai lahjakkuus jakautuu suuremmalle kirjolle kuin tyttöjen. Pojat valtaavat sekä osaavimpien että osaamattomien joukosta suurimman osuuden. Sitten pojat ovat matematiikassa parempia ja tytöt äidinkielessä jo ekaluokan alkaessa. Nämä erot eivät ainakaan pienene kouluvuosien kuluessa. Tutkijat kirjoittivatkin : "Tyttöjen osaaminen oli keskimäärin hieman parempaa kuin poikien. Poikien taidot taas jakaantuivat laajemmin kuin tyttöjen: suurin osa sekä heikoimpaan että parhaimpaan kokonaisosaamisen pisteluokkaan kuuluvista oppilaista oli poikia. Tästä huolimatta sukupuoli ei ole olennainen selittävä tekijä osaamiseroissa. Erojen selittämiseen tarvitaan tarkempia analyyseja, joissa otetaan huomioon esimerkiksi oppilaiden huoltajilta saadut taustatiedot."  Hmm, onkohan noin? Matematiikan ja äidinkielen osaamisen eroihin ei juuri puututa.

Olisi hauska kuulla toisen tieteenalan, esimerkiksi evoluutiobiologien tulkintaa asiasta. Onko mahdollista, että muutama satatuhatta vuotta metsästäjä- keräilijöinä, jolloin työt ovat sukupuolittuneet, on muokannut myös hermostoja? Miesten on pitänyt metsästysretkillä suunnistaa, naiset ovat tarvinneet kommunikaatiotaitoja, ihan vaan esimerkiksi. Esimerkiksi naisten ja miesten mielenterveyssairaudet näyttäytyvät tilastoissa olevan erilaisia. Vaikkapa autismin kirjo ja yleisyys on miehillä suurempi, naiset taas masentuvat.  Voivatko erot johtua vain kasvatuksesta? Vähän kyllä epäilen (vaikka en ole ollenkaan asiantuntija tässä), että ei, varsinkaan nykyisin kun kasvatus on jo samankaltaistunut aika paljon.  Sankaritkin ovat jo naisia yhtä usein kuin miehiä.

Edellisessä opetussuunnitelmassa oli maininta siitä, että tyttöjen ja poikien erilaisuus tulee huomioida. Nyt tämä maininta on vähin äänin poistunut. Siitä kyllä vallinnee yksimielisyys, että pojat kypsyvät usein tyttöjä hitaammin. Siitä seuraa, että tytöillä on etua koulun alkaessa, varsinkin kun edistymistä arvioidaan samoin perustein. Mutta onko mahdollista myös se, että tyttöjen ja poikien, miesten ja naisten kiinnostuksen kohteet painottuvat myös jonkin muun kuin kulttuurin vaikutuksesta? Varmaankin asia on vaikea selvitettäväksi, mutta kyllähän pitkällä opettajauralla on usein näyttänyt siltä, että jotain keskiarvoisia eroja on. Ja sehän on ihan hauska asia.

On sanomattakin selvää, että ihmisiä pitää kohdella yksilöinä. Etenkin kasvatuksen ja opetuksen ollessa kyseessä, on yleisten tavoitteiden lisäksi tunnistettava kunkin yksilön mahdollisuudet ja tarpeet. Kun koulu näyttää nykyään syrjivän poikia huonompien arvosanojan ja koulutuksesta putoamisen muodossa, olisi syytä paneutua syihin tarkemmin. Jotta voidaan kohdella yhdenvertaisesti, on tunnettava ne olosuhteet joissa yhdenvertaisiksi kasvatetaan ja kasvetaan. Yhdenvertaisuus ei välttämättä tarkoita samanlaisuutta.


sunnuntai 4. elokuuta 2019

Itseohjautuvuus on luonnollista

Elokuussa alkaa vanhasta tottumuksesta tuntua, että pitäisi ajatella jotain...
Koulujen aloitus lähenee, ja opettaja suuntautuu uuteen lukuvuoteen. On aina hyvä ja kiva jos voi kokea tuovansa lukuvuoteen uusia ajatuksia ja sitä myöten käytäntöjä. Opettaminen on viime kädessä kuitenkin tekemistä.

Heinäkuussa luin oikein hyvän kirjoituksen Hesarista. Filosofian tohtori Perttu Salovaara kirjoitti Pomottomia yhteisöjä on aina ollut, hierarkia ei sovi kaikille (HS 23.7.)
Kirjoitus oli minusta riemastuttavan selkeä. Yksinkertainen ajatus oli, että autonomian tarvetta on aina ollut yhteisöissä, itseohjautuvuus ei ole uutta tai jotain ihmeellistä. Näin ajattelen  itsekin. Ilman kykyä toimia sekä yhteisön jäsenenä että yksin  itsenäisesti, olisimme lajina jo kadonneet. Kyse onkin tässä ajassa siitä, missä olosuhteissa kyky toimia itsenäisesti kehittyy parhaiten ja miten sen oppimisen herkkyyskausia osataan hyödyntää. Koulukeskusteluissa kuulee usein, että oppilaat eivät ole kypsiä itseohjautuvuuteen. Näen asian niin, että silloin ei harjoitusohjelma ole toiminut. Itse asiassa on kai niin, että lasten ja nuorten mahdollisuudet harjoitella yhteisötaitoja, kuten itseohjautuvuutta, ovat kaventuneet jatkuvasti. Ajattelen vaikka perheiden pientä kokoa, sukujen hajoamista, koulukokojen suurenemista ja aikuisten ohjaaman vapaa-ajan toiminnan jyrkkää lisääntymistä. Tämän seurauksena eri-ikäiset lapset on eristetty toisistaan ja spontaania harjoitusta itseohjautuvuudellekaan ei juuri saada.

Sen sijaan että nyt sanoisimme että lapset ja nuoret eivät ole kypsiä tai eivät osaa olla itseohjautuvia, pitäisi koulussa täyttää harjoitumahdollisuuksien vaje. Tämä edellyttää tosin monien rakenteiden ja käytänteiden muutosta.


Koulu on järjestetty hierarkkisesti. Jotenkin tämä organisaation rakenne on minusta vaikuttanut liikaa opetusjärjestelyihin, opettajan harjoittamaan pedagogiaan. Salovaara ihmettelee, miten viimeiset 100-150 vuotta on uskottu johtajiin, alfauroksiin, ilman vaihtoehtoja. Koulussakin  opettaja on johtajan kuva. Käsitys johtajuudesta heijastuu opettajan toimintaan. Olisko mahdollista muuttaa kuvaa johtajuudesta? Niinhän useissa menestyvissä yrityksissä on tehty. 

Pidätkö pomottamisen kohteena olemisesta? Ehkä sitä voi kysyä itseltään lukuvuoden alkaessa. Sitten voi asettua oppilaan asemaan. Hänellä lienee sama kokemus opettajan "pomottamisesta". Itseohjautuvuus kehittyy parhaiten luottamuksen ilmapiirissä, askel kerrallaan. Itseohajutuvuutta voi kokemukseni mukaan parhaiten harjoitella oppivassa ryhmässä, joka kehittyy vähitellen. Ryhmä voi korjata yksilöidensä puutteita itseohjautuvuudessa, yksilö ei kovin helposti korjaa toimintaansa itsenäisesti.

Olen kesän kuluessa pohtinut koulun tehtävää pienessä työryhmässä siitä näkökulmasta, mihin kannattaisi koulutuksen kehittämisessä nyt kiinnittää huomiota. Huomasimme että opetussuunitelma antaa tehtäväksi kerryttää ihmillistä (osaaminen) ja sosiaalista pääomaa. Taitaa olla niin, että koulussa toiminta on suunnattu enimmäkseen tuohon imhimillisen pääoman kerryttämiseen. Onhan niiden tavoitteiden arviointiin melko selkeät mittaritkin. Sosiaalinen pääoma kuvataan opisssa tiivisti :  "sosiaalinen pääoma muodostuu ihmisten välisistä yhteyksistä, vuorovaikutuksesta ja luottamuksesta". (ops luku 3.1)

Sosiaalisen pääoman kertymiseksi tarvitaan selkeämmät tavoitteet vuosiluokittain. Sosiaalisen pääoman riittävä kertyminen ratkaisee hyvän elämän mahdollisuudet ja torjuu esim. syrjäytymistä.  Väitän, että sosiaalisen pääoman kerryttäminen on tässä ajassa koulun tärkein tehtävä. 

Itseohjautuvuus lienee eräs tärkein yhteistyön ja oman elämänhallinnan väline. Sitä pitää harjoitella, kuten muitakin yhdessä toimimisen taitoja. Minusta on tarpeen muuttaa opetuksen painopistettä tähän suuntaan. Muuta osaamistaan yksilö voi aina täydentää, mutta puutteet vuorovaikutustaidoissa rajoittavat yksilön mahdollisuuksia löytää paikkansa yhteisössä. Jotta painopistettä opetuksessa ja kasvatuksessa voidaan siirtää yksittäisten aineiden sisällön opettamisesta sosiaalisen pääoman kertymisen ohjaamiseen, tarvitaan opettajilta entistä enemmän yhteistyötaitoja ja usein uusien ajatusten ja menetelmien omaksumista. Sehän on usein mukavaa. 




sunnuntai 14. heinäkuuta 2019

Kiire on valinta

Kesäloma tai kesä yleensäkin on vähän ristiriitainen aika suomalaisille etenkin. Toisaalta lyhyen kesän aikan  pitää ehtiä kaikki ja toisaalta rauhoitutaan ja nautitaan kesästä.

Olen lukenut joitain stressi- ja kiireuutisia. Opiskelijat ovat väsyneitä ja työelämä kuluttaa. Kasvattajana ajattelen, että annamme kovin huonon esimerkin jatkuvalla kiireellä. Koulussakin opettajalla on usein kiire ja siihen voi vedota myös suhteessa oppilaisiin ja vanhempiin. Kiire kuulostaa nykyisin ihan hyvältä syyltä  siihen, että jotain jää tekemättä. Voi olla jopa niinkin, että pitää olla kiireinen, jos aikoo antaa itsestään hyvän kuvan työntekijänä. Jopa eläkeläiset  kertovat mielellään, miten kiirettä pukkaa. Kiire on kuitenkin mielentila. Toisia kiire motivoi toimintaan ja toisille se on lamauttavaa.

Olen aina inhonnut kiirettä. Jos onkin kiire, pyrin hidastamaan tapahtumia ja tekemään tärkeimmät asiat ensin pois. Toisaalta laiskana ihmisenä hyödyn paljon takarajoista. Ajanhallinta lienee elämänhallintataidoista eräs tärkeimpiä, vaikka sitä ei opeteta oikien missään. Varmaan pitäisi koulussa opettaa, ensin opettajille ja sitten oppilaille. Esimerkiksi nyt kaivattu itseohajutuvuus ryhmän tai yksilön tasolla toteutuu vain, jos ajanhallinta on kunnossa.

Siitä piti kuitenkin kirjoittaa, että kiire on harmillinen vaiva, koska se kasvattaa useimmille stressiä ja aiheuttaa väsymystä ja luovuuden vähenemistä. Kuitenkin se on melko paljon itse aiheutettua, omien valintojen seurausta. On tietenkin totta, että työpaikan kiireitä ei voi aina säännellä itse, mutta on paljon aikaa töiden ulkopuolella, josta voi päättää. Työelämässäkin on usein nähtävissä että innostunut ihminen ottaa liikaa töitä. Opettajalla on edelleen hyvin itsenäinen työ, jossa ajankäytölle on hyvin joustavat rajat. Opettaja voi itse torjua kiirettä, ei sitä kukaan muukaan yleensä tee.

Kun kiire on mielentila, joka tarttuu ja hallitsee, sitä pitää torjua. Parhaiten se voisi onnistua vapaa-ajalla. Aika monet ihmiset kuitenkin järjestävät kiirettä nykyisin myös vapaa-ajalleen. Etenkin lapsiperheissä voi olla tilanne, että viikon jokaisen päivänä joku harrastaa jossakin. Perhe ei ole koskaan kotona, rauhassa. Muistelen hiukan nostalgiasilmälasit päässä, että lapsuudessani oli vain sunnuntai vapaapäivä, mutta se oli kiireetön. Käytiin kävelemässä, ja usein iltapäivisin vierailulla. Nyt ajankäytön tehokkuus on usein uusi normi sekä töissä mutta myös kotona. Jos kiirettä ei voi vaihtaa toisinaan joutilaisuuteen tai ainakin hitaaseen toimintaan, ei kiireen aiheuttamasta stressistä voi toipua. Kiireestä voi tulla elämäntapa, ihan huomaamatta. Siitä voi olla jopa vaikea luopua.

Opettajalla on erityisen suuri vastuu omasta ajanhallinnastaan. Jos opettaja on kiireinen, tarttuu tuo mielentila helposti oppilaisiin tai aiheuttaa ainakin levottomuutta. Loma-aika voi olla hyvää aikaa tarkastella omaa ajankäyttöään. Onko omaan kalenteriin jäänyt tarpeeksi vapaata, jolla tarkoitan aikaa, jota voi käyttää oikeasti vapaasti, ilman ennakkosuunnitelmia? Onko mahdollista luopua jostain, jotta saisi vapaa-aikaa, sitä ihan vapaata aikaa? Työssäkin voi useimmiten säännellä aikaansa. Ei kannata osallistua kaikkeen kivaan, monia asioita voi jättää tekemättä- ja on silti ihan hyvä ihminen. Täysi kalenteri kertoo tietenkin aktiivisuudesta, mutta kertoo se myös ongelmista ajanhallinnassa, ainakin oman elämän hallinnassa.

Jos on aikaa, on hyvä istua laiturin päässä kesäiltana ja piirtää mieleensä kuva, jonka pitää rauhallisuuden lähteenä tallella. Tai voi sen tehdä varmaan toisinkin. Pääasia on muistuttaa itseään, että omaa ajankäyttöä hallitsee jokainen itse. Kontaktityössä, kuten opettamisessa, on toisinaan vaikeaa muistaa tämä, mutta siihen kannattaa palata aina kun on hetki aikaa. Kohtaamisesta tulee merkittävä, kun ei olla kiireisiä. Oppilaille tärkeä juttu, ja opettajalle myös.

tiistai 18. kesäkuuta 2019

Lätkäopit kouluun?

Kesän lämmössä on hauska palata lätkän kultatunnelmiin. Oli todella kiinnostavaa kuunnella selitysten tulvaa siitä, että miksi joukkue, jonka ei pitänyt pärjätä ollenkaan, olikin menestystarina?
Useimmat asiantuntijat joutuivat ymmärtämään asiat toisin. Joukkue ilman supertähtiä olikin oikea joukkue, jossa sitoutuminen ja roolitus toimivat. Yhteisö onnistui tavalla jossa suoritus oli parempi  kuin yksilöiden normisumma.

Kun luin artikkeleita, joissa analysoitiin joukkueen häkellyttävää menestystä, alkoi tuntua että ollaan kasvatuksen ytimessä. Ryhmän vaiheet ja dynamiikka, onnistunut roolitus, luottamussuhteet ja sitoutuminen tavoitteeseen, näitä termejä käytettiin toistuvasti. Alpo Suhonen kuvaili sattuvasti haastattelussa, että vanhan käskyttävän tyylin valmennus korvautui keskustelevalla valmennuksella. Joukkueen jäsenet kokivat että heistä välitetään ja heihin luotetaan. Siitä kokemuksesta nousi täysi sitoutuminen annettuun tehtävään. Kun vedän mutkia hiukan suoriksi, niin koulussa puhuisimme opettajajohtoisesta ja oppilaslähtösestä johtamisesta eli pedagogiasta.

Välillä vähän ärsyttää, kun koulun opetuskeskustelun keskiöön tuntuu nousseen yksilölliset opinpolut, yhteisöllisyys-termi ei ole enää niin muodikas kuin aiemmin. Ehkä se on kulunut. Jokaisella oppijalla on toki yksilöllinen opinpolkunsa, mutta koulu on yhteisen oppimisen paikka ja sosiaalinen näyttämö, jossa opitaan yhteisön jäsenyyttä, toivottavasti myönteisellä tuloksella. Opettaja ei voi olla jokaisen oppilaansa personal trainer, sen sijaan hän voi johdattaa opettamaansa ryhmää hyvään oppimisvireeseen.

Opettaja saattaa nähdä työnsä tuntien ja erilaisten jaksojen suorittamisena, mutta kokonaiskuvaa omasta työstä kannattaa kalibroida usein. Työ muodostuu mahdottoman raskaaksi, jos opettaja ajattelee olevansa koko ajan suhteessa luokan kaikkiin yksilöihin, Sehän on mission impossible. Tämä lähtökohta johtaa muutenkin yleensä opettajajohtoiseen toimintaan, jossa oppilaiden keskinäinen vuorovaikutus on hyvin rajoittunutta. Yksilöt eivät saa silloin harjoitusta ryhmän toiminnasta (eivät opit yhteistyötaitoja), eikä ryhmä kehity.

Palataan siis valmennukseen. Jos hyväksytään ajatus, että opettaja johtaa oppimista ryhmissä, niin silloin on johdateltava ryhmiä hyvään tulokseen. Oppiminen tehostuu vuorovaikutuksessa, mutta vuorovaikutusta pitää jalostaa opettajan toimin. Tässä roolissa opettaja on valmentajakin, opettaessaan miten yhdessä opitaan. Ainakin hän opettaa valmiuksia. Muuten yhteistoiminnallinen oppiminen on vain sekavaa touhua.

Kun oppilasryhmää ohjataan läpi ryhmän vaiheiden kohti hyvää lopputulosta, on Jalosen opeilla paljon käyttöä. Tarvittavan luontaisen auktoriteettiaseman saa vain ansaitusti, mutta ilman sitä ryhmä ei ole ohjattavissa. Lisäksi on tunnettava ja tunnistettava niitä lainalaisuuksia, jotka liittyvät ryhmän kehittymiseen. Yhdessä oppiminen on vaativampaa, kuin vanha opettaminen eli perinteinen käskyttäminen, mutta  palkitsevaa, luovaa työtä. Niin, ja Jalonenkin korostaa että ansio on koko valmennustiimillä, ei hän yksin olisi menestynyt. Ammatillinen yhteistyö antaa paitsi esimerkin yhteistyön muodoista ja tavoista, niin sen ansiosta jokaisen ei tarvitse keksiä hyviä käytänteitä yhä uudestaan itse.






tiistai 4. kesäkuuta 2019

Opettajan arvokas työ ja mielikuvat

Lukuvuosi on päätöksessään ja opettajat arvioivat menneen lukuvuoden tapahtumia eri tavoin. Koulua koskevia uutisia on aina paljon mediassa  lukuvuoden päättyessä ja alkaessa.

Muutama päivä sitten Helsingin Sanomat (30.5.) oli ottanut esiin tilaston, jonka mukaan luokaopettajiksi hakevien määrä on romahtanut eli puoliintunut kuudessa vuodessa. Suomessa on ollut erittäin vaikea päästä tähän koulutukseen, johon on aina ollut kova tunku. Vieläkin hakijoita on runsaasti ja vain noin joka viides hakija hyväksytään, Helsingissä vain joka kymmenes. Asiaa selvitti artikkelissa muun muassa OKM:n opetusneuvos Armi Mikkola. Yhtä erillistä syytä ilmiöön ei ole.

Armi Mikkola nosti esiin yhden tärkeä asian hakijamäärien putoamiseen: ”Koulumaailmaa käsittelevä uutinen on yleensä aina negatiivinen. Totta kai se vaikuttaa siihen, kuinka kiinnostavana ala nähdään”. 
Muutkin haastateltavat ottivat esiin mielikuvan muutoksen. Mielikuvat ohjaavat tosiaan meidän paljon valintojamme, kaiken informaatiotulvan keskelläkin. Syyllistän vähän median toimijoita. Kun negatiivinen uutinen leviää positiivista paremmin, on suuri kiusaus levittää uutisia, joilla on huomioarvoa kovassa kilpailutilanteessa.  Mikäli opettaminen negatiivisen uutisoinnin seurauksena alkaa näyttäytyä vähemmän houkuttelevana ja arvostettavana, on median vaikuttajien syytä arvioida toimintaansa kriittisesti. Koulutus (ja sen hyvinvointi) on nimittäin sivistyksemme perusta.

Harmillista kyllä myös monet opettajat ovat lähteneet mukaan  oman työnsä negatiiviseen kuvailuun. Oppilaat eivät enää keskity, työ on paljon raskaampaa kuin ennen, on liian paljon tehtäviä, opettajat eivät jaksa, tämä kaikki on tullut tutuksi sosiaalisessa mediassa ja usein opettajien haastatteluissa julkisessa mediassa. Välillä tuntuu, että myös opettajien ammattijärjestö OAJ perustelee opettajien palkkauksen nostamista opettamisen erityisellä raskaudella. Opettaminen on minusta kyllä vaativaa asiantuntijatyötä, mutta myös kiintoisaa, merkityksellistä ja parhaimmillaan mahtavaa työtä.

Olisiko opettajan työn mielikuvan hallinta yhteisöllinen asia? Minusta on. Ihan koulun tasolla voidaan jo sopia, että ei moitita oppilaita tai valiteta jaksamisesta ihan kaikille. Turhautuminen ja väsyminen ovat ihan luonnollisia tunteita kaikissa töissä. Niitä hoidetaan työnohjauksen ja työpaikan johtamisen kautta. Opettaja on väistämättä esimerkki oppilailleen ja edustaa kotien suuntaan koulua. Ammattimainen toiminta edellyttää, että ongelmia käsitellään oikeissa paikoissa oikeilla tavoilla. Esimerkiksi vanhemmille ei kannata moittia heidän lapsiaan tai kertoa vanhempienillassa, että työ on raskasta. Opettajanhuone ei myöskään sovi oman kuorman purkamispaikaksi. Samoin on sosiaalisen median laita. Turhan helposti opettajat jakavat someen mielikuvaa työnsä raskaudesta ja viimeisillä voimilla lomalle lähteävästä opettajaparasta.  Näillä kaikilla viesteillä on nimittäin yhteissummana seurauksensa, vaikka yksilötasolla huolien laaja jakaminen helpottaisikin.

Tähän kirjoitukseen sain aihetta jo 2000-luvun alussa. Huomasin uuden ilmiön. Jos kerroin uusille tuttavuuksille että olen opettaja, sain osakseni säälivän ilmeen: " Voi, eikö se ole nykyään kauhean raskasta?" Kun sanoin että minusta opettaminen on tosi kivaa työtä ja viihdyn siinä ammatissa, sain osakseni epäileviä katseita. Ihmettelin jo silloin, että mitä on tapahtunut? Tottakai yhteiskunnan isot muutokset ovat tuoneet opettajan työhön paljon haasteita, mutta se on edelleen innostavaa, melko vapaata, vuorovaikutukseen nojaavaa tärkeää tulevaisuustyötä. Luulenpa, että työssä viihtymiseen vaikuttaa myös mielikuva, jonka työstä itselleen rakentaa. Sitä voi olla rakentamassa koko kouluyhteisö positiivisen toimintakulttuurin kautta. 


Voisiko ajatella, että ongelmia hoidetaan siellä missä ne ovat syntyneet ja koulutyön arvoa ja opettamisen merkityksellisyyttä saa mainostaa hyvällä omatunnolla?


ps. Muun muassa Pisa-tutkimukset ovat osoittaneet että koulun merkityksellisyys koululaisille on vähentynyt koko 2000-luvun. Tämä kehitys koskettaa väistämättä opettajiksi pyrkijöitäkin. Toivottavasti ei työssä olevia opettajia henkilökohtaisella tasolla.

tiistai 28. toukokuuta 2019

Voisiko lomalle lähteä rennosti?

Oppilaitoksissa kesätauko lähenee. Usein myös väsymys lisääntyy ja hermot kiristyvät. Opettajan ammattikuvaan kuuluu toisinaan myös se, että lomalle lähdetään uupuneena eli ansaitustiko?

Opettajan työ rytmittyy vuodenaikojan ja keskeisten juhlapyhien ympärille melkoisen vahvasti. Olen usein miettinyt, että onko pakko lähteä lomalle uupuneena? Silloin nimittäin osa lomasta menee toipumiseen. Voi käydä niinkin että uupuminen uhkaa nopeasti töiden taas alkaessa. Käytän kokeneen opettajan oikeutta neuvoa.

Opettajallakin on töitä, joihin voi vaikuttaa ja sitten töitä joihin ei voi vaikuttaa. Kevätlukukauden lopulla on hyvä vähentää kaikkea sitä työtä mihin voi vaikuttaa. Lomalle lähtöön voi alkaa valmistautumaan hyvissä ajoin. Kokeet ajallaan, ei raskaita leirikouluja keväällä (eihän niistä ole pitkäkestoista hyötyäkään keväällä), ei liian isoja juhlaprojekteja, otetaan rennosti yhdessä oppilaiden kanssa. Oppilaatkaan eivät yleensä motivoidu viimeisten viikkojan puristamisesta. Helpompi sanoa kuin tehdä, tietenkin, mutta kannattaa tehdä se mitä voi.

Suomalainen opettaja on hyvin tunnollinen ja kunnianhimoinen, työhönsä sitoutunut. Näillä arvoilla olemme rakentaneet hyvinvointia. Työtä arvostava toimintakulttuuri on etupäässä hyvä asia, mutta siinä piilee myös sudenkuoppa. Opettajan työssä suurin haaste on ajanhallinta. Työpäivä pirstaloituu lukemattomiin kohtaamisiin ja odottamattomiin tapahtumiin. Hyväkään suunnittelu ei aina auta, joskus jopa päinvastoin, se lisää joustamattomuutta. Suunnitelmallisuuden avulla voi kuitenkin vähentää niitä töitä, joita ei tarvitse tehdä. Itse olen aina jakanut koulutyöt kolmeen luokkaan: Niihin, jotka pitää tehdä tänään, niihin jotka pitää tehdä muutaman päivän sisällä ja niihin joita voi lykätä, kunnes niitä ei tarvitse enää tehdä. Yllättävän paljon on koulussa(kin) näitä viime mainittuja töitä...

Kiireisenä ja väsyneenä ei yleensä enää osaa olla kriittinen, koska ajattelu vähenee stressaantuneena.
Siksi väsymystäkin voi torjua yhdessä tekemällä. Työpari tai tiimi voi paremmin osata arvioida asioiden tärkeyttä verrattuna käytettävissä oleviin mahdollisuuksiin. Koulun toimintakulttuuriin voi varmasti myös tuoda hieman hellittämisen arvostusta, toisinaan on nimittäin tosi hyvä olla työpaikallaan jouten ja katsella mitä ympärillä tapahtuu. Kiireen torjumiseen tarvitaan koko työyhteisöä, yhteistä mielellään kirjattua tavoitetta ja yhteisiä käytäntöjä.

Joka tapauksessa lukuvuoden loppuun kasautuu asioita, joita ei voi muulloin tehdä. Aina ei ole mahdollista lähteä kesätauolle seesteisenä ja rauhallisin mielin. Kiirettä ja sterssiä pitää voida torjua oppilaitoksissa yhteisöllisesti paremmin, etenkin ennen kesälomaa, koska loma ei anna mahdollisuutta uusiutua ja levätä, jos se kuluu toipumiseen. Kiirettömyys ja rauhallinen työrytmi lukuvuoden lopussakin voivat ihan hyvin olla yhteisiä tavoitteita, joiden saavuttamiseksi laaditaan yhdessä toimenpidelista.

Opettajilla on erityinen velvoite huolehtia omasta hyvinvoinnistaan työpaikallaankin, koska he antavat tässäkin keskeistä mallia oppilailleen.

Rentoa kesää!




maanantai 13. toukokuuta 2019

Oppiminen alkaa uteliaisuudesta

Oli kiva aamu. Opastin Sipoon koulumuseossa lähikoulun eskareita, ykkös- ja kakkosluokkaa. Kun sellainen joukko ilmestyy pihaan on tunnelma pedagogin unelma. Ilmassa on uteliaisuuden sähköä.
Kaikkea halutaan koskea, haistella ja katsoa. Ja kysyttävää riittää.

Taas oli pakko hiukan pohtia sitä, miksi tämä palava uteliaisuus yleensä ainakin himmenee ellei ihan sammu kouluvuosien edetessä? Jotain voi havaita tuostakin edellä kuvatusta tilanteesta. Jokaisella on eri kysymyksiä, toinen haistelee ja toinen näpelöi. Ja aina on heitäkin, jotka miettivät itsekseen kokemaansa ja poistuessaan esittävät hyvän kysymyksen. Koulun perinteinen opetus ei oikein vastaa yksilön uteliaisuudesta nouseviin erilaisiin kysymyksiin tai jos vastaakin, niin yleensä viiveellä. Kun kaikille opetetaan samaa asiaa, suunnilleen samaan aikaan, ovat poikkeamat usein opettajalle vain häiriöksi. Huomasin minäkin aamulla, että kahdestakymmenestä uteliaasta eniten kysymyksiä ehti esittää pari, kolme aktiivia.  Hitaammat luovuttivat. Käytettävissä oleva aika ei taipunut pienryhmien käyttöön. Opintoretkillä ne ovat kyllä oikein hyvä työmuoto. Jos aktiivisuutta ei palkita, niin lapsi oppii piankin passiiviseksi ja sitten ehkä välinpitämättömäksi. 

Uteliaisuuden ja sitä kautta motivaation ja itseohjautuvuuden ylläpito olisi kuitenkin ihan keskeistä, kun tavoittelemme elinikäistä oppijaa. Näitä yhä tarpeellisimpiä ominaisuuksia voidaan kehittää koulun toimesta ja siihenhän uusin opetussuunitelma pyrkii.

Koulussa ei minusta tarvitsisi niinkääm motivoida oppilaita ulkoapäin, vaan pitää yllä sitä valtavaa motivaatiota, joka pienellä koulaisella yleensä on jo kouluun tullessaan. Keinot jolla tähän päästään, ovat monenlaisia varmaankin, mutta jotain yhteistäkin löytyy. Yhteinen toiminta ja riittävä vuorovaikutus ovat tärkeitä. Yhdessä pohtiminen ja ratkaisuista iloitseminen tuovat motivaatiota ruokkivaa emotionaalista palkintoa.Yksin tekeminen on vain harvoille innostavaa, eikä nykyaika suosi muutenkaan yksin tekemistä.

Varmaankin koulussa tulisi olla enemmän mahdollisuuksia ajautua tehtävistä sivuunkin, mikäli oma kiinnostus vie mennessään. Digiaikana on tietoa monessa muodossa saatavilla. Tällöin ei minusta enää ole tärkeätä vastata yhteen kysymykseen samalla tavalla, vaan hakea tietoa väljästi asetettuihin kysymyksiin.

Opettajan oma esimerkki on myös oleellista. Opettajan on tarpeen ainakin riittävän usein innostua itsekin uuden oppimisesta.

Uteliaisuus on tunne. Tunteet ohjaavat motivaatiota, oppiminenkin on kai pohjimmiltaan emotionaalinen prosessi.  Uteliaisuuden ruokkiminen on opettajan keskeisiä työkaluja.

Oppiminen tuottaa mielihyvää, onneksi. Yhä useamman ei nimittäin tarvitse enää oppia pysyäkseen hengissä, joten tavoiteltavaa itseohjautuvuutta opiskelussa ruokkii nyt uteliaisuudesta nouseva sisäinen motivaatio. Jos koulussa voidaan toimia niin, että uteliaisuutta voidaan tyydyttää ja ohjata yhä uusiin suuntiin, niin onpa opettaminen sitten helppoa!

maanantai 6. toukokuuta 2019

Kohti parempaa maailmaa

Olen referoinut kevään mittaan OAJ:n vuonna 1998 julkaisemaa artikkelikokoelmaa Puheenvuoroja opettajan etiikasta. Viimeisenä  kirjasessa on professori Hannele Niemen artikkeli Tulevaisuus, nykyisyys ja menneisyys opettajan ammatissa.

Taas on sellainen olo,
että oikeastaan pitäisi vaan kopioda koko teksti. Niemen kirjoitus on niin punnittu ja tarkkanäköinen, että mitään oleellista omaa on vaikea keksiä. Helpottavaa on kylläkin huomata, että olen ihan samoilla linjoilla.

Kaksikymmentä vuotta on lyhyt ja jossain mielessä myös pitkä aika. Useimmat Niemen mainitsemat asiat ja ilmiöt ovat täysin ajankohtaisia, joissain asioissa toivon muutoksen toteutuneen tai ainakin alkaneen.

 Aluksi Niemi luonnehtii opetustyön toteutumaa tutkimuksen valossa. Opettajat hahmottavat työtään päivän ja tuntien suorittamisena. Kokonaisuus jää helposti näkymättä työpäivän monien tehtävien takaa. "Monelle opettajalle ammatti hahmottuu oppituntikeskeisenä työnä". Opettajan työ koetaan usein yksilön suorittamisena. Koulutustarpeet kohdistuvat yksittäisen menetelmän ja jonkin uuden opetusmenetelmän oppimiseen. Yhteisöllisyys ei ole ollut perinteisesti voimissaan "Koulua on leimannut tyypillisesti jakamattomuuden ammattikulttuuri". Tämä lause pysähdyttää ainakin minut, joka olen jakamisen suuri kannattaja. Vain jakamalla oppii ja jaksaa. Luulenpa, että viimeiset kaksikymmentä vuotta ovat tuoneet ainakin jotain parannusta tähän. Kouluissa on silti vielä paljon työtä oppivien yhteisöjen rakentamisessa. Se kun on vaativaa hommaa.

Toimintakulttuuria tarkastellaan lähemmin. Niemi toteaa, että kouluihin on vakiintunut rakenteita, jotka vahvistavat yksin tekemistä. Näitä ovat vaikka oppiaineet, palkan määräytymisperusteet ja oppilasryhmitykset. Lisäisin tähän vielä koulurakennusten arkitehtuurin, joka usein ohjaa pedagogisia ratkaisuja enemmän kuin huomataan. Myös opettajankoulutus saa kritiikkiä. Niemen mukaan koulutus on keskittynyt oppituntien pitoon liittyviin valmiuksiin ja usein vielä ainekohtaisesti. Näin laajempi työn kuva pääsee kehittymään vasta koulutuksen jälkeen työelämässä. Tällöin on todennäköistä että kulttuurin pyrkimys jatkuvuuteen voittaa valmistuneen opettajan ihanteet. "Koulun ja opettajantyön kulttuuri on rakentunut usean opettajapolven kokemuksen myötä. Tämän ketjun osana oleminen merkitsee myös sokaistumista. Muutostarpeita on usein vaikea nähdä ammatin sisältä päin." Tämä on varmasti ilmiö, joka on voimissaan tänäänkin.

Niemi painottaa, että opettajan etiikan tärkeänä pohjana on kriittinen arviointi nykyhetken toiminnasta. Näin on, koska koulun toiminta rakentuu tulevaisuusnäkökulmaan. Kirjoittaja huomauttaa, että käsitykset, uskomukset ja tulkinnat luovat todellisuuttamme. Tulkintamme voivat olla rajoittuneita. "Opettajan ammatissakin on vaara, että meidän todellisuuskäsityksemme opetustyöstä ja koulun tehtävästä on vaarassa kapeutua tai vääristyä sellaiseksi, ettei se enää auta luomaan tarkoituksenmukaista ympäristöä opetukselle ja oppimiselle." 

Koulun tehtävänä on tukea yksilöitä yhteiskunnan aktiiviseen ja rakentavaan jäsenyyteen. Niemi toteaa, että opettajan työllä on kauaskantoiset yhteiskunnalliset päämäärät. Kaikkeen kasvatukseen tulisi siksi liittää demokratiakasvatus. Nyt olemme kai alkaneet käyttää sanaa osallisuus tarkoittamaa samaa asiaa."Demokratia edellyttää ihmisiltä itsenäisyyttä ja toisaalta yhteenkuuluvuutta". Tämän lauseen kautta lähestytään nykyhetkeä ja uusinta opetussuunnitelmaa. Aktiivinen oppija on nimittäin uusimman opetussuunnitelman peruskivi. Seuraava lainaus on minusta kovasti sen oloinen, että se voisi olla opetussuunnitelman johdantona tänäänkin: "Oppilaiden saaminen yhteiskunnan aktiivisiksi ja vastuullisiksi jäseniksi heijastuu opetusmenetelmällisiin valintoihin. Pyrkimys aktiiviseen oppimisen edistämiseen ei ole siten vain jotain tilapäistä vaihtelun tavoittelua arkiruutinien keskellä. Enemmänkin se on määrätietoista ponnistelua saattaa oppilaat itsenäisiksi tiedonhakijoiksi, joilla on valmius myös yhteistyöhön ja tiedon luotettavuuden arviointiin." Tässähän se on, tulevaisuutta palvelevan pedagogian perusteet. Niemi toteaa tässä yhteydessä, että aktiivisen oppimisen malli  vaatii sekä opettajalta että oppilailta enemmän kuin suhteellisen valmiin tiedon käsittely. Tästä kai on kyse, kun uusinta opetussuunnitelmaamme joko moititaan koulua tuhoavaksi tai kehutaan Suomen pelastajaksi. Sekä yhteinen että yksilöllinen osaaminen pitää päivittää tavoitteiden toteutumisen mahdollistamiseksi.

Omaehtoinen työskentely itsenäisesti tai yhdessä on taito, joka opitaan vähitellen. Taidon saavuttaminen on oppilaita voimauttava kokemus. Uskon että oppilaiden saattaminen oppivan yhteisön tilaan on myös opettajille voimauttavaa.

Tulevaisuusperspektiiviin katsominen aiheuttaa sen, että jotkin asiat muuttuvat vähemmän tärkeiksi ja uusia tärkeitä asioita nousee esiin. Tämä on mielestäni eräs opettajien kipukohtia tässä ajassa. Perinteeseen nojaava kouluinsitituutti ei haluaisi luopua oikein mistään, koska kaikki on arvokasta. Havaitsemme kumminkin, että pelkkä irrallinen tieto ei ole enää merkityksellistä tiedon helpon saatavuuden aikana. Pitää ymmärtää kokonaisuuksia ja osata tunnistaa oleellinen. Itseohjautuvuuden taidot ovat entistä tärkeämpiä.

Niemi näkee suomalaisella opettajalla olevan hyvät mahdollisuudet uusiutua, vaikka entistä ylläpitävä kulttuuri on vahva. Suomalainen opettaja on poikkeuksellisen sitoutunut työhönsä ja haluaa kehittyä ammatissaan. Uskonpa että aika, jolloin kokeilijat joutuivat arvostelun kohteeksi omassa yhteisössään alkaa olla takana.

Lopuksi Niemi korostaa että opettajan ammattietiikka on kriittistä ammattietiikkaa. Olemalla kriittinen nykyiseen, opettaja huolehtii siitä, että jokaisen oikeus tulla kuulluksi toteutuu.
"Opettajan ammatin perimmäinen tarkoitus on sivistyksen ja ihmisyyden kylväminen siten, että voimme elää oikeudenmukaisessa ja demokraattisessa yhteiskunnassa myös tulevaisuudessa".

On aina virkistävää lukea tarkoin punnittua ja kaukonäköistä tekstiä. Suurin osa viisaista ajatuksista ja havainnoista on edelleen hyvin totta. Luulenpa, että osa on jopa ajankohtaisempaa kuin kaksikymmentä vuotta sitten, siltä ainakin yhteiskunnallinen kehitys nyt näyttää.. Jospa opettajat voisivat vaikka lomallaan pysähtyä ja hengähtää kasvatus- ja opetustyön ison eettisen näkymän äärelle. Maisema on niin upea, että siitä saa varmasti voimia!




lauantai 27. huhtikuuta 2019

Kaikki ovat koulun asiantuntijoita?

Muutama viikko sitten kirjoitin koulun uudistustyön haasteista. Aihe jonka Martti aiheellisesti nosti esille. Sama asia tuli mieleeni jälleen, kun luin Hesarista matematiikan opetuksen uudistamisesta. Artikkelisssa kerrotiin unkarilaisesta Varga-Neményi- metodista. Tosin tämäkään metodi ei ole uusi, vaan sen kehitysyö on aloitettu jo 1960-luvulla. Uutta on kai lähinnä se, että metodi on löydetty uudelleen ja saanut joukon innokkaita käyttäjiä. Varmasti oikeaan suuntaan voidaan metodin avulla mennä, siltä vaikutti. Vaikuttaa muuten siltäkin, että kaikki oleellinen on jo keksitty opetus- ja kasvatustyön avuksi, kyse on tiedon mielekkäästä käyttöönotosta. Se onkin usein haastavaa.

Kirjoituksessa huomio kiinnittyi toteamukseen, että vanhemmat ovat olleet turhautuneita, kun eivät osaa neuvoa läksyissä. Ymmärrettävää. Vanhemmilla on yleensä odotus, että koulu on samanlaista kuin heidänkin lapsuudessaan. Onhan koulun sivistystämme säilyttävä ja eteenpäin siirtävä laitos. Iso vaikutus koulun toimintaan on, että kaikki ovat kouluasioissa kokemusasiantuntijoita. Opettaja on silti ammatillinen  asiantuntija. Olen pitkällä koulu-urallani nähnyt, miten vanhempien odotukset voivat vaikuttaa opettajan toimintaan paljonkin. Koulu on yhteisö, jossa vanhemmilla on merkittävä rooli, vaikka he eivät ole suoraan läsnä. Se ei ole huono asia, mutta roolit on tarpeen pitää selkeänä.

Koulu ja opettajat ovat osa ympäröivää yhteisöä. Perheitä kiinnostaa, mitä koulussa tapahtuu ja miten oma lapsi tai nuori pärjää sosiaalisesti ja tiedollisesti. Kodeilla on päävastuu kasvatuksesta ja lapsensa tuesta myös oppimisen suhteen. Opettajan ja vanhempien asiantuntijaroolit menevätkin osin päällekkäin. Tästä voi seurata sekaannusta. Jos neuvoa saa, niin kantapään kautta opin, että vanhemmille kannattaa tehdä selväksi opettajan ammatillinen asiantuntija-asema, joka perustuu koulutukseen ja kokemukseen. Opettaja vastaa pedagogisista ratkaisuistaan ja perustaa toimintansa omaa asiantuntemukseensa, annetun työtehtävänsä rajoissa tietenkin. Vanhempien kokemusasiantuntijuus ja sen mukaiset odotukset eivät voi olla määrääviä.

On todella kannustavaa, jos opettaja saa toiminnalleen kotien aktiivisen tuen. Kun koulussa tapahtuu jotain  uutta, on tarpeen selittää vanhemille mistä on kyse ja miten prosessi etenee. Mahdollisista tuloksista on myös hyvä raportoida vanhempienilloissa ja viesteillä. Varmasti kaikki ymmärtävät että viimeisten vuosikymmenten aikana on tapahtunut niin paljon murroksia tietokäsityksen, oppimisen ja tiedonlevittämisen alalla, että koulua ei voi arvioida menneestä käsin.




keskiviikko 10. huhtikuuta 2019

Demokratia, osallisuus - nyt!

Hesan nuorten ääni-toimitus (linkki) on jo maineikas Helsingin nuorisotoimen osallisuushanke, jossa nuoret tuottavat uutisia ja juttuja mediaan, omasta näkökulmastaan. Tätä toimintamallia voisi toteuttaa ihan hyvin kaikissa Suomen kunnissa. Nyt viimeksi toimitus tuotti raikkaan insertin A-studion vaaliohjelmaan. (linkki)


Nuoret totesivat, että äänestäminen on laiskaa nuorten äänestäjien kohdalla. Lisäksi ikäpyramidimme vaikuttaa siihen, että Suomen asioista päättävät me vanhat. Nuorten arvot ja kiinnostus välittyvät heikosti päätöksentekoon.

Peruskoulun keskeinen kasvatustehtävä on kasvattaa aktiiviseen kansalaisuuteen. Siten iso osa nuorten äänestysinnon ja vaikutusmahdollisuuksien lisäämiseen on kouluilla. Jos nuoret äänioikeuden saatuaan äänestävät laiskasti, on kouluissa syytä miettiä, mitä voidaan tehdä. Lasten ja nuorten demokratiakasvatus onnistuu vain jos annetaan harjoitella demokratiaa käytännössä: Pitää voida olla mukana päätöstenteossa ja mukana arvioimassa, mitä päätöksistä seuraa. Helppoa, eikö?

Samassa A-studiossa esiteltiin Nuorisovaalien tulos. Sehän on hanke jota mainostetaan osana demokratiakasvatusta. Nuoret ja lapsetkin oppilaitoksissa voivat äänestää oikeiden vaalien ehdokkaita ja tulokset kerätään yhteen. Tässä on iso MUTTA, ketään ei oikeasti valita, päätöksiin ei voi vaikuttaa. Saadaan aikaan vain tuloksia, mitä olisi tapahtunut jos olisi äänestetty oikeasti...Tämän seurauksena moni ehkä äänestää ns. läpällä. Kun on monta vuotta "leikkinyt" vaaleja, onko se antanut eväitä hetkeen jolloin äänestyskopissa ensi kertaa äänellä/valinnalla on merkitystä? Tarkoitus on varmasti hyvä, mutta mikä on vaikutus? Tämänkertaisen Nuorisovaalin tulos oli vastakkainasettelua korostava. Vihreät ja Perussuomalaiset olivat lisänneet kannatustaan eniten. Perinteinen vasemmisto ei pärjää.




















Olen sitä mieltä, että lasten ja nuorten osallisuutta ja kasvua äänestäjiksi voidaan tukea paremmin. Meillä on jo osallistumisjärjestelmiä, joita pitää vain vahvistaa. Kaikissa kouluissa on oppilasvaltuustotoimintaa ja useimmissa kunnissa on nuorisovaltuusto eli Nuva. Näiden vaaleihin voidaan laittaa enemmän tukea ja saada ne näkyvimmiksi. Lisäksi osallistumisesta on tehtävä aitoa. Pitää olla päätettävää ja sitten arviointia päätösten seurauksista. Joissain kunnissa nuorisovaltuuston edustajat ovatkin mukana valmistelussa ja nuorisovaltuustolla on oma budjetti, jonka käytöstä se päättää. Koulussakin oppilasneuvosto voi antaa esityksiä ja päättääkin muustakin kuin ulkoilupäivän ohjelmasta (jos sallitaan sarkasmi). Aivan mahtava, ilmainen opas koulun oppilasneuvoston toimintaan on ollut olemassa jo vuosia, eikö ole yhtään vanhentunut (Linkki julkaisuun) Tekemällä oppii. Osallisuus pitää koulussa muuttua arvosta teoiksi. Onhan se myös resurssikysymys. Oppilaskunnan ohjauksesta pitää maksaa tarpeeksi, se ei ole vain pikkujuttu kaiken ohessa,










maanantai 8. huhtikuuta 2019

Kehittäminen on hankalaa?

Vanha kamuni Martti esitti itselleen ja varmaan myös koulutettavilleen kysymyksen, jonka hän jakoi naamakirjassaanMiksi opetuksen kehittäminen on usein niin tuskaisen hankalaa?

Hyvä kysymys ja ollaan oleellisen äärellä koulukulttuurin suhteen. Ensin pitää  todentaa, että onko kehittäminen hankalaa? Kyllähän ops-vastaisuutta ilmenee, varmaan aiheellisesti ja aiheetta. Opettajat toimivat itsenäisesti ja ainakin ulkoinen kehittäminen aiheuttaa helposti ärtymystä, näin olen kokenut. Usein kai pelkästään kehittää-sana saa opettajan niskakarvat pörhölleen. Toisaalta viime vuodet digipedagogina olivat myös rohkaisevia. Tapasin paljon uudesta kiinnostuneita opettajia, usein he olivat kokeneempaa väkeä. Mutta enhän juuri tavannutkaan heitä, jotka eivät esittäneet kutsua. Uskon vaimoani, lukuisissa kouluissa vieraillutta yhteisökouluttajaa Liisa Rainaa. Hän on puhunut paljonkin siitä, että opettajien kouluttaminen on haasteellista verrattuna vaikka varhaiskasvattajiin. Minusta tämä johtuu paljon yksin tekemisen kulttuurista, joka onneksi on muuttumassa. Silti jää jäljelle jokaisen ammattikunnan ympärilleen rakentama suojakupla. Opettajuuteen taitaa myös liittyä oikeassa olemisen dilemma, asiantuntijan vahvistusharha... Jos jokin asia ei miellytä, on se väärin ajateltu.
Mietin, että välttämättä ei aina ole näin. Esimerkiksi lääkärien ja insinöörien ammattikunta tuntuu ottavan uudet innovaatiot  käyttöön. Myös kokemusta arvostetaan ja varmaankin kysytään kollegoilta herkästi neuvoa. Luulenpa, että elinikäinen oppiminen on yleisesti omaksuttu tavoite. Tämmöistä toivon opetusalallekin. Opetus- ja kasvatustyössä on vain melko hankalaa osoittaa esimerkiksi jonkin työtavan tuloksellisuus aukottomasti. Opettajan työ on nin kokonaisvaltaistakin, että yksittäisten toimien tai välineiden vaikutusta on vaikea mitata. Sitä paitsi tuloksia pitää seurata pitkällä aikavälillä. Hankalaa ja kallista.

Kun opettajan työ kumminkin mielletään vahvan ja itsenäisen toimijan työksi, käy helposti niin, että opettaja itse arvioi, mitä hänen pitää oppia. Aika harva sen kuitenkaan tietää. Kun tähän lisätään persoonalla työskentely, niin opettaja saattaa torjua uutta vetoamalla siihen että tämä ei sovi minun opetustapaani. Monen muuttujan pitää siis olla kohdallaan, jotta kehittäminen onnistuu.

Olen omalla työurallani kokenut onnistumisiakin pedagogiani kehittämisessä, yhdessä hyvien työtovereiden kanssa tietenkin. Ihan sattumalta voimakkaimman kehitysvaiheen mahdollistivat paikoilleen loksahtaneet edellytykset. Vasta jälkeenpäin sitä on osanut arvostaa. Oma innostus ei riitä, tarvitaan tukea. Yhteisöllisen pedagogian kehittäminen sujui kohdallamme onnistuneesti koska:
- oli tunne, että opetusta pitää muuttaa oppilaita aktivoivaksi ja osallisuutta suosivaksi
- löysin hyvän työparin, jonka kanssa uskalsimme yhdessä pyrkiä ulos totutusta
- esimies tuki kehitystyötä
- erinomaista koulutusresurssia oli saatavilla (Kone -säätiö rahoitti Kriittisen Korkeakoulu Kasvatuskulttuuriprojektia)
- luokkakoot olivat suuria n. 30 oppilasta ekalla luokalla. Se pakotti osaltaan muutokseen, lapsilähtöisen pedagogian keinoihin.
- älysimme, kantapään kautta tosin, hankkia vanhempien tuen.

Yksittäisen opettajan tai opettajatiimin kehittäminen on mahdollista ilmeisen  monen reunaehdon toteutuessa. Usein tämmöisiä kehittäjätiimejä kohtaakin kouluissa. Se ei silloin tarkoita, että koko koulu olisi mukana.
Kouluyhteisön kehittäminen vaatii johtajuudelta paljon. Johtajuutta opettajat sietävät huonosti, koska jokainen on ryhmänsä johtaja. Valtakunnan  tasolle mentäessä haasteet vain kasvavat. Uusin opsi kuitenkin sysii koulutusta eteenpäin ja kehittyvälle uralle. Maailma muuttuu ja koulunkin pitää. Säilyttävän instituution pitää muuttua uudistavaksi, kyllähän se on iso tehtävä. Mutta kiinnostava.
Olen muutoin sitä mieltä, että ei kannata kehittää pienesti. Kun muuttaa tarpeesti isosti, on muutos pysyvää.



sunnuntai 31. maaliskuuta 2019

Opettajien ominaisuuksista


OAJ:n vuonna 1998 julkaisemasta  artikkelikokoelmasta on vuorossa kiintoisa otsikko, kuten on kirjoittajakin: filosofi Maija-Riitta Ollilan Opettajien ominaisuuksista. Filosfofin tapaan (?) Ollila ei kerro kovinkaan tarkasti mitä ominaisuuksia opettajalla tulisi olla. Yhden hän kertoo tosin laajasti perustellen. Muutoin kirjoituksessa käsitellään myös yhteiskunnan kehityksen suuntaa ja koulutuksen, opettajien merkitystä sivistyksen suunnan määrittämisessä.

Paljastan heti sen, mitä itse pidän keskeisinä löytönä kirjoituksessa. Ensinnäkin opettajan pitäisi tuntea itsensä syvällisesti, jotta ei näe oppilaissaan unohdettua itseään, ongelmiaan ja kasvunpaikkojaan. Toiseksi Ollila pitää tärkeänä, että opettaja toimii tiedon jakajana seuraavasti: " Tieturin (opettajan rooli tietoyhteiskunnassa) tulee pitää uskomustietojärjestelmänsä mahdollisimman avoimena kyetäkseen jatkuvasti tarkistamaan, rikastamaan ja täydentämään uskomustietojärjestelmäänsä" . Kaksikymmentä vuotta sitten kirjoitettu tuntuu olevan entistäkin ajankohtaisempaa tässä vaihtoehtoisten informaatioiden ajassa.

Ollilan mukaan hyve on laaja käsite ja osin ajan ja kulttuurin muovaama. Hyveet hyödyntävät sekä yhteisöä että tuovat yksilölle menestystä. Opettajan ei siksi tarvitse pelätä sitä, että häneltä vaaditaan tai odotetaan hyveiden esiintuomista.

Aluksi Ollila kuvaa tietoyhteiskunnan sudenkuoppia ihmiskuvan kehityksen suhteen. Hän varoittaa siitä, että jos kaikkialla etsitään ja suositaan dynaamisia, palveluhenkisiä, tunneälyisiä tiimitoimijoita, niin lopulta yleistyy ihmistyyppi, joka on oikeastaan  vailla ominaisuuksia. Tämä kehitys on ollut jatkuvaa, vaikka jo onneksi puhutaan temperamenttieroista ja siitä että tarvitaan erilaisia persoonia. Ollila muistuttaa että kehittyäkseen yhteisö tarvitsee erilaisuutta ja monimuotoisuutta. Opettajien hyveistä puhuminen voi edistää persoonallisuuksien kehittymistä.

Kirjoittaja toteaa vastaansanomattomasti että opettaja ei välitä informaatiota vain puheellaan, vaan koko olemuksellaan, joka voi tulla oppilaille hyvinkin tutuksi. Tällöin tullaan siihen, että opettaja on vastuussa siitä, mitä hän viestii. Jotta opettaja voi arvioida viestintäänsä kokonaisuudessaan hänen tulee siis tuntea syvätkin kellarinsa. Kuten Ollila kirjoittaa: " Ihminen, joka on painanut tiedostomattomat omat ongelmansa ja kehittymättömät puolensa, näkee heijastuksen tukahduttamastaan aineksesta ensimmäisen kohtaamansa lähimmäisen kasvoista" Opettaja kohtaa oppilaansa joka päivä. On tärkeää, että hän näkee heidät ilman projektioita. " Opetustapahtumassa projektio on yksi vaarallisimmista asioista." Kyllä olen samaa mieltä. Kun opettaja alkaa olla tyytymätön oppilaisiinsa kovin usein, ollaan helposti projektion luomassa kuopassa.

Ollila määrittelee opetustoimen tehtäväksi oppilaan viisastumisen. Viisautta Ollila kuvaa "älyn moitteetomana toimintana hyveellisen luonteen osana". Tämän voivat opettajat varmaan melko yleisesti hyväksyä, tosin hiukan eri tulkinnoin. Kirjoittaja muistuttaa, että mikäli kasvavissa halutaan kehittää haluttuja ominaisuuksia, on opettajan hyvä omata vastaavia hyveitä, ainakin josssain määrin.

Viisastuakseen ihminen tarvitsee tietoa. Ollila nostaa hyvinkin kaukokatseisesti keskiöön opettajan kyvyn olla "tieturi" ollessaan tiedollisen toimijan roolissa. Tieturi-termiä kirjoittaja puolustaa sillä, että opettajan on tarpeen erottaa informaatio tiedosta (=tosi oikeutettu uskomus). Toimiessaan luotettavan tieturina opettaja tarvitsee hyveitä, joista keskeinen on kriittisyys. "Luotettava tieturi kykenee sietämään sitä psyykkistä tuskaa, joka omien rakkaaksi käyneiden uskomusten.  tarkistamisesta koituu". Tämä hyve on nyt todella osoittautunut tarpeelliseksi! Ollila muistuttaa, että kriittisyys ei tarkoita jonkin ajattelun väheksyntää, vaan virheiden paljastamista. Kriittinen ihminen hyväksyy, että olemme kaikki erehtyväisiä.

Ollila kirjoittaa: "Vuosituhannen vaihteeseen tultaessa järki ja tahto -perinteiset ihmispsyyken kasvatettavat resurssit-  ovat yhteiskunnassa saaneet väistyä mielikuvan ja tunteen tieltä." Miten sattuva kuvaus! Nyt kun maailmaan katsoo kahdenkymmenen vuoden päästä, niin liiankin paljon tämä on toteutunut.

Opettaja on siis tärkeä. " Opettaja ei ole vain opettaja" Tästä seuraa että opettajan tulee tunnistaa ja varjella sisintään. Hän on vaikuttaa koko olemuksellaan, ei vain tiedoillaan. Ollila pitää tärkeänä että opettaja on kaiken vuorovaikutuksenkin keskellä autonominen toimija. Tämä ymmärrän tarkoittavan aika paljon nyt esillä olevaa termiä itseohjautuva. Olisiko niin, että itseohjautuvuus ei opettajan ryhmässä toimi, ellei opettaja itse ole itseohjautuva? Tämän pohtiminen jääköön toiseen kertaan.

Ollila ehdottaa tulevaisuuden turvaksi seuraavaa: "Tarvittaisiinko juuri viisautta: älyn hyveitä yhdistyneenä tasapainoiseen sosiaaliseen ja moraaliseen kehitykseen?" Opettajalla on tulevaisuuteen vaikuttajana iso rooli tietoyhteiskunnan tulevaisuuden muotoutumiseen. Kun tästä ottaa koppia, niin onhan opettajan työ ihan parasta!

tiistai 26. maaliskuuta 2019

Opettajankoulutus ja arvot


OAJ:n  vuonna 1998 kustantamasta artikkelikokoelmasta tarkastelen seuraavaksi Rauni Räsäsen kirjoitusta: Opettajankoulutuksen eettiset haasteet.

Kiinnostavaa on kirjoittajan esiin nostama opettajankoulutuksen erilaiset vaiheet etiikan opetuksen painotuksessa. Etiikan opetus katosi 1970-luvulla opettajankoulutuksesta, vaikka elettiin nopean yhteiskunnallisen muutoksen aikaa. Etiikan opetus olisi ollut tärkeää. Se jäi kuitenkin liturgian tasolle, eikä näkynyt käytännössä. Sama ilmiö koski muitakin korkeakouluja. Ehkäpä yhtenäiskulttuurin rakoilu aiheutti sen, että yliopistolla otettiin etäisyyttä vaikeaksi muuttuneeseen aihealueeseen.

Parinkymmenen vuoden notkahduksen jälkeen eettiset kysymykset ja etiikan opetus ovat sitten taas olleet esillä opettajan koulutuksen ja osaamisen vaatimuksena. Vaikka opettajan työtä voidaan kuvailla eri näkökulmista, voidaan sitä kirjoittjan mukaan pitää erityisesti eettisenä ammattina monestakin syystä. Ensinnäkin opetus ja kasvatus tähtää paremmaksi muuttumiseen. Toiminnan tuloksena on toive paremmasta yksilöstä ja yhteiskunnasta. Opettajan työssä toisena osapuolena on usein vaikutuksille altis lapsi tai nuori. Opettajalla on siten suuri vastuu minäkuvan muovaajana. Opettajalla on myös monia yhteistyötahoja, jolloin oma työn arvopohja olisi hyvä olla selkeä. Opettajan työ on vaikuttamista, tulevaisuuden kansalaisten kasvattamista ja opettamista. On tärkeää, että opettaja on tiedostanut työhönsä liittyvät eettiset kysymykset. Vain silloin hän voi toimia niin, että eettinen arvopohja läpäisee kaiken työskentelyn, eikä jää irralliseksi. Opettajankoulutuksen pitäisi antaa valmiuksia tähän. Muistan että opiskeluaikoinani kyllä keskusteltiin opettajan vastuusta kasvattajana, mutta ehkä enemminkin meidän opiskelijoiden kesken. Kyllähän käytännön työssä tulee useinkin tilanteita, joissa pitää tehdä eettisiä ratkaisuja. Nykyään yhä enemmän myös moniarvoisuutta huomioiden.

Kirjoittaja ottaa selvän kannan opettajankoulutuksen suhteen. Opettajalle pitää antaa valmiuksia oman arvopohjansa ammatilliseen selkeyttämiseen ja myös valmiuksia keskustella ja kohdata eettistä pohdintaa vaativia tilanteita. Tämä riippumatta siitä, että opettajan työ voidaan nähdä säilyttävänä tai myös uudistavana. Pelkkä arvojen siirtäminen kulttuurissamme eteenpäin ei taida olla enää toimivaa, sen on kirjoituksesta kulunut aika osoittanut.

Räsänen kuvailee millaista eettinen tietoisuus voi olla ja miten sitä harjoitetaan, Hän toteaa, että malleja on monia, mutta tärkeää on oppia osallistamaan oppilaat ja tukea heitä pohtimaan valintojaan.
Lopuksi hän kertoo havainnostaan, joita keräsi kouluvierailuillaan. Hän huomasi että opettajat mieltävät oman roolinsa arvokeskusteluissa hyvin eri tavoin. Toisissa kouluissa arvokeskustelu oli pinnallista, toisissa edettiin pitemmälle. Kaikki riippui siitä, oliko kunnassa tai koulussa opettajia, joiden mielestä arvokeskustelu oli tärkeää.

Tämä onkin mielestäni keskeinen huomio. Kouluissa on tässä monisarvoisessa ajassa yhä hastavampaa rakentaa yhteistä eettistä pohjaa toiminnalleen, vaikka se olisi kovin tärkeää. Opettajat, oppilaat, vanhemmat ja yhteistyökumppanit tuovat kaikki joitain aineksia yhteiseen arvopohjan rakentamiseen. Kouluissa on aina ollut vahvoja toimijoita. Itsenäinen työnkuva on ollut opettajille tärkeä. Yhteisöllisyys voi kuitenkin toteutua vain, jos koulussa ollaan yhteisten tavoitteiden toteuttajia. Tavoitteita ei oikein voi kasvattajana tai opettajana käsitellä ilman yhteisiä arvoja, yhteistä kykyä pohtia tavoitteita myös eettisesti, myös kotien kanssa.  Opettajuus ei voine olla vain opetusteknistä  oppisisältöjen välittämistä oppilaille.
 Tarvitaan organisoitua aikaa, jotta päästään muodostamaan koulun yhteistä eettistä näkymää. Opettajat ovat jo valmiiksi tehneet arvovalinnan, valitessaan työnsä, joten eiköhän yhteinen arvomaailma ole melko helppoa sanoittaa. Näin olen ainakin itse ollut kokemassa.

sunnuntai 17. maaliskuuta 2019

Itseohjautuva opettaja ja etiikka


Kirjasen toinen artikkeli on Martti Lindqvistin: Opettajuus, arvot ja etiikka. Tullaan opettajan velvoitteisiin, ihmisenä kasvuun ja osaamiseen.

Hauskan ajankohtaisesti kirjoitus 20 vuoden takaa alkaa itseohjautuvuus-termillä. "Arjen etiikka on arvojen ja elämänkokemuksen sisäistämiseen perustuvaa kykyä itseohjautuvuuteen ja oman toiminnan arviointiin."

Lindqvist toteaa, että ammattietiikka on sekä yksilöllistä että yhteisöllistä. Eettinen vastuullisuus perustuu sekä ammattitaitoon ja -tietoon että hyviin eettisiin periaatteisin. Molempia tarvitaan. Hänen mukaansa opettajan ammattietiikka edellyttää oppijan ihmisarvon ja itsemäärämisoikeuden kunnioittamista sekä empaattista asennoitumista. Koska opettajan työ rakentuu paljon suoraan vuorovaikutukseen, on persoonan osuus merkittävä. "Siksi oman persoonan kehittämien ja huoltaminen on elimellinen osa hyvää ammattietiikkaa.".  Hmm. En muista että koulutuspäivillä olisi aihetta käsitelty...Olisi kyllä hienoa, että persoonan kehittäminen olisi osa työssä kehittymisen ohjelmaa. Lindqvist huomauttaa, että opettajan työ on sellaista asiantuntijatyötä jossa ammattiroolin ja persoonan välille syntyy helposti jännitettä. On pidettävä ammattiosaaminen vahvasti käytössä ja vältettävä oman persoonan kohtuutonta kuormitusta. Tähän tarvitaan luovuutta. Ja tullaan itsesuhteeseen.

"Kaikkien arvojen perusta on itsetuntemuksesssa. Jos en kunnioita itseäni, minun on mahdotonta kunnioittaa ketään muutakaan. Vain se, jolla on elämyksellinen kosketus omaan arvoonsa, voi ylipäätään ymmärtää, mitä arvo tarkoittaa."  Tämä oli itselleni tärkeä muistutus. Tämän lauseen kautta monet aikamme ikävät ilmiöt tulevat ymmärrettäväksi. Ja tästä seuraa myös tämä: "Jos ihmisille halutaan opettaa arvoja, ennen kaikkea heitä itseään on arvostettava". Ja miten tämä liittyy kouluun? Peruskoulun, ja muunkin koulutuksen kasvatustehtävä on saattaa yksilöt yhteiskunnan rakentavaan jäsenyyteen. Jos se ei toteudu, on oppi vaarassa mennä hukkaan. Kasvattaja tarvitsee empatiakykyä, rohkeutta eläytyä ja valmiutta yhteisölliselle oppimiselle.

Seuraavaksi Lindqvist käsittelee kasvatuksen kipeintä perusjännitettä, vapautta ja riippuvuutta. Hän muistuttaa, että vaikka pidämme vapautta hyvänä, on riippuvuudessa usein paljon syvyyttä. "Opettajan ja oppijan välillä on paljon positiivista riippuvuutta, joka on eettisesti arvokasta ja edistää hyvää."  Luottamussuhteen rakentaminen sekä ryhmän että yksilön tasolla onkin ollut itselleni keskeistä pedagogiaa. Yhteisölliselle oppimiselle on nimittäin välttämätöntä saavuttaa positiivisia riippuvuussuhteita. Voi sanoa,että yhteisöllinen oppimiskulttuuri rakentuu vapauden ja riippuvuuden hyvälle vuorovaikutukselle.

Lopuksi Lindqvist kirjoittaa opettajan jaksamisesta. Hän toteaa että opettajan työn ideaaliin on kuulunut ja kuuluu se, että ammattiosaamisen lisäksi antaa jotakin myös itsessään. Tämä  on työssä jaksamiselle uhka. Lindqvistin mukaan  myönteiseen itsestään antamiseen tarvitaan kolmea asiaa:
- Itsensä puolustaminen. Opettaja , kuten kaikki, tarvitsee yksityisyyttä ja virkistystä. On osattava arvioida omat rajansa. Sitähän muut eivät yleensä tee.
- Itseilmaisu. Opettajalle on tärkeää että osaa näyttää tunteita, ajatuksia ja arvojaan. Se on myös osoitus luottamuksesta.
- Itselleen pyytäminen.  Opettajan tulee tunnistaa tilanteet, jossa hän tarvitsee apua. Itselläni  on sellainen kuva, että opettajat vaativat usein liian paljon itseltään, eivätkä suostu näkemään itselle mahdottomia tilanteita. Yksin tekemisen kulttuuri on kouluissa toivottavasti aikansa elänyt. Kuten Lindqvist sanoo: "Viime kädessä oppilaat lukevat opettajistaan kaikkein vahvimpana viestinä sen, mitä opettajat ovat itse itsellensä." Olen niin samaa mieltä.

Lopuksi Lindqvist muistuttaa hyvän työyhteisön peruskulttuurista: "Kunnioitus ja yhteistyö kollegojen välillä auttaa jaksamaan ja arvostamaan omaa työtä."  Ja jopa rakastamaan työtä, onhan opettajan ja kasvattajan työ maailman parasta!


sunnuntai 10. maaliskuuta 2019

Opettajan muuttuva professio


Hyllyjä siivotessa tekee löytöjä. Käteen osui OAJ:n kustantama hieno julkaisu vuodelta 1998; Opettajan etiikasta. Kirjoittajat ovat alansa huippuja. Kirjan avulla OAJ lanseerasi tuolloin opettajan eettiset periaatteet, osana opettajan ammatin arvostuksen varmistamista.

Luenpa kevään aikana kirjaa läpi. Ensivaikutelma on, että asiat ovat tuoreita nytkin, eihän etiikka tai moraalikysymykset vanhene, ne ovat osin ikiaikaisia. Muuttunut kulttuuri kylläkin vaikuttaa käytäntöihin, jo tämän 20 vuoden aikana.

Ensimmäisessä artikkelissä Opettaja, arvot ja muuttuva ammatti, professori Timo Airaksinen tavallaan perustelee kirjan tarpeellisuuden. Hän toteaa, että opettajan ja lääkärin ammatit ovat uusintavia, aitoja professioita, joiden asema on liikkunut insinööristymisen suuntaan.

Työhön liittyviä perusilmiöitä:

-" Opettajan työ on kaksinainen, yksilöllinen ja yhteisöllinen, mutta aina palveleva."
-"Ammattiin liittyy valta. Tämä seikka on erityisen kiinnostava siksi että tämä valta ei ole täysin kontrolloitavissa demokratian keinoin."
-"Trendinä on ollut että ammatit pyrkivät sulkemaan rivinsä kilpailijoiden torjumiseksi. Samalla oma ammatti saa kollegiaalisen luonteen eli ammattitoveruus muodostaa vallan ja vastuun ilmentymän."

Ammattietiikassa tärkeitä käsitteitä ovat autonomia eli sisäinen vapaus,  autenttisuus eli uskollisuus omalle roolille parhaine puolineen ja autarkia eli riippumattomuus ulkopuolisista toimijoista. Airaksinen toteaa, että lääkärit ovat säilyttäneet aina autarkiansa paremmin kuin opettajat. Perinteisesti potilaan mielipide ei ole ollut tärkeä. Opettajan toimintaa on määritelty virkamiesten taholta. Vanhemmat ovat myös aina olleet vaikuttamassa opettajan työhön.

Airaksinen näkee että liike-elämän taloudellinen realiteetti on valtaamassa perinteisiä professioita, etenkin lääkäreiden työtä, mutta ilmiö on koskemassa myös opettajien työtä. (Nyt tämä ajatus tuntuu oikealta ennusteelta terveydenhoidon kohdalla etenkin). "Opetuksessa vaikein ongelma lieneekin opetettavan aineksen valinta informaatiotulvasta ja muuttuvassa yhteiskunta- ja elinkeinorakakenteessa. Opettajat eivät enää voi päättää mitä opetetaan". Airaksinen näkee myös, että informaatiotekniikka muuttaa opettajien koulutuksen ja  koulujen työtavat. Työn vaativuus lisääntyy. Tässä tilanteessa opettajan mahdollisuus työskennellä itsenäisenä spelialistina kaventuu. Mielenkiintoista on, että nyt 20 vuotta myöhemmin, opettajat eivät niinkään hermostu opetettavan aineksen sisällön muuttumisesta vaan työtapoihin liittyvistä vaatimuksista tai odotuksista. Se koetaan ilmeisesti persoonalliseksi valinnaksi.

Edelleen Airaksinen näkee, että ammatit ovat luopumassa omien arvojensa toteuttamisesta. Tämä johtuu siitä, ammatteihin liittyy nykyään voimakkaasti tilausta asiakkaiden taholta. Tämä ohjaa myös rahoitusta. " Ammatti ei voi enää toimia vain oman arvomaailmansa ajajana. Asiakkaat ovat vaatimassa juuri heidän arvojensa kuulemista. Kun samaan aikaan tekniikka kehittyy ja tekee monista toimenpiteistä mahdollisia mutta liian kalliita, muutos on välttämätön." Kirjoittaja on huolissaan tasavertaisuuden tulevasta tilasta. Ja nyt voi sanoa, aivan aiheesta.

Toisaalta on varmaan hyvä, että vuorovaikutus lisääntyy ja ammattikuntien mahdollisuudet luoda oma arvomaailmansa heikkenee. Vuoropuhelu ja yhteistyö opettaa ja antaa uusia mahdollisuuksia kehitystyölle. Toisaalta on suurena vaarana se, että tehokkuus ja rahoitus määrittävät yhä enemmän ammattietiikkaa. Vahvistuu maailma, jossa etuoikeutetut tilaavat mitä haluavat. Mielestäni demokrattiisen yhteiskunnan on voitava torjua tämä kehitys.

Yhdeksän sivua tekstiä sisältää paljon. Tuntuu, että se olisi voitu kirjoittaa vaikka tänään.  Ovatko opettajat ottaneet koppia vai onko yritetty puolustaa vanhoja asemia? Varmaan molemmat ilmiöt ovat näkyvissä.

"Professioiden takana on sellainen käsitys arvojen ja toiminnan suhteesta, joka ei ole enää täysin ajankohtainen. Ammattien etiikka on muuttumassa."





torstai 28. helmikuuta 2019

AV-opetus, mediakasvatus, suuria odotuksia

Toisinaan, tai aika useinkin historia yllättää. Että uutenakin pitämäni asiat ovat vanhoja ja tämän päivän trendit eivät olekaan ihan tätä päivää, vaan uudestaan löydettyjä.

Hesarissa on usein valaisevaa aineistoa sisältävä palsta, HS 50 vuotta sitten. Toimitus valitsee herkullisia aiheita, kuten viime lauantaina pienen uutisen AV-opetuksen tuomasta opetuksen vallankumouksesta.

Lainaus tekstistä: "Av-ajattelu pakottaa rationalisoimaan koulutyön, säästää opettajien aikaa ja voimia, sekä yhteiskunnan varoja ja takaa oppilaskohtaisen eli yksilöllisen opetuksen, jota nyt niin kiihkeästi tavoitellaan perinteellisen massaopetuksen tilalle." HS 23.2.1969,  julkaistu uudelleen 23.2.2019

Tässä kuva artikkelista. Kirjoittaja ei selviä, mutta teksti on kovin ajankohtainen nytkin.

Miten on käynyt? Opettajien aikaa ja voimia ei ole säästynyt ja yhteiskunnan varojakaan ei ole säästynyt, koska on ostettu sekä digilaitteita ja kirjoja. Monet opettajat kokevat että digi ei ole säästänyt vaivoja. Tämä johtunee laitteiden toimimattomuudesta/sopimattomuudesta tai vaikeasta käytöstä sekä varsinkin hyvien käytäntöjen puutteesta. Toki on paljon iloisia digiopettajiakin.
Av-ajattelulla tarkoitetaan kai nyt media-ajattelua ja mediakasvatuksen tarvetta.

Mediakasvatus ei ole edennyt suoraviivaisesti. Muistan hyvin, kun legendaarinen Koulu-Tv loppui ja aineisto siirtyi pitkälti nettiin ja uusiin lähetysaikoihin. Television tarjomien hyvien opetusohjelmien katselu loppui kuin veitsellä leikaten, opettajat eivät oppineet ilman tukea uusiin käyttötapoihin. Nyt ehkä Ylen tarjontaa käytetään taas ja juutuubi-videoita voi käyttää moneen. Sitäpaitsi oppilaat ja opettajat voivat tehdä visuaalista opetusmateriaalia itse.

Koulu on tekstiin, lukemisen ja kirjoittamisen traditioon sitoutunut. Ei ole helppoa muuttaa valtavirran suuntaa. Oppimisen välineet ja tiedon lähteet ovat kokeneet vallankumouksen, joka on kyllä muuttanut koulua, mutta hitaasti. Tästä on hyvä todiste kirjoitus 50 vuoden takaa. Perinne on hyväksi, mutta siitä on koulutuksen yhteydessä voitava erotella historiallisesti arvokas käyttökelpoisesta. Intoa ja voimia siis ja katse tulevaan siellä kouluissa!

maanantai 18. helmikuuta 2019

Itseohjautuvuus, armeija ja koulu

Luin viikonloppuna armeijan koulutus -2020-hankkeesta (linkki). Uudistuksen tavoitteena on muun muassa :"Modernien oppimisnäkemysten mukaisesti koulutettavalle annetaan enemmän vastuuta omasta oppimisestaan." Lisäksi viikot aloitetaan orientaatiolla, jolloin kerrotaan miksi jotain opetellaan ja miten se liittyy muuhun opittavaan.  Päivät jaettu kolmeen kolmen tunnin moduuliin. Paljon tässä oli sellaista joka muistutti uuden opsin tavoitteilta, itseohjautuvuus ja asioiden kokonaisuudet etunenässä.

Pidin myös tosi paljon siitä, että uutta koulutusohjelmaa testataan ensin kaksi vuotta. Sitten kerätään hyvät kokemukset ja käytännöt kaikkien käyttöön. Opetussuunnitelmauudistus ei enää taida noudattaa tämmöistä? Hyvien käytäntöjen siirtäminen käyttöön olisikin vaikeaa, kun opettajat usein kokevat opetustyylinsä olevan persoonallinen valinta. 

Kun laitoin vinkin tästä naamakirjaan, alkoi vilkas keskustelu ja epäily siitä että ei koulu voi ottaa mallia armeijasta. Sellainen ajatus taitaa perustua vanhojen muisteluun. Haaste oppijan motivoitumisesta ja aktivoimisesta on samantyyppinen, vaikka sisällöt ovat erilaisia ja oppijatkin eri-ikäisiä. Varsinkin kun nyt tavoitellaan sitä itseohjautuvuutta.

En ihan tarkkaan tiedä, miksi nyt uuden opsin kohdalla puhutaan niin paljon itseohjautuvuudesta. Siitä puhuivat jo antiikin Kreikan oppineet. Termi on ollut jo 1960-luvulta käytössä, etenkin aikuiskoulutuksessa.
Ihmisen hyvinvoinnin viitekehyksenä tosin itseohjautuvuusteoria kehitettiin vuonna 2000 Ryanin ja Decin toimesta (linkki Wikipediaan)


Mutta hyvä että puhutaan. Itseohjautuvuus on jotain semmoista, joka sopii paitsi nykyaikaan, niin myös kulttuurimme erääseen peruspiirteeseen, työnteon arvostukseen. Itseohjautuva ihminen voi sitäpaitsi todennäköisesti elää täysipainoista elämää. Myös  yhteiskunnan kannalta itseohjautuva ihminen on ihanne. Jos kaikki olisivat vastuullisesti omaa toimintaansa ohjaavia, olisi esimerkiksi rikollisuus katoava ongelma.

Mutta asiana tässä oli seuraava huomio ja ajatus. Naamakirjan keskusteluissa ja muuallakin mediassa on ollut vahvoja kannanottoja itseohjautuvuuden toimimattomuudesta tai jopa mahdottomuudesta. Oppilaat on kommenttien mukaan jätetty heitteille kun vaaditaan, että heidän pitää itse keksiä millaisia tehtäviä, miten ja missä ajassa he tekevät. Tästä ei voi tietenkään olla kyse. Vastuuta ja taitoa oman työskentelyn ohjaukseen kehitetään vuosien harjoituksella. Kyse on myös kyvystä toimia ryhmässä rakentavasti.  Näitä taitoja ei opita heti ja niihin ohjaaminen  vaatii opettajilta paljon.  
Itseohjautuvuuden mahdottomuudesta ei todista kumminkaan se, jos oppilaat eivät  toimi ohjeiden mukaan. Ennen puhuttiin silloin kurin puutteesta ja myöhemmin huonosta työrauhasta. Näitä ylläpiti opettaja johtaessaan ryhmäänsä. Nyt on toisia tavoitteita.

Olisi kyllä tarpeen, että itsehjautuvuus määritellään kouluissa samalla tavalla. Sen jälkeen vasta voidaan asettaa yhteiset tavoitteet ja laatia toimintasuunnitelma arviointeineen siitä, miten tavoitteisiin päästään.


Itseohjautuvuus oppimisen suhteen koskettaa myös itsekasvatuksen käsitettä. Molemmat ovat paljon korkeamman tason tavoitteita kuin totteleminen ja hiljaa oleminen. Opettajajohtoinen hiljaisuuden pedagogia ei anna eväitä itseohjautuvuuden oppimiseen. Nyt kun armeijakin on luopumassa ulkoisesta motivoinnista ja kurikeskeisyydestä, niin kyllähän koulukin voi? Voi olla että monet opettajat vastustavat koko käsitteen tuomista kouluun, ihan siksi koska heidät on jätetty yksin, heitteille, uuden tehtävän edessä.
Mutta myös monet opettajat ovat innoissaan uudesta opsista ja oppimisen kehittämisestä aktiivisemmaksi. Miten saataisiin hyvät kokemukset ja käytännöt jakoon ja käyttöön?

torstai 7. helmikuuta 2019

Emergentti oppiminen ja itseohjautuvuus

Olen taas katsellut muutamaa oppimisguruni,  professori Sugata Mitran videota. Olen innoissani. Opetusta ja oppimista voi todellakin tarkkailla laajasti ja miettiä, onko ihan muita tapoja oppia/opettaa kun se, joka on yleisesti käytössä. Ja miten uusia näkökulmia voisi toteuttaa niin, että oppiminen tehostuu ja innostaa. (Linkki videoon )


Tässä neljän minuutin videossa Mitra sanoo paljon. Hänen isänsä oli psykoanalyytikko. Nuori Mitra luki paljon alan kirjallisuutta. Hän valmistui yliopistosta pääaineenaan teoreettinen fysiikka, ja yhdisti siihen tietonsa ihmisen mielestä. Kun hän aikoinaan teki Intiassa kuuluisan Whole in the Wall-kokeen, hän havaitsi, että täysin oppimattomat lapset voivat tietokoneen ja internetin avulla oppia melkein mitä vain, yhdessä. Tämä tuntui silloin mahdottomalta.  Niinpä hän ajattelee nyt, kun koetta on toistettu tuhansia kertoja, että oppiminen on   emergentti ilmiö, jossa ryhmä voi oppia kollektiivisesti. Yksilöt eivät ehkä ole oppineet, ainakaan kaikki, mutta ryhmä tuottaa oikeita asioita. Näin kai nykyisin toimivat tutkijaryhmätkin. Oppimista tapahtuu ryhmän spontaanin järjestymisen avulla. Hän on havainnut kokeissaan, että itseohjautuva prosessi pysähtyy, jos ryhmää ohjaa opettaja. Niinpä opettajan roolia pitää muuttaa radikaalisti, jos haluamme hyödyntää paljon esillä ollutta itseohjautuvaa oppimista.  Ihmiset ovat oppineet jo kauan ennen kouluja. Sanomme edelleen, että leikki on lapsen työtä. Mikä viisaus siinä piileekään! 

Oppimisprosessi, jota tapahtuu koulun ulkopuolella on nykyään yhä tärkeämpi, koska ihan pienelläkin lapsella on kaikki oppimisen välineet yleensä käytössään.  Tätä spontaania oppimista voisi hyödyntää koulussa paljon enemmän, ja niin on alettu tekemäänkin. Oppimista tapahtuu koko ajan enemmän koulun ulkopuolella, koululla ei ole enää aikoihin ollut tiedon jakamisen monopolia. (jos on ollutkaan) Se on liitettävä paremmin mukaan koulussa tapahtuvaan oppimiseen, muutoin koulun merkitys vähenee, lasten ja nuorten näkökulmasta. (ja niinhän on tapahtunutkin) Tämä prosessi ei ole kenenkään vika, vaan uuden mahdollisuus. Uusi ops onkin tarttunut entistä paremmin kaikkialla oppimiseen.

Toisessa videossa Mitra selvittää miten on tultu nykyisenlaiseen opetuskulttuuriin ja miten sitä olisi syytä muuttaa. Melkoisen radikaaleja ovat hänen ajatuksensa siitä, mitä koulussa pitää opettaa. Onko perinteinen laskeminen tärkeää, onko lukeminenkaan kovin tärkeää, kun katsomme ja opimme yhä enemmän? Luulen kyllä että lähitulevaisuudessa oppisisällöt muuttuvat paljon. Tähtäimenä on vaativia taitoja. Ihmisten pitää oppia oppimaan ja ajattelemaan ja tuottamaan yhdessä jotain enemmän kuin mitä yksilöinä osaisivat. Koneet tekevät yksinkertaisemmat asiat jo nyt paljon meitä paremmin.

Käytännön toimenpiteenä Mitra ehdottaa, että kokeissa saa käyttää internettiä rajattomasti. Silloin muuttuu moni asia. Kiintoissa on myös hänen ajatuksensa siitä että esimerkiksi oikeinkirjoituksen avustajaohjelma ei tee meitä huonommin kirjoittaviksi, vaan päinvastoin. Lukeminen, kirjoitaminen ja laskeminen ovat taitoja, joita algoritmi paitsi tekee puolestamme, myös opettaa tehokkaasti. Ostan ajatuksen.

Koulu ja opettajat voivat vapautua kehittämään pedagogiaa, joka tähtää korkean tason tavoitteisiin.
Alku on jo näkyvissä.

Linkki videoon




perjantai 25. tammikuuta 2019

Yle kyseli, opettajat vastasivat

Uusin Perusopetuksen opetussuunnitelma on herättänyt ennen näkemättömän paljon keskustelua. Valtamediat, kuten Hesari ja YLE ovat pitäneet asiaa jatkuvasti hyvin esillä. Se onkin oikein, sillä Opetussuunnitelma on jatkuva prosessi. Sen valmistuminen ja käyttöönotto ovat vasta alkua. Sitä paitsi melkein heti aletaan suunnitella seuraavaa, paljon myös sen mukaan millaisia tuloksia ja kokemuksia edellinen synnyttää.

Ylellä on oikein uutissivusto opetussuunnitelma-asioille.(linkki)  Hienoa, sillä se antaa kuvaa myös ajallisesti siitä, miten opetussuunnitelmaan kohdistuva keskustelu kehittyy. Viimeisin uutinen siellä koski kyselyä, jonka YLE kohdisti peruskoulun opettajille ja rehtoreille uuden opetussuunnitelman vaikutuksista. Tosin, opetussuunnitelmaa ei ole kovinkaan kauaa noudatettu, eivätkä kaikki vieläkään etene sen mukaan. Vastaukset heijastanevat siten enempi opetushenkilöstön tunnelmia tilanteessa, johon sopii ilmaisu: Alku aina hankalaa.


Kyselyn tulos on hämmentävä.(linkki uutiseen)  Rehtorit suhtautuvat paljon myönteisemmin kuin opettajat uuteen opsiin ja sen mahdollisiin vaikutuksiin. Heillä on ehkä laajempi näkemys kokonaisuudesta. Opettajien vastaukset heijastavat mielestäni ammatillisia haasteita uuden edessä. Parempi olisi ollutkin kysyä: " Miten hyvin olet mielestäsi onnistunut tuomaan opetukseesi uuden opsin vaatimuksia? " Uusi ops on nimittäin, jälleen, jalkautettu kuntiin hyvin erilaisin toimin. Ei riitä että käytetään pari, kolme koulutuspäivää uuteen opsiin. Olisi kartoitettava millaista lisäkoulutusta kukin opettaja tarvitsee, jotta hänellä on tarpeeksi työkaluja toteuttaa uuden opsin tavoitteita. Näin ei kai todellisuudessa useinkaan ole käynyt.

Olen itse ops-uskovainen. Jokainen uusi opetussuunnitelma on sysinyt opetusta samaan suuntaan: Oppilaiden tulee olla aktiivisia osallistujia, ainerajoja olisi häivytettävä, jotta tieto rakentuisi kokonaisuudeksi ja osaamiseksi. Oppilaiden on opittva oppimaan, koko ikänsä. Opettaja ohjaa oppimaan, ei siirrä tietoa sellaisenaan.

Uutisen otsikossa on jo ajatusvirhe. Ryhmätyöt ovat edelleen väärinymmärretty ja siten usein huonosti toimiva työmuoto koulussa. Yhteistoiminnallinen työskentely vaatii onnistuakseen opettajalta ryhmän ohjaamisen taitoja ja oppilailta yhteisötaitoja. Nämä eivät ole kuuluneet opettajien tai oppilaiden ydintaitoihin ainakaan perinteisesti, koska Suomessa on vahva opettajajohtoisen opetuksen perinne ja sille on edelleen kannatusta, koska monen opettajan paras osaaminen perustuu siihen. Se ajatusvirhe: Jos viitseliäät tekevät ryhmätyöt, on opettaja epäonnistunut ryhmän ohjauksessa. Ei ole yhteistoiminnallisen pedagogian vika, jos sitä toteutetaan puutteellisesti tai vähällä harjoittelulla. Pedagoginen  ohjaaminen on käytännön osaamista, jota opettaja voi kehittää työssään joko itsearvioinin tai mikä parempi yhteisopettajuuden avulla.
Sama pätee siihen, että julkisuudessa on opsia arvosteltu itseohjautuvuuden korostamisella. Oppilaat eivät kuulemma suoriudu tehtävistään kun heiltä vaaditaan liikaa, Tottakai näin on. Opettajan vastuulla on, että liikaa ei vaadita, vaan annetaan sopivasti haasteita ja mahdollisuus oppia itseohjautuvuutta. Se on vaikea taito, jonka opetteluun kuluu vuosia, ja sittenkin ihmiset omaksuvat tämän ylätason taidon erilailla. Ops esittää tavoitteita, joita kohdin kuljetaan suunnitelmallisesti, opettajien johdolla. Ne tuskin toteutuvatkaan kokonaan.

Ei varmaankaan voida syyttää vain opsia oppimistulosten hajautumisesta. Se trendi on alkanut jo muutama vuosi sitten. Taustalla on monimutkaisia syitä. Oppilaiden taustat ovat nykyään hyvin erilaisia. Opettajien työ on yhä monimutkaisempaa ja vaativampaa, koska maailmamme on nopeassa muutoksessa. Onneksi meillä on hyvin koulutettua ja innostunutta opettajakuntaa. Ihan varmasti saadaan edelleen loistavia tuloksia. Uskon, että lisääntyvä opettajien yhteistyö on yksi tärkeä kulmakivi, kun kehitetään kouluihin yhä edistyneempää pedagogiaa.