Kiusaamisen hoitoa vai ehkäisyä?

 Vakioaihe. Pari viikkoa sitten oli YLEn A-studiossa taas keskustelua koulukiusaamisesta: Loppu kiusaamiselle. (linkki)

                                   kuvakaappaus ohjelmasta

Kuulin keskustelun niin, että iso osa ajasta käytettiin kiusaamisen kuvailuun ja määrittelyyn ja kiusaajan tai kiusatun tunteiden ymmärtämisen yritykseen. Etenkin paikalla ollut lastenpsykiatrian erikoislääkäri halusi (tietysti) viedä keskustelua terapiakeskeiseen suuntaan. Opetusministeri Li Andersson yritti sentään ottaa ilokseni esiin käsitteitä toimintakulttuuri ja ryhmädynamiikka. Hän ymmärsi että kiusaamisen ehkäisyssä avainasemassa on toimintaympäristö. Aina tulee olemaan heitä, jotka syystä tai toisesta hakevat asemiaan sosiaalisessa tilanteessa uhkailulla, painostuksella tai jopa väkivaltaa käyttäen. Kun koulussa ollaan sosiaalisessa tilanteessa, jossa kaikki tapahtuu ryhmissä, niin ryhmä voi joko estää tai sallia kiusaamista. Koulun rakenteilla ja pedagogisilla ratkaisuilla voidaan minimoida kiusaaminen. 

Taas keskusteltiin myös henkilöstömitoituksesta. Koulupsykologien ja -kuraattorien määrää lisätään ja tulossa on mitoituskin. En ymmärrä miten koulukuraattorin tai -psykologin koulutuksella voidaan ohjata ryhmiä estämään kiusaaminen. Keksin koiraa ulkoiluttaessa vertauskuvan. Kiusaamisen "ehkäisyssä" voimavaroja suunnataan melkein vain kiusaamisen seurausten hoitoon. Sehän on sama, kuin että haluaisimme edistää liikenneturvallisuutta kouluttamalla lisää autopeltiseppiä, ehkä jopa mitoittaa heidän määränsä. Mutta onneksi meillä on voitu parantaa liikenneturvallisuutta ennaltaehkäisevästi. 

Kun tulee ongelma, merkitsee se myös sitä, että syntyy markkinoita erityisasiantuntijoille. Elämme erityisosaamisen aikaa. Varmaankin ihan hyvä kun kootaan työryhmiä. Mutta lasten elämä on kokonaista ja käytännössä heidän kasvuympäristöönsä voivat vaikuttaa vain ne aikuiset, jotka ovat päivittäin vuorovaikutuksessa heidän kanssaan. Omalla työuralla pääsin monta kertaa ihmettelemään, että miten noin kymmenen hengen oppilashuoltoryhmä (jota tapasin kerran vuodessa) auttaa minua ratkomaan luokassa olevia ongelmia. Ei juuri mitenkään. Toisaalta oppilashuoltoryhmä olikin hoitamassa yksilöiden ongelmia ja siinä onkin hyvä pysyä. Työnohjausta olisin joskus tarvinnut ja onnekkaan sattuman kautta sainkin sitä. Miksei se ole itsestään selvää?

Kiusaaminen. Sitä on monenlaista ja se sattuu, usein peruuttamattomasti. Sen jälkihoitokin voi jättää arvet, joita ei voi poistaa. Siksi tärkeintä on ehkäistä ennakkoon tilanteet, joissa kiusaaminen alkaa ja saa muotonsa. Taas se on sanottava: Paras suoja kiusaamiselta on hyvät kaverit. Kaverit, ystävät jotka eivät jätä pulaan, vaan pitävät yhdessä puoliaan. Lisäämällä niitä aikuisten silmiä, ei päästä eroon kiusaamisesta, se vain piilottautuu entistä paremmin. Koulussa voidaan huolehtia, että jokaisella on kotiryhmä, jossa ollaan päivittäin ainakin jonkin aikaa ja vahvistetaan keskinäistä positiivista riippuvuutta. Samalla luottamukseen nojaava pienryhmä on opettajalle hyvä työkalu yhteistoiminnallisiin työtapoihin. Aikaa ei kulu luottamuksen rakentamiseen tai oman ryhmäroolin löytymiseen. Niin yksinkertaista se on. Se, miten tämä järjestetään on hiukan monimutkaisempaa. Siihen olen käyttänyt osaamistani ainakin kolmeen kirjaan.

Vaikka oppilaiden tukiverkosto, sosiaalinen pääoma olisivat kunnossa, niin kiusaamista voi silti sattua. Sille on tyypillistä, että se alkaa salassa koulun aikuisilta. Hyvä ennaltaehkäisykeino on suorittaa säännöllisiä anonyymejä kyselyjä luokassa, jolloin luokkaa ohjaava opettaja voi heti ottaa nousevan ongelman käsittelyyn. Ihmeen vähän käytetään tätä työkalua, josta itsellä on todella hyviä kokemuksia. Esimerkiksi ilmainen Classpirit   ohjelma on opettajalle hyvä apu. 

Opettaja vaikuttaa hyvinvointiinsa

 Nyt tuli todella jännittävä tutkimus!

Onhan aina kiva lukea tutkimuksia, jotka vahvistavat omia näkemyksiä.... Kaiken vahvistusvirheen uhallakin laitan tätä jakoon (linkki tutkimukseen)

Oli ihanaa lukea havaintoja siitä, että opettaja voi omilla ratkaisuillaan vaikuttaa paljon työssä jaksamiseen tai sanoisin mieluiten työssä iloitsemiseen. Tutkijat seurasivat 54:n ekaluokan opettajaa mitaten stressitasoja, vuorovaikutuksen laatua ja pedagogisen työn laatua. Lisäksi tarkkailtiin silmäliikekameran avulla opettajien huomion kiinnittymistä opetustilanteissa. Kolmannes opettajista koko melko paljon tai paljon stressiä. Erinomainen uutinen oli, että opettaja voi vaikuttaa omilla ratkaisuillaan työssä jaksamiseensa.

Uutta, ainakin minulle, oli tässä tutkimuksessa, että työhyvinvointia tarkasteltiin myös suhteessa pedagogisen työn laatuun. Tiedämme nimittäin, että stressiä voi purkaa vapaa-ajalla ja lomilla monin tavoin, kuten tämäkin tutkimus kertoi. Tärkeää olisi tietää, miten stressiä vältetään.

Pedagogista laatua tutkittiin tarkkailemalla opettajien opetustyyliä kolmeen ryhmään jakaen: opettajajohtoinen, lapsilähtöinen ja lasten johtama ohjaustyyli. Tämän lisäksi tarkkailtiin opettaja-oppilas vuorovaikutuksen laatua (tunnetuki, toiminnan organisointi ja ohjauksellinen tuki).  Mahtavaa!

Tulokset tukivat omia kokemuksiani opettajana, mikäs sen parempaa! Iso osa stressin synnystä liittyi jo aiemmin löydettyihin syihin: liian pieniin resursseihin, heikkoon johtamiseen ja opettajien kokemukseen, että ei voi vaikuttaa tarpeeksi työhönsä. Mutta uuttakin löytyi. Lainaan muutaman tärkeän havainnon:

"Lapsilähtöinen ja opettajajohtoinen ohjaustyyli olivat yhteydessä työn imuun sekä syksyllä että keväällä. Lapsilähtöisempi ohjaustyyli oli yhteydessä korkeampaan työn imuun ja opettajajohtoisempi matalampaan työn imuun. Työstään innostunut opettaja osallistaa oppilaita, ottaa heidän tarpeensa ja kiinnostuksen kohteensa huomioon ja edistää aktiivisesti oppimista. Sen sijaan opettajajohtoinen ohjaustyyli, jossa kaikille oppilaille tarjotaan samat tehtävät ja opettaja pitää kiinni omista suunnitelmistaan, ei myöskään ruoki hänen omaa innostumistaan työstään. Palautumisen ulottuvuuksista korkeampi taidonhallinta oli sekä keväällä että syksyllä yhteydessä lapsilähtöisempään ohjaustyyliin ja keväällä vähäisempiin opettajajohtoisiin käytänteisiin."

"Tulokset antavat viitteitä siitä, että opettajan työhyvinvointi on yhteydessä jokapäiväiseen vuorovaikutukseen luokassa. Hyvinvoiva opettaja tarjoaa laadukasta vuorovaikutusta, jolle on luonteenomaista herkkyys oppilaiden tarpeille, kyky niihin vastaamiseen sekä myönteinen oppimisilmapiiri. Lisäksi opettaja, joka ei kamppaile työssä jaksamisen pulmien kanssa, kykenee myös pitämään kiinni sovituista säännöistä ja toimii luokassaan proaktiivisesti"

En ole tutkija, vaan olen aina pitänyt itseäni tekijänä. Olen tuntenut opettajan työn imun innostavana ja osittain onnellisten sattumusten kautta päätynyt opintielle, jossa innostuksen saattoi säilyttää. Tutkimus ei muutu käytännöksi ilman välittäjää, työn tekijää. Tässä tutkimuksessa on toivoa. Nimittäin jos on väsynyt, pettynyt työhönsä, kärsivät myös oppilaat siitä. Jotain on siis tehtävä. Opettaja ei voi vaihtaa oppilaitaan, koulun johtoa, opetussuunnitelmaa tai vanhempia. Mutta itseään voi muuttaa. Siihen tarvitaan toki tukea tukea, työnohjausta, yhteistyötä ja osaamista, jolla ohjata omaa työtä. Tämän tutkimuksen kaltaiset julkaisut voivat auttaa paremmalle uralle.

Keskeinen päätelmä on: "Koska opettajan kokema työhyvinvointi, ohjaustyyli ja opettaja-oppilasvuorovaikutus ovat yhteydessä toisiinsa, suositellaan pedagogisen työn laadun ja sitä kautta opettajan hyvinvoinnin tukemista luokkahuoneen vuorovaikutusta vahvistavan intervention avulla."
Ihan samaa mieltä. 

Koulumenestyksen riskitekijä?

 Lokakuu alkoi leppeänä. Siltikin tai siitä syystä käsittelen taas poika-kysymystä.

Onko poika-sukupuoli koulumenestyksen riskitekijä? (HS 23.8.2020) Näin otsikoivat kolme alojensa arvostettua asiantuntijaa Hesarin Mielipide-sivulla elokuussa.

Ilkka Kaitila, Nina Sajaniemi ja Vappu Taipale kirjoittavat jälleen kerran tärkeästä aiheesta, johon ei tunnu löytyvän mitään toimenpiteita, paitsi keskustelua. Olisi kovin tarpeen tehdä muutakin kuin seurata tilannetta. 

"Onko biologinen, psykofysiologinen sukupuoli unohtunut oppimista arvioitaessa?"

Kirjoittajat toteavat asian, joka on ollut pitkään tiedossa. Kouluun tultaessa ei poikien ja tyttöjen osaamisessa ole ryhmänä merkittäviä eroja (suuria eroja on yksilöllisesti), mutta erot kasvavat koulun edetessä. Poikien arvosanat ovat peruskoulun päättyessä kaikissa aineissa tyttöjä huonommat. Syrjäytyneistä on valtaosa poikia. Eroja on sen sijaan  keskimäärin biologisessa kehityksessä. Pojat kypsyvät neurobiologisesti hitaammin.

"...Ehkä ei pidä vain tyytyä siihen, että pojat eivät jaksa keskittyä, koska he ovat poikia. Pojat eivät ole tyttöjä kelvottomampia – nykyisessä koulussa ja kotona heidän alisuoriutumisensa hyväksytään liian usein. Ehkäpä kannattaa ottaa huomioon biologia ja auttaa poikia oppimaan ja keskittymään heidän kehitystasonsa mukaisesti."

Tähän asti onkin selvää. Vaikka voitaisiinkin sopia, että poikia tuetaan entistä paremmin, on varmasti vaikea sopia siitä, että miten? Pedagoginen autonomia on opettajille tärkeää, mutta varmasti olisi kokeiltava millainen opetuksen järjestely motivoi ja innostaa keskimäärin poikia paremmin. Jostain syystä koulussa on ilmeisesti jo vuosikymmeniä ollut käynnissä kehitys, jonka vaikutuksesta koulu suosii tyttöjä. Näin on ainakin tulosten mukaan ajateltava.  Kun poikia tai tyttöjäei voi muuttaa, pitää koulussa tehdä muutoksia.

Tämä on vaikea aihe siinäkin, että vieläkään ei voida irroittautua vanhoista leireistä ja näkemyksistä sukupuolien rooleista koulutuksessa. Sen mukaan poikia suositaan ja tyttöjä pitää tukea opinnoissaan. Maailmanlaajuisesti näin on edelleen, mutta meillä tytöt ja naiset ovat jo aikoja sitten valloittaneet koulutuksen parhaat paikat. Tulee nähdä tämä meidän omana ongelmana, varsinkin kun naapurissa Virossa, joka on nykyinen Pisa-tähti, ei eroja sukupuolten välillä juurikaan ole. Tuntuu vieläkin, että poikien huonoa koulumemestystä on kovin vaikea käsitella sellaisena kuin se on: tasa-arvokysymyksenä.

On ollut melkoisen suututtavaa seurata omalla opettajan uralla tätä pitkään jatkunutta kehitystä. Kyseessä ei voi olla vain Suomessa vallitseva luonnonlaki, jonka mukaan pojat ovat poikia siten, että menestyvät koulussa ja elämässä huonommin.

Voitaisiin aloittaa tieteellisesti. Kirjoittajat ehdottavat: "Koulutuspoliittisissa ratkaisuissa ja suunnittelussa olisi kuultava myös lasten psyykkisen ja fyysisen kehityksen asiantuntijoita, muun muassa lastenlääkäreitä."

Varsin kannatettavaa.  Yleensä olen optimisti, mutta tässä asiassa en usko nopeisiin parannuksiin. Käytännön toimista sopiminen on vaikeaa, ainakin valtakunnallisesti. Moni opettaja ja koulu toteuttaa onneksi jo nyt uuteen tasa-arvoisuuteen tähtäävää koulunpitoa.