Yhteisöllinen pedagogia

Leikkiä lukioonkin!

2012-02-24T09:34:00.000-08:00

Luin Jukka Laajarinteen kirjaa Leikkiminen kielletty. http://www.atenakustannus.fi/kirjat/kirja/401

Vanhalle 60-lukulaiselle se oli kuin valonkajastusta ajalta, jolloin kaikki ilmiöt olivat avoimen yhteiskunnallisia. Kirja varmasti herättää intohimoja kuten kouludemokratia aikoinaan.

Mutta, kyllä, on oikein hyvä pysähtyä miettimään kasvattajan/opettjan roolia yhteiskunnan palvelijana. Sitä saadaan mitä tilataan, kouluistakin?
Kirjan keskeisiä päätelmiä on, että koulu estää luonnollisen leikkimisen (ja sen avulla oppimisen) liian varhain, jotta opiskelutuloksia eli tuottavia kansalaisia saadaan nopeammin yksilöistä esiin. Yhteiskunnan etu menee lapsen edun edelle.

Tarve sivistää ei ole tullut vain humaanien ihmisten päästä. Teollinen aikakausi vaati aikoinaan työntekijöitlä uusia taitoja. Työntekijöitä alettiin kouluttamaan, jotta pääoma voi maksimoida sijoituksensa, niinkö?

No ehkä ei ihan niinkään, mutta kyllä kouluistamme löytyy piirteitä, jotka kertovat että opetusta ohjaa edelleen käsitys oppilaista (tulevina) suorittajina. Kaikkien taytyy tehdä työtä, sanotaan, ja pitkälti sen voin hyväksyä.
Mutta kun kuulee vaatimuksia opiskeluajan lyhentämisestä ja jopa koulunkäynnin aikaistamisesta, niin väistämättä siinä kaikuu tuotantokoneiston vaatimus. Opettajana olen usein tiedostanut tasapainoilun lapsen yksilöllisen tukemisen ja yhteiskunnan/yhteisön vaatimusten välillä. Aina tavoitteet eivät ole samoja.

Varsinkin näinä aikoina ajattelisin, että kasvattajien pitää yhdessä puolustaa leikkimisen oikeutta ja sen tärkeyttä. Leikki kuuluu meidän ihmisten sivistykseen. Leikissä on myös hyötyä, se vain näkyy monenlaisena kirjona, jota on vaikea mitata.

Leikin arvostus voisi olla yhteisöllisen koulun eräs pedagoginen linjaus.

Tähän aiheeseen liittyy myös lukioselvityksiä, joista viimeinen juuri kritisoi sitä, että lukio ei ohjaa tarpeeksi elämään lukion jälkeen. Muutenkin on tullut moitteita oppilaiden osallisuuden puutteesta:

http://www.edev.fi/portal/ops_lukio

http://www.edev.fi/img/portal/1202/Lukioraportti_verkkoon.pdf?cs=1330070210

Lukiot varsinkin edustavat usein yksittäisen opettajatoimijoiden kulttuuria. Arvokeskustelua voi olla vaikeaa käynnistää, saati, että arvoista oltaisiin yhtä mieltä JA sitouduttaisiin toimimaan yhdessä niiden eteen. Kyllä lukioissakin voitaisiin leikkiä enemmän!

Kun kulttuurin ominaisuus on jatkuvuus, tarvitaan painavia vastatoimia sen muuttamiseen, yhdessä.

Poikien asialla (ja muidenkin...)

2012-02-12T07:23:00.000-08:00

Tiede -lehdessä oli hyvä pääkirjoitus otsikolla Pelastakaa edes pojat. Tosi hieno juttu että tiedettä popularisoiva lehti ottaa kantaa myös kasvatus- ja opetusjärjestelyihimme vedoten tutkimuksiin. Jostain syystä tutkimukset eivät vaikuta kovinkaan paljon koulujen suunnitteluun ja koulutyön kehittämiseen.
Ehkäpä juuri tällaisiä avauksia tarvitaankin?

Tiede-lehden pääkirjoitus

Mitä ihmettä?

2012-02-08T00:08:00.000-08:00

http://www.hs.fi/kotimaa/artikkeli/Tutkimus+Suomen+nuoret+ovat+radikalisoituneet/1135270354652

Tämä uutinen pysäytti aamiaspöydässä miettimään. Mitä oikein tapahtuu demokratian kultamaassa vai tapahtuuko?

Mikäli todella on niin, että nuoret eivät koe pääsevänsä osallistumaan tarpeeksi, he valitsevat omat keinonsa. Meillä on kulttuurisia piirteitä, jotka voivat aiheuttaa radikalisoitunista ja syrjäytymistä.

Kouluissa on erittäin vahva opettajan autonomian ja yksin toimimisen perinne
Nuoret ovat tottumassa suoraan osallisuuteen sosiaalisen median kautta
Koulujen oppilasdemokratia elää vieläkin taantumaa vanhojen muistumien painon alla
Meillä muutenkin pidetään (vielä?) vahvana johtajuutena yksin päättämistä

Näyttää siltä että kouluissa on erittäin vaikeaa luoda todellista osallisuutta, sitä jossa asioista myös päätetään tai ainakin keskustellaan yhdessä. Juuri luin erään koulun verkkosivuilta. ”Oppilaskunta järjestää tapahtumia, jotta koulussa olisi hauskempaa” Hmm. Oppilaskunta on demokratia- ja kansalaiskasvatusfoorumi, jonka avulla oppilaiden tulisi päästä mukaan yhteisten asioiden päättämiseen tai ainakin ilmaisemaan mielipiteensä. Koko järjestelmä on luotu, jotta oppilaat oppisivat miten asioihin vaikutetaan. OPH:n ohjeet on tässäkin tapauksessa jätetty lukematta...

Taas kerran puhutaan arvoista ja siitä miten monet tärkeäksi sanotut arvot on vaikea todellistaa teoiksi. Kasvatustyö on tekoja, joiden tulee lähteä arvoista. Muuten toiminta on sattumanvaraista ja yksittäisiin tilanteisiin sopeutuvaa.

Radikalisoitumista ja syrjäytymistä ehkäistään parhaiten opettamalla ja näyttämällä, että jokainen voi olla mukana yhteisissä asioissa. On erittäin tärkeää todistaa, että kaikkien mielipide on oikeasti tärkeä, muutenkin kuin puheissa. Uskon että yksilö voimautuu, tunteesta, että voi vaikuttaa omaan elämäänsä ja ympäristön tapahtumiin.

Siispä demokratiaa kouluihin!

Työ rankaisumuotona- arvojen alennustila

2012-01-29T09:22:00.000-08:00

Työ rankaisuna rapauttaa arvojamme ja syrjäyttää työelämästä

On taas keskusteltu aiheellisesti koulujen rankaisumuotojen tehottomuudesta. Toisaalta aihe on hiukan absurdi, koska koulu tarjoaa palveluitaan jokaisen lapsen ja nuoren tulevan hyvän elämän evääksi.

Joskus ojennusta kuitenkin tarvitaan. Koulussa ei ole viranomaisvaltaa eikä koulu ole tuomioistuin, joten rankaisutoimet on mitoitettu sen mukaisesti lieviksi. Ainoat rankaisutoimet ovat oikeastaan jälki-istunto ja koulusta erottaminen.

Helsingin Sanomien asiantuntijoista koottu raati kannatti selvällä enemmistöllä jälki-istuntojen muuttamista työpalveluksi. Mitä se kertoo arvoistamme? Mitä asiasta ajattelevat koulun siivous- ja huoltohenkilöstö, kun oppilaita uhataan heidän töillään pahimpana rangaistuksena?

Suomessakin on jo tapahtunut ja tapahtuu edelleen teollisuusmaiden ikävä hyvinvointi-ilmiö, jossa osa perinteisestä rehellisestä työstä leimataan alempiarvoiseksi, noloksi ja ikäväksi työksi ja varataan maahanmuuttajille. Tätäkö tukisimme kouluissa? Ajatus on täysin vailla hyväksyttävää arvopohjaa.

Lisäksi kävisi niin, että työrangaistukset kohdistuisivat niihin vaikeuksissa jo koulussa oleviin oppilaisiin, joiden tulevaisuutta varjostaa heikko sijoittuminen yhteiskuntaan ja työelämään. Heille esittelisimme työnteon rangaistuksena, vieläpä sellaisen työteon, josta osa heikoisti koulussa menestyneistä voisi löytää kuitenkin töitä. Työ rankaisukeinona voisi olla syrjäytymisvaarassa elävälle nuorelle kasvattajilta kohtalokas viesti.

Koulujen kasvatus- ja opetustyö lähtee yhteisistä arvoista ja muuntuu niistä käytännöiksi. Käytäntöjä ei voi miettiä yksittäisinä asioina, kuten tässä tapauksessa ilmeisesti on tapahtunut.

Kokonaan toinen asia on että koululainen voi siivota jälkensä tai korjata aiheuttamansa vahingon, kuten aikuisetkin tekevät. Nyt puhutussa järjestelmässähän esimerkiksi myöhästely merkitsisi siivousvuoroja. Kyllä siitä oppisi, mutta mitä?

Jälki-istuntojen aikaa alkaa ehkä olla ohi. Koulujen rankaisutoimia on jo kehitetty esimerkiksi kasvatuskeskustelujen suuntaan. Siitä on hyvä jatkaa.

4/2012 Tony Wagner ja trust

2012-01-16T08:39:00.000-08:00

Palaan vielä Suomi, koulun ihmemaa-ohjelmaan. Siinähän kasvatustieteilijä Tony Wagner kiteytti suomalaisen koulutuksen menestystarinan sanaan: trust.
Meillä on harvinaisen paljon vapautta toimia koulussa. Oppilaisiin, opettajiin ja vanhempiin voi pääsääntöisesti luottaa.
Tämä näkyy minusta hyvin esim. siinä että Suomi on maailman vähiten korruptoitunut maa.
Tai siinä, että hyviä Pisa-tuloksia selittää ainakin osaltaa suomalaisten koululaisten kyky ja halu suorittaa testi loppuun asti. Toisin on nimittäin muualla.

Luottamus on yhteiskuntamme äänetön arvo, jota kannattelemme omalla toiminnalla. Se säilyy, koska meillä on yhteinen tulkinta sen merkityksestä: kaveria ei jätetä, sana pitää, rehellisyys on ihmisen keskeinen arvostamisen mitta. Emme itse sitä helposti huomaa, koska olemme syntyneet tähän kulttuuriin.

Yhteisöllisyyden asia on paljon mutkikkaampi. Koska se toimintaympäristö, jossa yhteisöllisyytemme syntyi ja selvisi, on enimmältään kadonnut, yhteisöllisyydestä on arvona tullut melko ontto. Siitä puhutaan, mutta sitä ei tehdä riittävästi. Uudenlaista yhteisöllisyyttä tässä ajassa rakentamaan tarvitsemme talkoot, johon osallistuvat ainakin melkein kaikki.
Kouluissa yhteisöllisyyttä rakentavat aikuiset ottamalla oppilaat mukaan talkoisiin. Yhteisöllisyys on arvo, jonka tulee näkyä kaikissa toiminnoissa. Siihen sopii luottamus todella hyvin pariksi. Molempia tarvitaan optimaalisen toimintakulttuurin luomiseen. Yhteisöllisyys ei elä kouluissa äänettömänä kumppanina. Siitä pitää puhua ja sitä pitää rakentaa. Sitten, kun se on oikein vahvaa toimintakulttuuria, se alkaa elää elämäänsä.
Jota aikuiset kuitenkin suojaavat.

3/2012 Koulun ihmemaa, miten ja miksi?

2012-01-11T13:12:00.000-08:00

teema.suomi-koulun-ihmemaa

Katsoin tietysti tätä amerikkalaisten tekemää ohjelmaa, olihan siinä paljon Sipoostakin. Oli oikein milenkiintoista. Suomalaiset ohjelmassa eivät tuntuneet näkevän kokonaisuutta, vaan kaikki tarjosivat osatotuutta. Sisältä on vaikea nähdä selvä se.

Tony Wagner sen sijaan yritti nähdä yksittäisten koulu- ja luokkavierailujen yhteistä tekijää, opettajankouluttajia ja jopa Opetushallituksen pääjohtajaa laajemmin.
Hyvät koulutuloksemme ovat tosiaan hieman mystisiä, mutta tottakai historiallisten tapahtumiemme ja hieman onnnekin tulosta. Terävästi Wagner raamitti koulutusjärjestelmämme yhteiskunnallisen kehityksemme, arvojemme ja tahtotilamme tulokseksi. Kun meillä on maailman ehkä parhaiten koulutetut opettajat, se johtuu vain siitä että asiaa pidetään yleisesti tärkeänä.

Koulujärjestelmämme ydintä Wagner luonnehti sanalla trust eli luottamus. Yhtä hyvin olisi voitu puhua siitä, että työ on vieläkin arvo ja suomalainen haluaa olla arvostettu ja luotettu. Wagnerin mukaan tämän arvon eläminen näkyy koulutusjärjestelmämme kaikilla tasoilla ja mahdollistaa esteettömän oppimisen ja kehittämisen ilmapiirin.
Suomalainen koululainen haluaa oppia, kodit arvostavat koulutusta, koulutusta on saatavilla kaikille ja se on tasalaatuisen hyvää.
Ei siis ole yhtä reseptia, vaan seos joka on arvo: Luottamus. Hauskasti mysteeri.

Ohjelmaa katsoessani tajusin, että edellä kommentoimani kirja Uusi kultakausi on saanut nimensä huikeasta oivalluksesta. Vaikka meillä on nyt hyvin, niin asioiden täytyy olla hyvin myös sanokaamme parinkymmenen vuoden päästä. Jotta uusi Suomi rakennetaan tarvitaan ensimmäisen kulttuurisen kultakautemme aiheuttanutta yhteisöllistä tahtotilaa tai jotain sen kaltaista. Suuret muutokset tapahtuvat vain nopeasti läpäisemällä kaikki toiminnan tasot.

Hyvät oppimistulokset eivät saa riittää. Kun Suomessa on parhaiden oppimistulosten lisäksi onnellisimmat ihmiset ja muutoksiin itsevarmuudella suostuva demokrattiinen, ihmisiä aktiivisesti kuuleva yhteiskunta, olen tyytyväinen. Voiko koko Suomi olla kylä maailmassa?

2/2012 Uusi kultakausi, tuleeko se vai menikö jo?

2012-01-11T04:36:00.000-08:00

Luen mielenkiintoista kirjaa: Uusi kultakausi -kuinka sosiaalinen media mullistaa kaiken

http://wsoy.fi/yk/products/show/179081

Kirja on hurjaa luettavaa: Suomi on e-demokratian kehitysmaa yhdessä Mongolian, Hondurasin ja Filippiinien kanssa eli sijalla 43 e-Participation index 2008 listalla.

Asiantuntevien tekijöiden kysymys kuuluukin: Miten äänioikeuden maailmanhistorian edelläkävijästä on tullut digitaalisen demokratian nariseva jarruvaunu?

Vastaustakin tarjotaan: Suomalainen eliitti on ehtinyt päättää että vuorovaikutteinen teknologia ei koske sitä.

Suomessa tartuttiin ensimmäisinä kännyköihin ja rakennettiin vielä nettiyhteyksiäkin innolla. Nyt tietoyhteiskunnan ensimmäinen vaihe on ohi. Uudenlainen tietoyhteiskunta korostaa jakamista, osallistumista, toimintaa, paikallisuutta ja yhteisöllisyyttä. Vanha Suomi ei tuo hyvinvointia, pitäisi rakentaa uusi kansalaisten voimaantumiseen rakentuva kaikkien yhteiskunta. Tämä vyörytys näyttäisi jatkuvan kirjassa, jota siis lainaan vaikka osa on lukematta. Mietin miksi juuri Suomessa ei demokratia ei ole lähtenyt elämään ja antamaan mahdollisuuksia digiajassa. Onko vallasta liian vaikea luopua juuri meillä? Ja jos on niin miksi?

Miten tämä liittyy kouluun ja yhteisöllisyyden tukemiseen kouluissa? Paljonkin.
Aika moni asia tuntuu päässäni yhdistyvän kouluun: Ovatko opettajat koulujen valtaeliittiä? Kyllä toki.
Sosiaalinen media? Kouluissa sillä saattaa olla vielä paholaisen keksinnön taakka.
Osallistuminen? Oppilaskuntatoiminta on useimmiten huvitoimikuntaa muistuttavaa toimintaa, väitän. Entä ne luokkatoimikunnat? Onko niitä?
Vuorovaikutteisuus? Jos ajatellaan opettajan ja yksittäisen oppilaan tilaa vuorovaikutukselle, niin...

Uudenlainen Suomi. On ihan selvää, että nyt kouluissa kasvavat tulevat kohtaamaan muuttuneen toimintaympäristön ja -kulttuurin. Miten osaisimme siihen valmistaa?

Toivon kovasti, että me kasvattajat emme jätä lapsia ja nuoria tietoverkkoihin vain huvittelemaan (jolle toki on sijansa). Oikeaan, voimaannuttavaan tietoyhteiskuntaan nuoret jo soluttautuvat itse. Tulisimmeko me kasvattajatkin mukaan yhdessä toimimaan? Minusta tämä on yhteisöllinen ja myös pedagoginen kysymys ja haaste. Lisää sosiaalisuudesta osa kahdessa pian.

1/2012 Viime vuosi opetti: Uusi ja vanha yhteisöllisyys

2012-01-11T03:24:00.000-08:00

Vuoden vaihtuessa voi miettiä monenlaista taakse- ja eteenpäin.
Yhteisöllisyys-areenalla ymmärsin yhä selvemmin, että kyse on yhteisön arvoista ja varsinkin niistä arvoista, joita ei käsitellä. Ja että maailma on todella muuttunut.

Entinen kyläyhteisyys (jota ei enää juuri ole eikä tule) perustui kaikkien osallisuuteen, sukupolvien tuntemiseen ja sukulaisuuteenkin. Yhteisöllisyyteen synnyttiin, se oli konkreettisesti rakennettu omaan elinympäristöön jo valmiiksi ja muuttumattomaksi.
Yhteisöllisyys tarkoittaa ajassamme, että kaikilla yhteisön jäsenillä on ainakin käsitys siitä, että voi vaikuttaa tehtävään, tarkoitukseen ja tekemiseen, kuten olen täällä aiemmin kirjoittanut. Uusi yhteisöllisyys on arvo, josta seuraa sarja tavoitteita ja tekoja. Keskeinen arvo on demokratia, avoin vaikuttaminen. Tämän ajan yhteisöllisyyttä ei ole valmiina toimintaympäristöissämme, kuten ei yleensä yhteisöjäkään entisessä mielessä. Jos yhteisöllisyyttä nyt halutaan, sitä pitää rakentaa. Se on ihan kovaa duunia.
Demokratia ei ole ihmisen luonnostaan kovin helposti haltuunotettava toimintatapa. Vallasta on vaikea luopua, koska se antaa etuja, ainakin siltä tuntuu. Yhteisöllisyyden rakentamista hidastaa ja estää ihmisen taipumus pitää kiinni vallasta.

Kouluissa suhdeverkosta on jatkuvasti vaihtuva. Kasvavalle se on luottamus- ja kiintymyssuhteen kannalta ongelma. Kasvattajelle se tuo lisävaikeuksia yhteisöprosessin ohjaamiseen. Ryhmien dynamiikka ei yleensä pääse kypsymään.

Silti moni asia menee hyvin. Kasvattajan pitää tehdä hyvää tulevaisuutta nyt.

Joulun lukemisia

2011-12-29T14:39:00.000-08:00

Sain Hannu Linturilta Otavan opistolla käydessäni hyvän kirjan: Oppimisen tulevaisuus 2030; Toinen koulu, toinen maailma.
Kiitos Hannulle kirjasta. Alla olevasta linkistä voit ladata kirjan luettavaksi.

http://www.otavanopisto.fi/julkaisut

Kirjaa lukiessa tuli ainakin pari asiaa mieleen.

Opettaminen palvelee tulevaisuutta. Opettajien tulisi olla palavan kiinnostuneita tulevaisuudesta. Vaikka ajatus koulusta syntyi maailmassa, jossa vain siirrettiin kulttuuria eteenpäin, ollaan nyt ihan eri tilanteessa. Kasvattajien tulee antaa uudistuvaan kulttuuriin kavaville taitoja ja tietoa selvitä ja myös siirtää eteenpäin kulttuurin sitä osaa, joka on suotavaa ja tarpeen säästää. Ei ihan helppoa.
Jokaisessa koulussa pitäisi olla ainakin kerran vuodessa tulevaisuuspäivä. Tulevaisuuden hahmottaminen on hyvin vaikeaa, eikä sitä voi tehdä välitunnilla kupposen äärellä.

Huomasin, että vain hyvin harvoista kysymyksistä olivat asiantuntijoiksi kutsutut yhtä mieltä. Samanmielisistäkin asioista nähtiin tavoitteiden saavuttamisen keinot ja aikataulu hämäränä. Hmm.
Jotain tulee silti tehdä koulutuksessa, jotta tulevaisuuteen oltaisiin jotenkin valmistautuneita. Oppilaamme kohtaavat tulevaisuuden joka tapauksessa. Ehkä se on jo täällä?

Tämäkin on taas yhteisöllinen asia. Ei ole oikein hyvä jos koulussa joko ajatellaan tulevaisuuden haasteita tai ei, itse kukin tykönänsä...

VVOP ja muutoksen välttämättömyys

2011-12-15T12:53:00.000-08:00

VVOP 2011 eli valtakunnalliset virtuaaliopetuspäivät olivat jälleen jännittävät. Kiintoisaa on esimerkiksi se, että monet aiheet käsittelivät läsnäoloa ja sen merkitystä. Virtuaalisuutta ei ole ilman että se peilataan läsnäoloon. Onko myös niin, että opettaja voisi olla läsnä uudessa roolissa, kun toimintaympäristö on uusi?

Johtaja Jouni Välijärvi Koulutuksen tutkimuslaitokselta lausui seuraavaa: Teknologian uudistuminen on aina tuonut uusia mahdollisuuksia sivistykselle. Olisiko Suomessa vihdoin aika murtaa koulukulttuuri, jossa opettaja opettaa ja oppilaat oppivat ja siirtyä tasa-arvoisempaan ja vuorovaikutteisempaan kulttuuriin?

Tällä lauseella ymmärsin Välijärven haastavan kouluja ottamaan vastaan tieto- ja informaatioteknologian aiheuttaman sivistyksen ja oppimisen kulttuurin murroksen.

Miten tämä liittyy yhteisöllisyyteen?

Ihan joka tavalla.

Mikäli opettaja mieltää olevansa pääsääntöisesti yksinäinen toimija työssään koululla, ei oppivaa yhteisöä tai minkäänlaista yhteisöä synny. Asiat voivat kyllä sujua ja oppimistakin tapahtua, mutta silloin jäämme jälkeen tämän ajan sivistyksellisestä muutoksesta. Oppilaamme reagoivat ja levottomuus lisääntyy. Ratkaisua ei kannata etsiä yhä pienemmistä luokista tai lisääntyvästä erityisopetuksesta, ainakaan tässä suhteessa.

Oppiminen ja liittyminen on jo muuttunut ja muuttuu. Opetuksen ja kasvatuksen täytyy seurata perässä. Ennustan että muutos on nopea, jahka paine kasvaa suureksi. Keihäänkärkenä etenevät opettajat ja koulutkin ovat jo liikkeessä. Toivon yhteisöllistä muutosotetta.

Virtuaallisuus on hyvästäkin

2011-12-11T14:24:00.000-08:00

Olin Otavan opiston vieraana. Kyllä on hieno asia tämä heidän jakonsa! Tämä liittyy paljonkin siihen mitä valtakunnallisilla virtuaaliopetuksen päivillä puhuttiin, mutta siitä vielä lisää.
Netissä on noin 1000 miljardia sivustoa. Mitä se merkitsee kouluille?
http://www.viddler.com/explore/otavanopisto/videos/410 Tässä yksi. Puheeni ei suoraan liittynyt yhteisöllisyyteen, mutta kyllä muutoksen tarpeeseen ja sen vaikeuteen.

Mari oli oikeassa

2011-11-30T10:39:00.000-08:00

Tällä sivustolla ei ole vielä kirjoitettu politiikasta, vaikka olenkin siitä kiinnostunut. Yhteisöllisyys ja politiikka liittyvät kuitenkin toisiinsa monella tavalla. Yhteiskuntaa voidaan poliittisilla päätöksillä kehittää yhteisöllisempään suuntaa. Ilman yhteisöllisiä kokemuksia ei puolueitakaan voisi olla.

Asiaan. Keskustan puheenjohtaja Mari Kiviniemi Aamulehden uutinen osui oikeaan kun hän arvosteli kuntauudistusta, tosin oppositiosta käsin.
Hän syytti kuntauudistuksen arvopohjana olevan eräänlaisen kuntadarwinismin, joka suosii suuria, vahvoja ja jättää heikommat huonoon ja syrjäiseen asemaan. Kyllähän täällä Sipoossakin on saatu tätä lajia kokea.

Samalla katsannolla voidaan puhua myös monien kuntien vaivasta, kouludarwinismista. Muitakin palveluja keskitetään suuriin yksiköihin mielellään lähinnä taloudellisiin perustein. Kuten Kiviniemi sanoi, on asuinkunnassa kysymys myös identiteetistä, yhteisöstä ja yhteenkuuluvuudesta, ei vain palvelujen tuottamispaikasta.
Näin on varsinkin koulujen ja päiväkotien kanssa. Ne eivät ole lasten ja nuorten virastomaisia työpaikkoja, joissa heihin siirretään opetussuunnitelmien mukaiset tiedot ja taidot. Niissä lapsemme elävät elämäänsä, kasvavat yhteiskunnan jäsenyyteen ja rakentavat sosiaalisia verkostojaan.

Mitä suurempi ja monimutkaisempi on kasvuympäristön ihmissuhdeverkko, sitä vaikeampi sitä on ohjata tai hallita. Se on vaikeaa henkilöstölle ja vielä vaikeampaa oppilaille. Suuren yksikön on vaikeaa rakentaa yhteisöllisyyttä, mutta ei toki mahdotonta.

Joskus on vaikeaa ymmärtää suuruuden logiikkaa. Kuntaselvitys osoitti käsittääkseni että 20-40 tuhannen asukkaiden kunnat ovat toimivimpia. Kouluista olen joskus nähnyt selvityksen, että noin 200-300 oppilaan koulut ovat tehokkaita ja toimivia. Kuitenkin halutaan suurempia ja yhä suurempia yksiköitä. Onko kyse kylmästä darwinismista tai johtajantaudista? Yhteisöllisyyden mahdollisuudet tulisi saada laatumittareihin julkisia hankkeita arvioitaessa. Muuten eivät juhlapuheet asiaa edistä.

Yhteisöllisyys tarvitsee ryhmiä

2011-11-18T10:32:00.000-08:00

Netistä löytyi hauska linkki:
Kielikompassi kuvaa ryhmiä

Kouluissa käy herkästi ryhmien kanssa niin, että muut ryhmät ovat muita, outoja tai ainakin huonompia. Viittaan tässä edelliseen kirjoitukseeni. Ryhmää on tärkeää ohjata avoimeksi. Se tapahtuu parhaiten lähtemällä omalta alueelta ulos. Koulussa tosi hyvä keino yhdistää ryhmiä tai ainakiin ohentaa solukalvoja voisi olla vaikka luokkavierailu viikon ajan. Sitten turisti/turistit tulee takaisin luokkaansa/ryhmäänsä ja kertoo millaista oli. Aika yksinkertaista loppujen lopuksi.

Tähän liittyy Helsingin opetusviraston hanke yhdistää lukioita suuremmiksi kampuksiksi. Hesarin juttu Varmasti saataisiin joitain etuja, mutta...Lukiolla on myös kasvatustehtävänsä yhteiskunnan jäsenyyteen ohjaamisessa. Mitä paremmin opettaja tuntee oppilaansa, sitä paremmat kasvatuksen edellytykset ovat.
Oma koulu ja oma ryhmä voivat lisäksi olla hyvinkin positiivisia kasvuympäristöjä ja turvaverkkoja.
Lukiolainen(kaan) ei ole vain koulussaan vain hakemassa edellytyksiä omille hyville arvosanoilleen tai hyvälle tukevaisuudelleen. Hän on siellä myös kasvamassa vastuulliseen aikuisuuteen.
Semmoisille on jatkossa paljon käyttöä.

"Opiskelijaa tulee ohjata toimimaan vastuuntuntoisena ja velvollisuuksistaan huolehtivana kansalaisena yhteiskunnassa ja tulevaisuuden työelämässä. Lukio-opetuksen tulee tukea opiskelijan itsetuntemuksen kehittymistä ja hänen myönteistä kasvuaan aikuisuuteen sekä kannustaa opiskelijaa elinikäiseen oppimiseen ja itsensä jatkuvaan kehittämiseen." Ote Lukion opetussuunnitelman perusteet -asiakirjasta.

Vaiettu eristäminen ja yhteisöllisyys

2011-11-08T10:04:00.000-08:00

Luin kirjaa nimeltä Sydämen sivistys - kasvatuksen ytimessä http://www.aurinkokustannus.fi

Kirjassa on monta tärkeää artikkelia. Pääsanoma lienee muistutus, että kasvatusta pitää ohjata arvoista käsin. Muuten kasvatuksen nimellä kulkee jokin muu ilmiö.
Pidin paljon Anja-Riita Lahikaisen sosiaalipsykologiaan tukeutuvasta puheenvuorosta. Kuulkaapas tätä:

"Päivähoidossa ja koulussa lapset ja nuoret on järjestetty ikäryhmittäiseen eristäytymiseen ilman ikäryhmien välisiä luonnollisia keskinäisiä riippuvuussuhteita vailla historiallista vertaa tehokkuusajattelun ja kehitysoptimismin nimissä. Näin mahdollisuudet oppimiseen yli ikärajojen on suljettu pois... Tiet kiusaamiselle, syrjimiselle ovat vahvistuneet, kun aikuisten määrä lasten keskuudessa on vähentynyt ja ikäryhmien väliset kohtaamiset, jotka ennen olivat jokapäiväisiä ja joissa voi luonnollisesti jakaa yhteisiä asioita, oppia tulevaa, muistella mennyttä, saada ja antaa apua, osoittaa ja pyytää kiinnostusta, ovat menneet."

Pitkiä ja painavia lauseita, jotka kannattaa lukea rauhassa loppuun. Taas tuli mieleen Lea Pulkkisen lausunto: Koulut ovat järjestyneet aikuisten työpaikoiksi.

Yhteisöllisyyden vahvistaminen on mielestäni mahdollista tässä ajassa vain vahvistamalla osallisuutta ja demokratiaa. Näin on etenkin kasvatusyhteisöissä, joissa aikuisilla on ylivertainen mahdollisuus päättää lähes kaikista lapsia ja nuoria koskevista asioista.
Ja päätetty onkin. Koulupäivien ja päiväkodin päivän rakenne, tuntien pituus, käytettävät materiaalit ja lelut, kuka saa olla kenenkin vieressä- lista ei lopu hetkessä. Väitän että yleensä kasvatusyhteisöjen aikuiset päättävät, hyvässä tarkoituksessa, asioista kyselemättä lapsilta ja nuorilta. Tai jos kysytään, haetaan "oikeita" vastauksia. Varmaan tätä osallisuusvajetta ei edes huomata.
Sitten ehkä suurimpana ongelmana on tämä ikäryhmien eristäminen... Miten voidaan kasvattaa esimerkiksi vastuunoton traditio, kun nuoremmista ei tarvitse huolehtia, kuten on ikiajat tehty? Ikäryhmien eristäminen edistää epäluuloa ja syrjimistä.
Yhteisöllisyyden luonnolliselle syntymiselle ei yleensä ole kovin paljon maaperää päiväkodeissa ja kouluissa. Tarvitaan paljon keskustelua, hyvää johtamista ja valvottuja prosesseja yhteisöllisyyden sisäänajoon, ympäristössä, joka ei luonnostaan ole kovinkaan yhteisöllinen.

Koulun uusi tehtävä?

2011-10-24T09:34:00.000-07:00

Koulu ja tulevaisuus katso linkistä ohjelma!

Opettaja -tv, tuo mainio toimituskunta, tuotti taas tärkeän puheenvuoron. Josko onkin niin, että koulun ei enää tarvitse valmistaa niinkään työelämään kuin aktiiviseen vapaa-aikaan? Vapaa-ajalla ovat varmaan useimpien tärkeimmät yhteisöt. Niiden kautta tuotetaan omaan ja muiden elämään yhä enemmän lisäarvoa, eikö?
Sitäpaitsi työn ja vapaa-ajan raja on hämärtymässä. Voisin sanoa taas, lyhyen teollisen vaiheen jälkeen. Entä jos koulun tehtävä on siis antaa oppilailleen taitoja liittyä vapaa-ajallaan yhteisöihin myönteisellä tavalla? Niin, onhan se.

Kiintymyssuhdeteoria ja yhteisöllisyys

2011-10-18T23:48:00.000-07:00

Tutkija Erja Rusanen otti rohkeasti esille vaikean kysymyksen: Kuinka monta suhdetta pieni lapsi kestää?
http://www.hs.fi/kotimaa/Tutkija
Rusasen ajatukset pohjautuvat kiintymyssuhdeteorialle, joka on yhteiskunnallisesti, ainakin länismaisessa kulttuurissa, kuumaa tavaraa. Kyseessä on kuitenkin yksinkertainen oivallus siitä, että pienen ihmisen kiintymys- ja luottamusharjoittelu alkaa lähimmillä ihmisillä. Harjoittelun kohde ei voi olla alati muuttuva.
Koulua koskien olen lukenut kirjan Pertti V.J. Yliluoman kirjan Hyvä opettaja, jossa käsitellään oppimista, tunneälyä ja kiintymyssuhteita. http://www.imdl.fi/hyvaopettaja.htm . Loistavaa luettavaa kaikille kasvatuksesta kiinnostuneille.
On selvää, miksi näistä asioista ei mieluusti puhuta. Yhteiskunnan on vaikea järjestää palvelujaan kiintymyssuhteiden vaatimaan viitekehykseen. Niinpä on yleensä helpompi vähätellä ongelma pois päiväjärjestyksestä. Monille opettajillekin aihe kiintymyssuhteísta voi olla kiusallinen. Kasvatus- ja opetustyön pitää kuitenkin pohjautua inhimillisyyteen ja siten tunteiden tärkeyden tunnistamiseen.

Mitä tämä tarkoittaa yhteisöllisyyden kannalta? Elämme teollisissa maissa aikaa, jossa jokainen kuuluu moniin yhteisöihin, usein vain lyhyen aikaa. Yhteisötaidot ovat yhä tärkeämpiä elämän laadun ja yhteiskunnan elinvoimaisuuden kannalta. Yhteisöihin ei enää kasveta, vaan niihin tullaan ja niistä lähdetään.
Kasvatustyössä tulisi huolehtia, että harjoitteluympäristö olisi mahdollisimman vakaa. Monet lapset oireilevat jatkuvasti vaihtuvien ihmissuhteiden kuormituksessa. Yhteisötaitojen opettelu käy helpoiten turvallisessa, vakaassa tunneilmastossa. Ryhmädynamiikka aiheuttaa sen, että jokainen muutos ryhmän kokoonpanossa aloittaa yhteisölisen prosessin alusta tai ainakin lähes alusta.
Ei ihme että meilä kasvattajilla on ryhmän hallintaan liittyviä pulmia. Myös yksilöjen aiheuttamat häiriöt ryhmässä ovat usein yhteisön aiheuttamia pulmia, joihin yhteisön herkin jäsen reagoi.

Yhteisölisyys kaipaa tukea myös siinä, että kasvattajat minimoivat yhteisötaitoja harjoittelevan ryhmän henkilövaihdoksia. Taas tullaan siihen että päiväkodit ja koulut ovat aikuisten työpaikkoja ja siis aikuisten järjestämiä...

2010-luvun didaktiikka?

2011-10-16T07:59:00.000-07:00

Vanha ystäväni Martti Hellström kysyi mainiossa blogissaan, että minkälaista pitäisi opetuksen olla lähivuosina. Pitempää ajanjaksoa onkin vaikea ennustaa. Kysymykseen sisältyi tarkentavia kysymyksiä: onko muutoksia tapahtunut niin että koulutuksen tulisi jälleen etsiä uutta suuntaa.

Vastaan heti että kyllä ja kyllä. Kulttuurinen murros on keskellämme ja se on muuttanut varsinkin kasvatuksen ja koulutukseen kohdistuvat odotukset, koska ne tähtäävät tulevaisuuden tarpeiden täyttämiseen. Sitä paitsi koulu ei ole muuttunut, vakka kouluja on ohjeistettu muutokseen. Ajattelen vaikka vuoden 2004 eli uusimman Opetussuunnitelman perusteiden merkittäviä uusia sisältöjä; tyttöjen ja poikien erilaisuus tulee huomioida, arviointi sisältää myös työskentelytaidot ja oppiaineita läpäisevät aihekokonaisuudet. Aika helppo on väittää, että nämä tärkeät uudistukset eivät pääsääntöisesti ole toteutuneet.

Kuilu tulevaisuuden rakentamiseen tarvittavien taitojen ja koulujen työskentelyn välillä on kasvanut. Kasvatustiede uudistaa kyllä, mutta se ei yleensä kosketa koulujen työskentelyä. Arvelen että kuilun pitää yhä kasvaa, jotta kasvatus- ja opetustyö todella muuttuisi vastaamaan tarpeita.

Väitän että myytti lasten muuttumisesta ei ole totta. Maailma jossa lapset kasvavat on muuttunut paljon, mutta koulu ei. Oppilaat reagoivat siihen, että opetusmenetelmät tuntuvat heistä yhä vieraammalta ja arviointi mielivaltaiselta. Koulussa ei pystytä yleisesti tukemaan luovuutta tai ei anneta mahdollisuutta näyttää osaamista. Opetus perustuu pääsääntöisesti etukäteen mietittyjen tehtävien määrätynlaiseen toteuttamiseen. Oppilaat oppivat yhä enemmän koulujen ulkopuolella, informaalisesti. Koulujen on ollut hyvin vaikeaa reagoida tähän. Kännykät tulee sulkea ja tietokoneita käytetään oppikirjamaisesti.

Ekaluokkalaisen ajatellaan olevan koulukypsä kun hän osaa hiljaa tehdä opettajan antamia tehtäviä yksin ja odottaa kärsivällisesti vuoroaan, eikö? Kuinka paljon tulevaisuuden opiskelu- saati työmarkkinoilla tarvitaan näitä taitoja - Suomessa?

Otetaan vielä alusta. Yhteiskunnassa on tapahtunut perustavanlaatuinen muutos muutamassa vuosikymmenessä arvojen ja tiedonkulun suhteen. Yhteiskunnan dynamiikka on kokonaan muuttunut. Osittain näistä johtuen perinteiset yhteisömme ovat pääsääntöisesti hajonneet ja uudenlaisia yritetään kehittää. Se onkin osoittautunut vaikeaksi koska yksilöllisyys on ohittanut yhteisöllisyyden arvona.

Koulut ovat perinteisesti siirtäneet kulttuurisen pääoman seuraavalle sukupolvelle vain hyvin pienin muutoksin. Nyt koulujen tulisi turvata lapsille ja nuorille uudet yhteisötaidot ja uudenlainen tapa oppia aina uutta. Sen lisäksi kouluissa pitäisi rakentaa uutta kulttuuria, sitä joka syntyy joka tapauksessa.

Kun itse elämme tätä muutosta, on sitä tietysti hyvin vaikea hahmottaa. Kasvattajien pitäisi nähdä ympärillä tapahtuva muutos laajassa mittakaavassa ja reagoida siihen muuttamalla työskentelyään.

Uskon että kouluista tulisi rakentaa oppivia yhteisöjä. Siellä opitaan yhdessä. Oppiminen on yhä enemmän tiedon arviointia ja koontia uusiin merkityksiin. Kouluissa pitää myös tuottaa tietoa, eikä vain omaksua opettajan antamaa opetusta.

Miten tämä kaikki tapahtuu, on monimutkainen asia. Tärkeintä lienee nähdä tarve prosessin aloittamiseksi ja omaksua arvoina uudenlainen yhteisöllisyys ja muutokseen suostuminen. Arvot eivät merkitse mitään jos ne eivät ohjaa kaikkia toimintoja.

Pedagogisesti tämä merkitsee aivan yksinkertaistettuna sitä, että opettaja suostuu siirtymään opetustapahtuman keskiöstä oppimistapahtuman ohjaajaksi.

Koulumme ovat toki hyviä ja useimmat oppilaat (ja opettajatkin) viihtyvät niissä. Kyse on vain siitä miten kouluista saadaan nykyaikaisia, hyvässä merkityksessä.
Uuden, nykyaikaisen yhteisöllisyyden rakentamisen peruskiviä ovat yhteinen tietoisuus päämäärästä, kaikkien osallisuus ja yhteisön jäsenistä huolehtiminen. Kasvatusyhteisöissä pitää ensin sopia, miten nämä asiat toteutetaan - ja ottaa lapset mukaan. Heitä varten koulut ovat olemassa.

Taas tuli tvt mieleen

2011-10-13T07:06:00.000-07:00

Koulun kehittämisen keskiössä pyörii nykyään sanalyhenne tvt eli tieto- ja viestintätekniikka. Tästäpä olen aiemminkin kirjoittanut, mutta eipä haittaa, taas muutama ajatus.
Olen paljon miettinyt miksi hyvän alun jälkeen (joskus 90-luvulla) on tvt:n käyttö jumittunut kouluissa. Syy lienee että tässä mentiin laitteet edellä: Kouluihin tuotiin tietokoneita sisään ja ajateltiin että muutetaan siten opetusta informaaliseen suuntaan. Näin ei käynyt. Oppituntien rakenne tai opettajan rooli eivät ole mukautuneet tähän aikaan tai nykyaikaiseen oppimiskäsitykseen, luovuuden tukemisesta puhumattakaan- eivät ainakaan merkittävästi koko koulutusjärjestelmissämme.
Tarvitaan opettajien keskinäistä yhteistyötä sekä yhteistoiminnalista pedagogiaa kouluihin. Tietokoneet ovat nyt sosiaalinen väline, ne eivät ole uusi paperi, kirja ja kynä, vaan jotain paljon enemmän.

Tästä päästään taas yhteisöllisyyteen. TVT sopii kuin nenä päähän yhteisölliseen kouluun ja tvt myös kutsuu yhteisölliset rakenteet ja käytännöt kasvatus- ja opetustyöhön. Niin ainakin uskon.

Tässä aivan loistavaa puhetta asiasta, varsinkin muutamalta pojalta! (kesto 10min)
http://areena.yle.fi/video/1318260655828

Uusi koulu, uusi yhteisöllisyys ja vielä uusi auktoriteettikin

2011-09-23T06:01:00.000-07:00

Olin mukana tekemässä Opettaja-tv:lle http://opettajatv.yle.fi/hyppytunti juttua pedagogisesta Topelius-kahvilasta, jossa olen jo vuosia ollut mukana. http://topeliuskahvila.blogspot.com/

Tehtävämme oli keskustella opettaja auktoriteetistä. Huomasin, että kyseessä on tietysti yhteisöllisyyteen liittyvä ilmiö. Johtajuus on ryhmän ominaisuus ja yhteisöllisyys tarvitsee johtamista. Perusväittämäni on, että myöteinen yhteisöllisyys ei synny itsellään. Johtamaton yhteisö on usein poissulkeva ja kykenee julmuuksiin oman edun tavoittelussaan.
Opettajan auktoriteetistä puhuttaessa oikeastaan käsitellään opettajan johtajan ominaisuuksia. Uudessa yhteisöllisyydessä tarvitaan myös uutta johtajuutta ja auktoriteettia. Pelko ja traditio eivät ole enää yhteisöllisyyden (ainakaan hyvän yhteisöllisyyden) kulmakiviä muuttuvassa maailmassa. Tavoitteena tulee olla yksilöiden hyvä kyky liittyä yhä uusiin yhteisöihin positiivisella tavalla, sekä yhteisön rakentava, itseohjautuvuuteen pystyvä toiminta ilman sanktioiden pelkoa. Kasvattaja tarvitsee edelleen auktoriteettia työkalukseen, mutta uudella ja nimenomaa positiivisella tavalla.Oikeastaan sana auktoriteetti tarkoittaakin kunnioitettua, eikä ole siis lainkaan negatiivinen. Ei haittaa lainkaan jos opettajaa kunnioitetaan aidosti eli Timo Saloviidan sanoilla "Opettaja on mukava ihminen". Haastetta siinäkin on!
Palaan asiaan vielä kun ohjelma tulee ulos.

Mediakulttuuri luo uuden koulun?

2011-09-15T02:08:00.000-07:00

Näinpäs mukavan uutisen uudesta julkaisusta. Mediakulttuuri on jo muuttanut lasten ja nuorten kokemusta oppimisesta ja mikä myös hyvä, myöskin osallisuudesta ja yhteisöllisyydestä. Näin olen uskonut suunnilleen parikymentä vuotta.

Lainaus Taloussanomien verkkojulkaisusta:
"Oppikirjoihin perustuva ja pulpettiin sidottu oppiminen ei kuulu media-aikakaudelle, väittävät Jyväskylän yliopiston tutkijat tuoreessa "Uusi koulu – oppiminen mediakulttuurin aikakaudella" -kirjassa. Riskinä on, että oppilaat vieraantuvat oppimisesta.

– Suomalainen koulu on tullut risteykseen. Joko jatketaan samalla tapaa, jolloin yhä suurempi osa lapsista ja nuorista liukuu mielekkään oppimisen ulkopuolelle tai otetaan vakavasti oppimisympäristöjen ja yhteiskunnan muutokset, erikoistutkija Kirsi Pohjola arvioi tiedotteessa.
Pohjolan mukaan mielekkäin oppiminen tapahtuu nykyään koulun ulkopuolella. Kaverit, yhteisöpalvelut ja muu internet sekä harrastukset opettavat nuorille paljon koulun ohella.

Tutkijat Peppi Taalas ja Päivi Häkkinen kirjoittavat, että opettajan tehtävä on vahvistaa oppilaiden luotaisia tapoja oppia ja tuottaa tietoa. Nyt koulun ongelmana on, että siellä on luovuttava muualla opituista tiedon tuottamisen tavoista.

– Tutkimusryhmän vastaus on, että opettajan on yhä enemmän toimittava oppimisen siltojen rakentajana koulun ja muiden oppimisympäristöjen välillä, eri tavoin tapahtuvan oppimisen mahdollistajana ja ohjaajana, tutkija Kristiina Kumpulainen puolestaan sanoo.

Koulun ongelmiin kuuluvat tutkijoiden mielestä myös yhteisöllisyyden ja osallisuuden puute. Se aiheuttaa stressiä, joka syö pohjan oppimiselta."

Lisää tämmöistä tutkimusta ja argumentointia. Ja kasvatuksen henkilöstö mukaan keskusteluun, jotta jotain tehdäänkin.

Kolumni Steinerkasvatus -lehteen

2011-09-12T22:38:00.000-07:00

Olen saanut kivoja pyyntöjä Luokanopettaja ja Steinerkasvatus-lehdiltä kirjoittaa kolumneja. Laitan oheen viimeisimmän, joka koskee yhteisöllisyyttäkin aika paljon:

KAIKKIEN KOULU?

Olen havainnut oudon ilmiön. Elokuisin, ennen koulujen alkua alkaa mediaan ilmestyä juttuja siitä, miten kauheata kouluissa on. Oppilaat, vanhemmat ja nyttemmin opettajatkin kertovat kauhutarinoita traumaattisista koulukokemuksista. Mitä tarkoitusta tämmöinen palvelee? Eikö olisi paljon mukavampaa julkaista juttuja siitä, miten innolla pienet koululaiset aloittavat koulun ja muistakin on mukavaa taas päästä opinahjoon oppimaan ja viihtymään yhdessä ?
Elokuun kahdeksas päivä näin Ilta-Sanomissa taas tämän ilmiön aloituksen otsikoilla: ”Kuriton sukupolvi”, ”Koulujen ankea arki, opettajat kertovat kauhukokemuksistaan”, ”Kunnioitus katosi”. En voi väittää etteivätkö kirjoitukset olisi tosia. Ihan toinen asia on, onko niistä enemmän haittaa kuin hyötyä. Kirjoituksissa kuvailtiin sitä, että lapset ovat muuttuneet vääränlaisiksi; kurittomiksi, itsekkäiksi ja laiskoiksi. Luulen että vanhempi sukupolvi on ennenkin kuvaillut nuoria samoin. Nyt elämme lisäksi aikaa, jolloin kulttuurisia muutoksia tapahtuu nopeasti. Se vaikuttaa myös ihmissuhteisiin.

Nykyajan kouluongelmia voisi ja mielestäni tulisi käsitellä toisesta näkökulmasta kuin siitä, että kouluissa on vääränlaisia oppilaita. Miten kouluissa vastataan tämän ajan tuomiin haasteisiin? Onko kouluissa käytäntöjä, jotka aiheuttavat ongelmia? Tarvitaan uutta yhteisöllisyyttä.

Aikaisemmin kouluissa oppilaat varmaan tottelivat opettajia helpommin. Tämä ei suinkaan johtunut yleensä kunnioituksesta vaan pelosta. Kurittomuutta silti varmasti esiintyi. Opettajalla oli aikuisen ylivoima, fyysinen kuritus oli yleistä ja vanhan ajattelun mukaan tarpeellista. Hierarkkinen yhteiskuntarakenne opetettiin jo lapsille.
Kun vanhaan ei ole paluuta, niin mitä voidaan tehdä, jotta kouluissa olisi hyvä ilmapiiri? Uusi yhteisöllisyys rakentuu tässä ajassa yhteistyöstä, osallisuudesta ja avoimuudesta. Kun oppilaita ei enää voi pakottaa tottelemaan tai oppimaan, niin kouluihin täytyy rakentaa uusi kumppanuuteen perustava yhteisöllisyys. Kouluissa henkilöstön tulee näyttää esimerkkiä toisia arvostavasta toimintatavasta. Jos halutaan, että lapset ja nuoret ovat aidosti yhteistyössä, ottavat vastuuta oppimisestaan ja auttavat muita, niin aikuiset toimivat esimerkkinä. Vaikka asia on itsestään selvää, niin kouluissa työskentelevien kannattaa muistuttaa toisiaan, että koulun ilmapiiristä ovat ensi kädessä vastuussa siellä työskentelevät aikuiset. Lasten syyksi ei huonoa ilmapiiriä ja toimintakulttuuria voi laittaa.

Koulut eivät ole, eivätkä voi muodostaa entisenlaisia yhteisöjä. Niitä kaipaavat unohtavat helposti, että entisessä kouluyhteisössä oli paljon huonon yhteisöllisyyden piirteitä. Uudenlaista kouluyhteisöä pitää rakentaa. Rakentamisen suunnittelusta vastaavat aikuiset ja suunnitelmaa toteutetaan yhdessä lasten kanssa. Muun muassa kumppanuus on arvo, jonka sisällöstä ja tarpeellisuudesta kaikkien tulisi olla samaa mieltä, jotta koko yhteisö kehittyy haluttuun suuntaan. Käytännössä tällaisen uudenlaisen kouluyhteisön rakentaminen on vuosia kestävä prosessi ja se sisältää monenlaisia ja monentasoisia toimenpiteitä. Tärkeintä on, että siihen aidosti ja sitkeästi pyritään.

Kouluyhteisöä rakentamaan tarvitaan henkilöstö, oppilaat ja vanhemmat, ehkä muitakin yhteistyökumppaneita. Yksityisen luokan ja opettajan tasolla siihen sisältyy ainakin vuorovaikutteisten opetusmenetelmien lisääntynyt käyttö. Oppijoille siirretään mahdollisuuden mukaan vastuuta oppimisesta ja heille opetetaan yhteisötaitoja. Opettajat luopuvat yksintekemisestä ja oppivat toisiltaan toisiaan tukien. Vanhemmat osallistuvat aktiivisesti koulun elämään monella tavalla.

Tässä ei ole mahdollista luetella kaikkia toimenpiteitä, joita uusi yhteisöllisyys koulussa vaatii. Täydellistä listaa ei varmasti edes ole. Tärkeintä on ,että kasvattajayhteisön työntekijät sopivat keskenään ja yhdessä vanhempien kanssa ne yhteisölliset arvot joihin pyritään ja sitten sopivat myös lasten kanssa tavoitteista ja toimenpiteistä. Sitten voidaan lähteä purjehtimaan kohti iloisempaa yhteisöllisyyttä.

Hälinä ja työrauha?

2011-08-17T23:42:00.000-07:00

Ylen aamu-uutisissa oli hauska uutisjuttu: Suomalaisessa koulussa on paljon hälinää, mutta siitä huolimatta oppimistulokset ovat hyvät. Hälinästä voi olla jopa hyötyä. Rauhallisinta oli Japanin, Kiinan ja Kazastanin kouluissa.
Niinpä. Sinne vaan sitten Aasiaan "työrauhaa" hakemaan. Mieleen tuli välittömästi muutama asia.

1. Sanojen valinnalla voidaan tehdä paljon ja/tai kertoa ennakko-odotuksista. Jos sana hälinä olis vaihdettu sanaan keskustelu, olisi uutinen saanut aivan toisen sävyn.
2. Elääkö meillä vieläkin autoritäärisen yhteiskunnan arvomaailma oppimisen suhteen? Yksi puhuu ja muut kuuntelevat isännän ääntä. Eihän ennen kansan tarvinnut oppia koulussa paljonkaan. Totteleminen oli paras hyve. Emme kai odota sitä tulevaisuuden tekijöiltämme?
3. Työrauha sanaa määrittelee hiljaisuus. Pitäisikö koko sana heittää romukoppaan ja kehittää parempi, tähän maailmaan sopiva?
4. Yhteisöllinen pedagogia pitää sisällään osallistamisen ja vahvan vuorovaikutuksen arvona ja toimintana. Kun keskustellaan ja liikutaan syntyy "hälinää". Ongelma on ainakin siinä, että koulutilat ovat yleensä ihan vääränlaisia. Niihin on rakennettu sisään opettajakeskeinen, autoritäärinen hiljaisuuden pedagogia.

Onneksi kyseisessä ohjelmassa opettajien kouluttaja puhui ihan järkeviä. Töitä uuden koulun eteen täytyy tehdä jatkuvasti ja paljon. Enkä nyt sitten tarkoita että kouluissa piäisi kaikkien hillua ihan vapaasti.
Hyvä yhteisöllisyys tarvitsee suunnittelua, ohjausta ja johtajuutta. Mutta kyllä sitä tohinaakin syntyy kun lapset ja nuoret oppivat toisiltaan ja tutkivat maailmaa.

Hyvä yhteisöllisyys tarvitsee jatkuvasti vahvistusta

2011-08-16T23:27:00.000-07:00

Taas on hiukan harmittanut koulun alun kouluparjaus mediassa. Ilta-Sanomat kehitti oikein juttusarjan opettajien kauhukuvauksista. Ensin kerrottiin miten kauheita oppilaat ovat ja sitten vielä oli juttua hirveistä vanhemmista. Tämä tehtiin varmaankin tasapuolisuuden nimissä, kun yleensä on moittijoina ovat olleet vanhemmat ja oppilaat.
Kaikki jutut saattoivat olla totta. Julkaisun ajankohta vain on kyynisesti valittu. Koulujen alkaessa monet muistelevat omaa kouluaikaansa tai sitten valmistaudutaan oman lapsen koulunkäyntiin. Koulu on kiinnostava aihe elokuun alussa. Huonot uutiset ovat hyviä uutisia, negatiivinen tunne on vahvempi kuin positiivinen, ainakin ryhmissä.
Olisi kyllä paljon parempi tukea hyvää koulunaloitusmieltä kaikkien puolesta. Vastustaminen, arvostelu ja vihollisen nimeäminen ovat huonon yhteisöllisyyden työkaluja, vahvoja sellaisia.
Hyvä yhteisöllisyys pitää rakentaa, varsinkin nykyisessä kulttuurissamme. Se ei synny itsellään eikä voi hyvin ilman hoitoa. Yhteiskunnan kaikki toimijat ovat vastuussa hyvän yhteisöllisyyden syntymisestä.

Huonoa yhteisöllisyyttä Englannissa

2011-08-13T04:56:00.000-07:00

Yhteisöllisyys-sanalla on (onneksi) suomen kielessä hyvä kaiku. Yhteisölisyyttä ilmenee kuitenkin hyvin usein huonona, tuhoisana voimana.
Tämä johtuu ainakin kahdesta syystä:

1. Negatiivinen tunne on voimakas ja tarttuu joukkoon nopeasti. Tämä voi johtua muun muassa siitä että ihmisen evoluutiossa on ollut usein ulkoisia uhkia, joita vastaan on pitänyt nopeasti järjestäytyä. Nopea toiminta vaatii varsinkin vahvaa johtajuutta. Kun johtaja on siis on käskenyt, että tuolla on vihollinen, niin siten on menty.
2. Joukossa tyhmyys tiivistyy, sanotaan, Tämä on harvinaisen totta. Terho Pursiainen on puhunut joukkosieluisuudesta. Yhteisöllisyyden huonoja puolia näyttää olevan että yksilö ei välttämättä ota vastuuta toimistaan, vauikka ne olisivat epäeettisiä. Ryhmässä ollessaan ihminen voi tehdä asioita, joita myöhemmin kauhistelee. Englannissa haastatteluista kuuluu helposti kuinka mielenosoittajat ovat luoneet oman oikeutuksen tekoihinsa.

Hyvä yhteisöllisyys tarvitsee, kasvatusyhteisöissäkin, hyvää johtajuutta ja positiivista kannustusjärjestelmää.

Uusi yhteisöllisyys tarvitsee globaalia ajattelua

2011-08-04T10:56:00.000-07:00

Uusi yhteisöllisyys tarvitsee globaalia ajattelua, vanhaa ei tarvita.

Luin Katsaus-lehdestä Hermanni Yli-Tepsan artikkelin Maailmankansalaisuudesta.
Siinä tuli selkeästi esille, miksi vanhaan yhteisöllisyyteen ei pidä enää pyrkiä (eipä se olisi kai mahdollistakaan)
"Yhteisöelämä ja maailmankansalaisuus näyttävät vastustavan toisiaan." kirjoittaa Yli-Tepsa. Tämähän on totta.

Perinteinen yhteisöllisyys on rakentunut ihmisryhmiä toisistaan erottelevien itsekkäiden tarpeiden ja siteiden varaan. Tässä ajassa tämä vanha yhteisöllisyys näyttäytyy lähes aina huonona yhteisöllisyytenä. Omien etujen ajaminen ja oman yhteisön asettaminen etusijalle johtaa maailmanlaajuisiin ongelmiin. Se miten toimimme, varsinkin länsimaissa, vaikuttaa kaikkiin.

Vanha yhteisöllisyys, jota nyt helposti romantisoidaan, perustui siihen että yhteisöön kasvettiin ja elettiin yleensä koko elämä. Yhteisö oli usein hyvin autoritäärinen ja vastusti muutoksia. Yksilö joko taipui yhteisön käytäntöön tai karkotettiin. Eloonjäämisen kannalta oli tärkeää kuulua yhteisöön, joka muodosti suojaverkon.

Nyt ihmiset liittyvät yhä uusiin, usein lyhytkestoisiin keinotekoisiin ryhmiin. Ne eivät ole yhteisöjä ellei niistä rakenneta sellaisia. Satunnaisesti kehittyvät ryhmät ovat helposti luonnostaan kaoottisia ja jopa vahingollisia.

Tarvitaan yhteisökasvatusta kouluihin. Kansalaiset tarvitsevat ollakseen rakentavasti yhteiskunnan jäseniä muun muassa uusia yhteisötaitoja, joihin kuuluu varsin keskeisenä globaali ajattelu tai pikemminkin globaalin tietoisuus arvona. Muutoin on hyvin vaikeaa luoda yhteisöissä tietoisuutta, joka pyrkisi yleiseen hyvään tai pyrkisi avoimeen yhteistyöhön muiden yhteisöjen kanssa.

Kuinka pieni luokan pitää olla?

2011-07-03T10:56:00.000-07:00

Sattui silmiin Opettaja-lehden ensi numeron esittely. Raíja Vahasalo vaatii luokkakokoja pienemmiksi.
Onkohan pohdittu riittävästi miksi tämä vaatimus tuntuu nousevan esiin yhä uudelleen, vaikka luokkakokoja on pienennetty suorastaan hurjasti omasta koulunkäyntiajastani. Kaisaniemen koulussa meitä oli neljännella 34 poikaa. Kuka ottaisi nyt semmoisen luokan?

No ei siitä luokasta kovin ruusuisia muistoja jäänyt, eikä paluuta kukaan kaipaa semmoiseen. Mutta.
Mitä ratkaisevaa on tapahtunut viimeisen, sanotaan 30 vuoden aikana?
Käännetään näkökulmaa siitä että lapset ovat muuttuneet huonommiksi tottelemaan/opiskelemaan siihen, mitä opettajilta vaaditaan.
Opettajien koulutus on muuttunut selkeästi tutkijakoulutukseksi. Meiltä puuttuu koulutuksesta ryhmänhallinnan eli ryhmädynamiikan perusteetkin. Tämä ei ilmeisesti ole tärkeää taitoa. Tiétoahan opettajille halutaan jakaa yhä enemmän, mutta opettaminen on mitä suuremmassa määrin osaamista. Harjoituskoulut eivät pysty tarjoamaan nuorille opettajille harjoittelua ryhmän hallinnassa.

Toinen asia on että opetussuunnitelma edellyttää monipuolisia ja vuorovaikutteisia opetusmenetelmiä. Oppilaat myös odottavat sitä, eivätkä enää pelkää opettajia. He eivät suostu istumaan hiljaa ja pitkästymään tunneilla. Vuorovaikutuksen lisääminen opetuksessa on vaikeaa tai ainakin opeteltava ammattitaito. Missä sitä opetetaan opettajille?

Kolmanneksi voisi tässä nostaa esiin sen, että kouluissamme saattaa olla sellaisia rakenteellisia ratkaisuita ja toimintoja, jotka vaikeuttavat oppilaiden paineutumista oppimiseen.

Pelkään että luokkakokojen jatkuva pienentäminen tai sen vaatiminen vie huomion opetuksen ja sitä ohjaavan pedagogian kehittämisestä. Matalin aita on houkuttelevin.

Luokka on yhteisö, jota voi ja pitää ohjata yhteisöllisen pedagogian avulla.

Koulu(kin) on kasvatuksen näyttämö

2011-07-02T09:55:00.000-07:00

Olen seuraillut sattuneista syistä läheltä Hesan nuorten ääni -toimituksen laadukasta työskentelyä. Yhteisörakenteet ovat kunnossa ja työn jälki hienoa.

Viime keskiviikkona A-studiosta tuli nuorten tekemä juttu Linnanmäen kesätyöntekijöiden kohtelusta. Ohjelma aiheutti paljon keskustelua sosiaalisessa mediassa, eikä syyttä. Linnanmäen toimitusjohtaja antoi oudon kuvan suhtautumisestaan nuoriin.

Hesari kommentoi mm. : Räikkösen virhe oli nuoren toimittajan aliarviointi. Hän oletti, että Rosa Kettumäelle voisi syöttää ympäripyöreää soopaa. Kun Kettumäki osoittikin kriittistä älyä, Räikkönen veti jarruvivusta ja otti hatkat. Koko juttu 10min
Valitut palat
Miten tämä liittyy yhteisöllisyyteen? Tarkastelen asiaa kasvattajan näkökulmasta, koska kyseessä on sentään suurimpien lastensuojelujärjestöjemme omistama lapsille ja nuorille tarkoitettu toiminta. Kyse oli tässäkin siitä että arvoja ei ole ymmärretty/omaksuttu edes johdon tasolla. Aikuinen, varsinkin esimiesasemassa oleva, antaa esimerkin, jonka vaikutus nuoreen on melko
pysyvä.
Seisooko Lasten päivän säätiö tämmöisen esimerkin takana?

Kasvatuksessa yhteisöllisyyteen liittyy myös omaan käytökseen ammatillinen vaatimus. EI voi toimia toisin kuin opettaa. On toimittava annettujen arvojen ja tavoitteiden mukaisesti. Kun kyseessä on julkinen työtehtävä, jossa vaikutetaan lapsin ja nuoriin, ei voi vedota persoonansa laatuun tai huonoon päivään. Kasvattaja on näyttämöllä ja kritiikki on aina kovaa ja useinkin oikeaa.

Yhteinen tieto?

2011-06-14T13:10:00.000-07:00

Jäin eläkkeelle luokanopettajan työstä. Jatkan osa-aikaisena tvt-padagogina, tavoitteena opettaa opettajille yhteisiä käytäntöjä yhteisten tavoitteiden mukaan. Kyllä siinä on haastetta.

Mietin, väkisinkin, omaa rooliani koulusta lähtijänä. Kouluissa ei kai ole tavallisesti mitään järjestelmää, jolla kerättäisiin lähtevien työntekijöisen osaamista talteen. Yleensä kai ollaan vähän helpottuneita kun joku vanha vihdoin lähti... Muistelen nuorena opettajana semmoisiakin ajatuksia päässäni olleen.

Ei ole lainkaan varmaa, että omassa koulussani joku jatkaisi minulle tärkeää pedagogista toimintaa. Olen vienyt oppilaita paljon pois luokasta ja yrittänyt voimistaa vuorovaikutusta ja yhteisöllisyyttä omassa luokassani. Olen myös pyrkinyt yhteistyöhön kollegoiden kanssa aina kun olen voinut.
Monia hyviä käytäntöjä on tullut omaksuttua erehdysten kautta. Ketä kiinnostaa?

Kun koulussa yleensä opettaja tekee työnsä yksin, hän myös rakentaa ammattiosaamistaan yksin. Yhteisöjä ei synny ilman yhteistyötä, yhdessä oppimista. Yhteisössä kerätään tietoa ja se kehittyy oppivaksi organisaatioksi. Tämän eteen täytyy tehdä paljon työtä. Työtekijöiden tulee sitoutua yhteisiin arvoihin, sopimuksiin ja käytäntöihin. Kyllä kouluissa on vaikeaa rakentaa yhteisöllisyyttä kun opettajat ovat pedagogisen vapauden nimissä taiteellisia johtajia omassa työssään.
Yksinäiset sudet voivat saada paljon hyvää aikaan, mutta eivät opi toisiltaan ja mallintavat yksintekemisen kulttuurin oppilaille. Olen odotanut että tässä tulee nopeampi muutos. Kullttuurit pyrkivät jatkamaan toimintaansa ja vastustavat luontaisesti muutoksia. Niin tekee koulukulttuurikin.

Merkkejä muutoksesta on silti jo olemassa. Toivon että ajatus ja ymmärrys yhteisön rakentamisesta etenee ja valtaan maan. Ettei tarvitse tehdä yksin.

Yhteisöllinen kivittäminen

2011-05-22T01:01:00.000-07:00

Aamun Hesarissa oli uutisia yhteisölisyyden pimeästä puolesta. Intiassa oli hyökätty pariskunnan kotiin ja puhkottu molemmilta silmät, noitaepäilyn takia. Toisessa tapauksessa naimaton pariskunta oli kivitetty hengiltä 200 kyläläisen voimin ja tytön äiti kuulemma johti tapahtumaa...
Vielä oli uutinen saksalaisten sotavankien muisteloista. Sodassa oli hauskaa tappaa ja raiskata. No ihan lähellä on serbien ja kumppaneiden silmittömät raakuudet.

Hesarissa ajateltiin, että kivittäminen johtui lukutaidottomuudesta. Ajatus siitä että kirjasivistys vähentää väkivaltaa on kaunis. Ehkä parempi analyysi oli siinä sotilaiden käytöstä pohtivassa jutussa. Armeijat käyttäytyvät erilailla riippuen siitä, miten niitä johdetaan. Yhteisölisyydessä on aina riski että yksilö menettää mahdollisuuden ja kyvyn päättää itse. - Ehkäpä siksikin elämme tämmöistä yksilölisyyden eetosta?
Yhteisössä johtajuus ja johtamisen moraali ovat hyvin tärkeitä. Yhteisöt saadaan tekemään oikeastaan mitä tahansa, koska huonossa yhteisössä yksilöt eivät kanna vastuuta.

Hyvä yhteisölisyys onkin vaikeaa. Pitää olla hyvää johtamista ja yksilöiden osallistaminen täytyy olla kunnossa. Johtajien pitää pyytää ja sietää kritiikkiä, koska johtaminen myös turmelee kovin helposti.
Tästä oli ehkä myös perussuomalaisten menestyksessä kyse.
Etäältä johtaminen aiheuttaa tyytymättömyyttä, varsinkin nykyajassa.
Hyvä yhteisölisyys tarvitsee aktiivisen demokrattiista johtamista.

Jääkiekon mm ja yhteisölisyys

2011-05-21T04:53:00.000-07:00

No voitettiinhan vihdoin. Ja oli hienoa että johdonmukaisesti kaikki korostivat sitä että voitettiin kun joukkueessa ei ollut yksilöitä, joilla olisi ollut tarvetta korostaa itseään. Yhteinen tavoite, yhtenäinen toiminta.

Kun sitten kävi se onneton juhlatöpeksintä, ajattelin että siinä oli taas hyvä esimerkki siitä, kuinka yhteisöllisyys pettää johtamisen puuttuessa.
Yhteisöllinen toiminta tarvitsee yhtenäiset arvot toiminnalle, kaikkien tiedostaman tavoitteen sekä mahdollisuuden osallistua tavoitteen toteuttamiseen. Toiminta tarvitsee johtamista, jotta yhteisö ei hukkaa tavoitettaan ja toimintakulttuuriaan. Lätkäjoukkueen johto ei ollut valmistautunut juhlintatilanteeseen ja ninpä kaikki toimivat omalla tavallaan. Joillain oli sitten huono tapa, mutta julkisuudessa edustivat kaikkia.
Olisi pitänyt johtaa joukkuetta myös juhlimaan, ei vain pelaamaan.

Ville Niemisen kommentt Olin Villen kanssa ihan just samaa mieltä.

Vääränlaisia koululaisia vai vääränlainen koulu?

2011-05-07T06:03:00.000-07:00

Vantaalla on todettu ysiluokkalaisten osaamisen heikentyneen vuodesta 2004. Hesarin artikkelissa joku opettaja valitteli että oppilaat eivät ole enää valmiita tekemään kunnolla työtä. Ja- tietysti tarjotaan Internettiä tähänkin syyksi! Sitä paholaisen keksintöä...
Iltalehtikin otti kantaa

Ja kyllä, Internet tarjoaa kaikki tiedot mitä opettajakin koittaa siirtää oppilaille. Netissä ne ovat vain kiinnostavammassa muodossa ja ennekaikkea vertailtavissa ja valittavissa ajasta ja paikasta riippumatta.

Alkaa yhä enemmän tuntumaan, että oppilaidemme motivaatio laskee (vuosien mittaan) heidän tullessaan aamuisin .museoihin opiskelemaan.

Jos kyse ei olekaan levottomuuden lisääntymisestä ja nuorison pahasta olosta tai murrosiästä tai siitä että lapsia ei enää kasvateta kunnolla (voihan siitäkin olla kyse)? Koulujen toimintatavat ja pedagoginen näkemys eivät ole, väitän, lapsilähtöisiä. Ongelmia alkaa kasaantua.

Opettajien tulisi minusta välttämättä muuttaa työkuvaansa ja osaamistaan sisältöjen siirtämisestä kasvatukseen ja oppimisprosessien ohjaamisen suuntaan.

Yhteisöllisyyteen tässä päästän siitä, että oppilaat pitää saada mukaan heidän koulunsa toimintaan entistä enemmän. Yritysmaailmassa puhutaan sitoutumisesta ja sitouttamisesta. Omaan kouluunkin pitää sitouttaa, jos ei enää opiskella pakosta tai painostuksesta.

Uskon edelleen vankasti siihen että ihminen on utelias luonnostaan. Oppiminen kiinnostaa kun siinä opitaan yhdessä tekemällä. Opeteltavien asioiden tulee mielekkäästi liittyä siihen ainekseen mitä nykyään opitaan koulu ulkopuolella. Eikä haittaa jos voidaan osoittaa että, että osaamisesta on hyötyä.

Koulujen työtavat ja oppisisällöt eivät oikein kohtaa tämän ajan lapsen ja nuoren aivoituksia.
Olisi kuunneltava enemmän mitä koululaisilla on kouluistaan sanottava ja tehtävä yhdessä suuriakin muutoksia.

Taas tytöistä ja pojista

2011-04-21T04:20:00.000-07:00

Arviointi lähestyy. Viime viikolla Hesari ansiokkaasti taas pääkirjoituksessaan uutisoi, että peruskoulusta tulee ulos poikia, jotka eivät osaa kirjoittaa kuin auttavasti. hesari
Näitä uutisia aina välillä tulee: pojat saavat paljon huonompia keskiarvoja, ovat koulupudokkaita tai eivät saa jatko-opintopaikkaa.

Onko näiden uutisten johdosta tehty jotain? Kyllähän viimeisimpään, siis voimassaolevaan, opetussuunnitelmaan kirjattiin että otetaan huomioon poikien ja tyttöjen erilaisuus. Varmasti tuokin ilmaisu oli kovan väännön tulos, mutta mitä se merkitsee- ja onko sen takia kouluissa tapahtunut jotain?

On se aika merkillistä tasa-arvo että sen nimissä pojat ja tytöt tulevat samanikäisinä kouluun, vaikka heidän kehitysasteensa ei ole yleensä sama. Mikäli arvioidaan samalla tavalla, niin pojat ovat lähtökohdiltaan niitä, joille on varattu heikommat arvosanat. Monille tämä lähtöasetelma asettaa tienviitan koko koulu-uralle.

No, joku voi sanoa että ihan sama, kyllä asiat tasoittuvat sitten oikeassa maailmassa. Harmittaa kuitenkin edelleen, että neuropsykologinen tieto ei vaikuta kasvatuksen ja opetuksen järjestelyihn juuri lainkaan.

Miten tämä liittyy yhteisöllisyyteen? Kyse on arvoista, jälleen. Kannustava ja terveesti kasvattava yhteisö (tässä tapauksessa koulu) huolehtii että kaikilla sen jäsenillä on yhtälaiset mahdollisuudet oppia ja osallistua. Sivuajatus: Onko arvoista tullut yhä enemmän paperia? Että kun ne on kirjattu, niin hyvä? Käytännöt eivät muutu kirjoittamalla, vaan sopimuksilla ja tekemällä toisin kuin ennen.

Onko tämä(kin) aihe niistä joista ei ole sopivaa nostaa meteliä? Mistä ei voi puhua, siitä pitää vaieta, vai?

Internet ja yhdessä oppiminen

2011-04-06T08:53:00.000-07:00

Olen lukemassa tätä kirjaa. Hauskasti kirja alkaa ja loppuu muistikuvalla minuunkin suuresti vaikuttaneesta elokuvasta:. Nimittäin mestarin ja näkijän Stanley Kubricin:

Kyse on siitä, että aivomme ovat hyvin plastiset. Kirjan väite ja ehkä jo huomio on, että aivomme verkottuvat uudella tavalla, kun hankimme ja analysoimme tietoa internetissä uudella tavalla.

Kirjaan perustuva kulttuuri on suosinut lineaarista tiedon hankintaa ja ajattelua. Nyt näyttäisi käyvän niin että siirrymme ehkä verkostomaiseen ajatteluun. Oletus on että aivot sopeutuvat nopeasti kulloisinkiin toimintaympäristöihin.
Internetissä asioita selaillaan ja silmäillään. Pitkiä esseitä siellä ei suosita. Myös visuaalinen aines on tärkeää. Tämä on seikka johon kirjassa ehkä kiinnitettään turhan vähän huomiota.

Yhteisöllisyyteen tämä voisi liittyä siten että on yhä suurempi syy opettaa oppimaan yhdessä, verkostona. Kouluun tulee yhä enemmmän niitä, joille toimintaympäristö koulussa on outo. He ovat tottuneet asioiden ja tiedon nopeaan kahlailuun ja informaation linkittämiseen. Varsin tärkeää on myös se, että he ovat tottuneet interaktiiviseen ympäristöön. Heistä on outoa olla hiljaa tai passiivinen.
Voitaisiinko tämä muutos käytää voimavarana sen sijaan että laitamme yhä enemmän oppilaita erityisopetukseen, pienennämme luokkakokoja ja valitamme että oppilaat eivät jaksa keskittyä? Onko osasyy se, että viemme venettä vastavirtaan?

Lasten ja nuorten kehitysympäristö on muutoksessa, työelämän vaatimukset ovat muuttuneet. Miten koulutus vastaa?
Kun koulu ei ole enää pääasiallinen tietolähde, sen tulisi minusta olla yhä enemmän kasvattaja. Nykyaikaista ja hyödyllistä olisi toimia tästä ajasta käsin.
Opetetaan toimimaan yhdessä, arvioimaan tietoja, tekemään työnjakoa, ottamaan vastuuta omasta roolista. Opettaja ohjaa ja oppii mukana.
Asenne on tärkeintä, tässäkin. Sitten on jo helpompaa hahmottaa miten.

Läksyt

2011-03-15T11:19:00.000-07:00

Ystäväni Martti Hellström kysyi blogissaan, tarvitaanko läksyjä. EI tarvita.
Läksyt ovat aikuisten keksintö tappaa oppimisen ilo, kontrolloida leikkiaikaa ja paikata yksilöllistämisen puutetta kouluissa.
Tähän aiheeseen oli nyt pakko kommentoida kun se aina lämmittää minut, samoin kuin uskomusperäinen arvioinnin tasapuolisuuteen ja oikeellisuuteen vannominen

Mitenkä läksyt liittyvät yhteisölisyyteen? Eivät heti mitenkään kai?
Jos ajattelen asiaa myös siltä kannalta, niin ehkä aasinsiltoja löytyy. Toisilla on enemmän läksyjä kuin toisilla, koska nopeat ja näppärät ehtivät kaiken koulussa. Toiset saavat apua/painostusta läksyjen tekoon, toiset ei. Useilla ovat molemmat vanhemat pitkään töissä. Läksyt eriarvoistavat oppilaat, joten se ei ole yhteisöllistävä käytäntö. Miksei läksyjä voisi tehdä yhdessä?

Mieluiten opetetaan oppilaat lukupiireihin ja oppimaan yhdessä.

Seminaari kasvatuksen tulevaisuudesta, uusi yhteisölisyys

2011-03-13T00:37:00.000-08:00

Olen osallistumassa Kasvatuksen tulevaisuus-seminaariin ensi kuussa. Tulevaisuus liittyyy yhteisölisyyteen jännittävälä tavalla, sillä tulevaisuus on jänittävää :) Olen yhä enemmän pohtinut tulevaisuuden yhteisöllisyyttä, tai ehkä jo tämän ajan...
Jos kasvatetaan yhteisölisyyteen, mikä on mielestäni välttämätöntä, niin on tärkeää sopia millaiseen yhteisöllisyyteen? Siihen menneeseen, jota me varttuneet kasvattajat nostalgisesti haikailemme vanhan hyvän ajan ilmentymäksi vai stähän 2000-luvun muuttuneen toimintaympäristön yhteisöllisyyteen? Tässä ajassa on todella vaativaa ja tärkeää kurottaa kasvatusnäkymä lähitulevaisuuteen: Mitä siellä pitää osata?

Luulenpa että koululaisemme osin vaistoavat, että kouluissa opetetaan sellaistakin ja sillä tavalla, että ei kiinnosta, ei tarvita...

KK: Kasvatuksen tulevaisuus

Effe mukana

Tytöt, pojat ja yhteisöllisyys

2011-03-09T11:01:00.000-08:00

Eilen osallistuin vilkkaaseen keskusteluun ystäväni Martti Hellströmin Facebookissa, aloitteena tuo artikkeli.
http://www.hs.fi/kotimaa/artikkeli/

Onko sukupuolikysymys myös yhteisöllinen kysymys? Tuntuisi olevan. Kuinka paljon pitäisi olla miesopettajia ja onko sillä väliä, miksi tytöt saavat parempia numeroita kuin pojat ? Tässä kysymyksiä, joita kasvatusyhteisöjen pitäisi käsitellä, mutta ne ovat useinkin liian tulenarkoja tai ainakin epäkorrekteja aiheita.

Hyvässä yhteisössä keskustellaan myös tai jopa juurikin ne aiheet joista on vaikea keskustella.

Sukupuoli jakaa ihmisiä ja on eräs yhteisöllisyyteen vaikuttava tekijä. Miten se vaikuttaa ja kuinka asia huomioidaan, se on erittäin tärkeä kasvatusyhteisöjen yhteisten päätösten aihe.

Keskustelua tarvitaan, vaikka polttelisikin.

Yhteisölisyyttä ilmassa ?

2011-02-23T07:08:00.000-08:00

Opettaja-lehdessä numero 7 ( Opettaja n:ro 7 ) oli ainakin kaksi mielenkiintoista yhteisöllisyyteen liittyvää artikkelia. Olisikohan uudella puheenjohtaja Ollilla jotain tekemistä asian kanssa? Oletan että OAJ terästäytyy pedagogisen keskustelun ylläpitäjänä Olli Luukkaisen komennossa. Pitkään on kestänyt aika, jolloin kaikkeen pedagogiseen kehittämiseen sanottiin OAJ:ssa ei ja ei.
No, on ymmärrettävää että työstä pitää maksaa. On kumminkin kaksi eri asiaa miten suhtaudutaan kasvatustyön kehittämiseen ja miten sen toteuttamisen karvaamisesta sovitaan.

Ensimäinen artikkeli käsitteli tiimejä ja yhteisöllisyyttä. Kirjoitus sisälsi tutun oloista asiaa. Helena Rajakallio oli tullut pitkälti samoihin ajatuksiin yhteisöllisyyden rakentamisesta muun muassa organisoimalla laumat ryhmiin, kuten mekin kirjassamme Yhteisöllinen pedagogia. Hyvä niin.
Toinen artikkeli kuvaili Ritaharjun koulua Oulusta. (niinpä tietysti, kyllä pohjoisessa innovoidaan...) Kirjoituksessa kuvailtiin miten uuteen kouluun oli rakennettu pedagoginen ajatus alusta alkaen. Käytetään uutta tekniikkaa yhdessä oppimiseen ja yhteydenpitoon. Koulun tilat oli suunniteltu ilmeisesti alun alkaen läpinäkyvän toiminnan tukemiseksi.
Kiinnostavaa oli rehtorin toteamus, että kouluun ei ole valtavasti tunkua, ehkä siksi että koulussa olevan pedagoginen ajatus, johon tulisi sitoutua.

Kun jokin pedagoginen virtaus voimistuu kasvatusalalla, esitellään se usein uutuutena. Se on ehkä tarpeen jotta asialle saadaan huomiota ja kannatusta.
Toinen huomio on että kouluihin tulee rakentaa fyysisesti jokin pedagoginen arvomaailma eli antaa mahdollisuudet toteuttaa arvoja, jotka on valittu koulua suunniteltaessa.
Kolmas huomio on, että pysyviä muutoksia ei saada aikaa ellei aloiteta puhtaalta pöydältä ja sitouteta kaikkia. Näin varsinkin kasvatusyhteisöissä, väitän.

Ihan viime aikoin olen yhä enemmän miettinyt sitä että on määriteltävä uusi yhteisöllisyys, niin että sitä voidaan rakentaa. Vanhaa yhteisöllisyyttä ei juurikaan ole tai siitä ei ole hyötyä tässä ajassa.

Loppupäätelmä on taas tämä: Kasvatustyössä arvo ei voi jäädä olemaan ajatuksina. Siitä pitää johtaa tavoitteet ja päättää toimenpiteistä. Siten arvioidaan toimintaa.

Arvot kasvatuksessa

2011-01-28T13:52:00.000-08:00

Kirjoitin artikkelin Arvot kasvatuksessa-kirjaan. Sen julkaisua juhlistetaan pienellä seminaarilla tammen tiloissa 14.2. Ystävänpäivänä, joka sattuu olemaan myös hääpäiväni. Kirjan toimittaja Timo Jantunen pyysi minua ystävällisesti käyttämään puheenvuoron.
Omassa puheenvuorossani selvitän 10 minuutissa kasvatuksen ongelmat ;)

Aion ottaa esille neljä asiaa:
1. Miten määritellään yhteisöllisyys kasvatusyhteisössä? 2. Yhteisöllisyys on usein(miten) kasvattajan näkökulmasta arki-ilmiönä negatiivista. 3. Yhteisöllisyyteen kasvamisen perinteiset alustat ovat lähes kadonneet. 4. Mutta. On uusi aika ja tarvitaan uusia yhteisöjä ja uusia yhteisötaitoja. Kasvattajat tarvitsevat uusia taitoja uudenlaisen yhteisöllisyyden kasvun ohjaamiseen.
----------------------------------------------------------------------------------
kirja. Arvot kasvatuksessa
Kutsu
Arvot kasvatuksessa-kirjan seminaariin
Tammen auditoriossa 14.2.2011
Korkeavuorenkatu 37

Klo 15.00 Arvot kasvatuksessa-kirja Timo Jantunen

Klo 15.10 Arvot, rakkaus ja rajat Rehtori ja Filosofian tohtori Ulla Solasaaren ja filosofi Eero Ojasen haastattelu

klo 15.45 Kahvitarjoilu, jonka lomassa vapaata keskustelua ja kirjaan tutustumista

Klo 16.00 Kasvatuksen yhteisöllisyys, mitä se on ja silläkö ratkaisemme kasvatuksen ongelmat? Rauno Haapaniemi, luokanopettaja

Klo 16.10 Yleiskeskustelu, jossa voimme pohtia kasvatuksen eri vaihtoehtojen roolia sekä kasvatuskeskustelun tilaa ja edellytyksiä yhteiskunnassa.

Klo 16.25 Tilaisuuden päättäminen Eero Ojanen

Olet sydämmellisesti tervetullut,
Kriittinen korkeakoulu ja Tammi

Tuntijako kehityksen esteenä

2010-12-28T11:05:00.000-08:00

Taas oli kamala mekkala tuntijaosta ja perusopetuksen kehittämisestä. Kaikki halusivat omalle aineelleen lisää tunteja ja aika monet halusivat uusia aineitakin kouluun (siis oppiaineita...) Ei sitten voitu tehdä mitään. Huhhuh!

Käydään jatkuvaa kiistaa siitä keille, kuinka paljon, mitä ja koska opetetaan. Tämä luultavasti siksi että aikuisilla olisi töitä ja saataisiin arvostusta. Tai jalommin siksi, että kuvitellaan että ihminen ei kasva ehjäksi ilman tiettyä opetusta.

Miltä asiat näyttävät lasten ja nuorten, siis oppilaiden näkökulmasta? Kun seuraa tämmöisiä arvovalta- ja eturistiriitakiistoja, niin tuntuu, että kiistojen keskellä unohtuu keille peruskoulu on olemassa. Kyllä, se on olemassa siksi että annetaan koulutuspalveluja.

Ihminen ei opi asioita oppiaineittain. Tietoa ja ymmärrystä pitäisi voida rakentaa laajoihin kokonaisuuksiin liittäen, eikö?

Tämmöinen oppimisen jakaminen viipaleisiin, joista vielä kiistellään, on vakava este koulujen yhteisöllisyyden kehitykselle. Yhteisöllisyys voi kehittyä, kasvaa vain, jos kasvatusyhteisön ammattilaiset yhdessä sitoutuvat yhteisöllisyyden arvoon ja sen toteuttamiseen.

Kasvatuksen kannalta ei kouluissa tai koulutuksen kehittämisessä voi olla omia bunkkereita. Aika monet opettajat sen kyllä tietävät. Miten tämä suma puretaan? Ja saako tästä puhua?

Yhteisöllisyys ja johtajuus

2010-12-26T03:36:00.000-08:00

Luin arviota Liisa Keltikangas-Järvisen kirjasta Sosiaalisuus ja sosiaaliset taidot.

Siitä tuli mieleen yhteisön kehittäminen ja johtajuus. Positiivista yhteisöllisyyttä täytyy rakentaa. Ihmisten yhteisölliset tunteen syttyvät luonnostaan kun ollaan toisia vastaan tai kun haetaan oman pienen ryhmän etuja. Kouluissa ja työpaikoilla ollaan mukana satunnaisissa ryhmissä joilla ei ole luonnostaan yhteistä tavoitetta.

Siksi yhteisöllisyyttä pitää kehittää ja kehittämistä pitää johtaa. Nykyään johtajiksi vain valikoituu helposti yhteisöllisyyden kannalta vääränlaisia johtajia. Käsityksemme johtajuudesta on muotoutunut siitä, että alaisista pitää markkinatalouden lakien mukaan saada mahdollisimman suuri tuotto. Jatkuva kasvu edellyttää myös aggressiivista strategiaa.
Hyvänä johtajana pidetään helposti esimerkiksi aktiivista, manipulointiin kykenevää narsistia. Empatiaa voidaan pitää heikkoutena, tyypillisesti naisellisena piirteenä. Naisjohtajiksi pyrkivät yrittävät sitten olla hyvä jätkiä... Pahimmillaan johtajuudesta käydään jatkuvaa taistelua ja/tai yhteisössä ei viihdytä.

Ehkä aika muuttuu. Keltikangas-Järvinen huomauttaa aivan oikein että esimerkiksi ujot ovat usein harkitsevia ja empaattisia. Yhteisöllisessä mielessä ainakin hyviä johtajia. Yhteisöllisyyttä voidaan vahvistaa vain, jos kaikki yhteisön jäsenet tuntevat olevansa tasa-vertaisia, hyväksyttyjä ja yhteisössään turvassa.

Kouluissa pitäisi voida kasvattaa uudenlaista arvostusta erilaisia temperamentteja kohtaan. Meidän tulisi ymmärtää, että erilaiset piirteet yhteisön jäsenissä tekevät yhteisöstä ehjän ja vahvan. Voimme aloittaa uudenlaisen johtajuuden suosimisesta. Siihen tarvitaan henkilöstöltä hyviä alaistaitoja ja arvokeskusteluja johtajuudesta.

Virtuaalisuus, tvt ja yhteisöllisyyden taju

2010-12-16T06:59:00.000-08:00

Olin viime viikolla jälleen Valtakunnallisilla virtuaalikoulupäivillä http://vvop2010.wordpress.com/ Juuri sopivasti oli ilmestynyt kaksikin merkittävää tietoyhteiskuntaan ja koulutukseen liittyvää lajaa selvitystä.
Tuottava ja uudistuva Suomi-Digitaalinen agenda vv. 2011-2020 ja Kansallinen tieto- ja viestintätekniikan opetuskäytön suunnitelma

Molemmat ovat tulevaisuuteen kurottavia merkittäviä asiakirjoja. Niistä tuntuu puuttuvan arjen taso ja käytännön soveltamisvisiot. Siltikin tärkeää, jopa elintärkeää asiaa koulutuksen kehittäjille.
Heti alkoi keskustelu siitä viekö tietotekniikka inhimillisyyden ja elävän vuorovaikutuksen opiskelusta ja koko maailmasta.

Minusta kyseessä on massiivinen väärinkäsitys ja tietotekniikkaa helposti kohdistuva "paholaisen keksintö" dramatisointi.
Tietotekniikka kehittyy päinvastoin juuri nyt ihmisten verkostoitumisen ja yhteistyön edistäjäksi.Kouluissa tvt on vain työkalu paremman oppimistavan omaksumiselle. Tieto- ja viestuntötekniikka mahdollistaa avoimemman ja joustavan opiskelun sekä kutsuu oppilaat aktiivisiksi oppijoiksi. Koulussa näen helposti, että tietokoneen ääreen kerännytään kommentoimaan. Se ei ole diginatiivien mielestä laite, jonka kanssa mennään yksin huoneeseen ja vedetään verhot kiinni.

Yhdessäkään kirjoituksessa tai uutisessa en ole vielä nähnyt huolta siitä, että lapset ja nuoret istuvat yksin kirjan ääressä ja menettävät näin mahdollisuuden elävään vuorovaikutukseen. Miksiköhän?

Yhteisöllisyyden kokemus

2010-11-29T08:13:00.000-08:00

Yhteisöllisyys ei ole teoria, vaan koettu tunne. "Tunsin kuuluvani joukkoon". "Tunsin, että kaikki puhalsivat yhteen hiileen".

Yhteisöllisyyskin on käsite, jonka yhteydessä on hyvä erottaa teoria ja käytäntö, suunnitelma ja toteutus, tietäminen ja osaaminen, mahdollisuus ja kokemus.

Yhteisöllisyys koetaan. Ei ole niin että yhteisön jäsenille vain esitetään hyvät suunnitelmat ja rakenteet ja käsketään olemaan yhteisöllisiä. Viime kädessä yhteisöllisyyttä tunnetaan ja koetaan, yksilöllisin lähtökohdin.

Aiemmin olen jo kirjoittanut siitä, että yhteisöllisyyden voi määritellä siten, että yhteisöllä on yhteinen tavoite, jonka kaikki tunnistavat. Lisäksi on tärkeää että jokainen voi vaikuttaa ympäristöönsä tasa-arvoisena muiden kanssa.

Ennen asiantuntija oli se, joka osasi jonkun asian parhaiten. Nyt se on se, joka tietää asiasta eniten tai ainakin se jonka luullaan tietävän eniten oleellista kustakin asiasta.

Yhteisöllisyydestäkin puhutaan helpommin kuin tehdään sitä.. Vaikka tiedetään miten hyvää yhteisöllisyyttä voidaan tukea, on sen tekijöitä vähän. Väitän, että yhteisöllisyyden kokemusta onnistuu usein parhaiten levittämään ja määrittelemään, se joka on kokenut yhteisöllisyyttä. Parasta on, jos yhteisöllisyyttä tehdään yhdessä.

Yhteisöllisyyttä täytyy varsinkin nykyajan työyhteisöissä ohjata, koska ne ovat täysin satunnaisesti muodostuneita. Prosessi voisi olla muotoa suunnitelma, toteutus ja seuranta.

Tavoitteena on, että yhteisön jokainen jäsen kokee olevansa mukana. Kokemus ratkaisee.

Oikea kasvatus

2010-11-20T08:57:00.000-08:00

Oikealta tuntuvat asiat ovat monesti yksinkertaisia.

Tiede-lehdessä oli pikku-uutinen siitä, että kivikauden ihminen kasvatti lapsensa hyvin, jopa paremmin kuin me yleensä nykyään teemme. Notre Damen yliopiston professori Dacia Narwaez oli verrannut erilaisten kasvatustyylien tuloksia.

Ihmiskunnan menneisyydessä vauvoja ja pikkulapsia pidettiin paljon sylissä. Imetysaika oli pitkä. Lapset nukkuivat vanhempiensa vieressä. Isommat lapset leikkivät eri-ikäisten ryhmässä vapaasti ulkona.

Tutkimuksien mukaan tällainen ympäristö tuki parhaiten lasten empatian, omatunnon ja älyn kehitystä.

Ajattelen, että nyt teemme usein kaiken aivan toisinpäin. Lapset eristetään vanhemmistaan nopeasti ja laitetaan toisten samanikäisten seuraan. Lasten yhteiset kimppaleikit ovat varmaan kuolleet osaksi sitä syystä, että lasten ryhmissä ei ole vanhempia lapsia ohjaamassa. Leikit kaatuvat juuri noiden edellä mainittujen inhimillisyyden ja turvaa tuottavien ominaisuuksien puutteeseen. Harjoituskentän puute hidastaa tai estää niiden oppimasta.

Empatiaa, omatunnon toimimista ja älykkäitä ratkaisuja tarvitaan kipeästi myös aikuisten maailmassa.

Artikkeli laittaa miettimään, paljon...

Miksei tieteellinen tutkimus muuta kasvatusta paremmaksi?

Yhteisöllisyyden vaje ja tvt

2010-11-20T08:34:00.000-08:00

Suomessa keskustellaan aina välillä siitä, että tieto- ja viestintätekniikan käytössä emme ole enää mallimaa, vaan alamme putoamaan kärkimaiden joukosta. Viimeksi luin tästä Tiede-lehdestä Suomen Pisa-koordinaattorin professori Jouni Välijärven miettiessä Suomen tulevaa menestystä, kun sähköisen lukutaidon osuus tulee pakolliseksi. Hän oletti että tulokset tulevat olemaan huonommat kuin ennen.

Tvt:n käytöllä on monenlaista merkitystä. Sen avulla muun muassa opetus ja oppiminen tulee liikkuvaksi, se avaa ikkunoita ulospäin, opetusta on helppo eriyttää ja opiskelijat motivoituvat yleensä helposti. Tvt mahdollistaa ja houkuttaa käyttämään erilaisia ja vuorovaikutteisia työtapoja.

Eräs asia, joka monesti unohtuu koulutuksen näkökulmasta, on tvt:n yhteisöllistämisen mahdollisuus. Uskon että länsimaisessa elämäntavassa yleensä on syntynyt yhteisöllisyyden vaje. Perheet ja suvut asuvat hajallaan, ihmiset vaihtavat kotinsa paikkaa elämänkaarensa aikana monta kertaa. Vajetta täyttävät internetin lukuisat yhteisöpalvelut, esimerkkinä vaikka Facebook. Nykyajan heimot ja klaanit tapaavat paljolti netissä. Siellä vahvistetaan yhteistä kulttuuria.

Koulut voisivat tarttua tähän tvt:n yhteisölliseen mahdollisuuteen. Yhteisöllä tulee olla yhteinen tavoite eli tietoisuus toiminnan päämäärästä. Tämä sisältö on useinmiten kasvatusyhteisöissä aikuisten päätettävissä ja vastuulla. Toiseksi on tarpeen muodostaa yhteistä muistia, joiden avulla yhteisö siirtää ja kehittää kkulttuuriaan ja vahvistaa tunnesiteillä yhteisön tiiviyttä.

Koulun ja luokkien kotisivut, blokit, twitterit ja facebook-yhteisöt voisivat toimia yhteisön muistina. Tämä muisti on helposti kaikkien saatavilla ja toimii myös dokumentointina.

Harmi että tietotekniikka on vieläkin kouluissa usein paholaisen juonia...

Tieto eí muuta koulua?

2010-11-07T08:01:00.000-08:00

Ote Hesarin verkkosivuilta: 5.8.2010. JYVÄSKYLÄ.

Professori Jouni Välijärven mielestä on täysin vanhakantaista ja koulunkäyntiä jäykistävää, että eduskunta ja hallitus päättävät vielä uusista oppiaineista ja tuntijaosta. Niiden tulisi tyytyä luomaan suuria koulutuksen linjauksia ja jättää tarkempi opetuksen sisältöjen määrittely koulujen tehtäväksi.

Koulutuksen tutkimuslaitosta Jyväskylän yliopistossa johtava Välijärvi puhui kasvatusalan kongressissa, johon osallistui yli 400 opetuksen ja tutkimuksen ammattilaista. Torstaina pohdittiin paneelissa, kuinka saadaan vastedes kaikki oppilaat pysymään kärryillä.
Välijärven mukaan ei ole nykyaikaa, että keskushallinnossa päätetään aina kymmeneksi vuodeksi eteenpäin pilkuntarkasti, mitä oppiaineita ja kuinka monta tuntia niitä pitää opettaa.

Tiukka oppiainejako tarkasti määriteltyine sisältöineen synnyttää turhaa kilpailua oppiaineiden kesken ja vaatimuksia yhä uusista aineista, mikä lisää opetuksen pirstaleisuutta.
Se on myös esteenä yksilölliselle opetukselle.

"En minä kokonaan halua eroon oppiaineista, mutta valtakunnan tasolla pitäisi tyytyä määrittelemään vain isommat blokit tai tiedonalueet kuten kieliaineet, katsomusaineet ja luonnontieteet. Niiden sisällä kouluilla tulisi olla vapaammat kädet päättää sisällöistä", Välijärvi pohtii.

Muutenkin sisältöjen opettelu korostuu hänen mukaansa liikaa koulussa. "Eihän työmarkkinoillakaan ole kyse sisältöjen osaamisesta."
Tärkeää olisi oppia myös osallistumista ja vaikuttamista päätöksentekoon, samoin sosiaalisia taitoja, paneelissa vaativat muutkin.

"Enemmän leikkiä ja vähemmän suorittamista" kouluihin toivoi lapsiasiavaltuutettu Maria Kaisa Aula. Hän kannattaa myös eri-ikäisten opettamista yhdysluokassa, jossa isommat lapset voivat tukea pienempiä.

Nuoret ja vaikuttamisen vaikeus

2010-11-07T07:28:00.000-08:00

Perusopetuslaki ilmoittaa perusopetuksen tavoitteeksi :

Tässä laissa tarkoitetun opetuksen tavoitteena on tukea oppilaiden kasvua ihmisyyteen ja eettisesti vastuukykyiseen yhteiskunnan jäsenyyteen sekä antaa heille elämässä tarpeellisia tietoja ja taitoja. Lisäksi esiopetuksen tavoitteena on osana varhaiskasvatusta parantaa lasten oppimisedellytyksiä.

Opetuksen tulee edistää sivistystä ja tasa-arvoisuutta yhteiskunnassa sekä oppilaiden edellytyksiä osallistua koulutukseen ja muutoin kehittää itseään elämänsä aikana.

Siis pitäsi kasvattaa yhteiskunnan jäsenyyteen. Ihmisyyteen ja vastuukykyiseen eettisyyteen. Voi olla toistoa, mutta näin vaikeita taitoja oppii vain harjoittelemalla. Harjoittelu ei kuitenkaan ole helppoa: http://timpu.blogspot.com/2010/11/nuorten-tekemassa-jutussa-aikuiset-ovat.html
Hyvä esimerkki lasten ja nuorten ohittamisesta kun jotain aikuisille tärkeää tapahtuu.
Mutta onneksi tulee tämä: http://www.facebook.com/group.php?gid=19128573834#!/event.php?eid=159380537435717

Yhteisölisyyden edellytyksenä on, että kaikilla yhteisön jäsenillä on tietoisuus osallisuudestaan ja siitä, että voi vaikuttaa yhteisiin olosuhteisiin.
Mitä koulussa ajatellaan lasten ja nuorten osallistamisesta? Ei voi tietää ennenkuin keskustellaan. Arvot ja asenteet syyniin sitten tulevat tavoitteet ja teot!

Onko peruskoululle parempia vaihtoehtoja?

2010-09-15T22:28:00.000-07:00

Hesarissa oli viime sunnuntaina haastava kirjoitus peruskoulusta ja sen pedagogisen toimintamalin kehittämisestä. Yhteisöllisyyteen tämä liittyy lapsilähtöisyyden näkökulmasta. Kun koulu on luonteeltaan kulttuuria säilyttävä on kysyttävä myös: Mitä me olemme tekemässä lapsille? Mihin maailmaan heitä saatamme? Mikä on valtuutuksemme?
Ajatuksia kirjoitus ainakin herättää.

Timo Tossavainen Kirjoittaja on opettajankouluttaja Itä-Suomen yliopistossa ja Tampereen yliopiston dosentti:
Keskustelu peruskoulun nykytilasta ja tulevaisuudesta on nyt ajankohtaista, sillä perusopetuksen uutta tuntijakoa ja opetussuunnitelmien perusteiden päivitystä valmistellaan parhaillaan. Vaikka suomalaista peruskoulua kehutaan muun muassa Pisa-tutkimuksissa saavutetun menestyksen vuoksi, monien aineenopettajien mielestä heidän oppiaineensa resurssit ovat niin pienet, ettei tavoitteita todella voida saavuttaa.

Maailman muuttuminen on antanut aihetta syvempäänkin kritiikkiin. Esimerkiksi Koulutuksen tutkimuslaitoksen johtajan professori Jouni Välijärven mielestä perusopetuksen yksittäisten viikkotuntien määrän valtakunnallisesta ohjauksesta pitäisi luopua kokonaan (HS 5. 8.).

Ajatus, että lapsen ja nuoren elämän kannalta merkittävä tieto jakautuisi 10–15 erilliseen määrämittaiseen oppiaineeseen, on vanhentunut. Peruskoulun nykyinen työskentelytapa ei ole mielekäs. Opettajaa voidaan verrata jalkapallovalmentajaan, jonka ohjauksessa harjoitellaan erikseen esimerkiksi juoksemista, pallon potkaisemista ja sivurajaheittoja pääsemättä koskaan varsinaiseen jalkapallon pelaamiseen.

Toisaalta on turhauttavaa päntätä välimerkkien oikeaa käyttöä äidinkielen oppitunnilla, jos opettaja matematiikan tunnilla rikkoo näitä sääntöjä räikeästi. Samoin oppilaiden motivaatio esimerkiksi luonnontieteiden alkeiden opiskeluun voi heikentyä huomattavasti, jos muut opettajat suhtautuvat luonnontieteisiin kielteisesti.

Mitä ylemmästä luokka-asteesta on kysymys, sitä kauemmaksi toisistaan nykyisen peruskoulun oppiaineet loittonevat. Silloin on suuri vaara, että jopa alun perin oppimishaluinen nuori jää väliinputoajaksi ja menettää kiinnostuksensa koulunkäyntiin.

Pahinta on, että voi syntyä virheellinen käsitys siitä, millaiset taidot ja tiedot lopulta ovat merkittäviä. Peruskoulu elää yhä itsenäisesti omassa todellisuudessaan, johon muun yhteiskunnan muuttuminen vaikuttaa kovin hitaasti. Esimerkiksi matematiikkaa opetetaan peruskoulussa edelleen ikään kuin tietokoneita ei olisi edes keksitty.

Hyvin toimivassa koulussa oppilaat saavat jo varhain kehitysvaihettaan ja taitojaan vastaavaa opetusta. Tämä voisi toteutua, jos alaluokkien työviikko koostuisi enintään viidestä laajasta, nykyisiä oppiaineita mielekkäästi yhdistävästä aihealueesta. Opetuksen eriytyminen useaksi kapeammin rajatuksi oppiaineeksi voitaisiin jättää peruskoulun viimeisille luokille. Silloinkin tulisi suosia sitä, että oppilas voi valita oppiaineet mielenkiintonsa ja jatko-opintosuunnitelmiensa mukaisesti.

Äidinkieli ja matematiikka ilmeisesti tarvitsevat koko perusopetuksen ajan oman oppiaineen statuksen, jotta oppilaille kehittyisi monipuolinen ajattelu-, luku- ja laskutaito. Kaikki muu kouluun sopiva toiminta on mahdollista järjestää kahdeksi kolmeksi eri aihekokonaisuudeksi.

Vieraiden kielten opetus olisi luontevaa ja erityisesti poikien opiskelumotivaation kannalta mielekästä liittää muiden asioiden opiskeluun. Tämä toteutuisi luontevasti ja aineenopettajien identiteettiä loukkaamatta yhteisopettajuudella: eri alojen asiantuntijat vastaisivat opetuksesta yhdessä.

Taide- ja taitoaineiden opetus yhtenä kokonaisuutena puolestaan tukisi kunkin oppilaan oman luovuuden löytymistä ja kehittymistä. Yksittäiset koulut voisivat keskittyä nykyistä paremmin omiin vahvuuksiinsa, kun oppilaiden oikeus saada yleisten kansalaistaitojen ja yleissivistyksen perusteiden opetusta ei olisi uhattuna.

Perusopetuksen tärkein tehtävä on kuitenkin kasvattaa oppivelvollisista tasapainoisia ja sosiaalisia yhteiskunnan jäseniä. On mieletöntä ajatella, että vain nykyiset kelpoisuusehdot täyttävät opettajat olisivat kasvatuksen asiantuntijoita. Myös lapsen vanhemmilla on merkittävää kasvatuksen asiantuntemusta, eikä sitä tai muutakaan käytännön kokemusta voida korvata teoreettisilla opinnoilla.

Koulun ja muun yhteiskunnan suhdetta voitaisiin siksi vahvistaa avartamalla opettajien kelpoisuusehtoja tai luomalla kouluun perinteisten opettajanvirkojen lisäksi myös muita kasvatusta tukevia työtehtäviä.

Kouluyhteisön sisäistä vuorovaikutusta voitaisiin edistää paitsi yhteisopettajuudella myös sillä, että eri-ikäiset koululaiset osallistuisivat nykyistä useammin yhteiseen toimintaan – näinhän lapset tekevät koulun ulkopuolellakin.

Lienee epärealistista ajatella, että peruskoulu korvattaisiin kerralla täysin toisenlaisella opetusmallilla. Vaihtoehtoja kannattaa kuitenkin nostaa avoimesti tarkasteltaviksi, sillä nykyiseen peruskouluun liittyy todellisia ja vakavia ongelmia.

Monissa tutkimuksissa on havaittu, että suomalaisnuorten taidot esimerkiksi matematiikassa ja kielissä ovat heikentyneet viime vuosikymmeninä merkittävästi. Näitä ongelmia ei ratkaista pelkästään siirtämällä yksittäisiä viikkotunteja oppiaineesta toiseen. Nuorten syrjäytymisen ja muiden sosiaalisten ongelmien ehkäiseminen vaatii radikaaleja muutoksia sekä koululta että muulta yhteiskunnalta.

Luokanopettaja tutkijana

2010-09-11T14:44:00.000-07:00

Palaan vielä Pekka Räihän kommenttin siitä, että luokanopettajien tutkijakoulutus ei näy koulutyössä.
Viimeinen lukuvuoteni alkoi elokuussa. Taas kerran olen yhtä hämmästynyt kuin ennenkin työmme intensiteetin imusta. Ajatuksia ei päivän mittaan juuri synny...

On todella vaikea olla tutkija, jos koko ajan suorittaa useita asioita arvaamattomassa järjestyksessä. Oman työn tai työyhteisön kehittäminen tutkimisen kautta tarvitsee prosessin. Siihen kuuluu tavoitteet, suunnitelma, toteutus ja arviointi. Ja siten taas alusta. Näyttää siltä että useinmiten opettajat vain toteuttavat. Opettajksi ei edes hakeudu ihmisiä jotka haluavat olla tutkijoita. Miksi meillä on tutkijakoulutus?
Toinen tutkimuksen este on yksin toimiminen. Nykyään tehdään tutkijaryhmiä. Sellaisia pitäisi kouluunkin saada. Silloin yksi voi suorittaa ja toinen tarkkailla, saadaan aineistoa.
Itse toimin niin, että minulla päivittäin on tuokioita, jolloin voin asettua tapahtumien keskiön reunalle ja tutkailla mitä luokassani tapahtuu. Se antaa paitsi minulle mahdollisuuden tarkkailla luokan dynamiikkaa, niin myös enemmän tilaa oppilaitteni itseohajutuvalle, vuorovaikutteiselle oppimiselle.

Opettajien tutkijakoulutus tuntuu menevän lähinnä hukkaan. Useimmat opettajana toimivat luokanopettajat eivät ole pätkääkään kiinnotuneita kasvatustieteistä. Harmi sinänsä.

Yhteisöllisyyteen tämä liittyy siten, että sitä ei synny spontaanisti, ainakaan koulun kaltaisessa yhteisössä. Yhteisöllisyyden rakentaminen on prosessi, jota tulee ohjata. Se tarkoittaa että joku/jotkut käynnistävät prosessin, seuraavat edistymistä ja tekevät prosessiin korjausliikkeitä tarvittaessa.

Kaasvatusyhteisöissä tulisikin olla yhteisöllisyyden tutkijatiimi. Ehkäpä sellainen voitaisiin muodostaa alueellisesti ja tiimi hoitaisi muutaman koulun yhteisöllisyyden kuntoon. Kun kulttuuri on luotu, se voi hyvinkin jatkaa elämäänsä onnellisissa merkeissä.

Oppiminen palasina

2010-08-11T22:56:00.000-07:00

Tutkja Pekka Räihän kirjoitus tänään Hesarissa oli mielestäni hyvä ja perusteltu. "On selvää että ainejakoinen opetus on tullut tiensä päähän".

Osuvasti hän viittasi myös opettajienkoulutuksessa ja kouluissa oleviin eturistiriitoihin, jotka estävät yhtenäisemmän kasvatus- ja opetustoiminnan koulussa. Hän vaati myös että kun Suomessa opettajien koulutus on poikkeuksellisesti tutkijakoulutusta, pitäsi sen näkyä koulun tasolla kehittämisenä. Sattuva huomio.

Yhteisöllisyyteen tämä liittyy kahdesta näkökulmasta:

Oppijan kannalta olisi hyvä jos oppimista ei tarpeettomasti pirstaloida ja että oppimisprosessi tukee myöhempää tarvetta toimia opiskelussa ja työelämässä. Kasvavan kannalta olisi myös parempi jos koulussa ei muodosteta suurta aikuisten asiantuntiaverkostoa yksittäisen oppijan ympärille.

Henkilökohtaisuus katoaa silloin helposti. Kasvatukselliset tavoitteen voidaan saavutaa paremmin luottamuksellisten suhteiden kautta.

Koulun kasvatusyhteisön kannalta olisi parempi synnyttää tiivistä yhteistoimintaa omien etujen valvomisen tilalle. Koulujen henkilöstön tulee muodostaa oppiva yhteisö ja siirtää tämä malli eteenpäin.

Kasvatusyhteisön tietoisuus tehtävästään

2010-07-17T14:39:00.000-07:00

Luin Juhani Hytösen kirjaa Lapsikeskeinen kasvatus vuodelta 1992. Kirja on nykymittapuun mukaan vanha (ostin poistettuna Muonion kirjastosta. Poistetaanko kirjoja vain siksi ettää uusille annetaan tilaa?). Sen ajatukset eivät ole yhtään vanhentuneita. Koska kirjoittaja on tunnettu opettajien koulutuksen vastuuhenkilö, ajatukseni harhailivat opettajien koulutukseen.

Kun opettajia koulutetaan ovat hekin kasvatusjärjestelmän sisällä, heitä kasvatetaan. Ilman kasvatustahan ei voi olla opetusta tai oppimista, eikö?
Pointti on tämä: Opettajat toteuttavat yhteiskunnan antamaa kasvatus- ja opetustehtävää. Se on määritelty sekä Perusopetuslaissa ja opetussuunnitelman perusteissa. Kun yliopistot ovat (lähes) täysin itsenäisiä, niiden ei tarvitse ottaa lainkaan huomioon opettajien työnanrtajan heille määräämää tehtävää tai siihen valmistamista. Aika huonosti ne opetusta ohjaavat asiakirjat kai nykyäänkin käsitellään opettajien koulutuksessa. Ainakin on todettu että opettajat eivät tunne opetussuunnitelmia kovinkaan hyvin. Opettajiksi ryhtyvien oma oppimispolku ei välttämättä ole yhtenäinen.

Jotta kouluyhteisö olisi vahva ja toimiva, pitäisi yhteisöä ohjaavien eli opettajien olla tietoisia tehtävästään ja vielä samalla tavalla. Koulutus on tässä avainasemassa.
Ei ole suotavaa eikä ammatillista pätevyyttä osoittavaa, jos opettajat tulevat työpaikalleen keksimään tehtävänsä ja kasvatuksen tavoitteet itse.

Suomalainen pedagogia, mitä se on tai voisi olla?

2010-06-21T23:03:00.000-07:00

Suomalainen pedagogia - nyt

Ystäväni Martti Hellström julkaisi blogissaan http://pedagogiikkaa.blogspot.com/2010/06/suomalainen-pedagogiikka-yhteenvetoa.html
50 teesiä suomaisesta pedagogiasta.
Ne virittivät paljon ajatuksia sillä 50 teesiä on aika paljon...

Suomalaisessa pedagogiassa on vaikea erottaa käsitettä opetus ja kasvatus. Toisinaan se voisi olla tarpeen. Suomalaisessa koulussa on historian jatkumossa syntynyt erikoislaatuisia piirteitä. Meillä kehittyi varhain tasa-arvon ja kansansivistyksen ihanne. Opettajista tuli kansan sivistäjiä ja ympäristönsä "kyläpäälliköitä". Tästä johtuen meillä edelleen pyrkii opettajiksi nuorison parhaimmistoa. Opettajisto on kylläkin kaupungistumisen ja muiden syiden takia menettänyt otettaan tästä sivistyksen eturintaman kulkijan roolista. Opettajan arvostus on perustunut kuitenkin paljolti siihen.

Opetussuunnitelma antaa tehtäväksi kulttuurin edelleen siirtämisen ja kasvattamisen yhteiskunnan jäsenyyteen. Tiedonjakajana koululaitos ei voikaan enää ainakaan monopoliasemasta toimia. Lapset oppivat ympäröivästä yhteiskunnasta enemmän kuin koulusta. Olisi tärkeää käyttää tätä kertyvää tietoa ja auttaa jäsentämään sitä.

Yhteiskunta ja työelämä etunenässä odottaa koulun tuottavan tulevaisuuden työntekijöitä. Aivotutkimus paljastaa yhä enemmän oppimisen ja kasvun todellista luonnetta. Miten opettajien koulutus reagoi tähän? On hyvin vaikeaa nähdä nyt tulevaisuuden osaamisen ja taitojen luonne. Yritettävä on ja kyllä sitä tehdäänkin.

Oppiaineis-käsite on hankala. Koulun tärkein tehtävä ei ole oppiaine eikä siihen ole materiaalia. Se saattaa joskus unohtua...

Meillä on opettajuudessa erikoisen vahva yksin toimimisen kulttuuri. Se hidastaa pedagogian uudistumista. Tämä kulttuuri, kuten kulttuurit yleensä, pyrkii siirtymän uusille opettajasukupolville. Sen uudistaminen vaatii tietoista työtä, jota jo jossain tehdäänkin.
Opettajien koulutus ei anna oikeastaan lainkaan tietoa ryhmästä ja sen dynamiikasta tai yksilöllisten eroavuuksien ja siitä johtuvan erilaisen oppimisen syistä. Olemmeko Pisan vankeja? Mitä se mittaa?

On kuitenkin hyvä että olemme pedagogisen toiminnan kehittämisessä yhteiskunnan, ryhmien ja yksilöiden tarpeiden puristuksessa. Ilman tätä ristipainetta painetta ei kouluinstituutio kykene kehittymään riittävän rivakasti. On jo kiire.

Miten tämä liittyy yhteisöllisyyteen?
No siten että yhteisöllä tulee olla yhteinen, tietoinen ja toimintaa ohjaava tavoite. Kasvatusyhteisöissä täytyisi siksi aina joskus miettiä tehtävänkuvaa oikein tarkasti ja yhdessä.

Yhteisöllisyys ja oikeudenmukaisuus

2010-05-13T00:03:00.000-07:00

Kasvatuksen arvot

Oikeudenmukaisuus ja kasvatus- seminaarissa esitin seuraavaa:

Kasvattajien tehtäväksi on annettu kulttuuriin siirtäminen eteenpäin. Vaikka esim. Perusopetuslaissa ei mainita sanaa oikeudenmukaisuus, voi siitä lukea että arvona sitä tulee edistää.

Ihminen ei ole luonnostaan oikeudenmukainen (ellei sellaisena pidetä oman ryhmän etujen valvomista) Sitä pitää opettaa.

Oikeudenmukaisuutta voi parhaiten kasvattaa antamalla esimerkin ja antamalla mahdollisuus harjoitella oikeudenmukaisuutta käytännössä.

Päiväkodit ja koulut ovat epädemokraattisia. Lapsia ja nuoria koskevat päätökset tehdään useimmiten heitä kuulematta. Koulut ovat järjestäytyneet aikuisten työpaikoiksi (lainaus Lea Pulkkiselta)

Kuinka sitten opitaan oikeudenmukaisiksi? Kulttuurimme tulee kohtaamaan yhä enemmän vaikeita kysymyksiä esim. luonnon ja ympäristön sekä vanhusten asioissa.

Entä miten oikeudenmukaisuus liittyy yhteisöllisyyteen?

No siten, että oikeudenmukaisuutta tai sen puutetta ilmenee vain suhteessa muihin. Yhteisöllisyys voi huonosti epäoikeudenmukaisessa ryhmässä tai kulttuurissa.

Aiemman määritelmämme mukaan yhteisöllisyyden keskeisiä piirteitä on, että kaikki yhteisön jäsenet tuntevat olevansa tasa-arvoisia vaikuttajia, vaikka vastuu ja osaamien jaettaisiinkin. Yhteisöllä tulee olla myös vahva yhteinen arvomaailma ja yhteiset tavoitteet.

Näillä ehdoilla yhteisöllisyys voi olla huonoakin (ja usein onkin) Oikeudenmukaisuus yhteisön sisällä ja yhteisön ulkopuolisia kohtaan on siten hyvän yhteisöllisyyden kulmakivi.

Työn ilo

2010-04-24T23:27:00.000-07:00

Sain olla syksyllä mukana Opettaja-tv:n dokumentissa. Suhtauduin hankeeseen ja omaan osallistumiseen niin, että olin kiitollinen kuin sain olla mukana. Kaikista opettajista voitaisiin tehdä dokumentti ja meistä vanhoista vielä testamentti... Ihan tottakin kouluissa voitaisiin dokumentoida työntekijöiden osaamista ja ajatuksia. Siitääkin voisi syntyä yhteistä muistia ja osaamista. Tärkeä osa yhteisöllisyyttä.
Linki ohjelmaan: http://opettajatv.yle.fi/tvohjelmat?show=2&id=&p_id=TILSU_0716443

Yhteisölisyys ja: Miksei mitään tapahdu?

2010-04-04T08:47:00.000-07:00

Ystäväni Martti Hellström on keränyt vimmaisesti ja valtavan ansiokkasti yhteen kasvatuksen traditiota. http://pedagogiikkaa.blogspot.com/

Kun kasvatuksen historiaa pöyhitään, nähdään pian että Topelius, Johannes Käis ja monet muut ovat hahmottaneet jo kauan sitten "uuden" koulun periaatteita. Tärkeimpiä periaateita on se että oppilaan/oppilaiden tulee olla aktiivinen oppijana, opettajan välttämättä ei.
Mutta kun vieläkin luokka on hyvä kun se osaa olla hiljaa...

Mistä tämä johtuu?
En kuvittele tietäväni koko totuutta, mutta heitän muutaman siemenen.

- Peruskoulun tullessa katkesi Suomesta kasvatuksen traditio ja tietoisuus siitä. Kaikki entinen oli vanhanaikaista ja noloa. (vrt. kultuurivallankumous)
- Opettajat koulutettiin entistä paremmin. Vain he ymmärsivät miten tulee toimia, kodit ja oppilaat eivät.
-Kun traditio katkesi ja koulutus uudistui, loppui se vähäinenkin kokemuksen merkitys koulujen kehitysprosessin ohjaajana.
- Kouluyksikköien kasvaessa ei kouluihin ole kehittynyt työyhteisön keskustelevia rakenteita.
- Opettajat näkevät itsensä yksittäisinä toimijoina. Heillä on täysin yksilölliset menetelmät ja usein vain oma aineensa hoidettavan.
- Jostain syystä, jota en ymmärrä, lapset nähdään tässäkin ajassa vajaina aikuisina, joiden omaehtoinen leikkiminen ei ole hyödyllistä. Koulutettujen opettajien tulisi tietää miten asiat ovat. Miksi leikkivä lapsi on koulussa ongelma?
- Kun koulut eivät ole yhteisöjä, ei kehitystä tapahdu. Prosessi ei tapahdu ilman syötettä. Tilanne on sama kuin raudan valmistuksen alkuaikoina. Ainakin tuhat vuotta kului ennenkuin päästiin kehittämään yleisesti raudan valmistuksen prosessia. Kukaan ei paljastanut kellekään taitojaan. - Nykykoulussa on vielä se huono puoli, että usein ei olla pätkääkään kiinnostuneita kollegojen ajatuksista tai osaamisesta. Oppiva yhteisö olisi jo löytänyt vanhat tai uudet ajatukset opettajan ja oppilaan roolituksen uusjaosta. Jossain näin varmaan on käynytkin.

Tarvitaan siis yhteisölisyyttä kasvatusyhteisöihin, ei vain oppimisen tehostamisen ja hyvinvoinnin lisäämiseksi, vaan myös jotta ne kehittyisivät.

Arvot kasvatuksessa: oikeudenmukaisuus

2010-04-04T08:30:00.000-07:00

Lauantaina 10.4. jatkuu Kriittisen Korkeakoulun Arvot kasvatuksessa seminaarisarja.
Nyt on tarkoitus pureutua teemaan Oikeudenmukaisuus. Sitähän kaikki kannattavat. Miten sitä voidaan vahvistaa?

Ohjelma:

Arvot kasvatuksessa:

Oikeudenmukaisuus – haaveko vain?
Kriittinen korkeakoulu järjestää oikeudenmukaisuusseminaarin.
Tieteidentalolla os. Kirkkokatu 6 lauantaina 10.4. 2010 klo 12-15

Ohjelmassa:
Pekka Haavisto: Oikeudenmukaisuuden maailma, alustus
kysymyksiä ja kommentteja
Elina Vuola: Kulttuurinen oikeudenmukaisuus, alustus
kysymyksiä ja kommentteja

Lyhyt kahvitauko

Valmistellut puheenvuorot:
Rauno Haapaniemi: Kasvattavatko kasvatusjärjestelmämme
oikeudenmukaisuuteen?
Robert Sundman: Nuoren näkökulma
Yleiskeskustelu ja mahdollisesti paneeli

Tilaisuus on maksuton,
Tervetuloa!

Kasvatustiede yhteisöllisyyden esteenä?

2010-03-23T10:58:00.000-07:00

Taas eräänä iltana suihkussa tuli ajatuksia...
Käyttäytymisen tutkiminen on kovin pirstaloitunut kuppikuntiin ja suuntauksiin. Kokonaiskuvaa ihmisestä ja hänen kasvustaan ei synny. Ehkäpä siksi (tai jostain muusta syystä) opettajille on valittu kasvatustiede koulutuksensa keskeiseksi tai ainakin tärkeäksi elementiksi. Tästä voi seurata että opettajien kyky johdattaa ryhmäänsä tai työyhteisöään yhteisölliseen suuntaa ei ole kovin hyvä.

Yleensäkin koulutuksen aikana opettaja nähdään toimijana, joka suorittaa toimenpiteitä opetettavaan ryhmään. Focus on osittain väärä.
Kasvattaja/opettaja ei voi koskaan täysin hallita ryhmässään tapahtuvia tilanteita vaikka suunnittelisi kuinka hyvin toimintansa. Sen sijaan hän voi korjata OMAA toimintaansa, mikäli havannoi sitä. Opetuksessa olisi erittäin hyödyllistä kääntää katse toiminnan kohteesta itseensä. Vain siten voi kehittyä. Parasta olisi olla kollega, jonka kanssa voi reflektoida. Yksin ei näe omaa toimintaansa kovin hyvin. Kasvatettavien ryhmä on lauma, jota kasvattajan tulisi johtaa ryhmäksi. Siihen tarvitaan johtajuutta. Miten opettajasta voi tulla laumansa johtaja ja sen jälkeen ryhmän ohjaaja?
Tässä pari hyvää linkkia:
http://sokl.joensuu.fi/juhlakirja/23MikkoR.htm
http://www.joensuu.fi/lehdisto_2007/msg00123.html

Pitäisikö opettajan olla itsekasvatuksen ja ihanteiden asiantuntija?
Auttaisivatko filosofia ja sosiaalipsykologia opettajaa ohjaamaan laumansa yhteisöllisyyteen?

Kuorosota ja päätelmä

2010-02-23T11:06:00.000-08:00

Katsoin tosielämää televisiosta. Siihen kuului muun muuassa Kuorosota-ohjelma. Aluksi ajattelin että eikö ole epäreilua laittaa Helsinki ja Vantaa kilpailemaan pienten paikkakuntien välillä. Että isoista kaupungeista tulee ilman muuta ääniä niin paljon että muilla ei ole mahdollisuuksia. Ymmärrän myös että kisassa mitataan lisäksi johtajiensa kansansuosiota.

Mutta, mutta. Ei voi olla ihan kokonaan sattumaa että isoimmat paikakunnat ovat ensimmäisinä putoamassa.
Tämä liittyy yhteisöllisyyteen siten, että helsinkiläiset (tai ehkä myös vantaalaiset) eivät ajattele että nyt äänestetään meidän kuoroa jatkoon. Mittakaava on liian iso. Pienemmillä paikkakunnilla syntyy kansanliikkeitä ja ollaan ylpeitä ihan terveesti. Se myös näkyy ja tarttuu.

Taas ollaan siinä että yhteiseen sitoutumiseen tarvitaan sopivan kokoinen ryhmä. Työryhmässä se on hyvinkin pieni (alle 10). Urheilussa se voi vähän aikaa olla aika suuri osa kansasta, mutta siinäkin yhteisölisyyden tunne on harhaa, vaikka tuntuu hyvältä. Jatkuvuutta ei ole.

Televisio opettaa...

Mitä jos koulu olisikin yhteisö?!

2010-02-06T09:26:00.000-08:00

http://suomenkuvalehti.fi/blogit/megafoni/mita-jos-koulu-olisikin-yhteiso

Hesan Nuorten ääni toimituksessa kannuksensa hankkinut Ina Mikkola haastaa tässä linkissä ajattelemaan tärkeää asiaa, eikä ole yksin.

http://www.duodecim.fi/konsensus/
Suomen Akatemia ja lääkäriseura Duodecim järjestävät lähes vuosittain Konsensuskokouksen. Aiheena oli tänä vuonna Nuorten hyvin- ja pahoinvointi. Ja kas, yhtenä asiana nousee esiin koulujen mahdollisuus edistää pysyvyyttä ihmissuhteissa. Pysyvyyden edistäminen on yhteydessä myöhempään hyvinvointiin. Lainaus lausunnosta:

"Koululuokka on perheen jälkeen tärkein kasvuyhteisö. Koululuokka on koko ikäluokalle yhteinen asia ja sen toimintaan ja toiminnan sisältöön voidaan vaikuttaa päätöksillä. Näiden päätösten tulisi pohjautua ensisijaisesti tutkimustietoon nuorten kehityksen edellytyksistä ja tarpeista. Lisäksi koulua koskevien ratkaisujen taustalla oleva arvopohjan tulisi olla läpinäkyvä ja keskustelun kohteena. Tutkimusten mukaan oppimistulokset suomalaisissa kouluissa ovat erittäin korkealla tasolla, mutta kouluissa viihdytään huonosti.
Koulun taholta ryhmän koko ja pysyvyys ovat avainasemassa nuorten psykososiaalisen hyvinvoinnin ja kehityksen tukemisessa. Erityisesti nuoruusikäisillä pojilla itsetunto on suuresti riippuvainen ryhmästatuksesta. Jo päiväkoti-iässä on todettu, että ryhmäkoko korreloi itsenäisesti aggressiivisuuteen, levottomuuteen ja kiusaamiseen. Ryhmän pysyvyyden sekä minäkuvan, koulumotivaation ja koulumenestyksen välillä on tutkimuksissa todettu merkitsevä yhteys."

Ollaan täsmälleen samaa mieltä. Ehkä asia etenee taas vähän. Hämmästyttävän niukasti on kasvatus- ja koulutussektorilla tietoa ryhmän merkityksestä ja sen ohjaamisesta positiivisen kasvun tukena. Tietoa tarvitaan kipeästi jotta voidaan edistää turvallisuutta ja hyvinvointia.
Että ei kenenkään tarvitsisi olla yksin...

Heikkoja signaaleja

2010-01-22T09:43:00.000-08:00

Uusimmassa Opettaja-lehdessä oli aiheina vertaisoppiminen ja se että hyvä fiilis parantaa oppimista. Kyllä, näin on.
On hienoa että ammattilehtemme on ryhtynyt jo muutaman vuoden haistelemaan muutoksia, joita tarvitaan. Ennen aina häpesin ammattilehtemme välillä täydellistä asiantuntemattomuutta pedagogisissa kysymyksissä. Kuitenkin lausuntoja annettiin, yleensä ei-hengessä.

http://www.opettaja.fi/pls/portal/docs/PAGE/OPETTAJALEHTI_EPAPER_PG/2010_03/143031.htm
http://www.opettaja.fi/pls/portal/docs/PAGE/OPETTAJALEHTI_EPAPER_PG/2010_03/138643.htm
Näissä molemmissa artikkeleissa nähtiin opettajat pääasiallisina toimijoina. Yhteisöllinen näkökulma puuttuu. Tämä ei varmaan ole tahalista. Se kertoo että a) Oppilaita ei nähdä yhteistyökumppaneina vaan toiminnan kohteina ja b) Ei osata/tunneta yhteisöllisen rakenteen ja prosessin aineksia.

Luin myös oman kuntani Koulujen hyvinvointisuunnitelman luonnoksen. Lasten ja vanhempien osallisuus puuttui lähes täysin. "Vanhemmat voivat osallistua koulun kehittämiseen" oli lause joka viittasi jotenkin yhteisölliseen toimintapaan. Mutta siis voivat. Oppilaiden osallistaminen koulun toiminnan kehittämiseen puuttui kokonaan, ei myöskään puhuttu oppilaskunnista tms. välineistä. Vertaistoiminta syrjäytymisen ehkäisymenetelmänä loistaa myös poissaolollaan.

Koulujen tulisi ensi sijassa järjestää ettei kukaan ole yksin. Aikuiset eivät voi sitä mitenkään taata, vaan tarvitaan ne osallistavat rakenteet
No. onneksi kyseessä on luonnos...

Otetaan nyt marinan päälle loistava esimerkki nuorten osallistamisesta ja yhteisön rakentamisesta monella tasolla nuorten ehdoilla. Täällä tehdään yhdessä!
http://nk.hel.fi/nuortenaanitoimitus/

Taas halutaan sitä yhteisölisyyttä

2010-01-02T04:44:00.000-08:00

Sellon jälkeen puhutaan - taas- yhteisölisyydestä tai sen puutteesta. Taas, toistonkin uhalla, täytyy todeta että paljon enemmän on toiveita kuin reseptejä.

Jos tiivimmällä yhteisöllisyydellä tarkoitetaan sitä, että ihmiset tuntevat toisensa ja ottavat vastuuta kanssaihmisten hyvinvoinnista, niin hyvä. Kyllä Suomi on varmaan käynyt niitä rankimpia rakennemuutoksia läpi muutamassa vuosikymmenessä. Maaseutu on tyhjennetty, suvut ja muut turvaverkot levinneet pitkin maailmaa. Oman edun tavoittelu on tulut jopa ihailtavaksi sodan jälkeisen Suomen yhteisen rakentamisen ihanteen tilalle. Meillä ei ole olemassa kehitynyttä kaupunkikulttuuria.
Nyt näyttää siltä että Suomea ravistaa vielä suuri rakennemuutos elinkeinoissa. Perinteisten vahvojen teollisuusalojemme sulaminen on lähes yhtä suuri muutos sivuvaikutuksineen kuin maaseudun autioituminen.
Lisää vaikeuksia on tulossa.

On pakko kasvattaa päivähoidon ja koulujen kasvatustyön tulosvastuuta. Se tarkoitaa myös että annetaan työhön hyviä välineitä. Uudet yhteisölliset taidot tulee oppia ja opettaa kaikille. Ne yhteisötaidot jotka maaseutu-Suomi opetti eivät välttämättä auta tässä ajassa. Koulut ottavat hämmästytävän vähän huomioon tulevaisuuden. No toisaalta tulevaisuutta on kovin vaikeaa ennustaa...

Koulun ja kasvatuksen yleensä tulisi ensiksi ajatella hyvinvointia ja vasta toiseksi tuloksia. Se olisi meidän aikuisten maailmasta viesti siitä että välitämme, muutenkin kuin kriisien kohdatessa tai juhlapuheissa.

Viikin tapauksen opetukset

2009-12-20T22:45:00.000-08:00

Viikin tapaus ja yhteisöllisyys

Nyt ollaan jo lähestymässä joulua ja Viikin pahoinpitelyuutinen häipyy taka-alalle. Tapaus herätti ansaitustikin paljon keskustelua julkisuudessa.
Poimin muutaman ajatuksen yhteisöllisyyden näkökulmasta.

Koulu ei voi vastata yksin lasten ja nuorten käytöksestä, eikä pysty juurikaan ohjaamaan heidän käytöstään vapaa-ajalla. Tarvitaan koulun, kodin ja muiden toimijoiden (esim. nuorisotyö) yhteistyötä. Nuoret ovat paikoin aivan liikaa vailla aikuisen (kasvattavan verkoston) läsnäoloa.
Kasvatus sanaa ei saa vierastaa. Muistetaan myös sen oikea tulkinta : Auttaa kasvamaan.
Kasvatukseen kuuluu oikean ja väärän opettaminen. Esimerkiksi lyöminen on väärin, eikä sinne päin.

Hyvä että puhuttiin kiusaamisen ja pahoinpitelyn, väkivallanteon eroista. Pahoinpitely pitää nimetä oikealla nimellään, ehkä sekin ehkäisee.

Opettajien koulutusta tulisi muuttaa. Jos halutaan koululle yhä aktiivisempi rooli lasten ja nuorten hyvinvoinnin lisäämiseksi, tulee opettajille antaa työkalut joilla toimia.
Poikkeavia yksilöitä tulee aina olemaan. Heidän käytökseensä on hyvin vaikeaa tai mahdotonta vaikuttaa lyhyellä aikavälillä. Niinpä kiusaamista ja suoranaista väkivaltaakin voidaan vähentää ja ehkäistä tehokkaimmin ohjaamalla ryhmiä.
Opettajilla tulisi olla osaamista ryhmän dynamiikan myönteiseen prosessiin ohjaamiseen. Opettajien koulutus ei nyt sisällä lainkaan ryhmien ohjaamisen koulutusta. Hämmästyttävää.

Median ansiota on että kovin tärkeitä asioita nostettiin taas esiin. Meidän kasvattajien ja aikuisten heikkoutta on jos/kun asia taas unohdetaan kunnes jotain sattuu...

Tammisaaren opetus

2009-10-16T14:32:00.000-07:00

Tammisaari ja hyvän yhteisöllisyyden tappio

Tammisaaren synnytyssairaalan sulkemispäätös koskettaa aika etäisesti tämän blogin varsinaista aihetta eli kasvatusyhteisöjen kehittämistä, mutta koskettaa kumminkin :)
Sitäpaitsi uutinen herätti senverran kiukkua että jo itseterapian kannalta on otettava kantaa. Ihan miesnäkökulmastakin.

Miesvaltainen joukko (kuinka moni oli käynyt paikalla?) päätti että Tammisaaren yksikkö ei kannata ja että muissa yksiköissä voidaan antaa turvallisempaa palvelua.
Mitä yhteisöllisyyden kannalta tärkeitä havaintoja/päätelmiä voidaan tehdä?

Kateus on usein päätöksissä kätketty mutta asioita eteenpäin vievä voima. Kun pienen yhteisön kimppuun käy suurempi yhteisö, ei aina tarvitse olla edes kohtelias. Nyt yritettiin. On monia esimerkkejä että suuren organisaation sisällä on vaarallista menestyä niin, että suosio kohdistuu vain omaan, pieneen osaan organisaatiota.
Huonoa yhteisöllisyyttä esiintyy juuri tämmöisissä julkishallinnon ja politiikan päätöksissä. Jos päätöksiä tarvitsee perustella vain numeroilla tai suuremman itsetyytyväisellä mielipiteellä jäävät todelliset syyt piiloon eikä laadullisia kriteereitä käsitellä.
Jälleen tullaan siihen että yhteisöllisyyttä varten pitää olla riittävän pieniä yhteisöjä. Yhteisön laajetessa sopimusten ja rakenteiden osallistava vaikutus on yhä epävarmempaa. Meillä Suomessa on ollut ihan hieno yhteisöllinen perintö. Maailma jossa se syntyi on mennyt. Olemme nyt suurten, tehokkaiksi luulemiemme rakenteiden pauloissa. Terve yhteisöllisys tarvitsee toimivaa demokratiaa, tarpeeksi pienten yhteisöjen verkostoja- ja työtä.

Tammisaaren synnytyssairaalan suosio perustuu juuri sen kokoon. Intiimissä ja perheille tärkeässä tilanteessa on helpompi luottaa pienempään organisaatioon koska siihen liittyminen on helpompaa. Ei kai kukaan halua synnyttää ulkopuolisena?

Diili, Hjallis ja yhteisötaidot

2009-09-27T03:19:00.000-07:00

Diili, Hjallis ja yhteisölliset taidot

Olemme katselleet mielenkiinnolla diiliä. Paitsi että olemme sipoolaisia, niin ohjelmaan avautuu yllättävän mielenkiintoinen näkökulma yhteisöllisyyteen, pitkälti Hjalliksen terävän havaintokyvyn ansiosta.
Ohjelmaan osallistuvilla pitäisi olla esimieskokemusta. Heidän toimintansa tuntuu olevan usein käsittämättömän kömpelöä. Puuttuu suunnitelmallinen työnjako tai ainakin siinä pysyminen. Toimintaa keikuttaa välillä, niin näyttää, täydellinen tietämättömyys ryhmädynamiikan ja tiimityön alkeista!

Tämä huolestuttaa. Eivätkö nämä taidot ole kaikkein tärkeimpiä työssä menestymisen kannalta? Koulutuksen pitäsi jakaa näitä tietoja ja taitoja, jotka eivät ole salaisuuksia vaan perustavaa ammattitaitoa kaikissa töissä ja miksei muussakin eämässä. Minusta yhdessä tekemisen taidot ja pelisäännöt tulee oppia pienestä pitäen. Niitä oppii kun niitä opetetaan. Ihminen ei luonnostaan ole positiivisen yhteisöllinen, vaan kateus ja kilpailu syrjäyttävät helposti hyvät aikeet. Yhteisötaitoja voi ja tulee opettaa.

Diilistä vielä. Osalla ryhmästä näyttää puuttuvan johtajuuteen erityisesti sisältyvä taitovaatimus; he eivät osaa olla alaisia, alaistaidot puuttuvat. Johtajataidot tai halu johtaa ei yksin riitä. Pitää olla sitä Hjalliksen hienosti korostamaa nöyryyttä. Tulkitsen että alaistaidot kuuluvat johtajalta vaadittavaan nöyryyteen. Johtaja ei voi vain johtaa. Jos ei ole esimiesasemassa ei tarvitse osata johtaa, alaistaidot rittävät. Johtajalta vaaditaan enemmän terveen yhteisön synnyttämiseen ja ohjaamiseen.

Yhteisöllisyys ja johtaminen

2009-08-19T14:54:00.000-07:00

Yhteisöllisyys, organisaatiot ja johtaminen

Katsoin keskiviikkoiltana tv1:sen hienon dokumentin Liberian naisista rauhantekijöinä. Upea osoitus myönteisen yhteisöllisyyden voimasta.

Myönteinen yhteisöllisyys tarvitsee tuonkin dokumentin mukaan vahvan motivaation, yhteisen selkeän tavoitteen johon kaikki sitoutuvat ja viisaan johtamisen.

Suomessa varsinkin on totuttu pieniin organisaatioihin historiamme seurauksena. Varsinkin täällä aikaisemmin mainitsemani Dunbarin luku pitänee paikkansa. Jos ihmisiä on yli noin 150:n, yksilöt eivät jaksa huolehtia verkoston suhteista. Ryhmä lähtee jakautumaan pienempiin, jotka helposti asettuvat toisia vastaan tai ainakin valvovat oman ryhmän kuviteltuja tai todellisia etuja.

Johtamisesta on tullut tärkeää. Varsinkin silloin se on tärkeää kun johdettavana on paljon ihmisiä. Monet kilpailevat pääsystä vaikutusvaltaiseksi johtajaksi. Julkiseen hallintoon on hiipinut usko että suurin organisaatio on tehokas. Nämä kaksi asiaa, pyrkimys johtajuuden kasvattamiseen ja usko suureen organisaatioon ovat johtaneet meillä eräillä aloilla vallan delegoimiseen ylöspäin, silloinkin kun siitä on vain haittaa.

Kun johtaja johtaa suurta organisaatiota, hän ei tiedä miten hänen esittelemänsä tai päättämänsä päätökset vaikuttavat konkreettisesti. Johtamisesta tulee numeroiden johtamista. Suorittavat yksiköt tuntevat olevansa irti yhteisöstä. Suurtakin organisaatiota voi kyllä johtaa menestyksellä jakamalla organisaatiota pienempiin (yhteisöllisiin) yksiköihin, joissa on riittävästi toimintavapautta mutta toisaalta vastuuta. Näin varmaan toimitaan menestyvissä yrityksissä.

Itselläni on kohtuullisen pitkä kokemus kuntaorganisaation johtamisesta ja toiminnasta. Hyvin usein omaakin kuntaa on kehitetty johtajia lisäämällä.
Kun yksiköt kasvavat johtavat esittelijät voivat vedota vain numeroihin, jotka ovatkin selkeää (?) faktaa. Johtajalle laskettaisiin varmaan heikkoudeksi jos hän toisi työntekijän kokoukseen kertomaan päätösten vaikutuksesta arkeen. Toisaalta johtajan on vaikea luopua asiantuntijan roolista, joka sisältää paljon valtaa.

Olen yhä enemmän miettinyt niitä piilossa olevia, psykologisia esteitä, jotka estävät tai haittaavat myönteisen yhteisöllisyyden kehitystä. Ihmisen luonto tässä asiassa tulisi nostaa keskusteluun, paljastaa.

Dynaaminen, hyvinvoiva ja myönteisesti kehittyvä yhteisö tarvitsee luottamuksen ilmapiiriä, osallistamisen onnistumista ja vallan jakoa alaspäin. Helppoa kuin mikä?

Yhteisöllisyys ja Nietzsche

2009-07-21T01:09:00.000-07:00

Luin aamulla Hesarista Pertti Julkusen kirja-arvostelun Aapo Riihimäen ”Nietzschen arvoitus” kirjasta.
Arvostelija aloitti tyynesti: ”Yliopistomaailmassa on vallalla kirjoittamaton sääntö joka kieltää omien mielipiteiden esittämisen.” Siksi hän katsoi että yliopistomaailman ulkopuolelta tulevalla voisi olla kiinnostavia näkökulmia.
Näin varmaan on, vaikka olen itse aivan yliopistomaailman ulkopuolelta... Omat mielipiteet vaarantavat tieteellisen uskottavuuden. Toisten mielipiteitä sen sijaan saa lainata...

No varsinainen asia on, että tästä sainkin ajatuksen tai pari siitä miksi kasvatustiede ei näytä antavan opettajille kovin paljoin eväitä ryhmän ohjaamiseen ja yhteisöllisyyden tukemiseen.
Kasvatustiede kumminkin käsittelee ryhmäilmiöitä, eikä paneudu yksilötason ilmiöihin kovinkaan paljon (eikö?)
Onko käynyt niin että kasvatuksen ja kasvatusyhteisöjen uusin haasteisiin ei ole voitu vastata yliopistomaailman kovan konseksuksen paineessa? Kasvatustiede etenkin on käsittääkseni pyrkinyt vimmatusti pääsemään eroon ”epämääräisestä” maineestaan. Ilmeisesti on tieteellisempää ja ”hienompaa” käsitellä aiheita jotka ovat kaukana käytännöstä ja/tai sisältävät laskettavia määreitä. Kun omia mielipiteitä ei saa esittää on omien kokemusten käsittely ja jakaminen jäänyt liian vähiin. Ryhmäilmiöiden tunnistamiseen ja ilmiöiden ohjaamiseen liittyvää tietoa tai osaamista ei myöskään ole kovin paljon, ainakaan yliopistomaailmassa. Harvat osaajat toiminevat työnohjaajina tai ihan ovat käytännön työssä. Käytännön ja tieteen paremmasta vuoropuhelusta voisi nousta esiin yhteisöllisyyden edistämisen teemoja kasvatustieteen tutkimusalalla.

Yhteisölisyys on myös eräänlainen ”uskonnollinen” ilmiö. Kuten tässäkin blogissa on tullut todettua yhteisöllisyyteen liittyy messiaanisia odotuksia. Kaikki tuntuvat uskovan sen tärkeyteen ja pelastaviin ominaisuuksiin. Kuitenkin käytännössä yhteisöllisiä rakenteita on vaikea saada aikaan työyhteisöihin tai yhteiskuntaan. Tutkimusta on vähän tai ei ollenkaan ja koulutuksesta ei oikein mikään tieteen ala ota vastuuta. Arvelen että suuri este on puhumatta julkisesti. Nimittäin yhteisöllisyyden ajatus sisältää keskiöönsä jaetun vallan rakenteen. Valtaa on vaikeaa, todella vaikeaa jakaa. Syynä on ennenkaikkea että valtaa ei yleensä haluta oikeasti jakaa. Toissijainen syy on sitten osaamattomuus, rakenteiden kehittymättömyys. Evoluutiomme ei ole suosinut sellaista kehitystä, ainakaan tähän asti. Yhteisön rakentaminen on vaikeaa jos:
a) valtaa ei haluta jakaa b) valtaa ei osata jakaa c) jos vallankäyttöä ei tehdä näkyväksi
Elämme (taas) maailmassa, josta kasvusta, voittamisesta ja vaurastumisesta on tullut tärkeimpiä hyveitä. Näiden arvostelu ei ole muodikasta. Siispä vaikutusvallan ja omien etujen turvaaminen on tärkeää. Tähän ilmapiirin on vaikeaa synnyttää yhteisöllisyyttä.
Jos ei kasvatustiede niin ainakin kasvatusfilosofia voisi kapinoida voimakkaammin ja pyrkiä tekemään tilanne näkyväksi. Vain sitä kautta voidaan kasvattaa seuraavaa, ehkä yhteisöllisempää sukupolvea.

Pitänee lukea tuo kirja.

Yhteisöllisyyden vaarallisuus

2009-06-11T05:40:00.000-07:00

Huono yhteisöllisyys

Tämän aamun Hesaria lukiessa tuli taas havaittua että yhteisöllisyys on usein huonoa, vaarallista ja väkivaltaista. Suomi-Venäjä jalkapallomaaottelun yhteydessä heräsi ei-toivottavia aggressiivisia tunteita ja potkittiin (yhteisöllisesti) ihmisiä ilman palloa. Tämmöisiin ilmiöihin tulisi puuttua kritisoiden ja vastatoimin voimakkaasti. Nyt uutisointi on toteavaa ja kohta tämä "kuuluu" lajiin. Sitten yhteisömme esimerkki ja arvo asiassa seuraavalle sukupolvelle on annettu.

Yhteisöllisyyttä kaivataan nykyään joka tuutista lisää. Milloin sitä olisi tarpeeksi ja minkälaista yhteisöllisyyttä tarvitaan, siitä ei yleensä kuule analyysiä. Vielä vähemmän puhutaan siitä miten sitä oikeaa yhteisöllisyyttä tuotetaan.

Yhteisöllisyys on syntynyt varmaan paljolti oman ryhmän etujen valvomiseksi. Meilläkin muistellaan Talvisodan henkeä hyvän yhteisöllisyyden esimerkkinä. Toivottavasti hyvää yhteisöllisyyttä voidaan tuottaa ilman sotaa...

Negatiivinen yhteisöllisyys näyttää olevan voimakasta. Se ruokkii erilaisuuden vieroksuntaa, valtapyrkimyksiä ja kilpailua. Hyvä yhteisöllisyys (sivistynyt, inhimillinen) on ehkä jotain jota ei luontaisesti synny ilman ohjausta ja johtajuutta. Jos/kun näin on, niin entistä selvempää on että myönteisen yhteisöllisyyden tuottamiseksi tarvitaan koulutusta ja korkeaa ammattiosaamista kasvatusyhteisöissä ja tottakai muissakin yhteisöissä.

Kasvatuksen arvot- seminaarin jatko

2009-05-07T09:59:00.000-07:00

Kriittisen korkeakoulun http://www.kriittinenkorkeakoulu.fi/ Kasvatuksen arvot seminaari sujui mukavasti. Teemana oli nyt Yhteisöllisyys kasvatuksessa. Paikalla oli tosin vähemmän ihmisiä kuin syksyllä.
Tästä ei pidä vetää johtopäätöstä ettei yhteisöllisyys ole kiinnostava asia. Ilma oli hyvä ja markkinointi aina vaikeaa.

Päivän painavinta asiaa oli mielestäni professori Anja-Riitta Lahikaisen alustus aiheesta Lasten kuulemisen vaikeudesta.
Jo alkuun hän totesi että on mukavaa tulla Kriittisen Korkeakoulun tilaisuuteen, koska saa esiintyä kriittisesti ilman pelkoa tulla lytätyksi. Hänen mukaansa lasten hyvinvoinnista puhuttaessa ei aina haluta kuulla konseksuksen ulkopuolelta tulevia tieteellisiäkään tuloksia. Hän on jo vuosia vetänyt tutkimusryhmää 5-6 vuotiaiden hyvinvointiin vaikuttavista tekijöistä ja median vaikutuksesta lapsiin.
Viesti oli selvää ja osin epämiellyttävää kuultavaa....Tässä muutama poiminto.

1. Lasten hyvinvoinnista kysytään yleensä vanhemmilta tai opettajilta. Lasta itseään kuullaan vain harvoin, vaikka hän olisi pystyvä kuvailemaan tilannettaan. Tästä seuraa tutkimustulosten epäluotettavuutta, koska tutkimusryhmä on havainnut aikuisten selektiivisen huomioinnin lasten suhteen. Kun perustoive on että lapsen asiat ovat hyvin, ne myös nähdään helposti parempana kuin todellisuus on.
2. Lapsi ei kerro murheistaan. Lapsen selviytymisstrategia on unohtaminen ja pahan tunteen kieltäminen. Lapsi haluaa päästä eroon ja unohtaa epämiellyttävät asiat. Siksi hän saattaa kieltää pahan olonsa siitä kysyttäessä.
3. Medialla on suuri merkitys lasten pelkojen ruokkimisessa. Pelottavinta antia on ilmeisesti uutiset, joita vanhemmat eivät tiedosta lapsensa edes katsovan. Tilastoista näkyi hätkähdyttävästi miten tv pelkojen alkulähteenä saa suuren merkityksen. Pahinta on että lapsi jää helposti mediasta syntyvän pelkonsa kanssa yksin. Hän katsoo mediaa yksin ja koettaa selviytyä peloistaan yksi Lasten ja nuorten vanhempiensa kanssa vietettävä aika vähenee koko ajan (kun hyvinvointi lisääntyy, oma huomio)

Nämä seikat liittyvät oleellisesti yhteisöllisyyteen. Paitsi että yhteisöllisyys näyttää olevan mitä suurimmassa määrin yhteiskuntapoliittinen kysymys, niin se on myös perhepoliittinen kysymys. Koti on kasvavan ensimmäinen yhteisömalli. Miten tuetaan perheitä olemaan riittävästi yhdessä?
Toinen seikka on sitten yhteiskunnan ylläpitämän kasvatusjärjestelmän sisältämät yhteisöllisyyden esteet. Byrokratiaan liittyy aina vallankäyttöä ja vallasta ei luovuta. Koulut ovat pääsääntöisesti aikuisten työpaikkoja järjestelyjensä suhteen. Ja miten esimerkiksi opetushallituksessa, opettajien koulutuksessa tai ihan koulujen arjessa kuullaan oppilaita ja vanhempia? Veikkaanpa että opettajien ääni kuuluu eniten.

Omassa esityksessämme raotimme hiukan näitä teemoja. Yleisöstä nousi heti kysymyksiä, jotka edustivat sitä pelkoa että aikuisten, kouluissa työskentelevien ammattihenkilöiden valinnan vapautta rajoitetaan. Yhteisöä synnytetään kuitenkin vain yhteisillä sopimuksilla ja käytännöillä. (Varsinkin kun koulut ovat lähtökohdiltaan keinotekoisia yhteisöjä) Joskus yhteisön yksittäisten jäsenten täytyy joustaa, varsinkin jos on kyse lasten ja nuorten edusta. Sitähän me kasvattajat olemme vaalimassa, eikö?
Totesimme että asian tiimoilta aukeni seminaarin aihe. Varmasti voidaan päästä yhteiseen ymmärrykseen tavoitteiden ja niihin pääsemiseksi tarvittavien toimien sisällöstä ja tärkeydestä. Tarvitaan vain runsaasti keskustelua yhteisöllisessä hengessä.

Oma toiveeni on että voisimme vielä järjestää kasvattajille ja muille kiinnostuneille osallistavan, yhteisöllisen seminaarin jossa keskustelu olisi pääosassa. Tuotettaisiin vaikka kirja...

Tunnuslukuja

2009-03-16T08:02:00.000-07:00

YHTEISÖLISYYDEN TUNNUSLUKUJA eli koolla on merkitystä

Luin hauskan ja mielenkiintoisen jutun yhteisöllisyyden rajoista Mikro pc-lehden verkkosivuilta.
Tietotekniikkaan liittyy paljon mielenkiintoisia näkymiä yhteisöllisyyden ja ylipäätään yhteistyön tekemisestä.
Artikkelissa mainittiin antropologi Robin Dunbarin kehittämä sosiaalisen verkoston suurin koko joka on noin 148 eli pyöristettynä 150. Tätä suurempi verkosto vähentää aivojen toimintakapasiteettia. Artikkelissa todettiin, että monilla alkaa olla Facebookissa yli tämän rajan meneviä kaveriverkostoja. Tällöin joutuu käyttämään paljon henkistä kapasiteettiä muistaakseen kuka liittoutuu kenenkin kanssa ja keitä pitää "sukia".

Tähän liittynee myös Liisa Kelttikangas-Järvisen äskettäin esille ottama suurten päiväkotiryhmien aiheuttama stressi. Paitsi niissä väistämättä syntyvä melu, myös tämä sosiaalisen verkoston herkeämätön tarkkailu ja oman aseman varmistelu tai usein pyrkiminen ylemmäs, aiheuttaa varmasti väsymystä. Varsinkin jos ryhmän koostumuksen muuttuessa alkaa jälleen uusi asemien päivitys. Pienellä lapsella on vain vähän taitoja ja voimia jatkuvaan sosiaalisen verkostonsa päivittämiseen ja ylläpitoon. Mikä voisi olla pienelle lapselle sopiva yhteisön koko? Veikkaanpa että ei paljon yli kymmenen.

Meillä alkaa myös olla tutkimuksellista ja tilastollista näkemystä siitä että pienet ja keskisuuret koulut tuottavat parempia tuloksia kuin suuret. Varsinkin kun mittariksi otetaan paitsi oppimistulokset, niin myös koulussa viihtyminen, poissaolot ja henkilökunnan vaihtuvuus. Esimerkiksi Pasi Sahlberg on puolustanut pienempien kouluyksiköiden oikeutta toimia.
Palaan taas siihen, että nyt taloudelliset tehokkaiksi mainitut suuret organisaatiot voivat toimia yhteisöinä vain jakamalla niitä pienempiin toimintayksiköihin, joissa osallisuus on mahdollista.

Samaisella Pasilla oli myös hyvä kirjoitus viimeisessä Opettaja-lehdessä neljännestä tiestä. Kysymyksessä oli se, että tarvitaan tulevaisuuden koulun visio. Se ei voi perustua vain tuottavuuden nousuun, joka johtaa mekanistiseen ihmiskäsitykseen. Sellaisella arvotuksella koulutuksella on edessään lisää traagisia tapahtumia ja elämän laadun heikentyminen. Kasvatukset ja opetuksen perustehtävä on antaa eväitä hyvään elämään ja mahdollistaa osallisuus oman kulttuuriympäristön hyvinvointiin.
Tarvitaan siis "aidosti välittävä ja luova koulu". Tähän on helppo yhtyä. Minusta se tarkoittaa että koulujen täytyy toimia aidosti yhteisöllisesti. (avainsanat: tasavertaisuus, vuorovaikutus. osallistuminen, avoimuus)

Tämä voi toteutua arvona vain siten että tunnistetaan resurssien tarve ja annetaan ne. Sitten on kuunneltava asiantuntijoita "aidosti" sekä tutkimuksen että käytännön työn kentällä. Pelkät puheet eivät tuo muutosta.

Rakenteet ja pedagogia

2009-03-09T07:36:00.000-07:00

Oppimiskäsitys ja yhteisölliset rakenteet

Voidaan ajatella että oppimisesta on aina kamppaillut kaksi totuutta.
Toinen on mekanistinen oppimiskäsitys ja toinen taiteellinen oppimiskäsitys.

Mekanistinen oppimiskäsitys pohjautuu pitkälti Bloomin taksonomiaan, jossa tietoa rakennetaan yksinkertaisesta tiedon hallinnasta monimutkaiseen arviointiin. .Tällainen käsitys ei välttämättä pohjaudu aivojemme neurologiaan tai luovuuden teorioihin. Oppimiseen liittyy vahvasti tunteet, kehollisuus ja huikaiseva oivallus. Nykyään oppiminen on ymmärretty myös paljon laajemmin kuin tiedon käsittely. Sosiaalinen älykkyys ja tunteiden oppiminen eivät oikein istu mekanistiseen oppimisteoriaan. Entäpä ryhmän oppiminen? Nykyään kaikki monimutkainen tutkimus tehdään ryhmän oppimisen kautta.

Yliopistot toimivat kuten satoja vuosia sitten. Opiskelu on hierarkkista, mekanistisen oppimiskäsityksen mukaan toteutettua.
Miten kouluissa voidaan toimia modernisti kun korkeakoulut näyttävät huonoa mallia? Opettajainkoulutus ei ole pystynyt vastaamaan nykypäivän haasteisiin. Opettaminen nähdään etenevän oppitunneissa, vuositasolta toiselle kertautuvien aiheiden mukaan. Opiskelussa menestyy kun omaksuu opetettuja totuuksia. Uudistukset kilpistyvät omien etujen puolustamiseen.

Taiteellinen oppimiskäsitys lähtee siitä, että oppimistapahtumaa ei voi etukäteen määritellä. Aina ei edes tiedetä mikä on "hyvä" lopputulos. Oppiminen on prosessi. Vuorovaikutus on tärkeä osa oppimisprosessia. Oppimisen tarve nousee oppijasta. Opettaja on myös (ja varsinkin) oppija.
Kun oppimista näin määritellään, nähdään se luovana tapahtumana. Tällöin muodot ja aikataulut ovat vähemmän tärkeitä, vain lopputulos on tärkeää. Tällaista ajattelua tukee nykyaikainen aivotutkimus. Mutta. tulokset eivät ole muuttaneet koulua.

Koulujen yhteisöllinen rakenne on ollut samanlainen keskiajalta lähtien. Mekanistinen oppimiskäsitys soveltuu loistavasti kouluun jossa yhteisöllisyyttä ei suosita. Se antaa valtaa ja rakentaa mallin, jossa ne jotka tietävät mitä opiskelijoiden tulee tietää - ja miten se tulee oppia, ovat määräävässä asemassa.

Kysymys oppimiskäsityksestä liittyy mielestäni aika suoraan koulujen valtarakenteeseen. Siispä pedagogiset ratkaisut ja vuorovaikutuksen rakenteet määrittelevät aidon yhteisöllisyyden mahdollisuudet koulussa.

Kun koulujen yhteisöllisyyttä todella halutaan kehittää, merkitsee se syvällistä muutosta asenteissa, ajatuksissa ja käytännöissä. Miten koulujen yhteisöllisyyttä voidaan avata? Miten saadaan kaikki tuntemaan osallisuutta., myös opettamisessa ja oppimisessa.

Onneksi lopulta ihmiset tekevät ympäristöönsä toimintakulttuuria. Niinpä meillä on hyviä esimerkkejä paremmasta monisssa luokissa ja kokonaisissa kouluissa.

Keskusteluja

2009-02-23T10:38:00.000-08:00

Yhteisöllisyyden perusteesejä osa 2

Keskustelimme fiksujen nuorten kanssa pari päivää sitten yhteisöllisyydestä. Esiin nousi ajatuksia, monia hyviäkin.

Yhteisöllisyyden määrittelystä ja sen vaikeudesta
-On olemassa myönteistä (tervettä) ja kielteistä (epätervettä) yhteisöllisyyttä. Vrt. avustusjärjestöt vs. terrorijärjestöt.
-Varhaiset yhteisöt ovat syntynet toisia vastaan tai ainakin turvaamaan oman ryhmän edut. Meillä ihmisillä ei ole luonnostaan "hyvää" yhteisöllisyyttä, vaikka tässä harhassa usein eletään.
-Yhteisöllä on lyhyt tai pitkä elinkaari. Yhteisöllisyydellä voi olla hyvin erilaisia tavoitteita tai tehtäviä.
-Yhteisöllisyyttä ilmenee yhteisöissä.
-Ihmisellä on liittymisen tarve, ei tarvetta kuulua kaikkien ihmisten yhteisöön.

Mikä on siis yhteisö? (tämä määrittää yhteisöllisyyttä)
Ryhmä ihmisiä jossa:
-On yhteinen tietoisuus tehtävästä, päämäärästä
-Kaikki tarvitsevat toisiaan tai jokainen on tarpeellinen tai ainakin jokainen on otettu yhteisön jäsenyyteen
-Kaikki voivat vaikuttaa, olla osallisia päämäärän tai tehtävän toteuttamiseen ja toimintatapoihin.
-Äskeisestä seuraa että yhteisöllisyyttä luodaan jakamalla isoja rakenteita pienemmiksi. Osallistuminen ei ole muuten mahdollista. Liian suurissa yhteisöissä ei tapahdu korjaavia liikkeitä, kun yksilölinen ajattelu loppuu. Suuria yhteisöjä voidaan johtaa harhaan, aivopestä.
-Jokainen yhteisön jäsen tunnistaa roolinsa riittävästi
-Yhteisö on jakuvassa prosessissa ryhmädynamiikan lakien mukaan; siispä yhteisöllisyyskin on kehittyvä ominaisuus
-Vastuuta ja valtaa on jaettu tasapuolisesti, riittävästi ja avoimin sopimuksin
-Yhteisön ominaisuuksiin arveltiin kuuluvan myös se, että siedetään yksilöllisiä eroavuuksia. Ihminen ei ole vain yhteisöllinen, tarvitsemme myös omaa tilaa

Tiivis yhteisö voi olla maksimissaan noin 200 henkeä. Kun kaikkia ei enää tunne, on vaikea mieltää yhteisöään.
Väljä yhteisö voi sitten olla vaika miljoonia, esim suomalaiset. Esimerkiksi lätkän MM-juhlissa tunsimme olevamme lähellä toisiamme, yhteisöllisyyden tunne tiivistyi. Väljän yhteisön yhteisöllisyys on hetkittaistä ja syntyy ulkoisen uhan tai menestyksen hetkillä.
Kouluyhteisö on niin iso että sitä pitää pilkkoa pienempiin toiminnallisiin ryhmiin, jotka liittyvät sovitulla tavalla kokonaisuuteen.

Useimmat yhteisöt ovat aikoinaan syntyneet muita vastaan tai ainakin turvaamaan oman ryhmän etuja. Ihminen ei ole luonnostaan positiivisesti yhteisöllinen.Yhteisöllisyyttä tulee nykymaailmassa tehdä, rakentaa. Tämä tapahtuu yhteisöjen toimintakulttuuria tavoitteellisesti ohjailemalla.

Ryhmä ihmisiä on lauma. Yhteisöllisyyttä ei ole se, että esimerkiksi kouluun tulee satunnaisesti henkilöitä toteuttamaan toimintaa, jonka päämääristä kaikki eivät ole tietoisia tai niihin sitoutuneita.
Lauma ei ole turvallinen kaikille laumassa olijoille. Siinä vallitsee vahvemman laki.

Yhteisöllisyydestä puhutaan joka paikassa, mutta on vaikea havaita yhteisöllisyyttä tukevia toimenpiteitä. Tämä voi johtua siitä että yhteisöllisyys ei ole materiaa ja siitä puhutaan sekaisin sen eri merkityksissä.
Yhteisöllisyys ilmenee:
ARVONA, TAVOTTEINA, RAKENTEENA, PROSESSINA ja jos hyvin käy TUNTEMUKSENA.
Kun politiikot puhuvat yhteisöllisyydestä he tarkoittavat arvoa tai usein puhuvat tuntemuksesta.

Kasvatusyhteisö on aivan erikoinen yhteisö. Siinä tulee antaa malli yhteisöllisyydestä. Siihen ei kutsuta tai haeta siihen joudutaan satunnaisesti.
Kasvatuksessa ja opetuksessa on aina kyse myös vallankäytöstä. Tämä aiheuttaa helposti ongelmia yhteisöllisyyden rakentamiseen. Vallasta ei yleensä luovuta, ei se ole opettajallekaan helppoa.
Kasvatusyhteisössä ovat myös vanhemmat läsnä vaikuttajina vaikka ovatkin ”ulkojäseniä”.

Yhteisöllisyyttä kasvatus- ja opetustyössä haittaavat esimerkiksi julkishallinnon jatkuvat organisaatiomuutokset, henkilöstön hajottaminen ammatillisten roolien raja-aitojen taakse ja lasten elämän pirstoutumien monien aikuiskontaktien verkkoon.

Lapsi tarvitsee turvallisen ympäristön kasvuunsa. Pysyvyys on eräs kaikkein tärkeimpiä hyvän yhteisöllisyyden vaatimuksia.

Yhteisöllisyys on iso lumipallo, josta on vaikea saada otetta. Sen liikuttamiseen tarvitaan yhteisöllistä voimaa...

Kasvatukset arvot seminaarin jatko

2009-02-16T00:01:00.000-08:00

Kriittisen Korkeakoulun Kasvatuksen arvot-seminaari viime syksyltä on saamassa jatkoa. 25.4. Helsingin yliopiston Porthaniassa jatketaan kello 9-14. Hieno juttu!

Nyt teema on tarkennettu : Yhteisöllisyys kasvatuksen arvona. Pääesiintyjä on Lea Pulkkinen.
Minulla ja Liisalla tulee olemaan osuus Yhteisöllinen pedagogia.

Seminaarien tiimoilta on syntymässä myös julkaisu, johon kirjoitan osuuden. Työnimenä voisi olla ”Kasvatysyhteisöt ja terve yhteisöllisyys”.

Sisältörakenne voisi olla jotakin tämmöistä:
Yhteisöllisyyteen kasvattaminen tehtävänä.
Mitä yhteisöllisyys on?
Mitä yhteisöllisyys edellyttää?
Miten yhteisöllisyyden kehittymisen prosessia seurataan/ohjataan?
Ja ehkä vähän siitä miksei paljon tapahdu vaikka paljon puhutaan...

No, onneksi on hiihtoloma aikaa kirjoittaa.

2009-02-15T23:43:00.000-08:00

Yhteisöllisyyden perusteesit

Viime aikoina on tuntunut tältä:

1. Yhteisöllisyyteen pitää kasvattaa
Sanotaan että ihminen on sosiaalinen eläin. Tällä tarkoitetaan kai että ihminen tarvitsee toisia.
Ihmiset ovat ryhmittyneet aina perheisiin, sukuun, heimoihin. Nämä ryhmät ovat syntyneet omien etujensa valvojiksi, tarpeen tullen muita vastaan. Yhteinen vihollinen lisää yhteen kuuluvuuden tunnetta. Puhutaanhan meilläkin vielä Talvisodan hengestä. Ihminen ei ole luonnostaan yhteisöllinen, ainakaan kaikkien suhteen.
Nyt kun entiset yhteisöllistävät tekijät ovat hekentyneet, tarvitsemme uusia yhteisölistäviä ympäristöjä. Tarvitsemme myös uutta yhteisöllisyyttä globaaliin maailmaan: Ei muita vastaan vaan kaikkien puolesta.
Kasvattajien tehtävä on yhteisöllisyyteen kasvattaminen. Näin sanotaan opetussuunnitelmissa. Siitä että ainakin virallisen kasvatuksen tehtävä on kasvattaa yhteiskunnan jäsenyyteen seuraa että yhteisöllisiä taitoja tulee opettaa. Yhteisöllisiä taitoja oppii parhaiten käytännössä.
Terve yhteisöllisyys on sivistystä.

2. Vallankäyttö on yhteisöllisyyden ansakuoppa.
Osallistaminen ja demokratian vahvistaminen ovat myönteisen yhteisöllisyyden elinehto. Yksilö sitoutuu parhaiten yhteisiin tavoitteisiin, kun hän kokee, että voi vaikuttaa. Yhteisöllisyys voi parhaiten pienissä yksiköissä, jotka voivat liityä suurempaan organisaatioon.

Valta ei halua tulla jaetuksi. Se on vallan perusolemus. Keskittämisen selittäminen edistykseksi on aikamme valheita.
Yhteisöt, joissa valta keskitetään voivat huonosti, siltä näyttää. Kun yksilöt voivat aidosti vaikuttaa yhteisönsä arvoasetelmiin ja toimintatapoihin, yhteisö voi tehdä tervehdyttäviä muutoksia.

Terveen yhtyeisöllisyyden esteenä toimii kaikkialla vallankäyttö. Tulisi erottaa vastuunotto ja vallankäyttö varsinkin kasvatusyhteisöissä. Lasten ja nuorten on hyvin vaikea päästä vaikuttamaan omiin asioihinsa juhlapuheita pitemmälle. Päiväkodit, koulut ja muuta lasten ja nuorten toimintaympäristöt ovat aikuisten johtamia, aikuisten ehdoilla toimivia. Tämä näkyy myös harrasteissa (esimerkiksi urheiluharrasteissa).

Esimerkiksi Matti Rautiainen tutki väitöskirjassaan opettajaksi opiskelevien asenteita.
Opiskelijat olivat haluttomia antamaan valtaa oppilaille ja näkivät, että valta kuuluu opettajille. Näin he myös määrittelevät mitä yhteisöllisyys koulussa on. Kasvatusyhteisöön syntyy näin eliitti, joka määrittelee yhteisön tavoitteet ja toimintavat yhteisöllisyyden syntymiseksi. Ei voi onnistua. Monissa yläkouluissa huomaammekin nuorten protestoivan ja viihtyvän koulussa huonosti.
Tarvitaan siis sopimukset, rakenteet ja käytännöt kaikille osapuolille, yhdessä tehden. Aikuisilla on toki vastuuta enemmän ja ammatillinen osaaminen. Mutta yhteisö ei toimi vallankäytön kautta. Mikäli näin toimimme opetamme samalla lapsille ja nuorille että valta-asemaa pääseminen tuo etuja. Kuitenkin tulee kai käsittää niin, että sillä jolla on johtava asema, on enemmän vastuuta.

Tvt ja yhteisöllisyys

2009-01-22T22:51:00.000-08:00

Sosiaalinen webb ja yhteisöllinen koulu

Olen malttanut aika hyvin olla kirjoittamatta tieto- ja viestintäteknologiasta tällä sivustolla. Olen kumminkin höyrähtänyt tietokoneisiin ja -verkkoon koulussa joskus 80-luvulla.
Mutta, tietotekniikka liittyy paljonkin yhteisölliseen pedagogiaan!

Luin juuri uutta Sites 2006-raporttia. http://www.jyu.fi/erillis/agoracenter/acajankohtaista/acsites2006
Se, kuten lukuisat muuta alan tilaisuudet ja artikkelit piirtävät kuvaa siitä, mitä maailmassa tapahtuu. Sosiaalinen webb on oleellinen osa tietoverkkoja. Varsinkin lapset ja nuoret käyttävät tietotekniikkaa yhteydenpitoon ja muodostavat yhteisöjä. Seikka johon koulu ei reagoi mitenkään.
Koulujen tietotekniikan käyttöä leimaa edelleen useimmiten aikuisten tiukka kontrolli, kiellot, rajoitukset ja heikko osaaminen. Nuoria ei kiinnosta. Opetuksen olisi mentävä mukaan siihen todellisuuteen missä nuortem tietotekniikka jo on. Luotaisiin yhteisöjä ja virtuaalisia opinahjoja ja maailmoja joissa voi tavata muita. Miniläppärit potkaisevat kehitystä taas tosissaan eteenpäin.
Ongelma on siis tämä: lasten ja nuorten tietoverkkojen käyttöä leimaa yhteisöllisyys jossa aikuiset eivät ole läsnä. Kouluissakaan ei haluta mennä mukaan.
Mikäli sosiaalinen webbi on totta (kuten on) sitä tulee hyödyntää kasvatuksen ja opetuksen kentässä paljon, paljon enemmän.
Koulujen nykyinen ns, tietoktekniikan käyttö tulisi uudistaa ihan kokonaan. Nykyisin se on kai sitä että opettajan johdola marssitaan tietokoneluokkaan ja tehdään opettajan määräämiä tehtäviä. Opettaja sitten vahtii kisssa ja hiiri-menetelmällä että kukaan ei tee mitään muuta...
Täytyisi siirtyä täysin mobiileihin laitteisiin (miniläppäreihin on jo tullut myös 3g-ominaisuus). Työskentely on mahdollista kaikkialla, kaikkien kanssa. Sosiaalisen webin avulla voidaan luoda ja vahvistaa luokka tms.- yhteisöjä koulussa. Kaikki ovat paikalla tarvittaessa.
Ongeman ydin on tietysti tämä:
Opetuskäytäntöjä tulisi siirtää opettajajohtoisesta vuorovaikutteisiin, prosessinomaisiin menetelmiin.
Olisi nähtävä lapset ja nuoret aktiivisina osallistujina oppimisessa ja yhteisönsä kehittäjänä.
Tämä on vaikeaa, eihän meitä ole edes opetettu tähän. Eikä opettjankoulutusta vissiin kiinnosta. Apua, juna kulkee jo!

Kiire ja yhteisöllisyys

2009-01-18T05:54:00.000-08:00

Kiire ja yhteisöllisyys

Olin Opettaja tv:n vieraana studio Kotrossa, jossa puhuttiin kiireestä. http://opettajatv.yle.fi/tvohjelmat?show=2&id=&p_id=E0311568

Miten kiire liittyy yhteisöllisyyteen?
No siten että kiire on kasvatusyhteisöissä ehkä yleisin tekosyy yhteisöllisyyttä edistävien toimenpiteiden toteutumattomuudelle.

Kiire on kummaa seuraa. Se on aineetonta energiaa, jonka läsnäolosta päättää jokainen itse, toivottavasti.
Keskustelussa puhuimme muun muassa siitä että opettajien velvollisuus on suojella lasta kiireen kulttuurilta. Opettaja/kasvattaja ei saa suostua kiireen marttyyriksi. Aikamme eräs piiloarvo lienee tehokkuuden osoittaminen kiireellä tyyliin ” En ole edes ehtinyt syömään tänään.” Kasvatuksen tehtävä on siirtää kulttuuria seuraavalle sukupolvelle, mutta kasvattajan tärkeä tehtävä on myös erottaa kulttuuristamme ne osa-alueet jotka eivät rakenna yhteiskuntaa tai hyvinvointia.

Kiirettä on ainakin kolmenlaista : luonnollista kiirettä, ulkopuolelta tulevaa hallitsematonta kiirettä ja itse aiheutettua. Kiire voi olla hyvääkin. Ainakin itse toimin tuotteliaammin kun minulla on tiedossa aikarajat työn loppuun suorittamiselle. Itse aiheutettua kiirettä on helpointa vähentää. Kannattaa keskittyä olenaiseen, ottaa selville omat keskeiset työtehtävät ja selkeyttää ajankayttönsä.
Opettajat voisivat säästää aikaa tekemällä yhteistyötä eli tuottamalla palveluita toisilleen ja tutustumalla kunnolla opetussuunnitelmiin. Olisiko syytä myös palata aikaan jolloin opetustyötä tehtiin kokonaisvaltaisesti? Olisi ehdottomasti viimeinkin sovittava mikä on oikein meidän työaika.
Voi olla että niillä jotka noudattavat lyhintä työaikaa on eniten kiire...

Mutta onhan toki niin että kasvattajan työssä on välistä kiire. Kontaktien määrä on päivän mittaan kuormittava ja yllättäviä tehtäviä tulee koko ajan eteen. Nämä luonnolliset seikat on hyväksyttävä tai on väärällä alalla...

Kiire liittyy yhteisöllisyyteen siinäkin että sitä voidaan parhaiten poistaa yhdessä. Mikäli kiirettömyys on arvo (kuten usein sanotaan) pitää tehdä sopimuksia siitä miten kiireettömyyttä edistetään. Sopimusten toteutumista tulee myös seurata.
Kouluissa kiireeltä pitäisi minusta suojella etenkin lapsia. Kiire auheuttaa turvattomuutta ja hidastaa oppimista. Me aikuiset sentään saamme palkkaa työstämme, lapset ja nuoret ovat myös elämässä elämää kouluissa ja päiväkodeissa.

Tulemme siihen että yhteisöllisessä toiminnassa kaikki yhteisön jäsenet ovat tasavertaisia toimijoita, vaikka vastuualueet vaihtelevat. Koulut ja päiväkodit ovat pääsääntöisesti suunniteltu aikuisten työpaikoiksi. Lapset eivät ole tilaneet esimerkiksi kiirettä kouluun.Viimeaikaiset vihanpurkaukset kouluja kohtaan heijastanevat myös nuorten turhautumista siihen että eivät juurikaan voi vaikuttaa oman kouluyhteisönsä toimintaan.
Yhteisöllisyyden tuottaminen, yhteisölliset taidot ja sopimukset ovat aikamme suurin haaste. Oikeastaan kaikki vanhat yhteisölliset rakenteet ovat länsimaisessa kulttuurissa romahtaneet. Seuraukset ovat jo näkyvissä. Yhdessä eläminen täytyy oppia uudella tavalla. Voiko kouluissa olla tärkeämpää pohdittavaa?

Kasvatusmietteitä

2008-11-21T07:21:00.000-08:00

Tiistai-iltana oli TV 2:sen kasvatusilta. Studioon on kerätty parinkymmenen hengen joukko keskustelemaan kasvatuksesta ja sen tilasta Suomessa. Keskustelu oli enimmäkseen kiintoisaa. Harmi vain että tämmöisiin "suuriin" keskusteluihin kutsutaan nin monta ihmistä että tavanomainen keskustelu ei ole mahdollista. Puolet pienempi porukka olisi varmaan saanut syvällisemmän keskusteluillan aikaiseksi. Mutta ehkäpä näkökulmia tuli monta.

Raikkaimpia olivat nuorempien osannottajien mielipiteet. Tivattiin että mitä se yhteisöllisyys on ja miten sitä tehdään; hienoa. Vastausta ei tullut, varmaankin koska paikalla ei ollut nähdäkseni ketään varsinaista yhteisökouluttajaa tai muuta vastaavaa yhteisöllisyyden asiantuntijaa.
Reseptiksi tarjottiin koulun alkuun viikon parin kevennystä ja keskittymistä ryhmäytymiseen, kuten kai joku ministeri sanoi. Nuorison edustaja sivalsi mallikkaasti että parin viikon yhdessä leikkiminen ei tuota turvallista yhteisöä. EI niin, se on paljon pitempi urakka.

Aika paljon puhuttiin koulusta. Siitä puhuttaessa kaikki ovat näköjään asiantuntijoita. Koulu ei kumminkaan ole erillinen saareke tai ainoa kasvattaja. Keskustelussa ei ehditty käsitellä esimerkiksi liikunnan tai muun kulttuurin kasvattavaa merkitystä.

Hieno juttu kumminkin että tärkeimmästä mahdollisesta aiheesta puhuttiin televisiossa pitkässä lähetyksessä. Mikä voisi olla tärkeämpää kuin se miten lapsista ja nuorista huolehdimme? Mitä haluamme siirtää kulttuurissamme eteenpäin ja miten? Vain keskustelemalla julkisesti tätä tahtotilaa voi selvittää.

Ihan toinen asia. Korjasin viikolla uskonnon kokeita. Kysyttiin mikä on vaikein käsky toteuttaa. 21 vastasi ja heistä seitsemän vastasi vaikeimmaksi käskyn: Muista pyhittää lepopäivä. Syynä oli se että on aina niin paljon tekemistä ja menoa... Enpä olisi arvannut etukäteen.
Tietenkin yhteisöllisyyden näkökulmasta on hyvä että tavataan monia ihmisiä ja pidetään verkostoa yllä. Mutta ei ihminen jaksa kovin suurta ihmismäärää huoltaa kunnolla. Oppivatko lapset ja nuoret pinnallisiin ihmissuhteisiin ja nopeaan suorittamiseen kun monilla ei tunnu olevan omaa aikataulutonta aikaa riittävästi? Entä vuorovaikutustaidot?

Rakenteiden muuttumattomuus

2008-10-14T11:09:00.000-07:00

Rakenteisiin on vaikea puuttua?

Olen seuranut julkisuudessa soljuvaa ja jo hiipuvaa keskustelua siitä miten oppilaitosten tulee reagoida Kauhajoen tapahtumiin. On käynyt kuten viimeksi ja kuten oli arvattavissa. Lääkkeeksi tarjotaan lisää psykologeja, lisää opinto-ohjaajia, lisää kouluavustajia, lisää kouluterveydenhoitajia ja tietysti pienempiä oppilasryhmiä.

Hyvä. Kyllähän tämäkin auttaa MUTTA: Esimerkiksi professorit Lea Pulkkinen ja Matti Rimpelä ovat antaneet kriittisiä lausuntoja koulujen rakenteista ja heikosta yhteisöllisyydestä. Nämä lausunnot ovat olleet vain vähän esilla varsinkin koulutusalan julkaisuissa. Kuitenkin on kyseessä alansa kiistatta ansioituneita auktoriteetteja. Taas on niin, että hankalat lausunnot eivät kanna päättäjille tai niitä ei haluta kuulla. Ne muutokset jotka koskevat aikuisten työyhteisön tai työtavan muutoksia ovat vaikeita toteuttaa. Nyt ajatellaan että ulkoapäin tullut lisäresurssi kohdennetaan lapsiin.
Työyhteisöjen sisäinen kehitystyö on myös tärkeää. Ovatko kasvatusyhteisön työolot järjestetty aikuisten vai lasten ehdoilla? Miksi kouluissa ollaan työssä?

Pelkästään lisäämällä irallisia toimijoita kouluihin voidaan päätyä siihen, että asiantuntijat paloittelevat lapsen elämän. Apua tarvitseva lapsi ei löydä pysyvää ja turvallista tukiverkkoa.

Rimpelän tärkeä lausunto löytyy oireellisesti Talouselämä-lehdesta. Olisi voinut olla vaikka Opettaja-lehdessä...

"Talouselämä-lehti 24.9.

Aloitetaan koulusta
Sosiaali- ja terveysalan tutkimuslaitoksen Stakesin kokenut tutkimusprofessori Matti Rimpelä nimesi poikkeuksellisen suorasanaisesti yhden teon, jolla nuorten tilannetta voitaisiin parantaa: luovutaan luokattomasta lukiosta!
Rimpelän mukaan vain murrosikäisiä nuoria täysin ymmärtämättömät päättäjät ovat voineet hallinnollisilla päätöksillä riistää myrskyisää elämänvaihetta eläviltä nuorilta tutun luokkayhteisön tuoman turvan.

Opetushallitus siis kuulkoon Rimpelän tapaisia asiantuntijoita. Saman tien opetushallitus ja kunnat voisivat uudemman kerran ja kriittisesti miettiä muitakin asioita. Onko mielekästä tunkea kaikki kouluasteet mammuttimaisiksi yhtenäiskouluksi, jossa ainakin pienimmät alakoululaiset ovat vaarassa joutua eksyksiin ja isojen oppilaiden jalkoihin? Tai pitääkö kuusivuotiaat esikoululaiset välttämättä siirtää tutusta päiväkodista kouluun?"

Tämä pistää miettimään.

Arvot kasvatuksessa

2008-10-03T14:48:00.000-07:00

Tänään osallistun Kriittisen Korkeakoulun järjestämään Arvot kasvatuksessa- seminaariin Helsingissä Tieteiden talossa.
Paikalla on maamme eturivin kasvatusfilosofeja, mutta voi olla että yleisöä on vain kymmeniä.
Koen että juuri nyt pitäisi puhua vakavissaan arvoista ja salin täydeltä. Nyt ei voida enää harrastaa sanahelinää resursseista ja välittämisestä. Mitkä ovat ne arvot jotka oikeasti ohjaavat kasvatuksen ja koulutuksen järjestämistä Suomessa? On tapahtunut niin vakavia, että juhlapuheilla ei voi asiaa ohittaa, toivon.

Olen havainnut ainakin kolme rohkeaa kannanottajaa siitä mistä on kysymys. Stakesin tutkimusprofessori Matti Rimpelä, psykologian professori Lea Pulkkinen ja kasvatustieteen professori Kari Uusikylä ovat alansa ehdotomia kärkinimiä Suomessa ja maailmallakin. He ovat rohkeasti tuoneet esiin eri yhteyksissä sen, että tapahtumat Jokelassa ja Kauhajoella ovat olleet odotettavissa. Kouluja on organisoitu jo pitkään aikuisten ehdoilla ja tehokkuuden nimisssä. Pysyvyys ja siitä syntyvä yhteisöllisyys on tuhottu lasta ja nuorta ymmärtämättömien aikuisten hallinnollisilla päätöksillä. Kuten Kari Uusikylä sanoi juuri Opettaja-lehdessä: Lapsilla ei ole enää omaa koulua, luokkaa tai opettajaa. Meillä ihaillaan hyviä Pisa-tuloksia, mutta ei ole reagoitu huonoon kouluviihtyvyyteen. Suuret koulut ja luokattomuus eivät tuota kovin helposti yhteisöllisyyttä. Matti Rimpelä sanoi suoraan että luokaton lukio on pirstaloinut yhteisöllisyyden lukioikäisten elämästä.

Tämä asian ytimeen menevä kritiikki ei herätä meissä alan ammattilaisissa erityistä intohimoa. On niin paljon helpompaa vaatia lisää oppilashuoltohenkilöstöä, pienempiä opetusryhmiä ja yleensä lisäresursseja. Rahasta on helpompaa puhua kuin käytännöistä. Silloin on nimittäin mahdollista että omaa toimintaa ja ajattelua pitää muuttaa...

Lapsi ja nuori tarvitsee pysyvän vertaisryhmän jossa kasvaa, pysyviä aikuissuhteita ja oman tilan jossa käydään koulua. Näihin peruselementteihin voidaan tuoda vaihtelua, mutta ei kaoottisesti. Tästä on ihan tutkimuksellista näyttöä, mutta vaikuttaako se koulujemme rakenteisiin? Ei niin kauan kuin kouluja organisoidaan yhteisöllisyyden peruselementtejä ymmärtämättömien aikuisten näkökulmasta. Koulujen tulee palvella sitä että niissä tuotetaan hyvää oloa koululaisille ja sitten voidaan opiskella.

Puheet yhteisöllisyyden tukemisesta ovat vain hurskaita sanoja jos opetussuunitelmia ja opetuksen järjestämistä ei voida muuttaa. Lisäresurssit ovat silloin vain pahenevan ongelman peittämisyritys.

Puh, katsotaan mitä seminaarissa puhutaan.

2008-09-24T09:51:00.000-07:00

Kauhajoen tapahtumat - miten yhteisöllisyyttä tuetaan?
Ihan oikeasti.

Jo toinen tragedia. Tämän ei pitänyt tapahtua. Kuitenkin tapahtui. Nyt kasvatusyhteisöjen tulee tarkastella toimiaan uudesta näkökulmasta. Pääministeri Vanhanen lausui heti ensimmäisissä haastatteluissa että yhteisöllisyyden tukeminen on nyt tärkeää. Mutta miten se tapahtuu? Miten sitä tehdään? Yhteisöllisyys näyttää olevan nimittäin ominaisuus joka pitää organisoida.

Heti aluksi on tarjottu erityistyöntekijöiden lisäämistä kouluissa. Resurssit ovat toki tervetulleita, mutta eivät sinänsä ehkä auta. Kouluissa on jo nyt erillisiä toimijoita enemmän kuin tarpeeksi. Pahimmillaan oppilashuoltoryhmä on erilaisten asiantuntijoiden kokous jossa ei jaeta tietoa ryhmän sisällä, ei saada sitä muilta, eikä anneta eteenpäin. "Asiakkaan" elämä pirstaloituu liian monen auttajan käsiin. Lasten ja nuorten elämä on jokaisen yksilön kohdalla kokonaisuus. Yhteisöllisyyden tulee näkyä siten, että yksilö kokee olevansa turvallisessa ryhmässä ja hän tunnistaa ehjän opinpolun edessään.

Yhteisöllisyyttä tulee rakentaa kasvatusyhteisössä toimivien ammattilaisten ohjauksessa, riippumatta koulutuksen tasosta. EI riitä että "välitetään". Se miten välittäminen näkyy rakenteissa, sopimuksissa ja käytännöissä on ratkaisevaa. Varmaan käy taas helposti niin, että alueilla jossa aikuisten ja työntekijäryhmien saavutettuja etuja muutetaan, ei saada muutoksia aikaan. Tulee keskustella esimerkiksi luokattomuuden ihailun perusteista ja siitä miten opiskelevien nuorten elämään voitaisiin tuoda pysyvyyttä (vertaisryhmät ja opettajat). Opiskelijoiden itsenäisyyden ihannointi tulee lopettaa. Pisa-tuloksia ei saa lukea kritiikittömästi. Kumpi on tärkeämpää: yksilötason osaaminen vai koulussa viihtyminen ja terve itsetunto? On keskusteltava kasvatuksen arvoista ja siitä miten ne toteutuvat koulutuksen järjestelyissä.

Tärkeää on myös puhua osallisuudesta, ihan oikeasti. Usein lasten ja nuorten osallisuus jää kulissiksi, joka ei vaikuta asioiden kulkuun. Nytkin nuoret tiesivät oikein asioiden laidan. EI ollut järjestelmää jolla vertaisryhmän tieto kulkisi niille jotka voivat asioihin vaikuttaa. Tukioppilastoiminnan tai vastaavan voimistaminen, ryhmien pysyvyys ja tukeminen sekä fyysisen ympäristön kodikkuus ja omaksi kokeminen olisivat ilman muuta suuri askel eteenpäin todellisen yhteisöllisyyden rakentamisessa.

Yhtenäiskoulun yhteisöllisyys

2008-09-14T01:35:00.000-07:00

Yhteisöllisyys ja yhtenäiskoulut

Olen päässyt mukaan yhtenäiskouluhankkeeseen. Erikoinen tapaus: Kun Helsinki sai meiltä Sipoosta parhaita alueitamme, menetimme myös uusimman koulun. Oman kouluni Etelä-Sipoon koulun lähelle oltiin jo päätetty rakentaa uusi yläkoulu (6-9 ?). Nyt kun oppilaista katosi puolet Helsinkiin, laiva kääntyi. Vanha koulumme ja uusi vielä nimetön koulu yhdistettää 0-9 luokkien yhtenäiskouluksi. Rakennusten välillä on kilometri, joten se tuottaa haasteita. Muuten mielestäni hieno juttu.

Olin kolme päivää porukkamme mukana Joensuussa koulutuksessa ja Yhtenäiskoulupäivillä.
Tilaisuudesta on tullut Suomen suurin perusopetuksen tapahtuma järjestäjänä Syve:
http://www.t-tiimi.com/syve/

Asiaan on palattava yhteisöllisyydenkin merkeissä, mutta ensivaikutelmat tässä:
- Yhtenäiskoulusta puhutaan kuin uutuudesta. MUTTA meillä on jo yhtenäinen peruskoulu, on ollut jo noin 30 vuotta. Sinne ei vain ole ollut sopivia työntekijöitä, vain meitä kahden kerroksen porukoita...
- Yhteisöllisyyttä tarvitaan erityisesti ( ja jälleen) yhtenäiskouluihin siirryttäessä. On luotava arvot ja niistä juontavat käytänteet, rakenteet ja sopimukset. Yhteisöllisyyttä on tehtävä, se ei synny itsestään. Ja yhtenäiskoulu ei ole yhtenäinen ellei oppilas, kodit ja opettajat tunnista yhtenäistä pedagogista polkua, oppilaille tarkoitettua.

Yhteisöllisyyden jarruja

2008-08-28T15:02:00.000-07:00

Yhteisöllisyys on arvo, joka tarvitsee järjestelmän

Usein syntyy hyviä ismejä tai ajatuksia, jotka eivät kuitenkaan läpäise kattavasti kulttuuriamme. Tälläisia ovat mielestäni nyt muodikkaat termit yhteisöllisyys ja osallisuus. Nämä tarkoittanevat samankaltaisista arvoista lähteviä, samaan suuntaan pyrkiviä toimenpiteitä. En nyt lähde jälleen ruotimaan termien sisältöä, vaan pohditaan sitä mikä estää näiden termien kattavan läpilyönnin organisaatioissamme? ( vaikka kaikki sanovat olevansa asian puolesta?)

Molemmat termit sisältävät ajatuksen yksilöiden samanarvoisuudesta toimijoina. Kyseessä on tietenkin ihmiskunnan ehkäpäs vaikeimmin toteutettava arvo. Vastustavia voimia on aina olemassa tälle arvolle, joka riisuu valtaa sitä itselleen keskittäville. Koulutkin ovat perinteisesti hierarkisia järjestelmiä. Vastuunkanto on toki hoidettava hierarkisesti, kokonaan toinen asia on aktiivisen vuorovaikutuksen järjestäminen samanarvoisesti.

Yhteisöllisyys ei ole, ainakaan laajassa mitassa ihmiselle luonnostaan ominaista. Olemme kyllä yhteisöllisiä omassa lähiryhmässämme, varsinkin jos siitä on meille hyötyä. Yhteisöllisyys laajasti ottaen täytyy opettaa ja organisoida, sitten kun vastustava voima on poistettu.
Yhteisöllisyyden toteuttamista kasvatusjärjestelmissä ( ja ehkä muutoinkin) hidastavia/estäviä voimia on siten ainakin:
- luontainen vastustus tai ainakin sitoutumisen puute
- tai yhteisöllisyyttä ei ole arvona sisäistetty
- käsitys, että yhteisöllisyys syntyy ja voi hyvin itsestään
- vaikkei tuota käsitystä olisikaan, ajan ja muunkin resurssin vähäisyys

Minusta aito yhteisöllisyys sisältää myös osallistumiseen kannustamisen. Näitä arvoja toteuttamalla voisimme kiivetä kasvatuksen ja koulutuksen seuraavalle askelmalle. Oppiva yhteisö olisi lähempänä...

Osallistuminen ja yhteisöllisyys

2008-07-30T00:24:00.000-07:00

Nykyään puhutaan paljon osallisuudesta tai osallistamisesta. Yhteisöllisyyden kannalta kyseessä on hyvin läheinen termi. Voi sanoa että ei ole toista ilman toista. Yksilö ei ole yhteisön jäsen ellei hänellä ole osallisuutta siihen.

Mitä osallisuudella yleensä tarkoitetaan? Minusta termillä haetaan nykyään osallistuvan kansalaisuuden tuntomerkkejä. Ymmärrämme yhä paremmin että yhteiskunnan ja yhteisöjen hyvinvointi syntyy siitä, että yksilöt eivät syrjäydy ja että kaikkien yhteisön jäsenten osaaminen ja läsnäolo on tärkeä. Haetaan positiivista summaa.

Varmaan tästä syystä peruskoulun (ja nähdäkseni kaiken koulutuksen) päätavoitteeksi on yhä vahvemmin nimetty kansalaiseksi kasvamiseen. Tässä yhteydessä käytetään juuri sanoja aktiivinen ja vastuuntuntoinen.

Osallisuus-käsite on minusta jollain tapaa suorittamiseen tai yhdessä tekemiseen liittyvä. Usein se käsitetään osuudeksi tai mahdollisuudeksi osallistua johonkin toimintaan, jolla on lopputulos. Osallistamisen tavoitteena on vastuun kautta kasvattaa ja tuoda vahvuutta sosiaalisiin rakenteisiin.

Ajattelen että yhteisöllisyys on hieman laajempi käsite. Esimerkiksi koulussa yhteisöllisyys tarkoittaa että koulu on kasvualusta kaikkien kasvulle. Yhteisöllisessä ajattelussa kaikki ovat jo lähtökohtaisesti osallisia. Yhteisöllisyys on vuorovaikutuskenttä. Yhteisössä on mahdollista tehdä virheitä. Yhteisö sietää yksittäisten jäsentensä laiminlyöntejä, epäsosiaalisuutta tai muita virheitä osallisuushankkeita paremmin yksinkertaisesti siksi, että yhteisöllisyys on elämää yhdessä. Korjausliikkeiden avulla yhteisöllinen tietoisuus ja osaaminen kasvavat myönteiseen suuntaan.

Nämä molemmat kansalaisuuteen tai ryhmän jäsenyyteen liittyvät termit ovat sukua toisilleen. Ne kuvaavat tai sisältävät enemmän arvoja kuin konkreettisia tekoja. Koulujen alkamisen jo lähestyessä muistutan itselleni että tekojen, toiminnan mielekäs ja pitkäkestoinen tavoitteellisuus nousee vain arvojen tunnistamisen kautta.

ps. Kun tässä selitän sanoja, niin nykyään se on avaamista. On hauskaa seurata kuinka kieli sopeutuu. Selittää-ilmaisu alkoi olla negatiivissävytteinen varmaan esimerkiksi urheilijoiden kootuista ”mitään en ole ottanut” lausunnoista. Avata-sana on positiivinen. Kun avaan oven tai kesäisen siiderin niin tapahtuu jotain myönteistä (yleensä). Silti minusta avataan nykyisin liian monia asioita. Välillä voisi ihan hyvin myös selittää.

Yhteisöllisyys ja ympäristö

2008-07-11T00:05:00.000-07:00

Yhteisöllisyys ja koulun työympäristö

Keskustelin tunnetun arkkitehdin kanssa Sipoon kehittymisestä. Keskustelu ajautui julkiseen rakentamiseen ja kouluihin. Päivittelin sitä että koulujen nykyinen muotokieli ja materiaalit (betoni, teräs, lasi) eivät lisää viihtyisyyttä ja turvallisuutta. Arkkitehti oli hieman yllätyksekseni samaa mieltä: ”Niin, kyllä ihmiset tunnistavat rakennettuun ympäristöön sisältyvän viestin. Jos heitä ei toivoteta tervetulleeksi tai osallisiksi, he vastaavat samalla tavalla.” Meillä Sipoossakin on taas tänä kesänä seurattu julkisten tilojen pihoilla tapahtuvaa sotkemista ja ilkivaltaa. Täälläkin on monta rumaa koulua.

Miten yhteisölisyys ja koulujen fyysinen toimintaympäristö liittyvät toisiinsa? Mikäli yhteisöllisyys siis määritellään siten, että siinä joukko ihmisiä tiedostaa ja toteuttaa yhteistä tavoitetta, niin tätä tavoitetta olisi erittäin hyvä esittää myös konkreettisesti. Vieraaseen kouluun astuttaessa fyysinen ympäristö kertoo paljon. Usein tämä viesi vain katoaa tilassa arkityötään tekevien tietoisuudesta.
Jokaiseen kouluun olisi hyvä pyytää aika ajoin vieras tarkkailemaan sitä miltä koulutila tuntuu.

Asiaa voi purkaa osiinsa.
1. Ergonomia. Koulujen tuolit ja pöydät ovat usein huonoja.Mikäli aikuisten työpaikoissa laitettaisiin 25 ihmistä yhteen huoneeseen ja huonoihin työpisteisiin, paikalle kutsuttaisiin varmaan työsuojelu. Kuka voi valvoa koululaisten etuja? Väärät ja epämukavat asennot ja kalusteet ovat paitsi viesti, niin myös levottomuuden aiheuttaja.
2. Valaistus ja ilmanvaihto. Tarvinneeko kommentoida? Aika monillla on kokemuksia asiasta.
3. Koulun tilojen järjestely. Koulujen työtilat järjestetään usein kriteerinä helppo valvonta. Viihtyvyyden kannalta olisi tietysti hyvä hajoittaa kulkeminen ja luoda pieniä vapaita työtiloja.
4. Sitten on paljon pieniä asioita joilla yhteisöllisyyttä voi edistää pienelläkin budjetilla; pihojen istutukset, viherkasvit koulun tiloissa, kirjasto, värimaailma ja vaikka akvaariot, joilla voi lisätä koulutilojen kodinomaisuutta. Tässä kohdin monet voivat olla erikin mieltä. ”Täytyykö koulussa viihtyä?” Minusta täytyy.

Viihtyisä ja kodikas koulu vähentää jännitteitä, luo turvallisuutta ja parantaa siten oppimista ja vähentää järjestyshäiriöitäkin. Sillä kuka rikkoisi kotiaan? Ei kovin moni. Lisäksi täytyy muistaa, että lapset ja nuoret eivät ole koulussa vain töissä kuten siellä tryöskentelevät aikuiset. He ovat siellä elämässä elämäänsä ja kasvamassa (hyviksi ihmisiksi).

Mikäli koulu kasvatusyhteisönä haluaa toteuttaa yhteisöllisyyttä, niin on vaikeaa ajatella ettei huomioitaisi fyysistä ympäristöä. Vaikka lähtökohta olisi huonokin, niin aina voi tehdä paljon. Viesti on kuitenkin helposti luettava ja tärkeä. Vastuu siitä on aikuisilla, mutta lapset ja nuoret voi ottaa mukaan esimerkiksi oppilastoimikunnan avulla suunnittelemaan ja toteuttamaan meidän kivaa koulua.

Ihan hyvin voi aloittaa opettajainhuoneesta. Miltä siellä näyttää? Arvostammeko omaa työpaikkaamme? Olemmeko tuoneet sinne jotain viihtyisää, kaunista ja toisia ilahduttavaa?

Koulutuksen tehtävä

2008-06-14T00:47:00.000-07:00

Koulun tehtävä

Välillä suuresti harmittaa että koulutuksen perustehtävästä vallitsee, jos ei tietämättömyys, niin ainakin erimielisyys.

Koulutus on sivistyksen turva. Peruskoululaki ja asetukset ilmaisevat selvästi etä tavoiteena on yhteiskuntakelpoisuus, ”aktiivinen kansalaisuus”. Lisäksi ohjaavissa asiakirjoissa mainitaan että peruskoulun tehtävä on kasvattaa ja opettaa. Järjestyksen täytyy tietysti olla tämä. On kovin vaikeaa opettaa jos ei ole kasvatettu...

Meillä opettajillakin onn usein kiusaus korostaa opettamista ja sen tärkeyttä. Ehkä näin on siksi että sen tulokset ovat (näennäisen) helposti mitattavissa ja siten muiden arvioitavissa. Perusopetuksen osalta on vielä ongelmallista se että meillä työskentelee eri koulutuksen saaneita opettajia. Luokanopettajat ovat kasvatustieteilijöitä, aineenopettajat oman aineensa asiantuntijoita.

Oletan että koulutuksen tarkoitus voidaan yleisimmillään ilmaista siten että koulutusjärjestelmän tarkoitus on siirtää sivistyksellinen ja kulttuurinen perintömme seuraavalle sukupolvelle. Tästä seuraa ainakin kaksi näkökulmaa yhteisöllisyteen.

Yksittäiset opettajat eivät ehkä ole nähneet tehtäväänsä ja sen toteutamisen keinoja samana. Toteuttaakseen tätä perustehtävää tuloksellisesti opettajat tarvitsevat keskustelevan työyhteisön ja hyvät yhteydet koteihin ja koko yhteiskuntaan. Vaikka elämmekin hajautuvassa arvomaailmassa, tulee kasvattajilla olla riittävän luja pohja työlleen. Muuten ei oikeastaan ole mitään kasvatettavaa...

Voidaan ajatella että on kulttuurimme on ennennäkömättömän nopeassa muutoksessa. Mitä meillä on siirrettävänä sellaista, joka on kestävää tulevaisuudessa? Varmasti paljonkin, mutta asiaa tulee pohtia yhteisöllisesti. Kaikessa kasvatustyössä mielestäni näkyy nopean kehityksen aiheuttama ongelma. Nuori sukupolvi tekee uutta kulttuuria, vanhempi sukupolvi seuraa tapahtumia ulkopuolelta. (Ilmiö alkaa näkyä siinäkin että väestö jakautuu ainakin kolmeen kulttuuriseen kerrokseen: nuoret, työikaiset ja ”seniorit”.) Yhteisöllisessä rakenteessa ja toimintakulttuurissa koulussa toimitaan vuorovaikutuksessa, jolloin uusi ja vanha sulautuvat myönteiseen prosessiin.

Kun tarkastellaan koulutuksen perustehtävää tästä näkökulmasta, niin erilaiset lukiolistat, Pisa-tutkimus yms selvitykset ovat hiukan masentavia...On ymmärrettävä että koulutuksen toimintaa tulee arvioida osissa. Osista täytyisi kuitenkin näkyä niiden summa.

Arviointia

2008-06-13T23:56:00.000-07:00

Vanha kamuni Hellströmin Martti arvioi blokissaan ( http://pedagogiikkaa.blogspot.com ) Koulutuksen arviointikeskuksen julkaisua:Tavoitteista vuorovaikutukseen. Perusopetuksen pedagogiikan arviointi. Kyseessä on ansiokas yritys kuvata ja seurata perusopetuksen toimintaa tavallista syvemmin.
Tutkimus herättää minussakin paljon ajatuksia. Suomen perusopetuksen tulokset ovat mainiot, mutta minusta olisi korkea aika hypätä seuraavan sukupolven kouluun vai olisiko se paluuta juurille?
Tutkimus nostaa esiin sen että opetus on Suomessa tasalaatuista ja opetussuunnitelma toteutuu melko hyvin. Hyvä. Seuravia kehittämisen alueita löytyy:

1. Opettajat työskentelevät yksin, opettajajohtoisesti, eivätkä uudista opetustaan.
2. Opetussuunnitelma koetaan vaativaksi, jopa ahdistavaksi.
3. Työrauhan säilyttämisessä on ongelmia.
4. Kiusaamista ei ole saatu loppumaan.
5. Opettajat ovat usein väsyneitä.
6. Suurta tai vaikuttavaa muutosta koulun toiminnassa ei näy.
7. Opetus tapahtuu pääsääntöisesti paljon koulun ”sisällä”. Tarvittaisiin ulosmenoa ja teknologian mahdollistavia kontakteja maailmaan.
8. Koulujen resurseissa on eroja.

Yhteisöllisyyden näkökulmasta kohta 1 on avainasemassa: Mikäli opettajat näkevät itsensä yksittäisinä toimijoina, eivät muutkaan alueet ole kehitettävissä. Useat selvitykset osoittavat että yksittäisen opettajan toiminta ei muuta ympäristöä ja usein aktiivinen muutosopettaja väsyy itse.
Opettaja tarvitsee ammatillista yhteistyötä kolleegojen kanssa. Reflektointi kollegan kanssa on tehokas työtä ohjaava ja jaksamista tukeva menetelmä. Opettajalle on myös erittäin hyödyllistä muodostaa verkosto koulun muihin toimijoihin ja vanhempiin. Ja erittäin tärkeää olisi lähteä oppimaan yhdessä oppilaiden kanssa.
Näen avaimena kaikkiin ongelmiin kouluyhteisöjen luomisen ja lujittamisen. Kun vastassa ei ole vastustajia vaan yhteistyökumppaneita, niin myönteinen ilmapiiri vahvistuu. Tämä on tietty helppo sanoa. Mutta, tässäkin tarvitaan tavoitteita ja niiden suuntaista työtä. Varsinkin suuren yhteisön rakentaminen on hidasta ja siitä tulee parhaimmillaankin jatkuva prosessi. Arvot, rakenteet ja toimintakulttuuri on saatava palvelemaan yhteisöllistä näkökulmaa. Mikäli koulut voivat toimia yhteisölisesti, siirtyy tämä ote minusta myös yhteiskuntaan. Raportissa mainitut ongelma-alueet ovat nimittäin varmasti tuttuja myös ”oikeasta” elämästä.

Käydäänpä lista vielä yksi kerrallaan läpi:
1. Yksin työskennellessä ei opi paljoa omasta työstä.
2. Mikäli opetussuunnitelman toteutuminen koetaan kokonaan omalle vastuulle jääväksi, on vastuu todella raskas. Ammatillinen keskustelu voisi tuoda näyn siitä, että jokainen opettaja voi kantaa oman osuutensa ops:in toteutumisesta. Peruskoulu on kuitenkin 9 vuotta pitkä...
3. Työrauha (mitä se sitten milloinkin tarkoittaa) ei voi olla yksittäisen opettajan ”temppujen” varassa. Yhteisöllisessä pedagogiassa oppilaat ovat kumppaneita ja työrauhan tulisi kasvaa myös oppilasryhmän sisältä. Työrauhan tulee olla ennenkaikkea oppilaiden etu. Tässä kohdin opetajien ammatilliset keskustelut työtavoista ja koulun toimintakulttuurista ovat myös tärkeitä.
4. Tämä on sama ilmiö kuin edellisessä kohdassa. Kiusaaminen on ryhmän sisäinen tapahtuma. Sitä voidaan vähentää tehokkaasti jos a) ryhmä ei suvaitse sitä keskuudessaan ja b) opettaja on ryhmän sisällä siten että saa reaaliaikaista tietoa ryhmän kulloisestakin dynamiikasta.
Koulun koko toimintakulttuuri voidaan suunnata tukemaan kiusaamisen vähentämistä. Tämä vaatii sitten yhteisöllisiä rakenteita.
5. Opettajan väsymiseen ei ole tietenkään kaikkivoipaa ratkaisua. Varmasti kuitenkin yksinäinen opettaja väsyy helpommin kuin ammatillisen ryhmän jäsenenä työtään tekevä.
6. Suuret muutokset, mikäli sellaista halutaan, tapahtuvat vain organisoidusti. Varsinkin kun koulun kaltaiset instituutiot sisältävät muutosvastaisuutta jo itsessään. Yksittäiset innovaattorit voivat pikemminkin ärsyttää ja hidastaa muutosta ympäristössään. Organisoitu muutos tarvitsee esim.vahvaa johtajuutta. Varsinkin yksin työtä tekevät opettajat eivät ehkä yleensäkään tunnista/tiedosta että heitä johdetaan...Tai että heillä on yleensä esimies.
7. Koulut toimivat usein suljetusti. Opetus tapahtuu luokkahuoneissa ja ulkoa tulevat yhteydenotot häiritsevät koulun elämää. Minusta näin tapahtuu helposti varsinkin suurissa kouluissa, ellei jälleen toimita organisoidusti toisin. Yksittäiselle opettajalle ”ulos” meneminen voi olla liian työlästä, On helpompaa ja riskittömämpää toimia tutussa luokkaympäristössä. Yhteistyö kollegojen ja vanhempien kanssa helpottaa poikkeavien työtapojen toteutusta. Prosessissa yhteisöllisesti ryhmäytetty, ohjeistettu ja harjoitettu luokka osaa toimia myös luokan ulkopuolella.
8. Aktiiviset vanhemmat ovat koulunsa parhaat puolustajat. Yhteisöllinen koulu ottaa vanhemmat mukaan koulun kehittämiseen ja resurssien hankintaan. Vanhemmat ovat resurssi jo sinällään.

Näkökulmien tarkennusta

2008-02-06T15:08:00.000-08:00

Sattuipa somasti. Hesarissa alkoi kirjoittelu opettajan tehtävästä ja/tai sen luonteesta. Ennenkuin kouluyhteisö yhteisöllistyy, pitää sillä olla yhteinen tavoitetietoisuus. Ensin kannattaa lukea lait, asetukset ja opetussuunnitelma. Olisi ensiarvoisen tärkeää tietää mistä työantaja maksaa meidän työmaallamme. Sitten luodaa arvot ja visiot synnyttävä prosessi, joiden tulisi ohjata toimintakulttuuria. Tämä on vuosittaisen arvioinnin kohde. Siihen tarvitaan rakenne.
En malttanut olla osallistumatta keskusteluun.

Sunnuntai 27.1. Helsingin Sanomat, Mielipide
Kasvattaminen on yhteisöllistä

Jon Hirvilahti esitti ( HS mielipide 20.1.) että opettajan työ koskee vain tuntikehyksen ja opetustavoitteiden toteuttamista. Näin suppea näkemys opetustyöstä on sekä pelottava että turha.

Pelottava siksi, että Suomessa parhaillaan keskustellaan yhteisöllisemmän koulun kehittämisestä. Opettajat ovat olleet keskusteluissa aktiivisia ja kehittämiseen sitoutuneita. Tätä prosessia ei ole syytä väheksyä, eikä sitä saa hidastaa. Opettaja, kuten jokainen aikuinen ollessaan tekemisissä lasten tai nuorten kanssa, on joka tapauksessa esimerkki ja kasvattaja. Tästä vastuusta ei voi ummistaa silmiään. Opettamista ei voi myöskään irrottaa kasvattamisesta, prosessit ovat inhimillisesti toisiinsa kietoutuneita. Tämä tosiasia on tiedossa parhaiten luokanopettajilla, jotka ovat kasvatustieteilijöitä, mutta se kerrotaan varmasti myös aineopettajakoulutuksessa. Monet tutkimukset osoittavat selkeästi, että opettaja-oppilas suhteen emotionaalinen vakaus on oppimisen motivaatiolle keskeinen tekijä. ( esim. Yli-Luoma 2003)

Lisäksi tiedetään hyvin, että ihminen oppii parhaiten kun oppimiskokemukseen liittyy myönteinen sosiaalinen kokemus. Oppilasryhmä on ryhmädynamiikan lakien mukaisesti prosessissa, jonka ohjaamiseen tarvitaan johtajaa. Johtajaton ryhmä on lauma, jnka ilmiöt ovat voittopuolisesti negatiivisia (mm. kiusaaminen). Opettajan tulee ottaa ryhmässään johtajan rooli. Eihän meillä aikuisillakaan ole johtajattomia työpaikkoja! Oppilasryhmän johtajana toimiminen on paljon muutakin kuin asioiden siirtämistä oppilaan päähän. Nykyinen oppimiskäsitys ei muutenkaan tue vanhaa käsitystä opettajasta tiedon jakajana. Lapsilla ja nuorilla on aina oikeus siihen tunteeseen, että he ovat yksilöinä arvokkaita ja tervetulleita antamaan osuutensa yhteisön rakentamiseen. Kaikella yhteiskunnan järjestämällä opetuksella on keskeisenä tehtävänä siirtää kulttuuria seuraavalle sukupolvelle. Tämä tehtävä ei voi olla yksinomaa kotien tehtävä. Kodeissa ei nykyään voi myöskään oppia kaikkia sosiaalisia taitoja yksinkertaisesti siksi, että useimmat perheet ovat sosiaalisten taitojen harjoittelemiseen liian pieniä. Kotien ja koulujen kasvatus täydentää ja tukee toisiaan.

Turha kyseinen mielipide oli sikäli että Peruskoululaki ( 2 § Peruskoulun tulee pyrkiä kasvattamaan oppilaansa tasapainoiseksi, hyväkuntoiseksi, vastuuntuntoiseksi, itsenäiseksi, luovaksi, yhteistyökykyiseksi ja rauhantahtoiseksi ihmiseksi ja yhteiskunnan jäseneksi) ja Lukiolaki ( 2 § Lukiokoulutuksen tavoitteena on tukea opiskelijoiden kasvamista hyviksi, tasapainoisiksi ja sivistyneiksi ihmisiksi ja yhteiskunnan jäseniksi...) määrittelevät selkeästi koulutuksen ensisijaiseksi tehtäväksi kasvattamisen. Laki sitoo kouluviranomaisia. Mikäli opettajat eivät omatoimisesti lakia lue tai sitä ei ole koulutuksessa luetettu, tulee työantajan huolehtia, että opettajat ovat tietoisia velvoitteistaan. Sen jälkeen eri tahot voivat yhdessä pohtia miten koulutuksen tavoitteet; kasvatus ja opetus yhteisöllisesti parhaiten toteutuisivat. Kolmenkymmenvuotisen opettajaurani aikana olen kokenut tämän haastavimmaksi ja mielekkäimmäksi kehittämisalueeksi kouluissa.

Yhteisöllinen pedagogia

2008-01-04T09:50:00.000-08:00

Olimme kirjoittaneet opettajan oman työn kehittämisestä ja oppilaiden erilaisuuden tunnistamisesta ja siitä mitä yksilöiden persoonalliset erot yhteistyössä merkitsevät. Julkisuudessa alkoi näkyä yhä enemmän keskustelua kasvatusyhteisöjen (päiväkodit, peruskoulut ja muut oppilaitokset) tarpeesta vahvistaa yhteisöllisyyttäään. Tähän liittyvät muun muassa lasten turvallisuus, kiusaamisen ehkäisy ja työntekijöiden työssä jaksaminen ja työhyvinvointi.
Kun päätimme mekin sanoa asiasta jotain, huomasimme että markkinoilla on paljonkin työyhteisön hyvinvointia ja kehittämistä koskevaa kirjallisuutta ja tutkimusta. Huomasimme kuitenkin että kirjat ovat yleensä tutkijoiden ja aikuisten näkökulmasta ja kokemuksista lähtöisin. Niinpä ajattelimme käsitellä yhteisöllistä pedagogiaa yhteisöllisin menetelmin. Etsimme jo Karttakepin kuolemasta esitellyn kolmen eri luokan oppilaat ja suoritimme kyselyn, joka tavoitti yli 70 nuorta. Lisäksi osaa haastateltiin henkilökohtaisesti. Kolmanneksi ryhmäksi otimme silloisen Raunon luokan 4a:n. Lisäksi haastattelimme nuorta opettajaa sekä työnantajan edustajaa. Urakka levisi siis aika suureksi. Kaikeksi onneksi Raunon entinen oppilas Annele otti yhteyttä ja halusi suorittaa opiskeluun liittyvää harjoittelua. Hänestä olikin paljon apua materiaalin hankinnassa ja luokittelussa.
Kirjoittamisen edetessä huomasimme, että kirjan sisältämä rakenne ei ollut helppo hallita. Siinä oli Liisan kirjoittamaa teoriaa ryhmäilmiöistä, meidän omia pohdiskelujamme lähtökohdista sekä haastattelujen esittelyä kommentein. Huhhuh! Päätimme kuitenkin, ettei sivumäärää kasvateta yli tavoitteen (noin 170-180).

Onneksi projekti hieman venyi. Saimme mielestämme asiat paremimin paperille, mutta joskus prosessi pitää lopettaa... Tällä kertaa painopaikkamme Tallinnassa oli kovin ruuhkainen, mutta niin vaan kirja tuli "kotiin" juuri ennen joulua!

Omasta mielestämme olemme nyt käsitelleet melko kattavasti keskeisiä käytännön kasvatuksen ja opetuksen alueita:
-Opettajan työn omaehtoinen kehittäminen ja vuorovaikutuksen lisääminen sen avulla.
-Persoonan laadut (temperamentit) kasvatuksessa. Miten ne tunnistaa ja miten niitä kannattaisi kohdata?
-Lopuksi sitä miten edellämainittuja taitoja/tietoja voidaan käyttää yhteisöllisyyden rakentamisessa kasvatusyhteisöissä.

Aiheita on ihan varmasti lisää, mutta nyt täytyy pitää luovaa taukoa!

Yksilöt yhdessä

2008-01-04T09:28:00.001-08:00

Kun olimme dokumentoineet oman opettajuuden kasvuamme, jäi jäljelle luonnollisesti monta muuta ammattimaiseen kasvatukseen liittyvää kysymystä. Karttakepin kuolema synnytti myös meistä työ/avioparin, joten kirjoitusta oli jatkettava - kun alku oli niin tuloksellinen...
Ensimmäisen kirjamme yhteydessä pohdimme opettajuuden löytymistä ja opettajan persoonallista kasvua. Sen kauttahan myös opettajan työ kehittyy, kun on kehittyäkseen. Tärkeältä alkoi tuntua se havainto ,että oppilaat ovat erilaisia. Monet ongelmatilanteet kasvatustyössä johtuvat yksinkertaisesti siitä, ettei kasvattaja tunnista kohtaamansa lapsen persoonan laatua tai ei osaa vastata lapsen persoonaan omaa persoonallista reagointitapaansa sopeuttaen. Liisa oli kirjoittanut aiheesta jo 90-luvun alussa kirjassaan Lapsen laatu. Sitä kysyttiin jatkuvasti, mutta se oli loppuunmyyty. Niinpä ajattelimme kirjoittaa työparina aiheesta päivittäen sitä uusilla tutkimustuloksilla ja opettajan kokemuksiin perustuvilla havainnoilla.

Yksilöt yhdessä - Kasvatus ja persoonan laatu
Kirja käsittelee persoonan laatua eli temperamenttia sekä teoriassa että käytännössä. Erityisesti tarkastellaan temperamentin osuutta vuorovaikutustilanteissa, yksilöiden ollessa yhdessä. Kirjassa esitetään myös käyttökelpoinen malli erilaisten laatujen tunnistamiseen.Miksi ihmisen on vaikea muuttua? Temperamentti on suureksi osaksi perimässämme. Se määrittelee pitkälti tapamme lähestyä ihmisiä ja asioita. Temperamenttia, laatua, voi siten lähestyä ainoastaan kunnioituksella. Harkitseva ajattelijalapsi ei välttämättä ole hidastelija, jonka täytyy oppia nopeammaksi. Helposti tunteillaan reagoiva ei ehkä olekaan yliherkkä, vaan toimii laatunsa mukaisesti. Laadun tunnistaminen voi helpottaa erilaisuuden hyväksymistä ja tuoda uusia näkökulmia kasvatustyöhön. Lue lisää: http://www.arator.fi/yksilot.html
141 sivua, nid. Arator Oy 2005 ISBN: 952-9619-89-8

Karttakepin kuolema

2008-01-04T09:01:00.000-08:00

Ensimmäinen kirjamme ilmestyi v.2003. Me opettajat olimme kaikki olleet mukana Liisa Rainan (silloinen Kiesiläinen) vetämässä Kasvatuskulttuuriprojektissa, joka oli Kriittisen Korkeakoulun silloinen oppilaitoksiin suunnattu kehittämisprojekti. Hanketta rahoitti Koneen säätiö. Opimme kaikki valtavasti oman työn ohjaamisesta vuorovaikutteiseen suuntaan. Projektin loputtua kaikilla oli haikea olo. Totesimme, ettei opettajilla ole tapana dokumentoida saati julkistaa kokemuksiaan kasvattamisesta ja opettamisesta. Ajattelimme että voisimme omalta osaltamme yrittää muuttaa tätä mielestämme huonoa tapaa. Kirja syntyi siis kolmen opettajuustarinan ja kouluttajan/työohjaajan teoriaosuudesta.

Karttakepin kuolema
Kokemuksia vuorovaikutteisista kasvatus- ja opetusmenetelmistä

Sisällysluettelo: Liisa Raina: Kohti uutta koulua. Paula Moilanen: Yksinpuurtamisesta yhteistoiminnallisuuteen. Hannu Haapaniemi: Tiimityöskentelyä ja vuorovaikutusta koululuokassa. Rauno Haapaniemi - Tiina Suojanen-Saari: Opettajat työparina - vuorovaikutuskokemuksia

Mitä tarkoittavat tiimityö ja yhteistoiminnallisuus koulun työtapana? Miten opettaja voi oppia ja kehittää työtään? Kirja keskittyy vuorovaikutteisten työtapojen kehittämisestä saatuihin kokemuksiin. Teoksen näkökulma on käytännöllinen ja kirjoittajien omakohtaisiin pikäaikaisiin kokemuksiin perustuva.
194 sivua, nid. Arator Oy 2003 ISBN: 952-9619-83-9