Ihmetyksen aihe, oppilaanohjauksen kato

 Kuukausi menee muuttoon näköjään, kun tyhjennetään talo ensin. Nyt muuttopöly alkaa laskeutua ja ajatukset palailevat muuhunkin kuin siihen, että mihin ne tavarat oikein laitettiin?

Nimittäin. Löysin koulumuseolle lahjoituskirjoja hakiessani toukokuussa Lukkarin koululta jänniä oppikirjoja. 
Opin oppimaan, opetusteknisiä harjoituksia, vuodelta 1969. Mahtavia kirjoja!

Muistaako joku näitä? Minulla on hämärä kuva että aikoinaan jotkut opettajat olivat osin tyytymättämiä aineeseen joka ei liittynyt mihinkään. Mutta osa tykkäsi. Mihin tämä mainio aine katosi? Sisällytettiin ilmeisesti äidinkieleen...

 

Hämmennykseni oli suuri kun katselin kolmannen (ja muitakin) luokan työkirjaa.

Luetun ymmärtämisen ja tiivistämisen harjoituksia, otsikot ja väliotsikot, tekstin muokkausta. Eivätkö nämä ole juuri niitä taitoja, joiden valitetaan nyt yhä suuremmalta osalta puuttuvan?

Ajattelen että oppilaan ohjauksessa oltiin ihan peruskoulun idean ytimessä. Peruskoulu-uudistuksen tavoitteena oli tasoittaa oppimisen mahdollisuuksia ja luoda tasavertainen koulupolku kaikille. Nyt hämmästellään sitä, kuinka osaamisen ja oppimisen polarisaatio lisääntyy kouluissa. Tämä johtuu enimmäkseen erilaista lähtökohdista, jotka pitäisi tasoittaa. Kouluun tullessaan lapset tuovat oman sosiaalisen alkupääomansa lisäksi myös erilaisen lähtötasonsa oppimiselle. Näistä edellytyksistä muotoutuu pian motivaation pohja.  Juuri oppimaan oppiminen pitäisi opettaa varhain, jotta oppilaiden minäkuva oppijana ei ehdi lukittua kielteiseksi. Kielteinen minäkuva itsestä oppijana kehittyy pian, ehkä parin ensimmäisen kouluvuoden aikana, ja on melkoisen vaikea muuttaa. 

Kirjasarja tuntui nyt hyvin ajankohtaiselta. Miksi ihmeessä päätettin että oppimisen perusasiat sujutetaan muihin aineisiin? On käynyt niin, että suurelta osin lahtökohdista johtuvia eroja ei koulussa saada riittävästi tasoitettua. Saatiinko oppilaan ohjauksella tuloksia? Olisi kiintoisaa saada vastauksia näihin kysymyksiin.

Kapina pulpetissa, jälkimietteet

Muuttopuuhien keskellä ei oikein irtoa aikaa ja ajatuksia kirjoittamiseen, ehkä sitten myöhemmin...

Kyllä Lea Lakan tärkeä kirja koulun toisesta todellisuudesta ,Kapina pulpetissa, jotain päässä silti liikutti. Kirja päättyy erinomaisesti "isoon kuvaan" kuten sanotaan. Lakka huomauttaa, että koulu on yhteiskunnallisesti merkittävä laitos, koska se kasvattaa tulevia kansalaisia. Hän muistuttaa myös että mitä tapahtuu Suomessa, tapahtuu myös globaalisti. Eturivin ahkerat ja liberaalit tytöt erottuvat usein muuallakin (länsimaissa?)  takarivin opiskelua välttävistä konservatiivisistä pojista. Aika iso osa Pisa tulosten heikkenemisestä johtuu juuri tästä polarisaatiosta. Meillä oli suurin osa tavallisia koululaisia vahvuutena, nyt on havaittavissa valumista koulumenstyksen ääripäihin.

Tämä kehitys on jatkunut jo pitkään ja jatkuu edelleen ellei jotain tehdä. Ei ole kansakunnan etu jos tämä kahtiajako syvenee. Meillähän jako näkyy  jo hyvin esimerkiksi vaalikäyttäytymisessä. Onneksi Lakka kirjoittaa lopuksi, että monilla koulua vieroksuvilla on kuitenkin mennyt peruskoulun jälkeen ihan hyvin. Kun motivaatiota on ollut, on saatu ammattitutkinto ja työpaikka. Tämän havainnon hän teki kun tapasi tutkimusluokkien oppilaita muutama vuotta myöhemmin. Pojilla vaan kestää kypsyä... Ennen tämä tasoittui luokallejättämisellä.

On vaikea nähdä että asiaan saadaan korjausta jos ei suostuta näkemään eroja poikien ja tyttöjen välillä. Eroja kuitenkin tilastoissa on. 

Kirja on opettajille hyvää luettavaa. Se havahduttaa näkemään että koulussa ei vain opeteta ainesisältöjä. Koulussa muovataan lähitulevaisuuden yhteiskuntaa. Sitä vasten työ saa tärkeimmän merkityksensä. Tästä on hyvä yhdessä koulussa keskustella.

Takarivi on tarpeeton koulussa

 Olen lukenut Leea Lakan mainiota kirjaa Kapina pulpetissa (2025, Otava) nyt yli puolenvälin. Ehkäpä voi jo kirjata ensiajatuksia. Tunnistan ilmiöitä joita kirjassa sattuvasti kuvataan. Usein naurattaakin vaikka ei varmaan pitäisi...

Leea Lakka vietti etnografisessa tutkimushankkeessaan vuoden kahden koulun ysiluokalla. Hän havaitsi että molemmissa luokissa on takarivin kapinallisia, joille työn välttely on taidetta, päivästä toiseen. Isoa osaa ei opiskelu ns. napannut. Onko pakko tehdä, oli usein toistuva kysymys. Olen ennenkin ajatellut, että mitä oikein tapahtuu kun intoa täynnä olevasta ekaluokkalaisesta tulee kouluun kyllästynyt ja oppimista välttelevä ysiluokkalainen? Pahinta on että tästä ilmiöstä on tullut osa koulukulttuuria, joka jotenkin vaan hyväksytään. Eikö koulun tärkein tehtävä ole ruokkia uteliaisuutta ja oman toiminnan ohjauskykyä? Jos useiden kohdalla ei päästä tähän tavoitteeseen, ei myöskään onnistuta lisäämään tasavertaisuutta.

Kirjaa lukiessa havahduin taas siihen että aineenopettajalla ei ole helppoa. Kuinka ihmeessa aineenopettaja voi luoda kaikkiin oppilaisiinsa luottamussuhteen, jonka vaikutuksesta hän voisi ohjata jokaista työskentelemään mielekkäästi? En kyllä tiedä...Melkoista vääntöä ovat usein tuntien alut ja se että saa jokaisen tekemään tehtäviä, ihan oikeasti. Aika monet oppilaat nimittäin ovat vain tekevinään töitä. Tästä tuli kaukainen muistelu armeijasta. Jo silloin nuorena pohdin miten erilailla armeija kasvattaa, riippuen siitä minka roolin itse ottaa. Kouluttajat huomasivat aika pian kenellä kannattaa teettää töitä ja kenellä ei. Roolin muutosta ei juuri odotettukaan. Jos tuli välttlemään vastuuta ja pääsemään helpolla, niin se oli usein mahdollista. Tavallaan ymmärrettävää, että ei käytetä aikaa tehottomasti koulutustilanteessa. Opettajalla on kiusaus ihan käytännön syistä joutua samaan tilanteeseen. Kun aika on kortilla, ei ole helppoa käyttää sitä siihen, että saisi jonkun aloittamaan töitä, kun on monia jotka tekevät ja tarvitsevat apua.

Lakalla ei ole yhtä ratkaisuehdotusta tähän dilemmaan (tai en ole sitä vielä lukenut). Hän kuvailee tilannetta tarkkanäköisesti ja kyllä myös sitä, miten rento kurinpitäjä saa luokassa aikaan positiivisen työtilan - ja sitten toiset eivät saa. Väitän että perusopetuksessa ei ole yleensä riittävän yhtenäistä opinpolkua oppilaan näkökulmasta. Koulutyöhön voisi sitouttaa paremmalla menestyksellä, jos jo ekalta luokalta lähtien opetetaan  omien tavoitteiden asettelua, yhteistyötaitoja ja vastuun ottoa, sekä itsearviointia. Minulla on myönteisiä kokemuksia tästä. On näyttänyt että monet ovat hyötyneet myöhemminkin opinnoissa ja elämässä siitä, että koulussa on saanut eväät oman toiminnan ohjaukseen. (esim. Yhteisöllinen pedagogia ja Rakenna oppiva ryhmä-kirjamme)

Taas on mainittava pitkäkestoiset pienryhmät (oppivat ryhmät) oppimisen ja kasvun tukirakenteena. Lakka ei ehdota luokkien sosiaaliseen rakenteeseen muutoksia ainakaan luetussa osiossa, vaikka hänellä monia hyviä korjausehdotuksia onkin. Oppiminen on sosiaalinen tilanne koulussa ja siksi sosiaaliseen rakenteeseen olisi voitava puuttua, niin että se ei erottele oppilaita menestyjiin ja häviäjiin. Kirja on tärkeä puheenvuoro todellisuudesta. Takariviä ei tarvitse olla olemassa, mutta sitä ei lopeta yksittäisten opettajien oivallukset. Tarvitaan yhteisöllistä pedagogiaa. Ja kyllähän siitäkin on onnistuneita toteutuksia.