maanantai 16. maaliskuuta 2009

Tunnuslukuja

YHTEISÖLISYYDEN TUNNUSLUKUJA eli koolla on merkitystä

Luin hauskan ja mielenkiintoisen jutun yhteisöllisyyden rajoista Mikro pc-lehden verkkosivuilta.
Tietotekniikkaan liittyy paljon mielenkiintoisia näkymiä yhteisöllisyyden ja ylipäätään yhteistyön tekemisestä.
Artikkelissa mainittiin antropologi Robin Dunbarin kehittämä sosiaalisen verkoston suurin koko joka on noin 148 eli pyöristettynä 150. Tätä suurempi verkosto vähentää aivojen toimintakapasiteettia. Artikkelissa todettiin, että monilla alkaa olla Facebookissa yli tämän rajan meneviä kaveriverkostoja. Tällöin joutuu käyttämään paljon henkistä kapasiteettiä muistaakseen kuka liittoutuu kenenkin kanssa ja keitä pitää "sukia".

Tähän liittynee myös Liisa Kelttikangas-Järvisen äskettäin esille ottama suurten päiväkotiryhmien aiheuttama stressi. Paitsi niissä väistämättä syntyvä melu, myös tämä sosiaalisen verkoston herkeämätön tarkkailu ja oman aseman varmistelu tai usein pyrkiminen ylemmäs, aiheuttaa varmasti väsymystä. Varsinkin jos ryhmän koostumuksen muuttuessa alkaa jälleen uusi asemien päivitys. Pienellä lapsella on vain vähän taitoja ja voimia jatkuvaan sosiaalisen verkostonsa päivittämiseen ja ylläpitoon. Mikä voisi olla pienelle lapselle sopiva yhteisön koko? Veikkaanpa että ei paljon yli kymmenen.

Meillä alkaa myös olla tutkimuksellista ja tilastollista näkemystä siitä että pienet ja keskisuuret koulut tuottavat parempia tuloksia kuin suuret. Varsinkin kun mittariksi otetaan paitsi oppimistulokset, niin myös koulussa viihtyminen, poissaolot ja henkilökunnan vaihtuvuus. Esimerkiksi Pasi Sahlberg on puolustanut pienempien kouluyksiköiden oikeutta toimia.
Palaan taas siihen, että nyt taloudelliset tehokkaiksi mainitut suuret organisaatiot voivat toimia yhteisöinä vain jakamalla niitä pienempiin toimintayksiköihin, joissa osallisuus on mahdollista.

Samaisella Pasilla oli myös hyvä kirjoitus viimeisessä Opettaja-lehdessä neljännestä tiestä. Kysymyksessä oli se, että tarvitaan tulevaisuuden koulun visio. Se ei voi perustua vain tuottavuuden nousuun, joka johtaa mekanistiseen ihmiskäsitykseen. Sellaisella arvotuksella koulutuksella on edessään lisää traagisia tapahtumia ja elämän laadun heikentyminen. Kasvatukset ja opetuksen perustehtävä on antaa eväitä hyvään elämään ja mahdollistaa osallisuus oman kulttuuriympäristön hyvinvointiin.
Tarvitaan siis "aidosti välittävä ja luova koulu". Tähän on helppo yhtyä. Minusta se tarkoittaa että koulujen täytyy toimia aidosti yhteisöllisesti. (avainsanat: tasavertaisuus, vuorovaikutus. osallistuminen, avoimuus)

Tämä voi toteutua arvona vain siten että tunnistetaan resurssien tarve ja annetaan ne. Sitten on kuunneltava asiantuntijoita "aidosti" sekä tutkimuksen että käytännön työn kentällä. Pelkät puheet eivät tuo muutosta.

maanantai 9. maaliskuuta 2009

Rakenteet ja pedagogia

Oppimiskäsitys ja yhteisölliset rakenteet

Voidaan ajatella että oppimisesta on aina kamppaillut kaksi totuutta.
Toinen on mekanistinen oppimiskäsitys ja toinen taiteellinen oppimiskäsitys.

Mekanistinen oppimiskäsitys pohjautuu pitkälti Bloomin taksonomiaan, jossa tietoa rakennetaan yksinkertaisesta tiedon hallinnasta monimutkaiseen arviointiin. .Tällainen käsitys ei välttämättä pohjaudu aivojemme neurologiaan tai luovuuden teorioihin. Oppimiseen liittyy vahvasti tunteet, kehollisuus ja huikaiseva oivallus. Nykyään oppiminen on ymmärretty myös paljon laajemmin kuin tiedon käsittely. Sosiaalinen älykkyys ja tunteiden oppiminen eivät oikein istu mekanistiseen oppimisteoriaan. Entäpä ryhmän oppiminen? Nykyään kaikki monimutkainen tutkimus tehdään ryhmän oppimisen kautta.

Yliopistot toimivat kuten satoja vuosia sitten. Opiskelu on hierarkkista, mekanistisen oppimiskäsityksen mukaan toteutettua.
Miten kouluissa voidaan toimia modernisti kun korkeakoulut näyttävät huonoa mallia? Opettajainkoulutus ei ole pystynyt vastaamaan nykypäivän haasteisiin. Opettaminen nähdään etenevän oppitunneissa, vuositasolta toiselle kertautuvien aiheiden mukaan. Opiskelussa menestyy kun omaksuu opetettuja totuuksia. Uudistukset kilpistyvät omien etujen puolustamiseen.

Taiteellinen oppimiskäsitys lähtee siitä, että oppimistapahtumaa ei voi etukäteen määritellä. Aina ei edes tiedetä mikä on "hyvä" lopputulos. Oppiminen on prosessi. Vuorovaikutus on tärkeä osa oppimisprosessia. Oppimisen tarve nousee oppijasta. Opettaja on myös (ja varsinkin) oppija.
Kun oppimista näin määritellään, nähdään se luovana tapahtumana. Tällöin muodot ja aikataulut ovat vähemmän tärkeitä, vain lopputulos on tärkeää. Tällaista ajattelua tukee nykyaikainen aivotutkimus. Mutta. tulokset eivät ole muuttaneet koulua.

Koulujen yhteisöllinen rakenne on ollut samanlainen keskiajalta lähtien. Mekanistinen oppimiskäsitys soveltuu loistavasti kouluun jossa yhteisöllisyyttä ei suosita. Se antaa valtaa ja rakentaa mallin, jossa ne jotka tietävät mitä opiskelijoiden tulee tietää - ja miten se tulee oppia, ovat määräävässä asemassa.

Kysymys oppimiskäsityksestä liittyy mielestäni aika suoraan koulujen valtarakenteeseen. Siispä pedagogiset ratkaisut ja vuorovaikutuksen rakenteet määrittelevät aidon yhteisöllisyyden mahdollisuudet koulussa.

Kun koulujen yhteisöllisyyttä todella halutaan kehittää, merkitsee se syvällistä muutosta asenteissa, ajatuksissa ja käytännöissä. Miten koulujen yhteisöllisyyttä voidaan avata? Miten saadaan kaikki tuntemaan osallisuutta., myös opettamisessa ja oppimisessa.

Onneksi lopulta ihmiset tekevät ympäristöönsä toimintakulttuuria. Niinpä meillä on hyviä esimerkkejä paremmasta monisssa luokissa ja kokonaisissa kouluissa.