Varma kevään kouluaihe

 Arviointi.

Siitä on puhe joka kevät, eikä ihme. Ei varmaankaan ole vieläkään keksitty arviointijärjestelmää, joka olisi oikeudenmukainen ja kannustava kaikille. Ja vaikka keksittäisiinkin, niin olisi kyllä erittäin vaikeaa saada opettajat arvioimaan samalla tavalla, samoilla kriteereillä. Arviointi on vaikeaa ja tärkeää on se miten se tehdään.

Juuso Henrik Nieminen ja Laura Ketola kirjoittivat Hesarissa 23.5. -22 oppilaiden osallistamisen tärkeydestä: "Oppilaiden tulisi olla arvioinnin keskiössä" . Ihan oikein, mutta kirjoitus oli hiukan vajaa, toki tilakin on rajallinen. Arvioinnin keskuksessa  nimittäin on jo oppilas, ainakin jos opetussuunnitelman perusteet toteutuvat. Ihan toinen asia on että toteutuvatko...

Irmeli Halinen, joka Opetushallituksessa johti viimeisimmän Opetussuunnitelman perusteiden tekoa, on todennut, että koko OPSin perusajatus on, että oppilas on aktiivinen toimija. Näin on myös arvioinnin suhteen. Muutamia lainauksia arvioinnista (OPS luku 6) :

- Perusopetuslain mukaan arvoinnin tehtävä on ohjata ja kannustaa opiskelua sekä kehittää oppilaan edellytyksiä itsearviointiin. Oppilaan oppimista, työskentelyä ja käyttäytymistä tulee arvoida monipuolisesti. (oma huomio: siis toisin kuin usein luullaan, arvioinnin tehtävä ei ole jakaa oppilaita hyviin tai huonoihin, eikä edes jakaa jatko-opintoihin)

- Monipuolinen arviointi ja siihen perustuva ohjaavan palautteen antaminen ovat opettajien keskeisiä pedagogisia keinoja oppilaiden koko kehityksen ja oppimisen tukemiseen. (arviointi onkin siten keskeinen työkalu opettajan kasvatustehtävän onnistumiseen)

- Kouluissa kehitetään arviointikulttuuria, jonka keskeisiä piirteitä ovat: ...oppilaiden osallisuutta edistävä, keskusteleva ja vuorovaikutteinen toimintatapa...  arvioinnin monipuolisuus. (kuinka moni opettaja on ollut sopimassa oman koulunsa arviointikultuurista oppilaan osallistajana? tai jos on ollutkin, niin kuinka hyvin toteutui?)

- Suurin osa arvioinnista on opettajan ja oppilaiden välistä vuorovaikutusta..... Tämä luo edelletyksiä oppilaiden itsearvioinnin ja vertaisrvioinnin taitojen kehittymiselle perusopetuksen aikana. (tätähän ei vain ohjaavasti arvioida, että miten toteutuu tai missä rakenteissa voisi toteutua)

Kirjoittajat Nieminen ja Ketola eivät toimi opettajina peruskoulussa. Voi olla että Opetussuunnitelman perusteet eivät olleet tutut. Sillä tuo edellä lainattu teksi ja muukin sisältö vastaa täysin siihen kirjoittajien toiveeseen, että oppilaat pitää osallistaa arviointiin. Mutta he kyllä väittävät, että koulutuksen demokraattiset tavoitteet eivät toteudu arvioinnissa. Minusta on niin, että säädöksissä on kaikki hyvin, mutta se miten ohjeet ja velvoitteetkin koulussa toteutuvat opettajan valinnoilla kussakin koulun rakenteessa, on ihan toinen asia. 

Olisin toivonut että kirjoittajat olisivat ottaneet kantaa ongelman ytimeen. He kyllä toteavat opettajien laajan autonomian olevan hyvä mahdollisuus oppilaiden kuulemiseen. Kyllä, mutta toimii sen toisinkin päin. Opettajien työstä puuttuu melkein kokonaan valvonta ja onhan se hyvä asia monella tapaa. Arvionti on minusta eräs ilmeinen asia, joka ei yleensä toteudu siten kun laki ja perusteet kokonaisuudessaan määräävät. Saa olla eri mieltä, mutta 40 vuotta opettajana osoitti ainakin minulle asian olevan näin. Yhä suuremmissa kouluissa voi tapahtua jopa niin, että arvioinnista etäännytään yhä kauemmas oppilaan aktiivisesta ohjaamisesta ja arvioinnin käyttämisestä kasvatustavoitteiden toteuttamiseksi. Nimittäin pelkkä numero palautteena ei ole itsessään ohjaava tai vuorovaikutteinen arviointitapa. Rakenteet voivat olla iso este, vaikka opettaja haluaisikin ohjata, osallistaa ja olla vuorovaikutuksessa arvioinnissaan.

Varmasti monet opettajat kyllä ohjaavat (kasvattavat) oppilaitaan vuorovaikutteisen ja monipuolisen arvioinnin avulla. Ehkäpä jopa koulutetaan oppilaita antamaan vertaisarviointia, joka on minusta aivan mahtavan toimivaa. Ongelma vain on, että kaikki riippuu opettajasta, mikä hänen näkemyksensä ja mahdollisuutensa arvioinnin toteuttamisen suhteen on. Rehtori voisi kyllä vaikuttaa arviointikulttuurin kehittämiseen, mutta opettajat ovat vapaita taiteilijoita. Se on ollut minusta ihanaa, mutta tajuan kyllä että kääntöpuolella on kirjava toiminta. Se ei ole kaikille oppilaille tasapuolista. Tarvitaan tässäkin yhteisöllinen toimintapa. Vaikeaa, mutta ei mahdotonta.

Opettaja johtaa joukkojaan kannustaen ja luottaen

 Mitähän yhteistä on armeijalla ja koululla? Yllättävän paljon, havaitsin, kun luin HesarinVisio-osiosta 9.4. Maanpuolustuskorkeakoulun rehtorin, prikaatinkenraali Mika Kallionmaan haastattelun "Itseohjautuvat sotilaat". Kun luin tämän otsikon niin oikein hätkähdin: Miten ihmeessä armeijan tavoitteena on itseohjautuvuus, kun koulumaailmassa usein puhutaan, että se on mahdottomuus?- Ja eihän se tietenkään ole, vaikka vaativa tavoite onkin.

Mika Kalliomaa kertoi artikkelissa 1990-luvun lopulla alkaneen suuren muutoksen armeijan johtamisessa. Muutos ei ole ollut aivan helppo ja jatkuu.  Autoritaarisen käskyttämisen sijaan tavoitteena on, että sotilaat oppivan  joustavuutta ja oma-aloitteisuutta. Päätöksiä on osattava tehdä itsenäisesti yhä alempana. "Sodankäynnissäkin ovat nykyään käytössä tutkitut siviilijohtamisen opit. Se ei ole ihme: myös Puolustusvoimat ovat asiantuntijaorganisaatio. Sen johtajaoppien tuskin kannattaa poiketa merkittävästi siitä, miten asiantuntijaorganisaatiota nykyään johdetaan.- Muuallakin yhteiskunnassa on käyty "kovien" ja "pehmeiden" johtamisen mallien kamppailua." Vieläkö koulussa?

Puolustusvoimissa on otettu käyttöön kasvatustieteen tohtorin, eversti Vesa Nissisen 1990-luvulla kehittämä syväjohtamisen malli, jonka periaatteilla nuoria upseereja koulutetaan. "Teorian sijaan mallia voisi ehkä kuvailla johtajana kehittymisen työkaluksi ja valmennusohjelmaksi. Siinä omaa johtajuutta arvioidaan luottamuksen (siinä se taas tuli!) arvostuksen ja oppimisen käsitteiden kautta ja muilta kerätään jatkuvasti palautetta." Eikös tämä johtamisen käsitys sopisi hyvin opettajillekin? Minulla on käsitys, että turhan vähän opettajien koulutus tai täydennyskoulutuskaan käsittelevät opettajan kasvua johtajuudessa. Työ on kuitenkin mitä suurimmassa määrin johtamista.

Kyllähän koulun pedagogia on käytännössä siirtynyt paljon autoritaarisyydestä luottamukseen ja vuorovaikutukseen perustuvaan toimintaan. Koulussa, kuten kaikkialla yhteiskunnassa (demokraattisissa maissa)  organisaatiot ovat käyneet tai käymässä tätä muutosta läpi. Vallasta voi olla vaikea luopua ja oma epärvarmuus johtajana voi olla este yhteistyössä oppimiselle. Opettaja on oppilasryhmässä esimerkki, johtaja, joka kasvattaa omalla mallillaan, ja innostaa tai sitten ei. Opettajan tapa kannustaa moittimalla on varmaan suureksi osaksi jäänyt taakse. Itse sain kuulla sitä omalla koulupolulla ihan tarpeeksi. No, en toivon mukaan siihen sitten kovin usein sortunut. Mutta kyllä tämä kannattaa opettajankin soveltaen muistaa: "Kaikki tarpeeton huutaminen, järjetön käyttäytyminen ja kiusaaminen heikentävät kouutustulosta, kun taas oikeudenmukaisuus, arvostaminen ja luottamus vahvistavat sitä. Mikään ei edellytä sitä, että kouluttajat ovat v-maisiä. Se ei ole kovaa koulutusta, vaan tyhmää vuorovaikutusta." Niin totta!

On vielä sanottava, että Mika Kalliomaa tuo esille Ukrainan-Venäjän sodan. Siellä kaksi eri johtamistapaa ovat kohdanneet ja tulokset ovat näkyvissä. Kun meitä opetetaan rauhaan uskoen, niin kyllä silloinkin demokratiaa vaalitaan johtamalla ja opettamalla vuorovaikutuksessa, kannustaen ja innostaen. 

Kaikki liittyy kaikkeen. Kun opettaja valitsee työtapojaan ja ohjaa käyttäymistään työssään, on kyseessä melko iso valinta. Millaista tulevaisuutta haluan olla luomassa omalla toiminnallani?

Ja lopuksi aihetta sivuavat kukat (ihan itse kasvatettu äiti-vainaan kasveista) :

Työn iloa!

 Vappu, työn ja kukan päivä meni meillä vanhasta muistista hillitysti. Monet kuitenkin pääsivät juhlimaan kuten ennen vanhaan (jolloin kaikki oli paremmin, heh!) Mutta arki koittaa ja sitä myöten viikon kestävä opetusalan lakko .

Yhteistä asiaa. Muistan osallistuneeni opetusalan lakkoon nuorena opena vuonna 1984. Lakko kesti kuukauden ja olinpa minäkin lakkovahtina koululla. No, korotuksia tuli kyllä silloin. OAJ:n koulutuksessa kerrotiin että työnantajapuolelta kuittailtiin  sopimuksen allekirjoitustilanteessa että :" Tämä otetaan sitten takaisin". Ehkä otettiin ehkä ei, en osaa sanoa.

Nyt on vähän huono aika lakkoilla. Kunta-alalle on kuitenkin jäänyt harmitusta niin paljon, että ei ole ollut helppoa tehdä sopimuksia. Hoitajien sinänsä ymmärrettävä korotuspyyntö tuntuu aika kovalta, nimittäin veronmaksajathan julkisen alan palkat maksavat. OAJ:n ajaman sopimuksen yksityiskohtia on vaikea netistä löytää, mutta monivuotinen palkkaohjelma näyttää olevan kärjessä. Mikä on tavoiteltava korotusprosentti, sitä on vaikea kai yleisesti sanoa kun OAJ:ssa on niin paljon eri alojen opettajia ja erilaisia palkkoja.

Mutta, oli mulla asiaakin. Yhtä asiaa en millään pidä hyvänä. Perusteluksi paremmalle sopimukselle nousee usein opettajien ja OAJ:kin taholta työn raskaus. Opettajat uupuvat, opettajia ei enää hakeudu alalle tai he suunnittelevat alan vaihtoa... Varmasti on näinkin, mutta työssä uupuminen on työnohjausasia. Parempi palkka ei tee työtä kevyemmäksi.  Opettajan työ on vaativaa asiantuntijatyötä ja siihen on korkea koulutus. Opettajien työ vaikuttaa ihmisten ja yhteiskunnan hyvinvointiin sekä myös talouden kilpailukykyyn ja innovaatioiden syntyyn. SIINÄ on perusteita. EI kannata minusta uhriuttaa opettajien ammattikuntaa. Opettajan työ on vaativaa, mutta kiinnostavaa ja palkitsevaa. Opettaja on hyvin itsenäinen työssään Suomessa. Siksi työssä uupuminen johtuu paljon opettajan omista ratkaisuista sekä ehkä vielä enemmän työn organisoinnista. Myös koulutuksen pitäisi voida antaa eväitä käytännön työn hallintaan. Voi olla että joku on väärällä alallakin.

Muistan miettineeni tätä jo noin 15 vuotta sitten kun joku kysyi mitä teen. Sanoin että opetan. Kysyjä katsoi minua säälien: "Eikö se ole kauhean raskasta?" Olin hämilläni ja kerroin että rakastan työtäni. Silloin ajattelin että opettajat itse vaikuttavat tähän julkisuuskuvaan paljon. Opettajien pitää olla kasvatusoptimisteja, olla innostuneita ja hyvässä luottamussuhteessa oppilaisiin. Silloin asiat sujuvat.

Opettajan työn pitää olla hohdokasta sillä onhan se maailman mahtavin työ! Ymmärrän kyllä että voidaan pelätä kovan hehkutuksen seurauksia. Että jos työ on niin kivaa ja palkitsevaa, niin eihän siitä tarvitse maksaa... Oikeasti luulisin että työssään innostuneet opettajat nostavat yleistä opetus- ja kasvatustyön arvostusta. Ilon kautta tuloksiin! Innostunut yhteisö antaa paljon. Ja jos oppilaatkin innostuvat niin silloin päästään kaikkien kuohujen läpi hyviin tuloksiin!