Erkka edistää inhimillistä kasvua

Opettaja johtaa prosesseja. Hänellä on annettuja ja itse asetettuja tavoitteita ja suunnitelma niiden toteuttamiseen- ja tietenkin kyky arvioida omaa toimintaansa. Mutta toimintakulttuuria työyhteisössään hän ei voi yksin muuttaa, vaikka haluakin olisi. Siihen tarvitaan yhteistyötä, ja yhteisiä virikkeitä. Aika paljon on sitkeyttä oltava jos haluaa muuttaa jääkiekon toimintakulttuuria. Mutta ei se koulussakaan ole paljon helpompaa. Kulttuurilla on luonnostaan pyrkimys jatkua.

Opettaja on yhä enemmän oppimiseen ohjaava, oppijan oman motivaation edistäjä. Tästä löytyy yhteyttä urheiluun. Erkka Westerlund on tunnetuimpia jääkiekkovalmentajiamme ja taustaltaan myös liikunnan ope. Hän haluaa tuottaa muutosta jääkiekkokulttuuriin. Erkka on vuosikausia jaksanut muistuttaa, että urheilulla ei ole päämääränä vain menestys, vaan myös koko yhteiskunnan hyvinvoinnin edistäminen, ihmisten kasvun tukeminen. Tästä syntyy mielestäni yhteys kouluun: Jos koulutus valjastetaan vain taloudellisen kasvun palvelukseen ja urheilu tulosten (ja maineen) tekemiseen, niin ollaan hyvinvoinnin kannalta eksyksissä. Samoin toimintakulttuuri on sitten äkkiä sellaista, että ohjauksen/opetuksen kohteena olevan osallisuudella ei ole suurta merkitystä. Autoritaarinen ohjaus lähtee usein siitä, että ohjattavalla on välillinen arvo edistää omaa/yhteisön ulkoista menestystä. Omaa motivaatiota ei silloin välttämättä edistetä tai kysytä. Oletan että meidän oppimistulosten lievä mutta jatkuva alamäki on yhteydessä tähän. 



Erkka sanoo (HS 9.4.) LINKKI että ylhäältä johtamisen tilalle tarvitaan ihmisten välistä luottamusta ja yhteisen ymmärryksen luontia. "Tavoitteena on saada jokaisen ihmisen henkiset voimavarat käyttöön, eikä vain yritetä ulkopäin työntää ihmistä eteenpäin."  Kyllä sopii opettajallekin tämä lähtökohta hyvin! Yhä enemmän ajattelen, että opettajakunta ei saa unohtaa työnsä ylevyyttä. Opettaja on tekemässä tulevaisuutta paremmaksi. Se onnistuu vain kun ihmiset kasvavat entistä paremmin itsensä tunteviksi, oman elämänsä ohjaajiksi ja yhteistyöhön kykeneviksi. Opettaja on aina kunnollisen ihmisen malli työssään ja edustaa oppimisen iloa. Siinäpä mahtava tehtävä, sen opettamisen ohella!

Koen opettamisen ja valmentamisen olevan samanlaisten tavoitteiden äärellä. Ei tietenkään ole haitaksi jos menestystä ja hyviä mitattavia tuloksiakin tulee. Mutta molemmat ovat pohjimmiltaan kasvatustyötä. Ja sille on kyllä kysyntää, kun vähän katselee ympärilleen.

Jatkuvuutta vai vaihtuvuutta?

 Olen pohtinut taas kotiryhmiä/oppivia pienryhmiä. Suurin vaikeus opettajien vakuuttamisessa pitkäkestoisten pienryhmien eduista, on ollut vastaväite, että sitten syntyy kuppikuntia, jos oppilaat ovat liian kauan samassa ryhmässä. Kun kaikkien pitää tulla toimeen kaikkien kanssa...Tämä on kumman sitkeä myytti.

Jos hyväksytään että koulun ei ole lasten työpaikka vaan kasvuympäristö, niin voidaan tehdä ajatuskoe:
Haluatko ihmissuhteisiisi jatkuvaa vaihtuvuutta vai pysyvyyttä?

Turvallisuus on kavuympäristön tärkein vaatimus. Jos ei ole turvassa ei oppiminenkaan suju.  Kun koulu on kasvuympäristö, niin siellä lapsi (tai nuori, vaikka kaikki ovat peruskoulussa juridisesti lapsia) on koulussa paitsi oppimassa oppisisältöjä, niin myös oppimassa ihmisiksi olemista.. Hänen pitää oppia kaveritaitoja, yhteistyötaitoja ja oman toiminnan ohjausta, esimerkiksi. Vuorovaikutus rakentuu turvalliselle pysyvyydelle, sillä vähänkin vaativa vuorovaikutus perustuu mentalisaatiolle (LINKKI Duodecim), joka on kehittyvä ja opittavakin taito.

Mentalisaatiota on hyvin vaikea harjoittaa jos ympärillä on alati vaihtuvia ihmisiä. Silloin oppiminen alkaa aina alusta. Me aikuiset olemme rakentaneet nykylapsille ympäristön, jossa kehittyvään lapseen kohdistuu usein aivan liian suuri ihmissuhteiden paine. Silloin useimmat kohtaamiset muodostuvat merkityksettömiksi. Koulussa ei nykyoloissa kannata olla huolissaan siitä, että oppilaat kohtaavat liian harvoja ihmisiä. Sen sijaan pitäisi olla huolissaan siitä, onko kaikilla mahdollisuus saada hyviä ystäviä ja opetella vuorovaikutusta rauhallisessa, ennakoitavassa tilanteessa? 

Tähän liittyy oleellisena myös vaihtuvien aikuisten ongelma koulussa/luokissa. Usein opettajat puolustelevat monia opettajia luokassa sillä, että jos oppilas ei tule toimeen jonkun opettajan kanssa, niin löytyy ainakin sitten joku. Tämä ajatus ei kestä tarkempaa pohdiskelua...Opettajan tulisi voida solmia oppilaisiinsa luottamus- ja kiintymyssuhde jolle luonnollinen auktoriteetti perustuu. Ei pitäisi hyväksyä sitä, että tämmöisen tärkeän pedagogisen onnistumisen vastuu on oikeastaan oppilailla... Varmasti olisi kaikille paljon helpompaa jos ihmissuhdekuormaa voidaan vähentää sekä oppilailla että opettajillakin.

Lapset tapaavat joka tapauksessa joka päivä monia ihmisiä. Kohtaamisissa onnistuvat parhaiten he, joilla on hyvä sosiaalinen pääoma ja hyvät vuorovaikutustaidot, oikeastaan osana tuota pääomaa.

Tästä on tullut enenkin kirjoitettua, mutta kertaus ei liene pahasta. Kouluilla on tarvetta saada aikaa pedagogisille, kasvatusta pohtiville keskusteluilla. Ihan vaikka opintopiiri voisi olla kivakin. Yhteinen tiedon lisääminen ja keskustelu luo pohjan sille, että voidaan löytää omaan työyhteisöön sopivia kasvatusratkaisuja. Kasvatus on kuitenkin koulun päätehtävä. Jos joku on eri mieltä siitä niin kannattaa lukea Perusopetuslaki, tehtävä. Tieto vapauttaa :) 

Tapahtui se mitä ei voi tapahtua

 Tiistaina Vantaalla tapahtui se, jota kukaan ei toivoisi koulussa tapahtuvan. Koululainen ampui luokkatovereitaan kohtalokkain seurauksin. Tapahtuneelle ei voi enää mitään ja sen jäljet jäävät pysyviksi. Toivon voimia kaikille, joita tapaus on läheltä koskettanut. 

Vaikka kouluissa tehtäisiin ihan kaikki oppilaiden hyvinvoinnin hyväksi, aina voi tapahtua jotain mihin ei oltu varauduttu, eikä oltu nähty merkkejä. 
 

Surun läpi on yhteisön kuljettava. Elämä jatkuu, vaikka monilla pysyvästi muuttuneena. Kriisistä tulee kuitenkin voida oppia, ei ole muuta mahdollisuutta. On mietittävä mitä vielä voidaan tehdä, jotta kaikilla on koulussa hyvä ja turvallista olla. Pelkät puheet eivät vielä tee mitään. En lainkaan tiedä miten Vantaalla tai Viertolassa on toimittu, mutta omat ajatukset kulkevat käytännöllisten ratkaisujen suuntaisesti. Uutisista olen ymmärtänyt, että ampuja oli tammikuussa aloittanut uusi oppilas ja mahdollisesti kiusattu. Koulun henkilöstö ei kuitenkaan ollut havainnut mitään erityistä. Tästä tulee kaksi asiaa mieleen: Uuden oppilaan vastaanottokäytäntö ja luokan tilanteen seuranta.

Kun lapsi (tai nuori) muuttaa uuteen kouluun, on hän haavoittuvassa asemassa. Hän joutuu jättämään taakseen suuren osan suojaavasta sosiaalisesta pääomastaan eli kaverien verkoston. Kun yhteisöasemaa ei aluksi ole uudessa ryhmässä, on asema usein heikko, ellei uudella tulokkaalla ole todella hyvät sosiaaliset valmiudet ja vastaanottava luokka sosiaalisesti avoin. Aina ei niin ole. Siksi olisi tärkeää että kunnan/koulun tasolla on selvät toimintaohjeet siitä, miten uusi oppilas ja hänen perheensä otetaan vastaan. Tärkeintä on tukea uuden oppilaan mahdollisuuksia saada turvallinen asema uudessa yhteisössään. Tämän voi varmistaa eri tavoin. 

Omat ratkaisut: Jos luokka on rakenteistettu noin neljän hengen kotiryhmiin, voidaan uudelle oppilaalle osoittaa heti paikka ja pienryhmä jolla on tehtävänä ottaa vastaan. Yleensä tämä toimii kokemuksieni mukaan hyvin, opettajan ohjauksessa toki. Ellei kotiryhmiä ole, uudelle oppilaalle nimetään luokasta kaksi tukihenkilöä. Näiden on hyvä olla sellaisia oppilaita, joilla on vahva yhteisöasema, he tuovat silloin turvaa uudelle oppilaalle. Kaikissa ratkaisuissa luokan valvoja seuraa tilannetta olemalla säännöllisesti yhteydessä uuden oppilaan perheeseen ja käymällä ohjauskeskusteluja uuden oppilaan ja hänen tukiryhmänsä kanssa. Näin toimitaan riittävän kauan. Uuden oppilaan sijoittumista uuteen ryhmäänsä pitää tukea ja seurata. Usein tässä on paljon koulu- ja opettajakohtaista kirjavuutta ja toisinaan jopa (tahattomana toki) sosiaalisen heitteillejätön tuntua, ikävä kyllä. Koululle on annattu tehtävä tasoittaa sosiaalista pääomaa, kuten tiedetään. Toivon että uusien oppilaiden vastaanotosta laaditaan kaikissa kouluissa yhteiset hyvin toimivat käytännöt.

Toinen asia on tämä tietäminen. Kovin usein aikuiset eivät tiedä ajoissa huonosta sosiaalisen tilanteen kehityksestä. Siihen olisi kyllä keinoja. Itse olen jo kymmenen vuotta sitten ollut mukana kehittämässä helppoa hyvinvointikyselyä joka toimii alustalla classpirit.fi . Alusta on ollut ilmaisena käytettävissä, mutta jostain syystä opettajat eivät ole ottaneet laajasti käytäntöön tämän kyselyn ajatusta. Kyseessä on hyvin yksinkertainen anonyymi kysely, jonka avulla luokan valvoja voi saada vaikka viikottain  "sisäpiirin" tietoa ryhmästään, toivottavasti ennen kuin tilanne on paha. Lohjalla ainakin näyttää nyt olevan laajasti käytössä oma luokkahenki kyselymalli. (LINKKI) Liian usein voimaroja suunnataan jälkiseurauksiin, mutta ennaltaehkäisyssä tärkeää on saada tietoa suoraan oppilailta. Usein tietoa ei saa, koska oppilaat pelkäävät kantelijan mainetta. Kun verkossa tehtävässä kyselyssä ei jää tietoja vastaajasta, on paljon helpompaa vastailla rehellisesti. 

Kouluilla on kuitenkin toiveikkaasti tulevaisuuteen katsova tehtävä. 

Pienryhmille tuli näkyvyyttä

 Melkein nolotti. Keskiviikkona tuttu viestitti, että sun nimi on muuten metron ja ratikkapysäkkien valotauluissa. Mitä ihmettä! 

Edellisessä kirjoituksessa kerroin kuinka Matti Rimpelän kanssa kirjoitimme Hesariin takarivin oppilaista ja siitä, että heitä ei olisi jos käytetään pienryhmärakennetta. Pienten sattumusten takia toimittaja Elina Nissinen soitti ja kyseli miten se pienryhmärakenne luokassa toimii. Minähän vastailin ja juteltiin varmaan puoli tuntia. Luulin että olen lähinnä yksi haastateltava jossain jutussa. Noh, keskiviikkona huomasin olevani kokosivun jutussa ainoa haastateltava. Olisihan toki löytynyt muitakin kertomaan kertomaan luokkien sosiaalisen rakenteen ohjaamisesta. Kerroin kyllä että en minä ole tätä pienryhmärakennetta keksinyt, mutta Haapaniemen metodia lehdessä kuvaillaan... Noh ei siinä mitään, olen saanut vuosien ajan, myös hyvän työtoverin avulla, kehiteltyä monia toimivia mausteita pienryhmien voimavaroiksi. Onneksi en enää ole töissä. Olisi voinut olla hankalaa, sillä opettajat eivät yleensä tykkää kun työkaveri on olevinaan muita parempi...Ehkäpä muissakin ammattikunnissa kateus nousee nopeasti ryhmässä esiin. Mutta se ei saisi olla esteenä hyvien ja koeteltujen käytäntöjen jakamisessa. Yhdessä oppii enemmän.

Mutta olihan artikkeli onnistunut, tärkeällä asialla ja tunnustan ajatukset omikseni. Artikkelin otsikko oli : Opettaja esittelee keinon torjua takapulpettien kouluvihaa. LINKKI  No esittely on ihan hyvä ilmaisu, koska enhän minä ole pienryhmiä keksinyt, ehkä osaan pitkäkestoisuutta kuitenkin perustella, teoriassa ja käytännössä. 

Oli kiinnostavaa seurata somekanavien vilkasta keskustelua asiasta. Yllättävän asiallisia oltiin, mutta huomasin, että peruskäsiteet olivat välillä kadoksissa ja myös se, miksi pitkäkestoista ryhmää tarvitaan.

Osa ymmärsi, että pienryhmä tarkoittaa erityisluokkaa tai pienempiä luokkia. Yleinen huoli oli, että oppilaat eiväthän osaa valita itselleen työparia tai ryhmää ja että kaikkienhan pitää olla kaikkien kanssa. No siihen on monta tietä. Sitkeässä on käsitys, että ryhmiä pitää koko ajan vaihtaa. Siitä seuraa, että ryhmä ei ehdi kehittyä parhaaseen versioonsa ja monilla ei ole luotettavaa ystävää, merkitsevää suhdetta yhteenkään luokassaan. Luottamussuhteiden rakentuminen kun ottaa aikaansa. Silloin ei ole turvallinen olo. Samasta syystä opettajien ei pitäisi vaihtua luokassa koko ajan.

Olemme kotona jatkuvasti ihmetelleet, miten vähän luokan sosiaaliseen rakenteeseen tai oppilaiden sosiaaliseen pääomaan kiinnitetään  huomiota. Kun ei tiedä mitä ei tiedä, ei pienryhmien suunnitelmalliselle tukemiselle löydy tarpeeksi laajalla rintamalla tukea.  Hyvä, että nyt on ollut keskustelua, painetta on siihen, että yhä suurempien koulujen ja oppilaiden lisääntyvän eriarvoisuuden pulmiin pitää puuttua. Lapset eivät ole vääränlaisia, heidän perustarpeisiinsa pitää vastata, ennen kuin pidetään oppilaita levottomina ja keskittymättöminä. Nyt näyttää, että myös sosiaalisen pääoman puutteen takia oppilaat saavat kyllä erityistukea- mutta samalla heidät usein eristetään ryhmästään. 

On opettajia, kouluja ja kuntiakin (ainakin Kerava) joiden pyrkimyksenä on ollut rakenteistaa luokkia suurryhmästä turvallisempiin pienryhmiin. Oppilaiden sosiaaliset tarpeet ja koulutuksen kasvatus- ja sivistystarpeet on yhdistettävissä. Oikeastaan, jos haluamme, että meillä on  maailman parasta koulu ja onnellisin kansakunta (tai vaikka lähes parhaat) niin koulua lasten kasvuympäristönä on rakennettava tutkimuksiin perustuen ja suunnitelmallisen toiminnan avulla. Sitä odotellessa.

Takarivi voisi jäädä historiaan

 Hesari on ansiokkaasti ottanut taas osaa koulukeskusteluun. Leea Lakan väitöskirjatutkimus takarivin oppilaista sai paljonkin tilaa (linkki artikkeliin) ja (linkki pääkirjoitukseen)

Tutkimus kuvaili tilannetta jonka kaikki tunnemme, eikä ottanut kantaa siihen, mitä voidaan tehdä. Uutisoinnissa onkin nykyään minusta vallalla käytäntö että huolenaiheita nostetaan esiin, mutta ei niiden ratkaisua. Sehän on vähemmän dramaattista, kai...

No, takarivin oppilaat (usein kai poikia) ovat kovin tärkeä aihe, se liittyy koulun tehtävään tuottaa tasa-arvoa. Yhä suuremmissa kouluissa ja yhä vähemmän jatkuvuutta tarjoavassa kasvuympäristössä osa oppilaista on eksyksissä- ja pahimmillaan sosiaalisesti heitteillä. Näemme, miten sosiaalinen pääoma on lähtenyt jakautumaan ja jakamaan oppilaita, aivan kuin suurten kaupunkien asuinalueet ovat jakautumassa. Koulussa voidaan parantaa tilannetta.

Perinteisesti luokkien sosiaaliseen rakenteeseen ei ole puututtu suunnitelmallisesti tai ainakaan pitkäjänteisesti. Tuntuu, kun keskustelua seuraa, että ryhmädynamiikka ja ryhmän prosessit eivät ole kovin tuttuja opettajille, tai jos ovatkin, se ei vaikuta laajasti opetusjärjestelyihin. Miksiköhän on näin? Koulussa kuitenkin opetetaan pääasiassa ryhmiä.

Kirjoitimme Matti Rimpelän kanssa Hesariin takarivin oppilaista ja pienryhmistä. Se julkaistiin tänään, kiitos siitä toimitukselle! LINKKI

Julkaisen kirjoituksen kokonaan tässä, jos kirjoitus jää maksumuurin taakse. 

Pitkäkestoiset ohjatut pienryhmät jättäisivät takarivin oppilaat historiaan

Viime päivinä on medioissa jälleen keskusteltu oppilaiden taustan sosioekonomisen taustan, asuinalueen ja koulun vaikutuksesta koulumenestykseen. Peruskouluun siirryttäessä tavoitteena oli häivyttää koulutuksesta sääty-yhteiskunnan jäänteet. Onko tämä tavoite unohtumassa?

Leea Lakka on väitöskirjassaan (HS 10.3.) nostanut näkyviin takarivin oppilaat, jotka luokassa muodostavat kiinteän ryhmän ja sijoittuvat mahdollisimman kauas opettajista, eivät kiinnity kouluun ja haastavat opettajia. Ilmiö ei ole uusi. Muistamme sen jo vuosikymmenien takaa omista kouluistamme. Miksi se saa jatkua?

Taas kerran vaaditaan koululta oppimaan pakottamista ja tiukempaa vaatimista. Näin ei puututa takarivi- ilmiön syihin. Lapset elävät peruskoulussa omaa sosiaalista elämäänsä, virallisesti luokissa ja todellisuudessa pienryhmissä. Takarivin oppilaat ovat väistämätön seuraus, kun koulun virallinen rakenne perustuu suuriin ryhmiin. Luokka jakautuu samanmielisten klikkeihin, jotka elävät omaa elämäänsä oppitunneilla ja niiden väliajoilla.

Jo pitkään on ollut koulun sisäiselle sosiaaliselle rakenteelle ratkaisuja, joilla tasoitetaan oppilaiden eroja. Heikosti kouluun kiinnittyvälle on ratkaisevan tärkeää, että hän kokee saavansa koulun aikuisilta kannustavaa tukea ja että hän ei ajaudu tiukasti kiinnipitävään samanmielisten joukkoon. Oppilaista voidaan muodostaa pitkäkestoisia, ohjattuja pienryhmiä, joiden koko kasvaa sen mukaan kuin sosiaaliset taidot vahvistuvat. Esimerkiksi Keravalla luokkien sosiaalista rakennetta pyritään ohjaamaan pienryhmien avulla.

”Takarivin oppilaiden” ryhmä ei kasvata hyvään elämään eikä yhteiskuntaa rakentavaan aktiiviseen kansalaisuuteen. Se syventää kaupungeissa alueellista eriarvoisuutta. Ilmiöön on yritetty puuttua.

Koulu ei voi estää muuttoon perustuvaa koulushoppailua, jossa hyvin koulutetut perheet muuttavat haluttujen koulujen lähelle. Mutta koulu voi uudistaa sisäistä sosiaalista rakennettaan muodostamalla oppilaista pitkäkestoisia ohjattuja pienryhmiä.

Ystävät, hyvä vertaistuki auttaa pitkälle myös koulussa.

Rauno Haapaniemi tietokirjailija, opettaja               Matti Rimpelä, emeritusprofessori

Kuva oppilasryhmän vierailusta Sipoon koulumuseossa.  Muisteltiin vanhaa koulua, jossa kaikki ei ollut paremmin, mutta jotain voi myös siirtää nykypäivään.

Koulutuksen tehtävä (osa 2)

 Kyllähän koulutuksen tahtävästä pitää käydä jatkuvasti julkista keskustelua. Varmaankin aina ovat nämä kaksi eli talous ja toisaalta hyvän elämän perusteet olleet koulutuskentällä puntarissa. Kumman ehdoilla koulutusta järjestetään? Meillä, demokraattisessa maassa, on onneksi perusopetuslaki ja opetussuunnitelma pohjana koulutuksen järjestämiselle. Tavoitteena on aina ollut ollut ensisijassa kansalaisten oikeus kasvaa täyteen mittaansa ja elää mahdollisimman hyvää elämää. Samalla tietenkin on tärkeää, että koulutus tuottaa kansalaisia, jotka osalistuvat hyvinvointimme ylläpitoon ja edelleen kehittämiseen.

Viimeksi (kts. edellinen kirjoitus) kommentoin Martti Hetemäen ja Vesa Vihriälän kirjoitusta Hesarissa joka edusti pitkälti koulutuksen ja talouden kasvun yhteyden korostamista. Kirjoitusta kommentoivat minua viisaammatkin. Koulutuksen tutkimuslaitoksen professori Hannu L. Heikkinen Jyväskylän yliopistosta sai Hesariin kokonaisen sivun kirjoitukselleen "Koulutuksessa pitää kysyä, mitä on hyvä elämä" (linkki)

Olin hyvin iloinen tästä kirjoituksesta. On ensiarvoisen tärkeää, että tutkijat osallistuvat arvokeskusteluun, etenkin kun arvoista on kysymys. Heikkinen kirjoittaa: "Suomessa julkinen keskustelu näyttää kuitenkin edelleen kiertyvän kilpailukyvyn ja talouskasvun ympärille. Ja metsästävän syyllisiä Pisa-romahdukseen.

Kotimaiseen keskusteluun tarvittaisiin vähemmän talouselämän edustajia ja enemmän niitä, jotka osaavat esittää kysymyksiä koulutuksen perimmäisistä tarkoituksista. .... On kysyttävä edelleen tuota yksinkertaiselta näyttävää kysymystä. Mitä varten koulua käydään?"

On todella ihanaa lukea tämmöistä! Opettajien pitäisi joka lukuvuoden alussa voida käydä pohdiskelevaa keskustelua työstään ja sen tavoitteista. Kun itse ottaa haltuun opettajan työn ylevän tehtävän, antaa se varmasti motivaatiota ja iloa työhön.

Jos oli Heikkisen kirjoitus tiedemaailmassa rohkea, niin kyllä parin päivän päästä Hesarin mielipidesivulla Laura Ketonen, Jukka Rantala ja Juhani Rautapuro antoivat Hetemäen ja Viheriälän lähes kuulla kunniansa kirjoituksessaan Koulutuksen tehtävä ei ole tuottaa vain työvoimaa.  (linkki) Harvinaista tutkijamaailmassa, että kollegat syyttävät avoimesti toisia tutkijoita epätieteellisyydestä. Kirjoittajat olivat sitä mieltä, että Hetemäen ja Viheriälän kirjoitus oli mielipide, jossa uudistusehdotukset eivät perustuneet tutkimuksiin: Koulutuksen tutkijoina pidämme kuitenkin ongelmallisena sitä, että talouden asiantuntijat esittävät kevyin perustein toimenpiteitä, jotka ovat tutkimustiedon valossa kyseenlaisia (Viitattiin mm. ehdotukseen peruskouluvaiheen päättökokeesta). Melkoisen kylmää kyytiä, mutta hyvä, että asia tuli selväksi. Ja olen ihan samaa mieltä. Koulutus luo sivistystä ja sen mukana sitten syntyy myös taloudellista hyvinvointia. Järjestyksen pitää olla tämä, muuten ollaan huonoilla teillä.

Opettajan työ on tärkeää juuri sen laajan vaikutuksen takia. Uskon, että tieto oman työn merkityksellisyydestä voi lisätä työssä viihtymistä paljonkin. Opettaja kasvattaa, sivistää ja opettaa, onhan se mielettömän arvokas tehtävä.

Koulutus ei tuota vain työntekijöitä

 Pari päivää sitten työelämäprofessori Martti Hetemäki ja tutkija Vesa Vihriälä (molemmat Helsingin yliopistosta) kirjoittivat Hesarin Vieraskynäpalstalla: Suomalaista koulutusta on uudistettava perusteellisesti. (linkki) Otsikosta eniten samaa mieltä, tavoitteista ja keinoista en ihan niinkään....Sillä asia on monitasoinen.

Kirjoituksessa vaadittiin korkeakoulutuksen lisäämistä ja ammatillisen koulutuksen vähentämistä. Toisaalta todettiin, että massiivinen maahanmuutto ei ole ratkaisu koulutusongelmiin. Käsittääkseni suurin osaajapula meillä on toisen asteen koulutuksesta tulevista rakennus- , kuljetus-, ja hoitoalat vaikka mainitakseni. Kyllähän osaajia tarvitaan joka paikassa. Kirjoituksessa on ilmeisesti oletuksena että korkeakoulutuksen lisääminen tuottaa paremman elintason ja kansantuotteen. Voi olla, mutta ei kai se ihan noin suoraviivaista ole?

No, enpä ole kansantalouden asiantuntija, joten siirryn kirjoituksen siihen osaan jossa puhutaan PISA-tuloksista ja peruskoulutuksen oppimistulosten parantamisesta. Kirjoittajat peräävät parempia kognitiivisia taitoja. Sosiaalinen pääoma eli koulun kasvatustehtävä loistaa poissaolollaan, harmillisesti. Näin käy yleensä, kun koulutus nähdään panostuksena työelämän tuottavuuteen ja oppilaat lähinnä työelämää palvelevina tuottavina työntekijöinä. Mutta kun meillä kaikilla on muutakin elämää ja kansalaisuuteen kasvu on ehkä tärkein rasti, joka pitää hoitaa koulussa ensin.

Keinot. Kirjoittajat ehdottavat perusopetuksen tulosten parantamiseksi seuraavaa: "Ilmeisiä halpoja keinoja ovat erilaisen opettajia rasittavan raportoinnin vähentäminen ja oppimisrauhan lisääntyminen esimerkiksi rajoittamalla kännyköiden käyttöä ja selkeyttämällä opettajien kurinpitovaltaa." Lisäksi kirjoitajat ehdottavat päättökokeita yhdeksäsluokkalaisille.- Korkeasti koulutetut kirjoittajat uskovat ilmeisesti, että ulkoista kontrollia lisäämällä oppimistulokset parantuvat... Toki sitäkin tarvitaan, jotta päästään alkuun, mutta korkeampaa oppimista ei tapahdu ilman sisäistä motivaatiota ja oman toiminnan ohjausta. Lisäksi kouluun kiinnittyminen on laskenut ja olemme rakentaneet yhä suurempia kouluja tehdäksemme kiinnittymisen vaikeaksi. Kallisarvoinen luottamus kouluyhteisöissä on heikentynyt, monesta syystä, esimerkiksi pysyvyyttä ei ole tarpeeksi. Meillä on muitakin rakenteellisia ongelmia perusopetuksessa, joihin tulisi voida puuttua. Jos niitä ongelmia ei ratkota, ei pelkkä kurin lisääminen auta. Enkä ole todellakaan järjestyksen vihollinen, sillä järjestys on kasvattajan alkupolku.

Perusopetuksen tehtävä on valmistaa tulevaan. Silloin pitäisi huolehtia että kasvatus onnistuu: Omien kykyjen tunteminen, oman toiminnan ohjaaminen, reflektointikyky itsen ja ympäristön suhteen, yhteistoimintataidot ja hyvä sosiaalinen pääoma. Sisäisen motivaation ylläpito. Nämähän ratkaisevat kumminkin miten sijoittuu jatko-opiskelussa ja elämässä yleensä. Perusopetus voi tasoittaa tietä.

Pisa -tulosten heikkeneminen johtuu ymmärtäkseni laajasti poikien keskiarvon putoamisesta, meillä on myös heikot tulokset maahanmuuttajien ja heidän lastensakin keskuudessa, lisäksi alueellinen eriarvoisuus on lisääntynyt. Näitä ei kännykkäkielloilla tasoiteta. 

Jos vain haetaan oppimistuloksia, niin päädymme siihen, että oppilaat ovat vääränlaisia ja kännyköistä johtuu loput. Kuitenkin haastavassa kasvuympäristössä kasvattaminen on yhä vaikeampaa ja opettajien pitäisi saada siihen aikaa ja ohjausta. Kasvatus pitää tuoda kouluun takaisin keskiöön.

Vapaus ja rajat

 Olin tiistaina Kallion kirjastossa kiintoisan kirjan julkkareissa. Paikka on minulle aina matka nuoruuteeni, koska tuossa kirjastossa vietin paljon aikaa ja luin kirjoja jatkuvasti, koulukirjoja en juurikaan. No, niinkin voi oppia.

Mutta asiaan; Jarno Paalasmaa on tutkiva rehtori joka kirjoittaa kasvatusaiheista. Hänen uusin kirjansa Vapaus ja rajat, kaverivanhemmuudesta kasvattajaksi (2024) liikkuu kasvattajalle keskeisellä alueella.

Kirjassa on kolme osaa: ensimmäinen osa käsittelee kaverivanhemmuutta ja sen ilmenemistä, toinen osa kaverivanhemmuuden näkymistä kouluissa ja viimeinen osa tarjoaa tiivistettynä vapauden filosofian perusteita kasvattajan näkökulmasta. Rakenne on tiivis ja kirja on lukijalle ystävällinen. On varmaan hyvä ratkaisu kertoa ensin käytännön ilmiö ja lopuksi taustoittaa teoriaa sen takana. 

Kyllähän ilmiö on kaikille vanhemmille (ja usein opettajille myös) tuttu. On niin helppo antaa periksi jos on kiire tai ei jaksa kieltää, perustella, ohjata tavoitteellisesti.  Paalasmaa luettelee kaverivanhemmuuden merkkejä: luovutetaan päätöksenteko lapselle, kysellään mielipidettä kaikesta, ollaan mieliksi lapselle, kierretään epämukavat tilanteet, annetaan aina periksi. Isänä olen varmasti syyllistynyt joskus kaikkeen tähän, kyse on siitä ovatko nämä vallitsevia tapoja kohdata lapsi.

On olemassa myös kaveriopettajia. Muistan kun opetusharjoittelussa ohjaava opettajani sanoi: "Ei sun tarvitse olla oppilaiden kaveri". Vähän loukkaannuin, koska en ymmärtänyt mitä tarkoitettiin.  Kun en halunut olla diktaattoriope, joita olin toki kouluaikanani nähnyt, en ymmärtänyt vielä kasvattajan vastuuta tunnistaa vapaus ja rajat eri tilanteissa.

Paalasmaa muistuttaa, että kasvattajan tulee tunnistaa ikäkausien sisältämät reunaehdot. Lasta ei pidä asettaa tilanteeseen, jossa hän päättää jostain, mistä hän ei osaa vielä päättää. Silloin voidaan puhua jo heitteillejätöstä ja seurauksena voi olla pahojakin ongelmia ihmisyyteen ja kansalaisuuteen kasvamisessa. ( Ikäkausien tunnistamiseen liittyy muuten poikien heikomman koulumenestyksen ongelma. Syntymävuoden mukaan kootuissa ryhmissä pojat ovat usein kehitysiässään tyttöjä jäljessä, ja ovat siksi huonommassa asemassa.)

Olemme niin yksilökeskeisen kulttuurin keskellä, että kasvatus ja rajojen asettaminen ymmärretään helposti yksilön vapauden rajoittamiseksi. Siitä ei voi olla kyse. Oikeastaan asia on joskus ihan päinvastoin. Viime päivinä on uutisissa ollut puhetta siitä, että poliisi toivoo alle 15-vuotiaiden vangitsemisoikeutta. Tämä siksi, että heitä voidaan paremmin suojella omilta huonoilta valinnoiltaan ja rikosten jatkumiselta. 

On selvää, että kun autoritäärinen kasvatusote on pitkälti kadonnut, saavat opettajat kouluunsa yhä useammanlaisen kasvatuksen saaneita lapsia, ja onhan se rikkauttakin. Yhdessä ääripäässä ovat lapset, joita ei ole lainkaan rajoitettu ja joiden mielihaluja on jatkuvasti toteutettu. Joka tapauksessa yhä useampi lapsi elää pienperheessä, jossa omasta mukavuudesta ei useinkaan tarvitse tinkiä. Yleisen hyvän käsitys ja oma osuus sen saavuttamisessa on usein hämärä. Sosiaalinen pääoma ei ole kertynyt sosiaalisten taitojen osalta.

Opettajalle tämä tarkoittaa, että yhtenäinen kohtelu ei ole yleensä mahdollista oppilaiden yksilöllisessä kohtaamisessa. Ryhmän dynamiikka tuottaa usein yhtenäisempiä ilmiöitä, joiden ohjaamisessa voi noudattaa pitkälti samoja tai samansuuntaisia ratkaisuja. Siksi pitkäkestoinen pienryhmärakenne luokissa mahdollistaa helpommin ohjattavan ja ohjautuvan rakenteen opetusryhmiin. Jos luokka on jäsentymätön suurryhmä, on se luonteeltaan arvaamaton ja käytännössä ohjattavissa lähinnä kontrollin (opettajan ulkoisen hallinnan avulla). Silloin kasvatustehtävä ei etene.

Koulussa kasvatus etenee ihannetapauksessa rajoista kohti vapautta. Tavoitteena on oman toimintansa ohjaaja, itseohjautuva ihminen. Väistämättä mieleen nousee taas Auli Toomin opettajien opetusotteen jako kolmeen: kontrolli-suostuttelu-luottamus. Olisi hyvä, jos opettaja tunnistaa ja hallitsee joustavasti nämä kolme erilaista oman toiminnan perustetta. Tavoitteena kasvattajalla on varmaankin koko ajan siirtyä kohti luottamukseen rakentuvaa ohjausta. Silloin vapautuu myös aikaa ja intoa oppimiseen ja opettamiseen.

 Kiitos Jarnolle tärkeästä kirjasta, joka on myös kodin ja koulun yhteistyön kannalta tarpeellinen!

 

Hyviä tuloksia

 Kaiken Pisa-masennuksen keskellä on kiva lukea menestystarinoita. Niitä varmaan on paljonkin ja media saisi niitä tuoda esiin. Välillä näyttääkin, että huono uutinen on helpommin myytävissä mediassa, nimittäin.

No, osuipa silmiin TAVOITA-malli, jota on kehitetty Tyrnävällä Kuulammen koululla. Mallin vetovoima perustunee pitkälti oppilaiden osallistamiseen, oman oppimisen haltuunottoon. Koulun oppilaat ovat kaikilla osa-alueilla merkittävästi Suomen keskiarvon yläpuolella. Kiinnostavaa on myös että tytöt ja pojat ovat yhtä hyviä. 

TAVOITA-mallissa näyttää olevan ytimessä oppilaan itse asettamat tavoitteet. Lisäksi opetusta yksilöitetään osittain digioppimisympäristöissä. Äidinkielessä ja matematiikassa käytetään näitä oppilaiden valitsemia joustavia tavoiteryhmiä. Oppilas voi valita tavoitetasonsa, jota tarkastellaan jaksottain. Voi olettaa että itse valittu tavoitetaso sitouttaa ja motivoi oppilasta. Omassa ryhmässä on enemmän tasaisuutta, ja varmaan keskinäistä tukea. "Tulokset ovat lupaavia ja oppilaat kiittelevät mallia sekä toivovat sille jatkoa". Itsekin käytin aikoinaan matematiikassa kolmen tason tavoiteryhmiä kokeisiin valmistautuessa. Hyvin toimi. Kun itsearviointi kehittyy, niin koulu vastaa odotuksia ja oppilaalle kehityy tunne, että hän vaikuttaa omaan oppimiseensa. Aika usein nimittäin oppilailla on melko heikosti kehittynyt itsereflektointikyky, jos sitä ei ole opetetettu eikä harjoiteltu. Linkissä uutisia hankkeesta (Linkki) 

Yhteisöllisyyden näkökulmasta voisi ajatella, että ryhmien koostumus vaihtelee eri oppiaineissa liikaa. Tärkeää voi kuitenkin olla, että ryhmä on luultavasti turvallisempi kuin sellainen, jossa erot oppimisessa ovat suuret. Ei tarvitse erottua huonoimpana. Rentous lisääntyy kun ei näe itseään muita kehnompana oppijana. Luulisin, että tämä kokemus voidaan tavoitteen perusteella rakentuviin ryhmiin hyvinkin saada. Silloin oppiminen on helpompaa ja motivaatio säilyy. Tärkeintä on kuitenkin parhaan tai parhaiden kavereiden tuki ja sitä tämä malli ei estä.

Pitkälti tämän oppimismallin perusteella koulu saavutti huippupisteet Pisa-testissä: "Tyrnävän Kuulammen koulu sijoittuu korkeimpaan kansalliseen neljännekseen jokaisessa PISA 2022-tutkimuksen kategoriassa: matematiikassa, lulutaidossa ja luonnontieteissä" (Rantalakeus-lehti 26.1.2024) 

Vanhana digipedagogina kiinnosti myös tämä vs. sivistysjohtajan Teija Eskolan lausunto: "Koulumaailman nykyhaasteista puhuttaessa kritiikki kohdistuu usein virheellisesti digitaalisuuteen ja työkaluihin, kun pitäisi puhua siitä, miten näitä työkaluja voitaisiin hyödyntää paremmin. Meillä digiopetuksesta on erittäin positiivisia kokemuksia."  Tästä samaa mieltä. 

Meillä saatettiin tehdä 2000-luvun alussa se virhe, että koulujen laite- ja infrahankintoja tuettiin voimakkaasti. Opettajien koulutus jäi liian vähälle, jolloin opetus jatkui usein samanlaisena vaikka oppimisympäristö osin uudistui. Nyt ollaan tilanteessa, jossa kännykät ja digimaailma nähdään oppimisen vihollisena, vaikka ne voisivat myös  olla hyvinkin oppimista edistäviä.

Kun nettiä selaa, niin Kuulammen koululla näkyy olevan muitakin, yhteisöllisyyttä edistäviä tapahtumia ja hankkeita. Onpa opettajilla ja oppilailla mukava koulu! Varmasti kodeissakin tykätään.

Entäpä jos?

 Kyllä niin ilahduin kun luin Anna Peltolan kirjoituksen Uuden Suomen blogit osastolla: Entä jos PISA-tulokset kertovatkin kasvatuksesta?  (LINKKI) Niin, koulun tehtävä on Peruskoululain mukaan kasvattaa ja opettaa, miksi mitataan yleensä vain opetuksen tuloksia? Ei oikeastaan ollenkaan puhuta tai arvioida sitä, miten koulu onnistuu kasvattamaan uusia kansalaisia. No se onkin vaikeampaa kuin erilaisten ainesisältöjen osaamismittauksien teko.

 Peltola kirjoittaa: "PISA-tuloksissa painottuu oppimisen näkökulma,. Nuori nähdään (epäonnistuneen) suomalaisen koulun tuottamana PISA-robottina. Oppimista ei ole tapahtunut toivotulla tavalla. On mm. luettu ja laskettu väärin. Koulussa ei ole ollut enää tarpeeksi aikaa eikä resursseja opettaa tehokkaasti.  Mutta entäpä jos ei olekaan kyse oppimisesta ja opettamisesta? Entäpä jos kyse onkin kasvusta ja kasvattamisesta!"  No kyllä on hyvä kysymys!

Peltola jatkaa muistuttaen, että luokanopettajat ovat kasvatustieteen maistereita (eikä se ole sattumaa!) Hän huomauttaa, että peruskoulussa aika ajoin nostaa päätään luokanopettajien ja aineopettajien vastakkainasettelu. Heikentyneitä Pisa-tuloksia voidaan selittää luokanopettajien heikomman aineenhallinnan syyksi. Väärin: "Kasvatustieteen ja sen myötä ihmisen kasvun ja kasvatuksen asemaa kaiken oppimisen perustana soisin korostettavan enemmän. Oppimisessa ja opettamisessa on aina kyse myös kasvamisesta ja kasvattamisesta." Siksi koulussa tarvitaan kasvatustieteeseen erikoistuneita maistereita eli luokanopettajia. 

On välillä turhauttavaa seurata koulukeskustelua ja sitä, miten Pisa-tuloksia pitää nostaa. Halutaan lisää opetusta, pienempiä rymiä ja lisää eritysihenkilökuntaa yms. Sekin auttaa, mutta pitää katsoa miten koulun rakenne tukee lasten kokonaisvaltaista kasvua ja heidän sosiaalisen pääomansa riittävää kertymistä? -Miksi muuten meidän pitäisi olla maailman parhaita näissä mittauksissa, jotka eivät kerro koulusta yhteisön laadusta kovinkaan paljon? Viittaan edelliseen kirjoitukseeni. Kun koulun on lapsen tärkein kasvuympäristö kodin jälkeen (joskus jopa tärkein) niin koulun kasvatuskulttuurilla on todella suuri merkitys.
Toistan aiemmin sanottua: Koulussa ilmenevät ongelmat johtuvat pitkälti aikuisten ehdoilla syntyneistä rakenteista ja opetuspainotteisesta ja kasvatusta syrjään työntävästä opetuksen ohjauksesta etenkin kuntien tasolla. Lapset kyllä oppivat kun he säilyttävät koulussa uteliaisuutensa, ovat oppimismyönteisiä ja tuntevat olonsa turvalliseksi. Se perusedellytys taas toteutuu kun tuntee olevansa yhteisön jäsen elikkäs tietää yhteiset tavoitteet ja tuntee voivansa vaikuttaa yhteisön toimintaan. Pysyvyys, pysyvyys ja osallisuus!

Koulu on tärkeä kasvuympäristö

 Viime tammikuussa kirjoitin koulusta kasvuympäristönä ja siitä miten se on muuttunut. LINKKI
Nyt tekee mieli palata aiheeseen, hiukan uudesta näkökulmasta.

On ajoittain ihmeellistä seurata koulukeskustelua ja sitä, onko koulussa vikaa ja jos on, miten vikoja korjataan. Viimeisten Pisa-tulosten yhteydessä puhuttiin taas romahduksesta (se on vahvaa liioittelua). Meillä media ei oikein löydä muita hyviä tutkimuksia joita tekee esimerkiksi Kansallinen koulutuksen arviointikeskus (linkki)  Tulokset ovat toki laskevia olleet jo pitkään, mutta mistä se kertoo ja miten pitäisi reagoida? Minulla on näkemys.

Koulu on lapsen kasvuympäristö, jossa kasvatetaan ja opetetaan, jo ihan Perusopetuslain mukaan. En millään löydä koulukeskusteluista kasvatus-sanaa. Lähes kaikki ongelmat joita listataan nyt koulussa olevan, johtuvat siitä, että kasvatuksen tavoitteisiin ei ole päästy. Nyt tuodaan lisää tunteja, halutaan pienempiä ryhmiä, opettajajohtoisuutta lisää ja suljettuja luokkahuoneita. Ilmoitetaan, että pitää keskittyä perustehtävään, joka yleensä näyttää tarkoittavan lukemista, kirjoittamista ja laskemista. Melko mekanistinen ihmiskuva aukeaa, jos oppilaiden heikkoa kouluun kiinnittymistä ja vähästä opiskelumotivaatiota korjataan näillä toimilla...

Onko jotenkin käynyt niin, että yksilöllisyyttä painottaessa kasvatuksesta on tullut sana, joka rajoittaa yksilön oikeutta olla sellainen kuin on? Lisäksi on tietenkin paljon helpompaa mitata osaamista jossain aineessa tai laskea keskiarvoja, kuin tuottaa luotettavaa tietoa siitä, miten koulu on onnistunut kasvatustehtävässään. 

Koulukeskusteluun pitää tuoda kasvatus takaisin. Esimerkiksi se parjattu itseohjautuvuus on kasvatustehtävä, ei ominaisuus, jota vain odotetaan olevan. Me kaikki jotka olemme kasvattaneet lapsia, olemme kannustaneet kävelemään itse, pukemaan itse, hoitamaan läksyt itsenäisesti... Tottakai tavoitteena on, että lapsemme pärjäävät elämässä vahvoina itsenään, vaikka vanhemmuus ei lakkaa, toisin kuin koulun antama tuki. Koulusta lähetetään kasvu-uralle kuitenkin.

Tämä tarkoittaa, että pitäisi tarkastella sitä, mikä on muuttunut koulussa ja millainen kasvuympäristö antaa parhaat valmiudet kohdata nykymaailma ja tuleva? Koulun pedagogiset uudistukset ovat koko peruskoulun ajan perustuneet tutkimukseen ja valistuneeseen tulevaisuuskuvaan. Tiedämme varsin hyvin, että työelämä ja elämä yleensäkin vaatii erilaista osaamista kuin sata vuotta sitten. Siksi koulu ei voi palata menneeseen.

Erityisesti toivoisin, että hankittaisiin tietoa siitä, miten yhä suuremmat koulut ovat vaikuttaneet kaikkeen. 2000-luvulla on suljettu puolet kouluistamme ja rakennettu taajamiin yhä suurempia kouluja. Samalla on nähty oppilaidemme kouluun kiinnittymisen heikentyneen, motivaation laskeneen ja koulusta putoavien määrän lisääntyneen. Tämä ei ehkä ole vain sattumaa?

Kasvattajan tärkein työkalu on luottamus. Vuorovaikutus perustuu pysyvyydelle. Oppilaan kannalta suhde opettajaan on merkittävä, vain jos luottamussuhde on olemassa. Esimerkiksi nyt on paljon puhetta siitä, että kännykät pilaavat opiskelun. Ihan kokemuksesta tiedän, että kännykkä ei ole ongelma, jos opettajalla on ryhmäänsä hyvä suhde ja hänellä on luonnollinen auktoriteettiasema. Siihen tarvitaan pysyvyyttä, jossa voi kehittyä hyvä yhteisöllisyys. Suurissa kouluissa sitä on näköjään vaikea tarjota. Suuressa laumassa vaeltaessaan lapset joutuvat usein sattumanvaraiseen sosiaaliseen ympäristööön. Koulun aikuiset eivät aina pysty ohjaamaan oppilaiden sosiaalisen pääoman kertymisessä, vaikka se on koulun tehtävä. Veikkaan, että pienessä koulussa on helpompaa,  kasvattaa eli ohjata ja tukea. Jokainen haluaa kuitenkin kuulua hyvään, turvalliseen yhteisöön, etenkin kasvava lapsi tai nuori. Jos tämä ei toteudu, ovat kaikki muut tukitoimet melko tehottomia tai auttavat vain vähän aikaa.

Me aikuiset olemme luoneet perusopetukseen ongelmallisia rakenteita ja nyt sitten syy on kännyköissä, lepsuissa vanhemmissa, väärissä koulutiloissa ja liian pienissä resursseissa... Kaikki liittyy toki kaikkeen, mutta koulun rakenteita pitää tarkastella kasvatustehtävän valossa. Kun kasvatus onnistuu, on kaikki helpompaa. Sitten meillä on itseensä luottavia, yhteistyökykyisiä ja oppimisen iloa kokevia ihmisiä koulut täynnä. Onhan tämä nähty monessakin koulussa.