sunnuntai 18. helmikuuta 2018

Opettajan kokonaistyöaika - takki kääntyi kauan sitten

Melkein koko työurani ajan on ollut puhetta opettajien työajan määrittämisen uudistamisesta. Joskus 80- ja vielä 90-luvullakin useimmat opettajat, minä muiden mukana, vastustivat kiivaasti kokonaistyöaikaa. Työajan itsenäinen suunnittelu oli saavutettu etu ja eräs opettajan työn itsenäisyyden kulmakivi. Se oli kuitenkin jo silloin jäänne kyläkouluista, jossa opettaja oli kumminkin aina töissä, kun oli kotona eli koulussa sijaitsevassa asunnossaan- ja usein vapaa-ajallaankin. Aikoinaan työnantajakin hyötyi siitä, että opettaja hoiti esimerkiksi kirjaston, paikallisen näytelmäkerhon ja monien yhdistyksien asiat.

Oma takki kääntyi jo 90-luvulla, kun koulussamme yritettiin siirtyä tiimirakenteeseen ja lisätä siten opettajien yhteistyötä. Kun ulkopuolinen tuki loppui, tiimitkin vähitellen lakkasivat toimimasta, sekä ajan, että kiinnostuksen puutteeseen. Onneksi sain hyvän työparin kuudeksi vuodeksi ja tajusin aika nopeasti, miten yhdessä oppii enemmän- ja on hauskaakin. Ymmärsin myös, että jos ei ole yhteistä aikaa, ei ole yhteistyötäkään.

Vähitellen on aika kypsynyt siihen, että huomaan monien opettajien toivovan yhteistä aikaa kollegojen kanssa, suunnitteluun ja arviointiin. Työn kuormittavuutta voi purkaa yhdessä, sekin on tärkeä havainto. Uudet opetussuunnitelmatkin ovat edellyttäneet opetuksen siilomaisuuden häivyttämistä ja siten yhteistyön lisäämistä. Rehtorit ovat jo aikaa sitten havainneet, että koulun yhteisen toimintakulttuurin rakentaminen tarvitsee yhteistä aikaa. Tilanne on ollut aika hankala monien koulun tehtävien kohdalta, kun osa opettajista on huolehtinut oppituntien ulkopuolella yhteisistä asioista, osa ei. Työt eivät ole jakautuneet reilusti.

Aivan mahtavaa on että nyt on OAJ:kin jo vahvasti mukana kokonaistyöajan toteuttamiseksi. Tammikuun Educa-messuilla OAJ julkisti viimeisimpiä ajatuksia ja reunaehtoja kokonaistyöajalle.



Tosin tämä esitys kokonaistyöajan merkityksestä alleviivaa opettajien ammatillista yhteistyötä, uusia haasteita ja opettajan roolia yksilöllisen opinpolun tukijana. Itse näen opettajan olevan enemmän joukkueensa valmentaja, joka ohjaa ryhmäänsä oppimaan yhdessä. Siihen tarvitaan pitkän linjan suunnittelua ja yleensä opettajien yhteistyötä monella tavalla.

Kokonaistyöaikaa on vastustettu usein väärin luuloin ja raivokkaastikin. Se, kuinka paljon työajasta jää opettajan omaan ohjantaan, riippuu miten asiaa toteutetaan. On kumminkin äärimmäisen tärkeää, että opettajille saadaan enemmän mahdollisuuksia tehdä yhdessä töitä ja rehtoreille pelimerkkejä yhteisen toiminnan organisointiin. Ovathan oppilaat yhteisiä ja opetussuunnitelman hyvä toteutuminen yhteinen päämäärä. Olen ihan varma, että jos ja kun kokonaistyöaika toteutuu (hyvin), niin useimmat opettajat ovat tyytyväisiä. Se antaa nostetta ammatilliselle, jatkuvalle oppimiselle. Yhdessä jaetut vastukset tuntuvat pienemmiltä. Kun koulussa on hyvä yhdessä tekemisen meininki, niin se lisää pedagogista viihtymistä. Kaikki varmasti hyötyvät siitä.


keskiviikko 7. helmikuuta 2018

Väärin opiskelu

Tieteen ja käytännön keskustelu ei ole aina helppoa. Silloin, kun tiede antaa ratkaisun vaikka parempaan siltarakenteeseen, niin varmaan tulos hyväksytään. Mutta kun kyse on abstrakteista asioista, joihin vielä liittyy vahvoja uskomuksia tai perinteitä, niin asia onkin toisin.

Hyvä esimerkki on oikea opiskelu tai oppimistekniikka, joka ei vain tunnu etenevän yleiseen käytäntöön. Samat tulokset ovat esillä uusina kerta toisensa jälkkeen. Hesari uutisoi 261.2018: Perinteinen pänttääminen on tehotonta, eikä lahjakkuuteen kannata luottaa (linkki)


Oli melkein turhauttavaa, että toimittaja muotoili:  "Helsingin yliopiston kasvatuspsykologian professori Kirsti Lonka pudottaa pommin: perinteinen pänttääminen on itse asiassa melkoisen tehotonta, jopa hyödytöntä."   No, mikään iso uutispommi ei ole kyseessä, jos on seurannut kasvatustieteen tai psykologian alan tutkimuksia. Sen sijaa uutispommina pitäisi ottaa tämä Lonkan lausuma:

 Suurin osa opiskelijoista opiskelee tosi tehottomasti. Kirjojen äärellä pitkästytään kuoliaaksi sen sijaan, että etsittäisiin ja löydettäisiin tekstistä henkilökohtaisia merkityksiä.”  Mutta tästä ei nouse kohua, veikkaan. Onko niin, että asiaa pidetään jotenkin itsestään selvänä, asiaan kuuluvana. Opiskelijasukupolvet toisensa jälkeen pänttäävät ja ne jotka jaksavat päntätä kellomn ympäri saavat palkinnon? Enpä usko enää tuohon. Nykyisessä asiantuntijuuteen nojaavassa yhteiskunnassa on koululla kaksi haastetta:  Miten oppia löytämään ja jakamaan oleellista ja oikeaa tietoa? Ja siihen liittyen: Miten arvoida ja omaksua tämä tieto tehokkaasti?

Artikkelissa oli hyvä vinkkilista siitä, miten oppimista (tässä tapauksessa ehkä omaksumista) voi parantaa.  (Pidin varsinkin siitä vinkistä, että kavereiden kanssa keskustelu syventää oppimista.)  Oppimista tapahtuu tietenkin monissa tilanteissa ja lukeminen on vain yksi tapa, ei ehkä edes tehokkain. Tässä artikkelissa kumminkin käsitetltiin luku-urakoita, etupäässä.  Kysyä tosiaan sopii, että miksi nämä hyväksi todetut oppimisen tehostamismenetelmät eivät ole kaikkien käytössä, pienestä pitäen?


No, ei ole opetettu. Onko vieläkin niin kuin omana koulu- ja opiskeluaikana, että itse saa ottaa selville pääsosan siitä, miten opiskellaan kiinnostavasti ja tehokkaasti? Taidettiin Martin kanssa kehitellä aikoinaan monta hyvää kikkaa, vaikka esim. käsitekartta-sanaa ei ehkä ollut edes keksitty.


Jos ei ole opetettu, niin kenen tehtävä se olisi? Aivan oikein, kodin ja koulun. Jos kotona ei aina tunneta tehokkaiden oppimismenetelmien kikkoja, niin koulussa opettajien pitää kyllä ne tietää- ja opettaa oppilailleen ihan ensimmäiseksi. Nyt taitaa kuitenkin olla niin, että opettajilla on omia yksilöllisiä käsityksiä ja menetelmiä, joita he ehkä opettavat. Oppijan kannalta olisi tietenkin parasta, että hän saa yhtenäisen työkalupakin oppimisensa tehostamiseen. Tarvitaan koulutusta, keskustelua ja yhteisiä sopimuksia. Jossain varmasti jo niin tehdäänkin. Mielekkäät opiskelumenetelmät nostaisivat myös opiskelijoiden padagogista viihtyvyyttä ja kaikilla olisi mukavampaa.


Tästäkin uutisesta nousi jonkinlaista someraivoa, ainakin joidenkin opettajien toimesta. Aika usein kommentointi alkoi: Minun mielestäni perinteistä opiskelua ei voi hylätä tai En ole samaa mieltä.  Auts! Noin ei pitäisi voida arvioida tieteellistä tutkimusta. Pitäisi löytää toisenlaisia tutkimustuloksia tai argumentoida jotenkin muuten kuin mielipiteellä. Opettajat kuuluvat juuri siihen korkeasti koulutettujen ja itsenäisessä asemssa olevien asiantuntijoiden joukkoon, joihin vahvistusharha iskee nopeasti ja salaa. Mutta, rehellisyyden nimissä; oli monta artikkelista innostunuttakin.


Mutta ymmärrän, jos  on halua jarrutella. On yhä vaikeampaa tietää miten pitäisi opettaa ja oppia - ja melkein vielä vaikeampaa alkaa olla tietää mitä on tärkeää oppia. On siinä pohtimista!