lauantai 29. joulukuuta 2012

Miksi, miten ja mitä?

Ihminen oppii ihmettelemällä. Oppimaan haastavien kysymysten esittäminen on ollut varmaan opettamisen perustaitoa aina. Myös opettajan kannattaa työssään esittää itselleen toiminnan kannalta keskeisiä kysymyksiä ja vielä parempi jos on työkaveri, jonka kanssa yhdessä kysytään ja vastataan.

?

Kasvatuksen ja opetuksen alueella mielestäni keskeiset kysymykset ovat Miksi?, Miten ja Mitä?

Opettajan eli toiminnan organisoijan kannalta ei ole lainkaan yhdentekevää missä järjestyksessä kysymykset itsellemme esitämme. Uskallan väittää, että arjen kiireessä helposti esitämme kysymykset väärin päin: Mitä, Miten ja Miksi?
Opettajan työ on käytännössä suorituspainotteista, jossa helposti juostaan jo seuraavaan suoritukseen edellisen ollessa vielä kesken. Olisi hyvä jos ajatuksemme, suunnitelmamme ja arviointimme eivät olisi kuitenkaan keskeneräistä.
Kiireen torjunta ja ajansuunnittelu onkin sitä opettajan työn kekeistä ammattillista haastetta. Väitän, että asettamalla kysymyksiä oikeaan järjestykseen, on mahdollista vähentää kiirettä.
Jos ensin vastaamme Mitä?-kysymykseen, ei ole lainkaan varmaan että toiminta on perusteltua, motivoivaa ja järkevää.

Opetussuunnitelman lukeminen auttaa Miksi-kysymykseen vastaamiseen? On tärkeää tietää mikä on koulun ydintehtävää: Kasvattaa yhteiskunnan rakentavaan jäsenyyteen. Sen tulkinta on jokaisen kouluyhteisön tärkeä tehtävä.
Miten-kysymys on ajankohtaisempi kuin koskaan. Uutta tietoa oppimisen strategoista suorastaan tulvii, kaiki tieto muuttuu ja laajenee ja oppimisympäristöt ovat murroksessa.
Olen joskus huomannut, että Mitä-kysymykseen saatetaan vastata oppikirjan ehdoilla. - Kuinka monta sivua kirjaa on vielä edettävänä? Tämä voi olla joskus keväällä tuskastumisen aiheena. Opetussuunnitelman huolellinen lukeminen voi jälleen hyvinkin auttaa.

Työtä on helpompi ja mielekkäämpi suunnitella työparin tai -ryhmän kanssa. On hyvä jos kouluyhteisössä aktiivisesti tuetaan ammatillista yhteistyötä. Vaikka itsenäinen asema on opettajille ikäänkuin saavutettu etu, voi sitä tarkastella toisinkin. Yksin oppii vähemmän. Reflektointi on aivan mahtava ihmettelyn foorumi.

Jos haluamme tulevaisuuden tekijöittemme oppivan yhä enemmän itseohjautuviksi yhdessä oppijoiksi, kannattaa koulun opettajayhteisön näyttää hyvää esimerkkiä.
Oikeitten kysymysten esitäminen, oikeassa järjestyksessä, on oppivan organisaation parhaita tunnusmerkkejä.

maanantai 17. joulukuuta 2012

Menestystä vertailuissa

Taas voidaan lukea uutisia koulumenestyksestä. Kansainvälisissä kouluvertailuissa on hyvä muistaa, että on kovin vaikeaa tehdä maailmanlaajuista, kulttuurista riippumatonta ja täysin vertailukelpoista tutkimusta. Joltain osin tulokset ovat väkisinkin tulkinnanvaraisia. Meillä esimerkiksi koululaiset ovat (vielä) ahkeria ja tunnollisia. He suorittavat testit yleensä loppuun, vaikka ei kovin huvittaisikaan.

Koulu on osa yhteiskuntaa ja heijastaa sen tilaa. Meillä yhteiskunta on maailman toimivimpia, ihan millä mittarilla vaan. On ihan selvää, että koulukin toimii silloin suhteellisen hyvin.
Joskus mietin, että kuinka ison osan oppimastaan koululaisemme oppivat muualta kuin koulusta? Varmaan paljon.
 Tiede-lehti esim selvittää tuloksia näissä linkeissä:

http://www.tiede.fi/uutiset/4900/suomalaiskoululaiset_menestyivat_taas_vertailussa

Huomion arvoinen tulos voi olla tämä: "Lisäksi Suomen neljäs- ja kahdeksasluokkalaiset viihtyvät huonosti koulussa. Muihin maihin verrattuna oppilaiden sitoutuminen ja kiinnostus tutkittuihin oppiaineisiin on heikoissa kantimissa" Tosin tulos voi johtua siitäkin, että meidän työkulttuurimme ei vielä ole juurtunut työn iloista kuuluttaminen. Mutta on silti tärkeä signaali, eikä edes heikko sellainen.

http://www.tiede.fi/uutiset/4129/suomi_edelleen_pisan_karkea

Mielestäni merkittävä tulos on tämäkin- meillä tasa-arvon kultamaassa: "Vuoden 2009 Pisa-arvioinnissa kaikissa maissa tytöt lukivat poikia paremmin. Suomessa ero tyttöjen hyväksi oli OECD-maiden suurin."

Jatkuessaan tälläinen kehitys johtaa poikien suurenevaan syrjäytymisongelmaan. Miten koulussa voidaan tulla vastaan poikia, poikapedagogialla?

Merkittävää ja hienoa on se että meillä koulujen väliset tuloserot ovat edelleen kaikkein pienimmät, vaikka ovat hieman kasvaneetkin.

Tästä on hyvä mennä eteenpäin, sillä se on oikea suunta koulutuksessa!


lauantai 8. joulukuuta 2012

Aulis tietää, uusi opsprosessi tulee!

Luinpa sattumoisin taas Luokanopettaja-lehteä, laatujulkaisua. Lehden toimitus haastatteli Aulis Pitkälää, Opetushallituksen suhteellisen uutta pääjohtajaa.

Ja mitäpä kaikkien opettajien Iso Pomo sanoi? Lainaan mielestäni oleellisia ajatuksia, jotka lähtivät uuden opsin tuomasta  prosessista:

" Opetusta on kehitettävä oppilaskeskeisemmäksi, lapsikeskeisemmäksi ja toiminnallisemmaksi.
- Kouluun tarvitaan enemmän oppilaiden omaa tekemistä. Se tarkoittaa muutoksia myös opettajuudessa. Opettaja ei ole 2010-luvulla tiedon lähde eikä edes sen jakaja. Opettajuuden uusi rooli on oppimisen ohjaajan, valmentajan rooli."


Siinä on muutamalla lauseella aika paljon asiaa. Uskon joka sanaa, koska se vastaa omaa käsitystäni siitä, miten koulutuksen tulee muuttuvassa maailmassa muuttua.

Se, miten toimintakulttuuria muutetaan, on tässä itsenäisesti toimivien opettajien maassa aika haastava juttu. Uskon kumminkin, että me opettajat ymmärrämme asian tärkeyden ja lähdemme mukaan uuden opettajuuden metsästykseen. Itse asiassa sitä ovat monet opettajat jo tehneetkin. Nyt täytyisi kouluista muodostaa oppivia yhteisöjä, joissa opettajat yhteistoimin (rehtorin johdolla) vievät koulujensa kehitystä  kohti innostavaa oppimiskeskusta - yhdessä oppilaidensa kanssa.


tiistai 27. marraskuuta 2012

Kiintoisa ja hyvä hanke




http://opetus.tv/


Itseohajutuvaan oppimiseen tarvitaan materiaalia, tiedon lähteitä. Tämä kotimainen pioneerihanke tuntuu viksulta.

Sopii kyllä kouluunkin, eikä vain  kotona opiskeluun. Oppimisen sosiaalista luonnetta voi hyödyntää tämänkin materiaalin parissa parhaiten, kun ainakin kaksi katsoo ja kommentoi. Opetusvideossa on se hyvä puoli että aina voi painaa pausea, eikä opettaja hermostu!

Mitäs opettaja sitten tekee? No vaativia asiantuntijatöitä. Ohjaa, kannustaa, arvioi - ainakin. Ja vaikka miettii, millä tavoin aineistoa voi hyödyntää. Opettaminen ei olekaan tärkeintä opettajan työssä, vai?

Lisää tämmöistä. Monilla opetajilla on muutakin annettavaa kuin kertakäyttötunnit.

maanantai 26. marraskuuta 2012

Sattumalta olen ajatellut samaa


http://www.hs.fi/tiede/Koulu+unohti+p%C3%A4ivitt%C3%A4%C3%A4+itsens%C3%A4/a1305622069061?jako=89aa9c5a1eae8fd3e890342b774dce29

Hassua. Olen juuri ajatellut samoja asioita kuin tuon pitkän linkin takana olevassa artikkelissa. Viime aikoina oikein kahdesta suunnasta käsin.

Tvt-pedagogian parissa on tullut nyt reilu vuosi seikkailtua tiiviimmin. Olen saanut osallistua hankkeisiin, joissa tieto- ja viestintekniikkaa halutaan vahvistaa koulujen aktivisen oppimisen välineenä.
Toisaalta Timon kanssa kirjoitetaan sisältöä kirjaamme, jossa on kaikki mitä koulun tulee tietää :)

Näissä molemmissa tilanteissa on ollut pakko katsella huomista kohti, sillä kasvatus/koulutus palvelee tulevaisuutta, eikö?

Herra Mitra on haastanut minut jo tiukasti. On virkistävää ajatella toisin ja uudesta näkökulmasta.
Jani Kaaron artikkeli on muutenkin hauska ja ajaa hyvin asiansa. Tosin siinä on tekniikan lähihistoriaan liittyvä ajatusvirhe...

Tulevaisuudesta on kovin vaikea sanoa mitään varmaan, mutta siksi on hyvä esittää valistuneita arvauksia. Kyllä artikkelissa ollaan minusta oikeilla jäljillä. Miten sitten koulussa jalkautetaan käytäntöön noita ajatuksia, se on varmasti aika pitkän kirjoituksen aihe.
 Eikä sekään riitä välttämättä.

tiistai 20. marraskuuta 2012

Sosiaalinen oppiminen ja tvt

Kirjoitin Liisan kanssa Luokanopettajalehteen koulutustieteilijä Sugata Mitrasta , Hole in the Wallista ja itseohajutuvasta oppimisesta lyhyen kolumnin.
Juuri tvt on väline tai pikemminkin oppimisympäristön muuttajana se haastava elementti hiljaisuutta (työrauhaa) ja opettajan keskeistä toimintaa suosivalle, sanoisinko nyt perinteiselle pedagogialle. Sillekin voi ihan hyvin olla käyttönsä, mutta tvt:n kanssa se sopii huonosti yhteen.

Mieltäni askarruttaa nyt se, milloin opettaja on oppimisen este? Se on jännittävä näkökulma. Modernissa oppimiskäsityksessä ymmärretään yhä laajemmin, että oppimista tapahtuu kun oppija on aktiivinen. Aktiivisuuteen liittyy vastuu omasta toiminnasta, vuorovaikutus ja motivaatio, ainakin nämä.
Laitan tähän osan artikkelistä ennakkopalana:


Oppiminen on sosiaalinen ilmiö

Olen taas katsellut lumoutuneena netistä (kiitos, ted.com) intialaisen koulutustieteilijän Sugata Mitran luentoja hänen perustamastaan Hole in the Wall-projektista. Hänen tutkimuksensa laajenivat kansainvälisiksi kokeesta, jonka järjestely oli aluksi hyvin yksinkertainen. Intiassa slummien lasten käyttöön jätettiin seinään muurattu tietokone ja seurattiin mitä tapahtuu. Tapahtui niin, että lapset organisoituivat itseoppiviksi järjestelmiksi.
Koetta on vuosien ajan toistettu ja laajennettu ympäri maailman. Mitra toimii nyt professorina Newcastlen yliopistossa jatkaen tutkimuksiaan minimaalisen puuttumisen pedagogiasta. (Kirjoittaessani kirjoitin ensin virheellisesti puutumisen, mutta sehän on melkein sama asia!)
Saavutetut tulokset ovat jännittäviä ja ajatuksia herättäviä, minusta myös sovellettavia oloihimme.
Mitra on rakentaa edelleen tulevaisuuden oppimisympäristöjä itseohjautuvan oppimisen tutkimiseksi.

Hänen keskeinen väittämänsä tutkimusten johtopäätöksenä kuuluu:
Koulutus on itsejärjestäytyvä systeemi, jossa oppiminen on spontaanisti ilmaantuva ilmiö.

Jotta näin tapahtuisi, tarvitaan seuraavia reunaehtoja:
- Ryhmässä oppiminen, eli oppilaat saavat muodostaa keskenään pienryhmiä.
- Jokaisella ryhmällä on käytössään yksi yhteinen tietokone (pääsy tiedon lähteille internetiin).
- Oppilaita kannustetaan vaihtamaan ajatuksia ja ideoita toistensa kanssa ja ryhmien välillä, myös kopiointi on sallittua.
- Luokassa/oppimistilanteessa ei ole opettajaa, vain joku tukihenkilö (välittäjä), joka on kiinnostunut oppilaiden aikaansaannoksista ja kannustaa ryhmiä. Tämä henkilö voi olla paikalla myös virtuaalisesti.

Testeissä näin oppivat ryhmät ovat saavuttaneet aivan yhtä hyviä tiedollisia tuloksia, kuin opettajan johdolla (yleensä itsekseen) opiskelevat. Monipuolinen vuorovaikutus ja pääsy tiedon lähteille näyttävät käynnistävän itseohjautuvaa oppimista. Mielenkiintoinen piirre kokeissa on, että sosiaalinen, itseohajutuva oppiminen käynnistyy parhaiten kun opettaja poistetaan tilanteesta. Vastuu siirtyy silloin ryhmälle.
Ajattelen tästä ilmiöstä niin, että ilmeisesti tiedon siirtäminen ei ole nykyajan opettajan toiminnassa tärkeintä. Opettajat voisivat ehkä käyttää osaamistaan enemmän vaikeampaan työhön eli kasvatustavoitteiden toteuttamiseen.
-----------------------------------------------------------------------------------------------------------------
Ja tässä koko juttu tiivistettynä 17 minuuttiin ted.com videolla:
Hole in The Wall, Sugata Mitra kertoo tutkimuksistaan ja kokeistaan itseohajutuvasta oppimisesta.

torstai 8. marraskuuta 2012

Ihminen on sosiaalinen oppija

Luin Tiede-lehdestä laajaa artikkelia ihmisen kehityksestä.

Oppimisesta nousi esiin mielestäni kaksi tärkeää periaatetta:
1. Ihminen  on aina oppinut ja oppii tarkkailemalla muita ja päättelemällä mikä on kopioinnin (omaksumisen) arvoista. Eli : Kehityksen vallankumouksen kipinä oli sosiaalinen oppiminen.

2. Mutkikkaita ajatuksia välittävä puhekieli on nykyihmisen erityisominaisuus. Se on muuttanut kulttuuriamme ja jopa tapaamme ajatella.

Hmm. Tästä seuraa ajatuksia koulujen toimintakulttuurista ja -ympäristöstä.
Suurelta osin vaalitaan hiljaisuuden ja yksintekemisen pedagogiaa. Työrauhalla ei välttämättä tarkoiteta  optimaalista oppimisvirettä tai -ympäristöä.
Ihminen oppii yhdessä tekemällä tekemään. Liikunnassa ja varmaan vaikka käsityössäkin kouluissa sallitaan työn ja oppimisen ääniä.
Ajattelun ja tietämisen harjoittamisessa tarvitaan myös vuorovaikutusta, keskustelua.

Mistä on tullut aikoinaan kouluihin ajatus että parhaiten opitaan, kun jokainen istuu yksin (riveittäin) omassa pulpetissaan, yleensä hiljaa?
 Aikoinaan luokat olivat suuria ja tottelemaan oppiminen oli keskeistä sosiaalista taitoa (ja olisihan se osittain nytkin) Opittavat perusasiat olivat niin yksinkertaisia että lukemaan ja laskemaan oppi yksinkertaisesti omaksumalla asian. Nyt pitää oppia arvoimaan, soveltamaan, jakamaan  ja kehittämään uutta.
Siinä tarvitaan välttämättä yhteisöllistä pedagogiaa, joka nojaa pitkälti yhteistoiminnalliseen oppimiseen.

Tarvitaan opettamisen päivitystä, joka sujuu parhaiten opettajien yhteistyöllä.

Ja nyt ei kannata väittää, että ei nykyään kouluissa istuteta pulpetissa hiljaa. Aika paljon tehdään niin.

perjantai 2. marraskuuta 2012

Pedagoginen hyvinvointi, hyvinvoinnin pedagogiaa

http://www.luokanopettajaliitto.fi/

Luokanopettaja- lehti on varsin laadukas julkaisu, kuten Suomen suurimman pedagogisen järjestön, Luokanopettajaliiton, lehden kuuluukin olla. Enkä nyt kehu lehteä vain siksi, että on minullakin ollut ilo kirjoitella lehteen muutama kolumni...

Lehden numerossa 3/2012 päätoimittaja, rehtori Martti Hellström kirjoittaa pääkirjoituksessaan tärkeästä asiasta; pedagogisesta hyvinvoinnista kouluissa ja sen asettamista haasteista opettajille.

Lainaan muutaman lauseen:
- Koulussa, jossa voidaan hyvin, opitaan myös hyvin.
- 2000-luvulla tarvitaan uusi, hyvinvointia edistävä pedagogia.
- Opettajat tekevät työtä yhdessä. Opetusta suunnitellaan yhdessä oppilaiden kanssa.
- ...  Näin kouluun syntyy vastuullista osallisuutta ja positiivisia tunnekokemuksia,  jotka tukevat oppimista ja edistävät kasvua.
- Meidän on opeteltava tukemaan paitsi oppimista, myös tunteita.

Kirjoitus kannattaa lukea kokonaisuudessaan, kun saat lehden käsiisi.

Hyvinvointi koulussa on yhteisöllinen asia. Koulu on keinotekoinen yhteisö, jossa on hyvin erilaisin motiivein ja statuksin osallistuvia jäseniä. Lisäksi kouluyhteisö muodostuu useinmiten liian monista jäsenistä ollakseen luonnostaan ohjautuva tai lainkaan toimiva.
Hyvä yhteisöllisyys, joka luo hyvinvointia, ei varsinkaan koulun oloissa kehity itsellään, sitä pitää kehittää.

Opettajat ja muu koulun henkilökunta ovat vastuussa hyvinvoinnista kouluissa. Hyvinvointia ei voi vain opettaa, siihen kasvatetaan. Kasvattamisen kohteina ovat sekä yksilöt että ryhmät. ( Käytän sanaa kasvattaa tässä oikein kahteen kertaan, koska joskus tuntuu että kasvattaminen ei ole enää hyvä ilmaisu. Opettajatkin saattavat sitä vierastaa.)
Hyvinvoinnin pedagogiaa luovat koulun aikuiset. Siinä pitää ottaa kaikki mukaan ja toisaalta antaa yksilöille rauha kehittyä omassa tahdissaan. Kiireettömyys, hyväksyntä ja tasavertaisuus ovat ainakin ilmiöitä, jotka tukevat hyvinvointia koulussa. Olen täälläkin kirjoittanut hyvästä (vs. pahasta)  yhteisöllisyydestä. Jokaisen yhteisön jäsenen hyvinvointi on tietenkin hyvän yhteisöllisyyden parhaita tuntomerkkejä.

On varmasti monia käytänteitä, joilla hyvinvointia voidaan kouluissa vahvistaa. Aina, kun päätöksiä tehdään, on syytä kysyä: Miten tämä päätös/käytäntö edistää hyvinvointia koulussamme?
Tärkeintä on, että aikuiset ottavat vastuun hyvinvoinnin edistämisestä, vaikka kaikki voivatkin sen ëdistämiseen osallistua.
On varmaan huolehdittava myös omasta hyvinvoinnista? Opettaja on, tahtoi tai ei, työpaikallaan esimerkki.

tiistai 23. lokakuuta 2012

Oppimisen tulevaisuudesta


Aina ei tarvitse keksiä itse kaikkea.
Niinpä linkitän tähän  Khan Academyn-tietoisuutta.
Minusta ainakin ajatuksena Khan Academy http://fi.wikipedia.org/wiki/Khan_Academy     on jännittävä ja looginen kulttuurimme tässä vaiheessa. Oppimista on kaikkialla ja oppijat ovat toiminnan keskiössä. Ideologiassa on mukana myös globaalia yhteisöllisyyyttä.
Oppiminen voi olla leikkimistä? No ainakin leikkimällä oppii.
http://www.youtube.com/watch?v=qC_T9ePzANg

Tässä vielä linkki varsinaisille sivuille: http://www.khanacademy.org/

En kyllä ole sillä lailla teknologiafriikki, että oppimisympäristöjen muutos lopettaisi kasvattamisen tarpeen, päinvastoin. Uskon että aikuisen läsnäolo nimenomaan kasvattajana on yhä tarpeellisempaa. Koulutuksen tehtävä ei varmaan ole enää siirtää vanhoja tietoja, mutta arvoja ei voida muuttaa kovin usein. Niitä on tarpeen siirtää, jos niihin uskotaan. Kasvatustehtävä on vaativampi kuin opetustehtävä, siksikö siitä ei tarpeeksi puhuta?

perjantai 12. lokakuuta 2012

Hyvän opettajan terveiset, Viljo Tervonen

Luin tässä vanhan kouluni Kallion yhteiskoulun/Kallion lukion 100-vuotisjuhla-antologiaa nimeltään Kohtaamisen hetki (2002).
Siinä ensimmäisenä kirjoittaa Viljo Tervonen, hieno äidinkielenopettajani, joka ratkaisevasti kannusti minua kirjoittamaan. Lyhyestä kirjoitelmasta on vaivaton poimia oppilasta palvelevan, yhteisöllisen pedagogian periaatteita:

Opettajana kasvaminen ja vertaistuki:
Viljo sai kouluun tullessaan edeltäjältään Viljo Haahdelta neuvon, jota pyrki koko uransa noudattamaan: Opettajan tulee alati kokeilla, etsiä uutta opetusainesta ja uusia metodisia ratkaisuja.
Parasta "Villen" mielestä oli, kun sai mennä ainenippu salkussa jonkun (reaaliaineen) kollegan luokse yhdessä arvoimaan kirjoitusten laatua ja tasoa.

Oppilaslähtöisyys, toiminnalliset työtavat:
"Näin koin olevani oikeilla jäljillä kun sain astua luokan perälle ja kuunnella, kuinka ryhmät raportoivat työnsä tuloksista, väittäjät ja vastaväittäjät selvisivät otteluistaan tai kuinka esim. draamaa käsiteltäessä luokka pystyi antamaan vavahduttavan näytteen esitystaidoistaan."
Villellä oli usein tapana antaa oppilaiden pitää vapaaehtoista lukemispäiväkirjaa, josta hän toteaa että: "Samalla saatoin havaita, että luokan hiljaisella mietiskelijällä oli sangen persoonallista sanottavaa lukemastaan."
Unohtuneet läksyt sai usein viedä opettajan kotiin tarkistettavaksi. Mainio tilaisuus käydä kasvatuskeskusteluja kodikkaassa ilmapiirissä !

Yhteisöllisyys:
"Yhä uudelleen rehtorit tähdentävät , kuinka tärkeää on kodin ja koulun yhteistyö" ( Vuosikertomuksista vuosilta 1946-1977)
Ville Tervonen mainitsee vuosittaiset luokkajuhlta, joihin kutsuttiin vanhemmat ja kaikki luokkaa opettavat oppilaat. Muistan että oli jännää ja kivaa tehdä niihin ohjelmia. Vanhemmat tutustuivat opettajiin ja he perheisiin.
Kallion yhteiskoulussa oli pyrkimys että opettajat eivät vaihdu. Luokanvalvoja saattoi opettaa luokkansa jopa kahdeksan vuotta, samoin mahdollisuuksien mukaan muutkin aineopettajat, jotka ensiluokalla aloittivat opettamisen. Näin Ville: "Käsitykseni mukaan koulussamme vallitsi luja luottamus opettajien ja oppilaiden välillä, tunsimmehan toisemme perusteellisesti." -Nyt puhutaan taas kiintymyssuhteen tärkeydestä kasvatuksessa ja oppimisessa.
Samasta asiasta Tervonen puhuu koulun kerhotoiminnan kohdalla; kerhoissa saattoi kasvaa läheinen luottamuksellinen suhde opettajan ja oppilaan välille. Näin varmaan, koska oltiin irti tavanomaisista luokkatilanteista. Kerhotoiminnan hiipuminen on varmasti ollut eräs yhteisöllisyyden rapauttaja.

Ainakin minulle välittyi varsin selvästi se, että Ville oli kiinnostunut ajatuksistani ja antoi kohdallani jopa vähän anteeksi kielioppivirheitä. Aivan helppoa on vieläkin muistaa, kuinka tärkeää kannustava ja juuri minulle annettu palaute oli!

Helposti katselee menneitä vaaleanpunaisten nostalgialasien läpi. Mutta voi olla, että opettajia välillä uhkaa virkamiesmäistyminen, monien eri työtehtävien alla. Fokuksessa olisi aina oltava oppilas ja se mikä vahvistaa häntä. Usein parasta saadaan aikaan yhdessä.

http://fi.wikipedia.org/wiki/Kallion_lukio

lauantai 6. lokakuuta 2012

Sukupuolella on väliä




Uutinen Hesarista: Sukupuolikiintiöt koulutuksiin?

Minua, sukupuolikiintiöläisenä opettajankoulutuksen läpikäyneelle, uutinen oli kiinnostava paitsi nostalgiamielessä, myös yleisesti.

Ihmiset ovat keskimäärin miehiä ja naisia. Nykyinen ihmistutkimus löytää sukupuolten kesken muitakin kuin kromosomi tai hormonieroja, mm. aivokuvaukset avaavat jännitääviä näköaloja.

Virallinen kasvatus on siirtynyt pääsääntöisesti naisille. Päiväkodeissa on todella vähän miehiä, luokanopettajissa yhä vähemmän ja ymmärtääkseni aineopettajissakin miesten osuus pienenee koko ajan. Yksinhuoltajista suurin osa on naisia. Pojilla menee tutkitusti huonommin kuin tytöillä koulussa, jatko-opinnoissa ja elämässä yleensäkin.
Onko tämä ok?

On tosiaan merkillepantavaa miten poikia kehitystä syrjivä kehitys on voinut jatkua pitkään, ilman että siihen on reagoitua kovinkaan kummoisesti. Kehityksestä on jo tullut itseään ruokkiva. Ei voida vedota menneisyyden vääryyksiin.

Päiväkodit ja koulut ovat kasvaville myös aikuisten yhteiskunnan näyttämö, jossa mallinnetaan rooleja ja toimintatapoja. On kovin huolettavaa, kun julkinen kasvatusjärjestelmämme viestii laajalti, että lasten kasvatus on naisille kuuluva alue. Malli siirtyy tehokkaasti seuraavalle sukupolvelle. Tästä kärsivät mielestäni sekä tytöt että pojat, miehet ja naiset.

Asia on niin tärkeä, että voidaan minusta ihan hyvin ottaa kiintiöitä käyttöön- mieluitehn nopeasti. Miesten osuutta kasvatus- ja sosiaalialalla ei voida merkittävästi lisätä hurskailla toiveilla tai edunvalvontajargonialla. Joka tapauksessa ollaan myöhässä ja tilanteen korjaaminen kestää kumminkin  (liian) kauan.

maanantai 1. lokakuuta 2012

Laki ja harkinta, vielä kerran

Sunnuntain Hesarissa apulaisoikeuskansleri Mikko Puumalainen kirjoitti laittamattomasti Sastamalan tapauksesta elikkä miksi rehtori tai kukaan mukaan koulussa ei voi keksiä rangaistuksia, vaikka ne olisivatkin hyviä.

Otsikkona oli: Laki on koulussa lapsen ja aikuisen turva.
Puumalaisella oli hyviä perusteita. "Lain noudatamisessa tulee olla erityisen tarkkana, varsinkin kun kyse on aikuisen vastuulla olevista lapsista." "Aikuisen lakiin perustuva toiminta kouluissa on lapsille myös kasvatuksellinen esimerkki" Niinpä!
 Ja "laki suojaa mielivallalta"

Monet kasvatus- ja opetusalan ihmiset ovat protestoineet apulaisoikeuskanslerin toimintaa vastaan ja pitäneet huomautusta Sylvaan koulun rehtorille nipotuksena ja terveen järjen vastaisena. Reaktio juontuu minusta historiasta. Meillä opettajan asema on ollut poikkeuksellisen itsenäinen, opettaja on voinut toimia kuten on parhaaksi nähnyt. Opettajat eivät tutkitusti tunne oman alansa lainsäädäntöä tai opetussuunnitelmia kovinkaan tarkasti, kun ei ole ollut tarvis....

Elämme nyt aikaa, jolloin yhteiset ja pitävät  pelisäännöt ovat kasvatuksellisesti yhä tärkeämpiä. Koulun tulee kohdella oppilaitaan samalla tavalla koulun sisällä ja koulujen kesken.
Kouluyhteisössä on hyvä olla yhteisenä arvona lainkuuliaisuus ja avoimuus, eikö vain? Arvot ovat totta, kun tehdään niiden mukaisesti, vaikka niistä seuraava toimi ei aina olisi edes paras vaihtoehto.

Kuten Puumalainen totesi; keskustelujen perusteella voidaan lakeja muuttaa ja antaa uusia ohjeita opettajille. Avoimessa yhteiskunnassa rikkomuksessa seuraa ennakkoon ilmoitettu (lainmukainen) rangaistus, se on reilu peli.

http://www.okv.fi/43/OKV_427_1_2011.pdf  Tässä linkki alkuperäiseen lausuntoon.

lauantai 29. syyskuuta 2012

Viikon väittelyt

Viikolla on ollut keskustelujen valokiilassa kaksi kiistanalaista asiaa, jotka koskevat kouluja(kin).


http://www.keski-uusimaa.fi/artikkeli/149794-kaupunki-kielsi-paivakotikuvaukset#comment-98032

Viimeisin oli tämä. Keskustelu viriää ehkä kouluissakin. Otan asiaan yhteisöllisen kannan. Kuvaamisesta päiväkodissa ja kouluissa voi varmaan olla montaa perusteltua mieltä. Kiellon perusteet tuntuvat minusta ihan päteviltä, kuten nekin mielipiteet, jotka eivät kieltoa ymmärrä. No, asiassa on tehty pätös ylemmällä taholla eli Järvenpään päivähoidon johtoryhmässä. Kuvien ottaminen aiheuttaa tietysti vaivaa arjessa, ei varmaankaan johtoryhmässä, jossa on käyty oma ja rohkea keskustelu. Perusteet ovatkin lähinnä pedagogisia.
Kuvat on tarkoitettu koteihin, vaikkakin päiväkotiin tai kouluunkin jää yhteiskuvia, joita voi käyttää esimerkiksi kiusaajien löytämisessä.
Yhteisöllinen kantani on, että tätä asiaa olisi ollut hyvä kysyä vanhemmilta ja henkilökunnalta. Koulujen ollessa kyseessä voitaisiin varmaan käsitellä asiaa oppilaiden edustustossa. Voitaisin käydä dialogia: Onko valokuvaaminen tärkeää? Miten se olisi parasta hoitaa?
Ei huono tuo Järvenpään ajatus, että vanhemmat ottaisivat aktiivisen roolin asiassa, joka ei oikeastaan ole päiväkodin tai koulun tehtävä. Luonteva yhteistyön paikka.

http://yle.fi/uutiset/lihava_riita_koulujen_rahoituksesta/6309348

Ja toinen on tämä. Tässäkin uutisessa on aika paljon yhteisöllisiä piireitä ja tuntuu että varsinkin niitä varottavia huonon yhteisöllisyyden piirteitä.
Kiista lienee poliittinen(kin). Eikä voi olla satumaa, että asia nostetaan esiin juuri kuntavaalien alla. Demariopetusministeri on ollut kovin jämäkkä asiassa. Mutta, näyttää siltä että kyseessä on huonon yhteistyön, kateuden ja heikon hallinnon aiheuttama riita.
Sen verran olen minäkin kunnanhallituksessa budjetteja nähnyt, että tiedän laskelmien olevan juuri sellaisia kuin niiden halutaan olevan. Ainakin silloin kun halutaan vaikuttaa mielipiteeseen. Yksityiskoulut ovat valtionrahoituksessa varmaan saaneet enemmän rahaa, silloin kun esimerkiksi Helsingissä laskettiin koulujen resurssia. Samaa kurjutta siis vaaditaan tasa-arvon nimissä kaikille?
En ymmärrä myöskään sitä, että jos koulut saavat nykyään oppilaskohtaisen määrärahan kunnan keskiarvon mukaan, niin miten joku saa enemmän kuin toinen?
Ymmärrän asian niin, että yksityiskouluissa rahaa käytetään erilailla (tehokkaasti?) kuin muissa kouluissa.
Kateus on varmasti ollut tässä asiassa eräs liikkelle paneva voima. Se on erittäin helposti yhteisöihin leviävää energiaa. Voi silti olla että aihettakin on. Voi hyvinkin olla, että sellaista totuutta joka olisi kaikille ristiriidaton, ei asiassa löydy.
Seurataan asiaa.

tiistai 18. syyskuuta 2012

Ihan tavallisia asioita - aika tyhmä keskustelu

http://www.tavallisia.fi/

Media tai mikä lie on käsitellyt Niinistön kutsuman asiantuntijaryhmän ehdotuksia tai keskustelun avausta - usein ivallisesti. Keskustelu heijastaa hyvin sitä, miten ennakkoasenteet herkästi hallitsevat harkintaa.

Jari Sinkkonen sanoi minusta osuvasti: On vastenmielistä käyttää syrjäytyneitä poliittisen keskustelun pelinappuloina.
Pekka Sauri julkaisi puolestaan Mielenterveyden keskusliiton kannan, jossa analysoidaan asiaa, no, asiallisesti: http://www.mtkl.fi/?x752385=1436438

Kouluun työryhmän työ liittyy hyvinkin. Kuten Pekka Sauri lausunnossaan totesi, syrjäytymisen ehkäisyyn tarvitaan sekä rakenteelisia, yhteiskunnan  tukemia toimenpiteitä, että yksilön tavoitteita, päätöksiä ja tekoja.
Lisäksi yhteisön täytyy tukea yksilöä pyrkimyksissään. Olen samaa mieltä Saurin kanssa, että yhteisöllisyys on meillä usein ulkoistettu. Se on "jonkun" heiniä.

Varsinkin koulussa havaitsee helposti, miten lähituki tai sen puuttuminen on ratkaisevan tärkeää syrjäytymis-ilmiön kehityssuunnan määräytymisessä. Pahimmillaan väärä seura eli huono yhteisöllisyys vesittää kaikki tukitoimet.

Kouluissa esimerkiksi vertaistukea voidaisiin käyttää nykyistä enemmänkin positiivisen yhteisöllisyyden vahvistamiseen. Tukioppilaat, versot  ja oppilaskuntatoiminta tarvitsevat oikeasti resursseja ja ammattitaitoista ohjausta.

keskiviikko 12. syyskuuta 2012

Opetus edunvalvonnan kohteena

Kyllä meni maanantaina aamupiparit väärään kurkkuun kun luin Hesarista kielten uuden tuntijakoesityksen kommentointia:
http://www.hs.fi/kotimaa/Kieltenopettajat+Uusi+tuntijako+huonontaa+kielitaitoa/a1305597815078

Ei voi olla totta!
No, ainejärjestöt valvovat myös ammatillisia etuja vaikka niitä ei edunvalvontajärjestöiksi olekaan perustettu (kai).
Se, että kieltenopetusta aikaistetaan ei voi olla oppimiselle huono asia:
http://www.tiede.fi/artikkeli/1293/kielet_kannattaisi_opetella_alakoulussa

Voihan olla kumminkin, että Suomen kieltenopettajien liitolla on hallussaan jotain tieteellistä näyttöä siitä, että kielet pitäisi opettaa yläluokilla. Itse en ole sellaista kuullut.
Lopulta tässä on kai kyseessä ymmärrettävä huoli töiden vähenemisestä. Ei kumminkaan pidä minusta sekoittaa oppijan etuja opettajien etuihin. Ne ovat joskus eri asia, vaikka samassa koulussa ollaankin.

Yhtenäiskoulukulttuuria odotellessa tämmöisiä tapahtuu. Oikeastaan yhtenäiskouluilmiössä on kyse siitä että, peruskoulusta tulee se yksi oppilasta palveleva opintie, millaiseksi se alunperinkin haluttiin.
Lainaan taas kerran Lea Pulkkista: Koulut ovat järjestyneet aikuisten työpaikoiksi.

Uusi koulu syntyy siitä kun se on ensin oppijoiden työpaikka, jossa aikuisten työt järjestetään lasten ja nuorten parhaaksi.

sunnuntai 9. syyskuuta 2012

Yhteisö ei suojele, vaikka pitäisi

8- vuotiaan murha

Järkyttävä uutinen. Toivon syvästi, että uutinen aiheuttaa toimenpiteitä, jotta vastaavaa ei enää tapahdu.
Viranomaiset ovat olleet häkeltyneitä, kuten me kaikki.
Kun tarkoitetaan hyvää, niin saatiinkin tragedia.

Olen joskus mietinyt omallakin työuralla, että voidaanko lapsen tai nuorten hyvinvoinnin vahvistamista/tukemista hajoittaa monille tahoille? Näin silloin, kun olen istunut palaverissa, jossa kymmenen aikuista eri toimintamuodoista miettii, mikä lapselle on hyväksi. Ei voida. Jonkun pitää olla päävastuussa ja nahdä kokonaisuus. Pienen tytön kohtalo muotoutui hajautettun toimintaketjun poluilla.
Toimivan (suuren) yhteisön ominaispiirre on jakautuminen pienempiin soluihin, joissa on sovittu vastuu ja johtaminen.
Lisäksi lastensuojelu on vähän kuin vanhustenhoitoa. Kaikki haluavat näille vähävoimaisille parempaa huolenpitoa. Päättäjät ovat itse kuitenkin parhaassa työiässä, eivätkä halua että heidän lompakoilleen mennään. Hyvä lastensuojelu vaatii toimivan organisaation lisäksi resursseja, että voidaan oikeasti tehdä jotain.

Perheet, kodit voivat olla varsinkin kaupungeissa  liian eristäytyneitä. Jokainen perhe toimii omalla tavallaan ja puuttumisen kynnys on meillä korkea. Hyvää yhteisöllisyyttä on sekin, että yksityisyyden turvin ei voi tehdä väärin. Vanhemmuus ei ole sillä lailla pyhää, että voidaan sietää huonoa tai lapselle vaarallista kohtelua.

maanantai 27. elokuuta 2012

Miten kouluissa pitäisi rankaista?

Räsänen vaatii lisää rankaisuvaltaa opettajille

Tässä blogissa olenkin jo kirjoittanut rangaistuksista, mutta niin vaan syksy on jälleen tuonut vilkkaan keskustelun siitä, miten kouluihin saadaan järjestys/kuri ja oikeat rangaistukset oppilaille. Mistä tässä keskustelussa oikeastaan on kyse? En ihan hahmota.
Väkivalta sinänsä on oman koulukokemukseni mukaan vähentynyt tuolta 70-luvun lopulta, jolloin itse aloitin opettajana. Aiemmin olivat tappelut koulussa  paljon yleisempiä ja kiusaaminen suoraviivaista.
Toinen juttu on, että opettajien uhmaaminen tai tahallinen sääntöjen rikkominen voi olla lisääntynytkin.
Kyse voi olla myös oppilaiden turhautumisesta kun koulujen toimintakulttuuri ei aina vastaa oppilaiden elämää todellisuutta.

Rankaistoimet kohdistuvat helposti samoihin oppilaisiin vuodesta toiseen eli eivät ole tehokkaita. Jotain rangaistuksia on silti oltava, jotta oikeus tapahtuisi, yhteisön silmissä. Voikin nähdä, että rankaisutoimet yhteiskunnassa yleensäkin on tarkoitettu pelotteeksi muille. Siitähän koko rankaisu-insitituutiossa on ollut alunperinkin kyse.

Valtaosa oppilaista on kuitenkin niitä tavallisia lapsia ja nuoria, joiden kasvuun kuuluu joskus myös oman tahdon ja häntä ohjaavan aikuisen tahdon välinen mittelö.

Minusta tärkeintä on, että opetusministeriössä on viimeinkin herätty ja pyritään luomaan yhteinäistä ohjeistusta koulujen rankaisutoimiin. Suurin ongelma käytännössä on ollut se, että koulut keksivät itse omia rankaisumenettelyjään. Opettajilla (ja usein rehtoreillakin) on hämmästyttävän huonosti tietoa siitä, mitkä ovat koulun/opettajan oikeudet ja mahdollisuudet rangaista.
Tämä saattaa johtua Suomen koulujen pedagogisesta vapaudesta. Rankaiseminen ei ole kuitenkaan pelkkää pedagogiaa. Oikeusvaltiossa tulee kaikissa kouluissa olla yhtenäiset perusteet ja käytännöt rangaistuksille. Näin varsinkin kun rankaisun kohteena on lapsi tai nuori.
Tämä on periaate josta ei voi tinkiä, vaikka olisi kuinka hyviä ideoita uusista rankaisukeinoista.

Jokainen rankaisutoimi on kasvattajalle tavallaan tappio. Kouluyhteisössä rangaistús on julkinen ja leimaa oppilasta, joka helposti toteuttaa hänelle varattua roolia.
Miten luodaan myönteistä omakuvaa vahvistavia rangaistuksia? Miten saadaan rangaistava oppilas luottamaan rankaisijoihinsa?


maanantai 20. elokuuta 2012

Taas etsitään työrauhaa


Jälleen, kuten usein koulujen alkaessa, on näkynyt uutisia, kannanottoja ja artikkeleita koulujen työrauhasta.  Tässä Ylen juttu:  http://yle.fi/uutiset/tutkijat_koulun_tyorauha_ei_ole_opettajan_karismasta_kiinni/6255403  Ehkäpä on tarpeen esittää oma "totuus" asiasta.

Mielestäni työrauha on  käsitteenä kovin epäselvä ja kaipaa kuten yhteisöllisyyskin tarkempaa, yleisesti hyväksyttyä/omaksuttua tulkintaa. Työrauha viittaa minusta nykyään usein opettajan työrauhaan, jolloin sen puutteen tai riittävyyden määrittelee kukin opettaja. Kyllä minultakin vanhemmat joskus kysyivät, että miten se työrauha, kun oppilaat saavat keskustella keskenään tunneilla...

Tänään Hesarin yleisökirjoituksessa Suomen psykologiliiton koulupsykologian toimikunnan puheenjohtaja (huh!) Annarilla Ahtola esitti aiheesta hyviä ajatuksia työrauhaan liittyen:
Kurinpitotoimet ovat jälkijättöisiä eivätkä koulun rangaistukset joka tapauksessa ole kovinkaan tehokkaita. Ahtola totesi kirjoituksessaan että kurinpidollisia toimia (tai niiden tarvetta) vähennetään parhaiten toimintakulttuurin kehittämisellä sekä opettajien luokanhallintataitojen koulutuksella. Lisäksi opettajalla tulee olla mahdollisuus konsultaatioon.

Olen ihan samaa mieltä. Luokan/ryhmien ilmapiiriin vaikuttaa opettajan ammattitaito, jota kokemus voi kasvattaa koko työuran ajan. On aivan hämmästyttävää, että opettajille ei tarjota yleisesti työnohjausta ja varsinkin liittyen luokanhallintaan. Jos ohjattava ryhmä ei ole opettajan ohjauksessa, on tilanne kaoottinen ja kaikille raskas.

Toimintakulttuuri mainitaan voimassa olevassa opetussuunnitelmassa. Kouluja on velvoitettu kehittämään toimintakulttuuriaan yhdessä oppilaiden ja vanhempien kanssa. Veikkaan, että aika monessa koulussa kehitystyö ei ole ollut suunnitelmallista eikä pitkäjänteistä. Opettajat toimivat usein itsenäisesti omien mieltymystensä mukaan. Toimintakulttuuria voi kehittää ainoastaan  yhteisöllisesti, jolloin kaikki toimivat yhteisten tavoitteiden hyväksi.

Opettajien luokanhallinta- tai siis oikeammin ryhmänhallintataidot eivät kuulu (jostain kummallisesta syystä) opettajien koulutukseen. Niinpä useimmilla opettajilla ei voi olla perustietojakaan esimerkiksi ryhmadynaamisista ilmiöistä. Uskon että moni työrauhaongelma voitaisiin ratkoa, mikäli opettajille annettaisin parempia työkaluja ryhmän hallintaan. Nythän opettajat keksivät niitä vuosien mittaan itse, tai eivät keksi. Tämäkin tieto poistuu sitten koulusta kun opettaja jättää työyhteisönsä. Itselläni on  hyviä kokemuksia siitä, että pitkäjänteinen, yhteisöllisten pedagogisten ratkaisujen suosiminen lisää motivaatiota ja vähentää ristiriitoja opettajan ja luokan välillä.

Työrauha ja sen hakemisen tavoite saattaa olla hyvin erilainen opettajan/vanhempien ja lasten/nuorten näkökulmasta. Lapsi ja nuori on usein niin täynnä toiminnallista energiaa, että perinteinen hiljaisuudessa työskentely koulussa on vaikeaa, epäluonnollista.  Lapsuuteen ja nuoruuteen kuuluu myös jonkinasteinen kurittomuus. Omaa tahtoa ei voi kehittää vain tottelemalla. Koulun kasvatustehtävään kuuluu rajankäynti yhteisen hyvän ja oman tahdon kehittymisen välissä.

tiistai 14. elokuuta 2012

Kovaa tekstiä pehmeistä asioista

Tutkimus ei ohjaa kasvatusta :

Aikaisemmin lupasin palata epäkorrekteihin kirjoihin, joita varasin kesäluettavaksi. Ensimmäisenä olkoon Liisa Keltikangas-Järvisen Pienen lapsen sosiaalisuus.
Kirja on aikamoista tykitystä ja se kannattaa kyllä lukea ja ihmetellä. Keskeisiä (tutkimuksiin perustuvia) viestejä  mielestäni ovat:
  • tieto lapsesta ei välttämättä lisäänny, vaan mukautuu kulloiseenkiin tarkoituksenmukaisuuteen
  • meillä asetetaan kasvatuksen sisällöksi yksilöllisyys, mutta päämääräksi yhteisöllisyys (ristiriita)
  • ensimmäisen ikävuoden aikana aloitettu päivähoito lisää kouluiän agressiivisuutta ja huonontaa sosiaalisia taitoja
  • usko kodin ulkopuolisen hoidon ”sosiaalistavaan” vaikutukseen on niin voimakas, että sitä on hyvin vaikeaa kaataa tieteellisillä tutkimuksilla
  • lapsille asetetaan helposti ikäkauteen sopimattomia kehitystavoitteita; esimerkiksi puolensa pitäminen ja neuvottelutaidot eivät ole kaksivuotiaan kehitystapahtumia
  • alle kolmivuotiaat laitetaan ryhmiin ”sosiaalisuuden” kehittymisen vuoksi, sen sijaan murrosikäiset, jotka tarvitsisivat samanikäisten pysyvää ryhmää identiteettinsä tueksi, laitetaan vaihtuviin ryhmiin (esim. luokaton lukio)
  • yhteisöllisyyttä kaivataan kovasti, mutta kasvatus ohjaa vahvasti yksilölliseen kilpailuun (esim. koulumenestys)
  • alle kolmivuotias ei tarvitse päivähoitoa suuressa ryhmässä, siitä ei voi osoittaa olevan mitään hyötyä. Aikuiset tarvitsevat sitä.
  • Yli 20 lapsen hoitoryhmä muodostaa riskin lapsen kehitykselle. Hoitohenkilökunnan ei tarvitse vakuuttaa että selviytyvät, vaan he voisivat tuoda epäkohtia selkeästi päättäjien tietoon.
Tätä painavaa ja aika hengästyttävää tekstiä lukiessa tulee väistämättä mieleen, että nämä asiat eivät koske tietenkään vain päivähoitoa, vaan myös koulua.
Perustuvatko koulujen tavoitteet ja opetusjärjestelyt tieteellisiin näyttöihin ja uusimpaan tutkimustietoon?  Mielestäni aika harvoin.

Pari esimerkkiä:
  • kielten opetus aloitetaan, kun lapsen kyky oppia helpoiten vierasta kieltä on jo heikentynyt
  • oppituntien pituus ja oppiaineiden/opettajien vaihtuvuus perustuu mihin?
  • Oppilaat on eristetty saman ikäisten ryhmiin
  • opetus on pirstaloitunut tavalla, jolla työelämässä ei työskennellä
  • oppilaita arvioidaan ikäryhmän tavoitteiden suhteen, ei heidän yksilöllisen kehitysvaiheensa tai lahjakkuutensa suhteen
  • opetusmenetelmät perustuvat kai useimmiten opettajien mieltymyksiin, eivät välttämättä ota huomioon ikäkauden valmiuksia tai persoonallisia oppimistyylejä
Onhan meillä hyvä ja toimiva koulu. Mutta aina voi parantaa. Siksi  lainaan jälleen Lea Pulkkisen lausumaa : Koulu on järjestäytynyt aikuisten työpaikaksi.
Koulu tulisi tietenkin järjestää pääsääntöisesti oppilaiden työpaikaksi tukeutuen tieteellisen tutkimuksen antamaan tietoon siitä, miten kasvetaan ihmisiksi ja opitaan yhdessä parhaalla mahdollisella tavalla.
Sitten olisivatkin kaikki mittarit kympissä!

Mitkä asiat ovat esteenä? Oletko jotain mieltä ja ajatellut asiaa?

maanantai 30. heinäkuuta 2012

Yhteisöllisyys ja olympia-aate

Olen ainakin joskus sohvaurheilija. Lontoon kisojen avajaisia katsellessa ei voinut välttyä huomioimatta, miten tismalleen tilaisuus kuvasi uuden yhteisöllisyyden teoriaa ainakin kahdella tavalla. http://www.liisaraina.fi/uusi%20yhteisollisyys.html

1. Olympia-aate perustettiin hieman naiville ajatukselle siitä, että maailman kansat tulevat yhteen rauhanomaisiin kisoihin. Ajateltiin että kisat edistävät ystävyyttä ja rauhaa. Vasta nyt, televiosaikana, ajatus on lähempänä toteutua. Avajaisia seurasi noin miljardi ihmistä. Heille syntyi yhteinen tapahtumisen tunne, tietoisuus, että olen yksi lukemattomista katsojista. Yhteisöllisyys toteutui virtuaalisesti. Tämmöinen yhteisöllisyyden tunne on toki merkittävä, mutta vaikutukseltaan heikko ja ohimenevä. Katsomossa tunne oli varmaan pitkälti samanlainen, koska kokemuksen saattoi jakaa vain siinä tutussa ryhmässä, jonka kanssa mahdollisesti oli tapahtumaan tullut.

2. Kun seurasi joukkueiden sisääntuloa, näkyi selvästi solujen merkitys. Mitä pienempi maa, sitä tärkeämpää näytti olevan kansallisten tunnusmerkkien esillepano. Suuressa joukossa paineet erottua, kuulua johonkin tunnistettavaan joukkoon, kasvavat. Joukkoon muodostuu soluja ja soluseinämien läpi kiinnitytään ja vuorovaikutetaan. Suurten maiden ei tarvinnut erottua, koska identiteetti ei ole uhattu ja solu on vahva.
Näin tapahtuu vaikka koulussakin. Mitä suurempi koulu, sitä enemmän soluja muodostuu. Myös luokassa tapahtuu soluihin jakautuminen. Näiden solujen eli ryhmien muodostumiseen voi vaikuttaa, sekä myös solukalvojen tehtävään. Ovatko ne eristämässä tai mahdollistamassa yhteistyön, riippuu paljon ohjauksesta. Uusi yhteisöllisyys tarvitsee ohjausta, muuten aitoa yhteisöllisyyttä ei synny, vaan solut kilpailevat ja ovat vihamielisiä keskenään. Yksilö tarvitsee nimittäin turvakseen vain pienen hallittavissa olevan joukon. Monesti joukko (solu) vahvistuu, kun ollaan muita vastaan.
Olympiarenkaat kuvaavat loistavasti soluja ja solukalvojen läpäisevyyttä yhteistoiminnan edellytyksenä.

sunnuntai 8. heinäkuuta 2012

Mitä yhteisöllisyydestä kertoo Ähtärin kirkon wc ?

Tapahtui Oikeiden Ihmisten Maassa.
Olin käymässä isovanhempien haudoilla Ähtärissä. Ajelin skootterillani vanhat kantatiet ja havainnoin rakennemuutoksen jälkiä.
Perillä olin illansuussa. Kävin hiljaisella hautausmaalla katsastamassa sukulaisten hautoja. Kirkon kyljessä oli yleinen wc. Koitin huvikseni ovea ja se aukesi. Todella uusi kokemus oli, että wc:n seinät hohtivat puhtauttaan eikä yhtään piirrosta tai "mietelausetta" näkynyt! Puhumattakaan siitä yleisten vessojen "normaalista" sotkusta jota ei nyt viitsi edes kuvailla. Yleistä ja täysin vartioimatonta wc:tä oli käytetty ihan vain siihen tarkoitukseen kun se oli tehty. (Eikä varmaan käynyt siivoja tunnin välein) Mitä tämä kertoo?
Luultavasti paikalla käy  harvoin muita kuin ähtäriläisiä. Voi olla, että ähtäriläiset ovat fiksumpia kuin vaikka pääkaupunkilaiset (missä ei moinen järjestely pelaisi ollenkaan). Selitys lienee kuitenkin yhteisöllinen.

Kun ollaan pienemmällä paikkakunnalla yleisestä tulee yhteistä.

Yhteinen on minunkin omaani. Jos ei siis kotona ole tarvetta sotkea omaa vessaa, ei sotketa sitä yhteistä omaakaan. (Voi olla, että eteläpohjalainen kulttuuri tässä tapauksessa avitti.)

Koulun yhteisöllistä tilaa voi minusta ihan hyvin mitata kurkkaamalla oppilasvessoihin.
Ovatko ne olleet yleisiä vai yhteisiä? Onko sillä ollut väliä, että seuraavallakin on mukava asioida? Otetaanko vastuuta yhteisestä viihtymisestä?

Koulun yhteisöllisyys-käsitettä voidaan tässä valossa laajentaa. Tulee olla
- yhteinen  tietoisuus tehtävästä eli siitä miksi ollaan paikalla.
- käsitys siitä, että koulutila on yhteinen ja kaikki vaikuttavat ja ovat vastuussa ilmapiiristä
- kaikilla on tunne, että voi halutessaan vaikuttaa, tulee kuulluksi tasavertaisena yhteisön jäsenenä
- koulussa vallitsee yhteinen tapahtumisen tunne

Heleppoo ku heinänteko.

tiistai 26. kesäkuuta 2012

Voisiko koulu olla juhannusjuna?

Juhannusaattona katselin Juhannusjunaa  http://teema.yle.fi/teemat/juhannusjuna satojentuhansien suomalaisten tavoin. Yhteisöllisen aineksen ja ohjelman oudon kiinnostavuuden luulisin juontuvan yhteisestä tapahtumisen tunteesta, useille ainakin jotenkin tutussa ympäristössä.


Siitä ja muutenkin tulee mieleen yhteisöllisten kysymysten asettelu.
Kun koulua halutaan yhteisölliseksi, niin ohjaava henkilöstö kysyy itseltään:
Miten saadaan aikaan tunne, että meidän kouluumme tullaan kokemaan yhteisiä asioita? Koulu voisi olla se yhteinen juhannusjuna johon hypätään kyytiin. Yhteinen suunta ja jaettu tapahtumisen tunne.

Miten näitä tuntemuksia voidaan vahvistaa?`Varmaan monella tavalla. Osallisuus, perinteet ja yhteiset tapahtumat luovat tätä tunnelmaa. Monin tavoin voidaan vahvistaa myönteistä tunnesidettä omaan kouluun. Keinoja täytyy vain koko ajan etsiä ja päivittää.

Luokkatasolla yhteisöllisyyden tunnetta voidaan kehittää kysymällä: Miten saadaan aikaan tilanne/tunne luokassa, jossa oppilaat kokevat tarvitsevansa toisiaan?

Kun yhteisöllisyyttä ei enää ole luonnostaan rakentuneena, niin sen syntymiseen täytyy vedota erilaisten yhteisöllisyyttä tuottavien toimenpiteiden kautta.
Yhteinen tietoisuus tehtävästä voi liittää suurenkin ryhmän (koulun) yhteisölliseksi. Tällöin ryhmälle kehittyy  usein yhteinen tapahtumisen tunne.
Luokassa voidaan  kiinteä yhteisö saada aikaan silloin, kun ryhmän jäsenet kokevat tarvitsevansa toisiaan. Tämä ei tapahdu ilman vuorovaikutteisia työtapoja, yhtesöllistä pedagogiaa.

maanantai 18. kesäkuuta 2012

Martti luki hyvän kirjan

Vanha kaverini Martti Hellström kirjoitti mainiossa blogissaan Liisa Rainan kirjasta Uusi yhteisöllisyys.
Sehän on hyvä kirja jo siksikin, että parempi puoliskoni on sen kirjoittanut :)

http://pedagogiikkaa.blogspot.fi/2012/06/kuinka-vahvistaa-koulun.html

Lyhyen kuvauksen ja arvioinnin lusäksi Martti oli käytännön miehenä tarttunut kirjan tarkoitukseen eli oli miettinyt oman koulunsa kohdalta, millaisia kysymyksiä pitäisi käydä läpi koulun työyhteisön vahvistamiseksi.

Ymmärsin listasta, että se käsitti lähinnä opetushenkilöstöä. Oikeastaan pitäisi vielä tehdä yksi, ehkä kaksikin kysymyslistaa. Miten oppilaat ja vanhemmat saadaan kouluyhteisön jäseniksi? Oppilaathan ovat, vieläpä suurena enemmistönä koulussa usein monta vuotta. Vanhemmat ovat taustalla läsnä, vaikka eivät fyysisesti olisikaan koulussa kovin usein. Näiden kolmen perustekijän (koulun henkilöstö, oppilaat ja kodit) välinen vuorovaikutus helpottuu paljon, jos koetaan että kuulutaan samaan yhteisöön, tasavertaisina jäseninä.

Yhteisöllisyyden esteitä on usein, että opettajat näkevät koulun organisaation hierarkisena: opettajat (rehtori kärjessä), vanhemmat ja viimeisenä oppilaat. Tämä ajattelu näkyy päätöksentekoprosseissa.
Jos näin ajatellaan, niin helposti astuu voimaan ääneen lausumaton arvo, että koulu on opettajia varten. Martin listassa olikin aivan oikein ensimmäisenä perustehtävän käsittely. Myös siinä kohdassa asiaa tulee pohtia yhteisöllisyyden kannalta. Tällöin on määtiteltävä yhteisöllisyys arvona oikeasti eikä vain  pintakiiltoisena, tyhjänä sanana.

lauantai 16. kesäkuuta 2012

Kiitos kirjoituksesta Johanna!

Johanna Korhonen kirjoitti osuvasti 13.6. Helsingin Sanomissa :http://www.hs.fi/kulttuuri/Kunnioitusvaje+vie+kaiken/a1305574357085

Kirjoituksen ytimessä oli väite tai havainto että kulttuuriimme on pesiytynyt kunnioitusvaje, joka syö yhteiskuntamme arvoja. "Kunnioitusvaje iskee ihmisyyden ytimeen" Olen jo aiemmin ottanut kunnioituksen esille tässä blogissa. Ehkäpä kertaus on paikallaan.
 Kunnioitus on eräs yhteisöllisyyden tukirakenteita. Aikaisemmin kun ihmiset syntyivät yhteisöön, jossa elämänsä viettivät, kunnioitus oli luonnollista. Kokeneempia yhteisön jäseniä kunnioitettiin, koska heidän tietojaan ja taitojaan tarvittiin. Keskinäinen kunnioitus säilytti yhteisön tasapainoisena.
Kunnioitus perustui varmaan myös siihen että tarvittiin apua, tukiverkkoa, yhteisön jäseniltä.

Olin juuri talkootöissä Jukolan viestin toimitsijana. Huomiotani kiinnitti talkoolaisten huomattavan korkea keski-ikä.  Suurin osa oli noin 70-vuotiaita. Talkoolaisilla oli selvä käsitys että nuorempi sukupolvi ei tunne talkooperinnettä. Eipä nykyinen asumistapamme synnytäkään sellaista pysyvää tukiverkkoa, jonka apuun voisi luottaa. Jos menen tekemään talkoilla naapuriin vaikka katonkorjausta, niin mikään ei takaa että parin vuoden päästä, kun tarvitsen apua, naapuri yhä asuu samassa paikassa. Tämä sivuaajatelma johtuu siis siitä, että kuvittelen kunnioituksen nousseen ennen siitäkin ,että yksilö tarvitsi ja sai yhteisönsä jäsenten apua. Nyt avun voi ostaa- jos siihen on varaa.

Taas tulen siihen, että nykyinen koulua käyvä sukupolvi ei ole saanut (useimmiten) juurikaan kokemusta yhteisöllisyydestä. Yhteisöllisyyteen kuuluu toisen kunnioittaminen, toisten huomioiminen ja se että voi tinkiä omista tarpeista muiden hyväksi. Nyt pienen perheen vesalla on oma huone, omat tavarat ja itse valitut kaverit. Koulussa ajaudutaan helposti siihen, että luokan sisällä on kilpailua ja pienten ryhmien välisiä kahnauksia. '
Miten koululuokan jäsenet ajetaan tilanteeseen, jossa he tarvitsevat toisiaan? Siinä mielestäni eräs ydinkysymys yhteisöllisen luokan ohjaamiseen.

tiistai 12. kesäkuuta 2012

Koululaiset kuriin!

Koululaiset halutaan saada kuriin
Uutinen aiheesta Iltalehdessä
Näin sanottiin Hesarin uutisotsikossa 11.6. Taustaosion otsake kuului: ”Kakarat saavat tehdä mitä vain”
Kuulostaa aika negatiiviselta, eikö? Lisäksi television uutisista olin kuulevinani, että lakialoitetta perustellaan lisääntyneillä käytöshäiriöillä.

Käytöshäiriöitä ja järjestyksen puutetta on kouluissa ollut jo antiikin Kreikasta lähtien. Onko käytöshäiriöitä nyt enemmän kuin jonain toisena aikana, onkin jo kovin vaikea selvittää.
Peruskoulu tarjoaa koulutuspalveluita, sehän on lähtökohta. Siksi koulun tehtäviin tai opettajan oikeuksiin ei ole kuulunut viranomaisvaltaa juuri lainkaan, vaikka me opettajat joskus saatamme niin luulla. Ollaan ajateltu, että kotien kanssa hoidetaan mahdolliset häiriöt ja lähdetään siitä, että kaikki ymmärtävät oman etunsa, haluavat oppia.

Olkoon järjestyshäiriöitä sitten enemmän tai vähemmän kuin ennen, niin koulun kasvatusmahdollisuuksia voidaan mielestäni kyllä laajentaa myös rangaistusten ja seuraamusten suuntaan. Kyllähän me aikuisetkin noudatamme liikennesääntöjä paremmin kun poliisi on näkyvissä...

Koulujen ja luokkien turvallisuuteen ja hyvään oppimismotivaatioon voidaan vaikuttaa monin keinoin. Vaikea työrauhaongelma voi syntyä monin eri tavoin.
Yksittäinen oppilas voi olla sellaisessa tilanteessa, että hänen paikkansa ei ole luokassa. Silloin eivät rangaistukset auta. Joku oppilas voi taas olla narsistinen ja röyhkeä, koska häneltä ei ole vaadittu kunnioitusta eikä ole asetettu lapsen rajoja. Silloin rangaistus saattaa laittaa miettimään omaa asemaa tarkemmin.
Opettaja voi tehdä huonoja ratkaisuja koska ei tunne riittävästi oppilaitaan, tai hänella ei ole osaamista erilaisten oppilaiden käsittelyssä. Hän saattaa provosoida jonkun oppilaan käyttäytymään huonosti, kenties huomaamatta tekoaan. Tällöin opettajan työnohjaus voi auttaa paremmin kuin oppilaan toistuva rankaisu.
Jotkut oppilaat voivat hermostua passivoivista ja opettajakeskeisistä työtavoista. Oppiminen on nykyään mahdollista kaikkialla ja usein houkuttelevalla/viihdyttävällä tavalla. Koulu joutuu kilpailemaan ensi kertaa koulutuksen historiassa oppilaiden muun elinympäristön kanssa.

Yhteisöllisesti rakennettu ja ohjattu koulu voi uskoakseni vähentää huomattavasti motivaation puutteesta johtuvia häiriöitä. Koulutuksen maailmassa eletään murroskautta jossa vapauden ja kontrollin kannattajat ottavat yhteen. Oppilaat haluavat usein heti kaiken vapauden ja enemmänkin, siksi juuri vapauteen kasvattaminen on vaativa tehtävä. Vapauteen ja vastuuseen meidän länsimainen kulttuurimme kuitenkin haluaa perustaa, siksi vapauteen pitää kasvattaa.

Ratkaisua ei kannata etsiä vain katederiopetuksen menneisyydestä. Uudenlaiset koulutilat ja yhteisöllistävät työmenetelmät on otettava käyttöön pian. Rinnalle tarvitaan varmaankin opettajan aseman vahvistamista tässä ajassa, jossa opettajan kunnioitus ei ole itsestään selvää.

Kun rangaistaan, ollaan jo myöhässä. Rankaisukeinojen lisääminen voi auttaa parhaiten niitä, joita ei rangaista, mutta jotka haluavat välttää rangaistuksen. Sitten on vielä pieni porukka, joka tarvitsee rakkautta ja rajoja, mieluiten jo kotoa. Koulussa ei voida kotia korvata.
Mikäli samoja oppilaita rangaistaan vuodesta toiseen, ei rankaisukeinojen laajentaminen auta. Kannatan semmoisia keinoja sinänsä, jotka suojelevat oppilaita ja opettajia pitkittyviltä konflikteilta.
Ei ole helppo, tämä rankaisuasia.


sunnuntai 3. kesäkuuta 2012

Suvivirsi yhteisöllisenä aineksena

http://www.youtube.com/watch?v=reXfFefe9zo

Taas on tänä keväänä käyty jonkinverran debattia siitä, että voiko suvivirtta laulaa kevätjuhlissa.
Moniarvoisuus ja -kulttuurisuus ei ole aina pelkästään rikastuttavaa, tässä hyvä esimerkki siitä.

Yhteisöllisyys tarvitsee kulttuurisia majakoita, tunnusmerkkejä, varsinkin suuremmissa ryhmissä.
Suvivirsi on monen suomalaisen yhteistä tunnemuistia, jota halutaan kerrata siihen aikoinaan yhteisen kokemuksen synnyttäneessä tilanteessa eli koulujen kevätjuhlassa. Tämä on etenkin varttuneempien tahto, koska heille tämä laulu on yhteisöllinen symboli, ei niinkään virsi.

Nyt tullaan yhteisöllisyyden huonoihin puoliin. Kulttuuri haluaa jatkaa olemassaoloaan ja mieluiten laajentaa elintilaansa. Kun kulttuurit kohtaavat, on kyseessä myös voittajien ja häviäjien osoittaminen. Vahvempi kulttuuri nostaa lippunsa, tuo kielensä, tapansa ja laulunsa. Hyvässä tapauksessa käy niin, että kullttuurit asettuvat rinnakkain ja lomittain rauhanomaiseen rinnakkasiseloon, jossa kaikki ryhmät säilyttävät kulttuuriset piirteensä ja jopa vaihtavat niitä keskenään.

Suvivirsi on monille suomalaisille muutakin kuin uskonnollinen laulu, se on kulttuurinen sidos ja oikeus käyttää sitä on tärkeää. Sen rajoittaminen herättää vihamielisyyttä ja hyökkäysreaktion. Kyse on valtakulttuurin vallasta. Toisaalta suvivirsi on uskonnollinen (kristillinen) laulu ja monet eivät sitä  hyväks, koska luterilaisen uskonnon asema ei enää ole kiistaton suomalisessakaan kulttuurissa. Valtakulttuurimme on myös sisäisessä muutoksessa. Koulun tärkeä tehtävä on siirtää kulttuuriperintöä eteenpäin (toki myös kehittää sitä). Ei ihan yksinkertaista tässä ajassa.
Minusta olisi hyvä jos monikulttuurisuutta/suvaitsevaisuutta kansalaistaitona ei aleta kouluissa edistämään kielloilla tai rajoituksilla. Suvaitsevaisuus voisi olla sitä, että lauletaan suvivirttä ja muitakin kevätlauluja rintarinnan. Kevätjuhlahan ei ole uskonnollinen juhla muutenkaan. Poissulkeva yhteisöllisyys on huonoa laadultaan ja johtaa helposti vain konfliktien lisääntymiseen.

Jospa oppilaiden edustajien kanssa sovittaisiin laulut, jotta ne olisivat meidän koulun lauluja? Varmaan se suvivirsikin on toivelistalla.
Kaikille sopivaa yhtä laulua on varmaan vaikea löytää, voidaan siis laulaa kaikkien lauluja.
Ja voidaanhan vaikka sanoittaa neutraali versio suvivirrestä.

Suomessa on jo todella suuria alueellisia eroja vaikkapa suvivirren aseman suhteen. Tarvitaan keskustelua ja ehkä monenlaisia ratkaisuja. Varmaan nykytilanne on pääsääntöisesti hyvä.

lauantai 2. kesäkuuta 2012

Yhteisöllinen pedagogia vs. Hiljaisuuden pedagogia



Yhteisöllinen pedagogia vs. Hiljaisuuden pedagogia
 eli vapaus vai kontrolli?

Vastakkainasettelu on usein keinotekoista tai ei ainakaan synteesiin johtava lähtökohta. Mutta sen avulla voidaan tarkastella ilmiöitä yksinkertaistaen. Näin lukuvuoden lopussa yksinkertaistan kaksi pedagogista suuntausta tai ainakin ajatustapaa.

Yhteisöllinen pedagogia on usein toiminnallista ja tasavertaisesta vuorovaikutuksesta elävä toimintatapa. Opettajan rooli on ohjaava, oppijat ovat aktiivisia. Tavoitteena on siirtää vastuu omasta oppimisesta oppijalle, mutta toisaalta otetaan vastuuta myös omasta roolista muiden auttajana. Tietoa käsitellään, arvioidaan, muokataan ja tuotetaan yhdessä. Arviointi on avointa, tavoitteiden pääsemiseen tukevaa. Yhteisöllinen pedagogia vaatii, että yhteistoimintaa opetellaan, yhteisötaitoja kehitetään pitkäjänteisesti. Opetus ei ole opettajakeskeistä. Oppiminen tapahtuu paljon pienissä opintoryhmissä keskustellen. Tvt sopii tunneille hyvin. Tunneilla liikutaan, erilaisia tiloja hyödynnetään oppimiseen ja opitaan myös koulun ulkopuolisesta maailmasta. Läheskään aina ei ole hiljaista, käsite työrauha tarvitsee uudenlaisen tulkinnan. Opettaja arvioi ja kehittää toimintaansa yhdessä kollegojensa kanssa. Oppilaiden palaute on myös tärkeää.

Hiljaisuuden pedagogia on opettajajohtoista. Hiljaisuutta tarvitaan, jotta opettaja voi esittää luokan edestä monologista opetustaan. Mikäli opettaja ei puhu, oppilaat tekevät hiljaisuuden vallitessa omia tehtäviään yksin. Oppijan haluun oppia ei uskota, vaan kaikki tekeminen valvotaan, Oppilaat sijoitetaan niin, että kaverukset eivät istu lähekkäin.Oppilailta on estetty vuorovaikutus ja aktiivinen opiminen. Oppitunti kuluu yleensä samalla paikalla samassa oppimisympäristössä. Tietotekniikkaa ei tarvita. Opettaja suorittaa arvioinnin yksin, ääneen lausumattomin kriteerein. Työrauha tarkoittaa oikeastaan sitä, että opettaja saa rauhassa toimia halunsa mukaan. Opettaja toimii kuten ennenkin, yleensä yksin. Oppilaiden palute on häiriötä.

Koulut on yleensä rakennettu hiljaisuuden pedagogian toteuttajiksi, jopa uudetkin koulut joskus. Lisäksi hiljaisuuden pedagogialla on vankka perinne ja toimintakulttuurin jatkumisesta johtuva noste.

Mikä olisi vaikkapa peruskoulussa näiden kahden ”koulukunnan” suhde toisiinsa nähden? Ja miten yksittäinen opettaja sekoittaa näitä toimintatapoja keskenään? Mikä olisi onnistunut sekoitussuhde? Moni seikka houkuttaa opettajaa valitsemaan hiljaisuuden pedagogian. Vanhemmat ovat tyytyväisiä, kun on hyvä ”työrauha”, tunnit sujuvat helpommin tiukassa ohjauksessa ilman yllätyksiä ja oppilaat pysyvät hiljaa...

Kesäloma on ollut omalla opettajan uralla arvioinniin ja uusiutumisen aikaa. Koulussa kamppailevat väistämättä kontrollin ja vapauden pyrkimykset. Kasvattajalle on hyväksi tarkkailla omaa suhdettaan näihin arvoihin, vaikka kesälomallaan. Lasken itseni vapauden kannattajaksi.

maanantai 21. toukokuuta 2012

Kuuma-hanke; tvt ja toimintakulttuurin muutos


Olin tänään Heurekassa Kuuma kuntien tvt-hankkeen avajaisissa. Havaittavissa oli innostusta, halua muuttaa kymmenen kunnan koulujen toimintakulttuuria. Iso (yhteisöllinen) haaste.

Puheista jäi mieleen seuraavia ajatuksia:

Kaisa Vähähyyppä Opetushallituksesta:
Koulujen toimintakulttuurin tulee muuttua, esimerkiksi jakamisen suuntaan. Pelinomainen oppiminen ja henkilökohtaiset laitteet tulevat. Opetustilat muuttuvat.

Kirsti Lonka:
Oppimisympäristöjen tutkijat ovat keskittyneet liikaa laitteisiin ja ohjelmistoihin. Osallistuminen on tärkeää. Opettajankoulutuksessa ei annata eväitä ymmärtää dynamiikkaa. Meillä on nähty, että oppijan rooli oppimistilanteessa on passiivinen. (ei tue aivotutkimusta tai tutkittua oppimiskäsitystä). Meillä kamppailee edelleen autonomisen toiminnan tukeminen kontrolliin pyrkivän opetuskäytännön kanssa. Ei tarvita jokaiselle omaa tietokonetta, vaan ryhmä oppijoita koneen ympärille! Toimintakulttuurin muutos tarvitsee joustavia oppimisympäristöjä.

Kommenttini: Voin (taas) tunnustautua lonkalaiseksi... ihan samaa mitä Kirsti puhui, olen yrittänyt tehdä ainakin viimeiset 15 vuotta töissäni. Kun ei jaeta, ei minunkaan työstäni jäänyt jälkeä seuraaville opettajapolville. Kaikki kehittävät itse, jos kehittävät. Koulun normaali käytäntö ei tue aktiivista oppimista. Vaikka- onhan meillä hyvät koulut, ne voisivat vain olla kaikille hauskempia ja kiinnostavampia paikkoja.

Yli-innovaatioaktivisti Anssi Tuulenmäki:
Muutokset lähtevät unelmoinnista, missä sitä opetetaan? Suunnittelemalla ei tehdä muutoksia, vaan ensin pitää olla unelma, sitten kokeillaan ja saadaan relevanttia tietoa muutoksen toteuttamiseen.
Learning by doing.
Yleensä kehityshankkeita suunnitellaan siten, että säilytetään asemat eli haetaan pienimpiä siedettäviä muutoksia. Tästä johtuen kritiikki muutosta kohtaan alkaa heti. Kritiikki tappaa muutoksen.

Kommenttini: Totta. Tiede-lehdessä oli juuri artikkeli, jonka mukaan kulttuurin muutos tapahtuu vasta, kun 80% tukee sitä. Aika pieni vastustus riittää estämään muutoksia. Juuri tästä syystä uskon että opettajien täydennyskoulutus tulee suunnata entistä enemmän koko yhteisölle yhtäaikaisesti ja vielä työpäivän sisällä, oikeissa tilanteissa. Olen nyt päässyt kokeilemaan tätä mallia ja tuntuu kyllä todella järkevältä. Kouluttajilta tosin vaaditaan ketteryyttä ja monelaista osaamista.
Tuo kuvaus kehityshankkeiden ongelmasta on vaan niin totta!
Asenteiden muuttaminen on  vaikenta koulutettavaa, mutta kyllä sitä tarvitaan yhteisöllisen oppimisen kehittämiseksi.


maanantai 7. toukokuuta 2012

Eroon bulkkiluokista


Tänään oli Hesarissa hyvä juttu. Se tarkoittaa että olin samaa mieltä.

”Eroon bulkkiluokista” oli artikkeli Kaarinasta Piikkiön koulusta ja rehtori Marko Kuuskorvesta. Artikkelissa ihmeteltiin miksi luokkien pedagoginen sisustaminen ei ole sadassa vuodessa muuttunut juuri lainkaan.

Samaa olen jo tässäkin blogissa aiemmin ihmetellyt. Koulujen arkkitehtuuri tukee vieläkin pääosin suljettujen luokkahuoneiden ja käytäväkoulun perinnettä. Olen lisäksi huomannut, että jos poikkeavaa rakennataankin, haluavat opettajat verhoja, ovia ja seiniä. Tässä vedotaan usein työrauhaan, jolla minusta ilmaistaan yleensä sitä, että hiljaisuuden pedagogiaa pidetään ihanteena. Työrauhalla tarkoitetaan minusta useinkin tilannetta, jossa oppilas on estynyt oppimaan aktiivisesti.

Muutos on suuri kun koulu ja sen oppimiseen tarkoitetut tilat rakennataan palvelemaan aktiivista oppijaa ja oppilaita varten. Yleensähän opettajat saattavatkin päästä suunnittelemaan koulua, mutta itselleen.

Tieto-ja viestintätekniikka haastaa liitutauluun (mikä on edelleen ihan hyvä laite) nojaavan opetuksen. Tvt:n tehokas ja monimuotoinen käyttö tarvitsevat uudenlaista arkkitehtuuria ympärilleen, opettajan siirtymistä edestä ja esittämisestä sekaan ja ohjaamaan. On oikeastaan harmi, että meillä on vanhat koulut seuraavat sata vuotta. Niiden seiniin on rakennettu jokin pedagoginen käytäntö, jonka muuttaminen vaatii paljon opettajilta. Uudenlaiset tilat innostavat jo itsessään kokeilemaan ja kehittämään.

Vanhassakin koulusa voidaan sopia, että kaikki tilat ovat oppimista varten, joustetaan ja hyväksytään se, että oppilaat voivat liikkua ja oppia yhdessä.

Jotta ei tule väärinkäsityksiä, niin kyllä opettajajohtoisellakin toiminnalla mielestäni on tilausta esim. koulun kasvatustehtävän toteuttamiseksi, mutta sen osuutta tulee useimmiten vähentää paljon.

Juttu Opettaja-lehdessä syyskuussa 2011

keskiviikko 2. toukokuuta 2012

Mistä yhteisöllisyys saa käyttövoimaa?

Olen katsellut televisiosta muutaman jakson Iholla -sarjaa. Siitä tai ehkä muustakin syystä päädyin miettimään uuden yhteisöllisyyden haasteita. Kun ennen ihminen oli jo syntyessään jonkin yleensä hyvinkin pysyvän yhteisön jäsen, niin nyt niihin joudutaan, liitytään ja niitä vaihdetaan jos ei suju. Vanhasta yhteisöllisyydestä oli useinkin hankala lähteä ja siitä poissulkeminen oli kamala rangaistus, koska kyse oli selviytymisestä.
Nyt yksilökeskeisessä kulttuurissa valitaan yhteisö oman edun ja kiinnostuksen mukaan. Yhteisön odotetaan palvelevan minun etuani, eikä päinvastoin.

Yhteisöt ovat nyt useinkin löyhiä tai lyhytaikaisia. Mikä niitä voisi tiivistää ja saada toimiviksi?
Vastuuntunto, on sana, jota tässä yhteydessä on tarpeen maistella. Minusta tuntuu että se on eräs yhteisöllisyyden toimivuuden keskeisiä arvoja.  Vanhassa yhteisöllisyydessä jokaisen tuli hoitaa tehtävänsä. Ehkä kyse ei aina ollut vastuuntunnosta, vaan ryhmäpaineesta.
Tässä ajassa yhteisön hyvinvointi tarvitsee aitoa vastuuntuntoa. Kuinka hyvin lapsemme ja nuoremme pääsevät sitä harjoittelemaan?
Nimittäin uskon (ja olen kokenutkin) että vastuuntunto kasvaa, kun saa oikeasti vastuuta. Ryhmässä ja yhteisössä vastuuntunto, toisten kunnioitus ja riittävä nöyryys ovat tärkeitä hyveitä. Toki myös hyvä itsetunto ja -tuntemus.

Koulussa vastuu oppimisesta ja kasvusta pitää minusta siirtää reilusti oppijalle. Meilä on koulussa ja kasvatuksessa luottamuksen ilmapiiri, joten vastuun kasvattamiseen on hyvät mahdollisuudet. Yhteisö toimii rakentavasti, kun kaikki sen jäsenet tuntevat tehtävänsä ja hoitavat niitä vastuuntuntoisesti. Kouluyhteisöön kuuluvat oppilaat siinä kuin muukin henkilökunta, eikös?

maanantai 30. huhtikuuta 2012

Onko koulussa yhä enemmän vääriä oppilaita?

Taisi olla pari viikoa sitten, kun luin Hesarin yleisöosastosta tuttua aihetta. Joku opettaja kirjoitti (jälleen) opettajan työn vaikeudesta tai siitä miten hankalaksi työ on muuttunut.
Syiksi kirjoittaja mainitsi lisääntyneen levottomuuden, adh:een ja muut sekä että oppilaat eivät jaksa tai osaa enää opiskella. Käyttäytyvätkin huonosti. Opettaminen on käynyt lähes mahdottomaksi.

Mitä tästä tulee ajatella? Varmasti opettajankin työssä väsytään. Selvää näyttöä siitä, että lapset ja nuoret olisivat vaikeampia kasvatettavia kuin ennen, ei kuitenkaan ole. Järjestelmällistä tietoa koululaisten hyvinvoinnista ei ole kerätty kovinkaan kauan. Muistelen lukeneeni että Runeberg pyydettiin rehtoriksi Porvoon lukioon kun oppilaat juopottelivat ja häiriköivät kaupungilla ja olivat kurittomia muutenkin. Varmasti nyt tunnistetaan avun tarpeen laatu paremmin. Yhteiskunnan nopeatempoisuus, perheiden väsyminen ja suorittamispaineet tuottanevat lapsille ja nuorille uudenlaisia ongelmia.

Minua huolestuttaa näissä kirjoituksissa monia asia:

1. Ei voi opettaa ilman kasvatusta. Koulun ja kotien yhteistyö on tärkeää, jotta kasvatustyöllä on onnistumisen mahdollisuudet.

2. Kouluista on kadonnut vanhan ajan yhteisöllisyys yhteuskunnallisen rakennemuutoksen myötä. Yhteisllisyyttä on nyt rakennettava. Opettajan tulee tuntea oppilaitaan ja heidän tilannettaan riittävästi, jotta hän voi toimia mielekkäästi.

3. Oppilaat eivät ole koulussa opettajia varten, vaan toisinpäin. EI ole vääränlaisia oppilaita. Oppilaita ei voi myöskään vaihtaa mieleisekseen. Kun näin on, opettaja voi vain muuttaa toimintaansa, tehdä yhteistyötä ja toivoa parasta.

4. Kasvattajan työssä tavoitteiden tulee olla yksilölisiä. Heikosti menstyneen oppilaan pienestäkin edistyksestä voi iloita yhtä hyvin kun sen luokan parhaan kympistä.

5. Vaikeat tilanteet, luokat, oppilaat tai vanhemmat ovat ammatillisesti haastavia. Suurista haasteita selviää helpommin yhdessä. Yksintekemisen kulttuurissa sattaa tuntua juuri siltä, että oppilaat pitää laittaa vaihtoon. Kuitenkin opettajan pitää laittaa ajatuksensa silloin vaihtoon.

Työssä voi toisinaan väsyttää, tottakai. Jos opettajaa jatkuvasti väsyttää tai oppilaat ovat mahdottomia, pitäisi miettiä onko vääränlaisessa työssä. Väsynyt opettaja nimittäin viestittää jo tahtomattaan ongelmaoppilaalle negatiivisa asioita.  Juuri mikään ei ole tuhoisampaa kasvavan itsetunnolle kuin viesti, että olet vääränlainen ja ei-toivottu.
Täydennyskoulutus ja yhteistyö kollegojen kanssa voisi myös auttaa nousemaan uudestaan ammatilliseen suhtautumiseen haastavassa tilanteessa.

Oppilailla on vaikeinakin hetkínä oikeus tuntea, että heistä välitetään ja heidän kasvuunsa uskotaan. He ovat kaikki oikeanlaisia.
Siinä kasvattajan/opettajan työn haaste.



torstai 19. huhtikuuta 2012

Rohkeutta tehdä erilailla

Vaikka usein tulee tässä moitittua tai ainakin toivottua lisää yhteisöllisyyttä kouluihin, niin onhan moni asia hyvin tai ainakin paremmin kuin siellä missä moni asia on kouluissa huonosti.
Tässä pari lenkkiä ulkomaan lehtiin:

http://www.businessinsider.com/finland-education-school-2011-12

http://www.guardian.co.uk/teacher-network/teacher-blog/2012/apr/09/finish-school-system?fb=native&CMP=FBCNETTXT9038

Niissä molemmissa ihastellaan kulttuuriamme ja todetaan että uimme vastavirtaan aika monissa asioissa.
Tiettyä yhteisöllisyyttä sekin vaatii.
Vaikka, aika paljon meilläkin on äänenpainoja, että pitää tehdä kuin muutkin: lapset aikaisemmin kouluun, pitempiä koulupäiviä, nopeampaa valmistumista, koulujen vertailuja keskiarvoilla ja valtakunnalllisia tasokokeita. Opettajien koulutuksen lyhentämistä ei kai sentään tosissaan toivota...

Hassua on että jos jotain asiaa yleisesti maailmalla tehdään, se ei tarkoita että tehdään oikein. Taisin jo aiemmin ihmetellä, että miksi tutkittu tieto lasten hyvästäoppimisesta ei leviä koulujen käytäntöihin. Kasvatusta ja opetusta ohjataan poliittisesti ja taloudellisesti. Perusteluiksi kaivataan sopivia todisteita toiminnan oikeellisuudesta.

Kummallista on sekin, että kun joku ulkomailta kirjoittaa selvää asiaa, on se suurempi viisaus, kuin jos kirjoitus lähtee Suomesta... Kyllä täällä osataan, siitä voitaisiin tehdä yhteisöllinen arvo.

maanantai 9. huhtikuuta 2012

Opettaja kouluyhteisön jäsenenä- ennen ja nyt

Yhteisön jäsen tuntee yhteisöllisyyttä. Tämä itsestään selvyys kaipaa hieman mietiskelyä koulun ja opettajan kannalta. Opettaja voi asemoitua koulun taustayhteisön ulko- tai sisäpuolelle.
Vielä kovin vähän aikaa sitten opettaja asui, itsestään selvästi, koulullaan tai jos ei koululla niin lähituntumassa. Opettaja sitoutui varsinkin maalaiskouluissa pitkään työsuhteeseen perustamalla kodin koulunsa yhteisön alueelle. Hänestä tuli usein näytelmäkerhon vetäjä tai pyhäkoulun opettaja, ehkäpäs metsastysseuran varainhoitaja jne. Mitä merkitsi se, että hän oli saman yhteisön jäsen, josta hänen oppilaansa tulivat?


Nyt kuulee usein, varsinkin nuorten opettajien sanovan, että he eivät halua asua koulun läheisyydessä. Syyksi mainitaan, että sitten näkee kaupassa oppilaita ja vanhempia, että yksityisyys kärsii. Näinhän asia on. Kaupunkimaisen asumisen myötä yksityisyydestä on tullut tavoiteltu etu, jota ei haluta menettää palkkatyön takia. Yksityisyys ja yhteisöllisyys ovat aikalailla vastinpareja.


En mitenkään halua ihannoita vanhoja hyviä aikoja, eiväthän ne edes olleet aina hyviä. Kasvattaminen ja opettaminen on kuitenkin voinut olla helpompaa, kun oppilaat ja heidän perheensa olivat tuttuja jo vuosien ajalta. Tämä sillä edellytyksellä että opettaja on saanut arvostetun aseman yhteisössään. Usein hän saikin.


Monet nykyopettajat kokevat vanhempien kohtaamisen, varsinkin vaikeissa asioissa, haastaviksi. Se on hinta, mikä yksityisyydestä maksetaan.


Itse olen kokenut helpotuksena sen, että olen tehnyt opetustyötä asuinyhteisössäni. Nykyään opettajalla on mahdollisuus valita. Valinta kannattaa harkita. Kaikella on puolensa.

Mikäli opettaja tulee koulun taustayhteisön ulkopuolelta, olisi ainakin syytä tutustua ympäristöön ja sen erityispiirteisiin.

Tämäkin piirre nykykoulusta kertoo taas, että koulussa ei (enää) itsestään synny yhteisöllisyyttä, johon kaikki tuntevat kuuluvansa. Sitä rakennetaan arvoista johdetulla toimintakulttuurilla ja teoilla.
Tuloksena on uutta yhteisöllisyyttä, sellaista johon liitytään ja josta erotaan. Se vaatii yhteisötaitoja, kaikilta.

maanantai 26. maaliskuuta 2012

Taas tutkija kertoo epäkorrektia asiaa

Eipä mennyt kauan siitä kun Liisa Keltikangas-Järvinen järkytti päivähoitolausunnoillaan niitä päättäjiä, jotka luulevat tietävänsä lapsen ja perheiden parhaan. ( On huomattavaa miten suuri hiljaisuus aiheesta syntyi)

Nyt aivotutkija, työterveyslaitoksen tutkimusprofessori Kiti Muller jatkaa:

Liian monta valintaa liian aikaisin (linkki)

Tärkein huomio on, että koulujärjestelmämme pakottaa nuoret tekemään tulevaisuuteensa vaikuttavia valintoja, vaikka heillä ei aivojensa kehitysvaiheessa ole siihen kovin hyviä edellytyksiä.
Hmm. Koulu pitäisi joidenkin mukaan aloittaa aiemmin ja valmistumista pitäisi nopeuttaa. Mutta kun ihminen ei ole kone. Paljon parempi on tosiaan sijoittaa valintojen teko vaiheeseen, jossa valinta perustuu omaan harkintaan ja ehkä osuu oikeaan.

Tutkijoilla on suuri vastuu. Varsinkin tässä informaatioajassa liikutellaan tietoa usein poliittisin perustein. Silloin valitaan se totuus, joak sopii omiin suunnitelmiin parhaiten, ei valttämättä pätevin ja tutkittu totuus. On erittäin hienoa että kaksi huippututkijaamme ovat ottaneet kantaa asioihin, joista päätetään pitkälti taloudellisin ja yhteiskuntapoliittisin perustein. Kun lapsista ja nuorista on kyse, täytyy valinnoissa huomioda myös se, mitä tiedämme kasvavan parhaasta. Näissä asioissa olisi kasvattajien myös seurattava tieteellisiä tuloksia ja asetuttava lapsen ja nuoren edun valvojaksi. Se on kasvattajien yhteisöllinen vastuu.

tiistai 20. maaliskuuta 2012

Kiitos Liisa!

Liisa Keltikangas-Järvinen on eilen ja tänään jakanut mediassa taas tärkeää tietoa. Tärkeää tietoa on varsinkin se, jota ei haluta kuulla. Semmoista on Keltikangas-Järvisen keskeinen informaatio:

- alle 3-vuotias sressaantuu päiväkodin suurissa ryhmissä. Adhd lisääntyy.
- lapsi tarvitsee pysyvän ryhmän ja mieluiten yhden ohjaajan.
- meillä on käytössä maailman paras koulunaloitusikä, silti aina joku haluaa muuttaa sitä.
- poikien ja tyttöjen eriarvoisuuteen koulussa ei ole puututtu. Pojat saavat arvosanansa helpommalla kuin tytöt, vaikka eivät ole huonompia oppimaan.
- kun ei ole omaa ryhmää tai tuttua ohjaajaa, sosiaalisia taitoja ei voi oppia.
- suurissa kouluissa oppiminen hidastuu ja valmistumisajat pitenevät etenkin heillä jotka häiriintyvät helposti. Pojat kuuluvat usein tähän ryhmään.
- luokattomuus aiheuttaa etenkin pojille ongelmia koulumenestykseen ja sosiaalisten taitojen oppimiseen.

"Meillä tehdään niin, että laitetaan lapsi ryhmään silloin kun hänelle on siitä pikemminkin haittaa ja hajotamme ryhmät silloin kun lapsi tai nuori siitä eniten hyötyisi."

Juuri näin. Minua on aina suututtanut se että taloudelliset syyt naamioidaan lasten parhaaksi kvasitieteellä tai ihan vaan uskomuksilla. Tuntuu välillä myös siltä että voittajille rakentuva arvomaailma syrjäyttää tasa-arvoon perustuvaa hyvinvointiyhteiskuntaamme. Silloin ei haluta ottaa vastaan tietoa, joka on "vääränlaista".

Yhteisöllisyyttä on siis vaikea tukea päiväkodeissamme ja kouluissa. Samoin on sosiaalisten taitojen laita. Niillä taidoillahan yhteisöjä rakennetaan.

Kannattaa kuunnella ja katsoa, vaikka näistä linkeistä:

Elävä arkisto: Tieteen taustapeili

A-studiossa

sunnuntai 18. maaliskuuta 2012

Finnairin näytelmä- arvoilla ohjataan yhteisöjä



Tekee  mieli ottaa kantaa Finnair-jupakkaan.  Miten se liittyy kasvatukseen, kun sinivalkoisin siivin johtajat ottavat bonuksia siitä, että jäävät töihin ja työntekijät alentavat palkkojaan, että saavat jäädä töihin?

Tapaus ja sen herättänyt valtava mediapaheksunta osoittavat hyvin erään yhteisöllisyyden peruspiirteen: Yhteisöllisyyttä johdetaan arvoilla ja esimerkillä. Molempien pitää olla sellaisia kuin yhteisölle ilmoitettu tavoite ja tehtävä edellyttävät. Finnairin johdossa oli ihan eri arvot ja ilmeisesti tavoitteétkin kuin mitä muille työtekijäryhmille oli ilmoitettu.

Kouluissa on ihan samanlaista. Rehtori johtaa arvokeskustelua ja hänen tulee toimia siten kuin odottaa muiltakin. Opettajat ja muu henkilökunta ovat samanlaisella näyttämöllä suhteessaan oppilaisiin.
Muistan kun nuorena opettajana uskalsin vaittää vastaan, kun vanhempi kollega yritti opastaa minua että opettaja vain opettaa, eikä hänen tarvitse olla esimerkillinen. Kyllä tarvitsee. Jos tavoite on, että  esimerkiksi luokassa kohdellaan kaikkia tasapuolisesti ja ystävällisesti, niin erityisesti opettajalla on velvollisuus "roolittaa" tämä tavoite.
Näin on myös työyhteisön keskinäisissä suhteissa. Kun toimimme kasvatusyhteisöissä, niin lukuisat silmäparit tarkkailevat koko ajan toimiamme, ehkä eritoten silloin kun ei meistä olisi tarpeen. Se on kuin Finnairilla, työtekijät arvioivat erityisen tarkasti johdon toimia. Se on johtajuuden haaste. Yhteisöjä ei synny ilman johtajuutta ja ohjausta. Hyviä yhteisöjä ei synny ilman hyviä, avoimia ja kaikkien noudattamia arvoja.

Luottamuspulaa

keskiviikko 14. maaliskuuta 2012

Uusi yhteisöllisyys -kirja

Mainos:
Viime perjantaina haimme  Liisan kanssa kirjalaatikoita kotiin.

http://www.arator.fi/uusi-yhteisollisyys.html
Kustantajan sivu



Uusi Yhteisöllisyys - Kasvatusyhteisön rakentamisen ammattitaito  on kirja siitä, miten yhteisöllisyyttä on nykyajassa rakennettava, kun sitä ei enää juurikaan luontaisesti ympärillämme ole.
Usein tuntuu, että haikaillaan vanhan hyvän ajan yhteisöllisyyttä. Silloin ei muisteta, että se perustui pysyvyyteen. Ihmiset asuivat ja työkentelivät siinä yhteisössä mihin syntyivät. Jos muutettiin niin juurruttiin.  Tuo maailma on mennyt, eikä palaa. Varsinkin kouluissa pitää avata silmät tähän historialliseen muutokseen. Kasvavat tarvitsevat kykyä toimia muuttuvissa ihmissuhteissa ja kulttuureissa. Siinä onkin kasvattajille hommaa...

Vaikka olenkin aika jäävi kehumaan ;) niin tämä kirja on mainio työkalu uusien yhteisön rakentamisen taitojen hankkimisessa.

jälkikirjoitus 2020: Kirjaa ei taida enää kustantajaltakaan saada, mutta kirjastoissa voi hyvinkin olla. Meillä on kotona muutama kappale,
voidaan toimittaa jos on iso lukunälkä.

tiistai 28. helmikuuta 2012

Kalevalan päivänä

"Kansan ómaksuman kulttuurin eräänä tunnusmerkkinä on se huolenpito, jota uhrataan sen nuorimmille jäsenille. Juuri lapset tuovat mukanaan kansaa jatkuvasti uudistavan voiman" Ester Ståhlberg 1922

Luin Pelastakaa lapset -lehteä, josta oheinen lainaus osui silmiini. Sopii oikein hyvin myös Kalevalan päivään. Kalevala, jos mikä on ollut kulttuurimme yhteisiä ja yhteisöllistäviä kivijalkoja. Toivoa sopii että yhteisiä kulttuurin tunnusmerkkejä säilyy ja uusiakin voi maltillisesti syntyä.

Suomalainen kulttuuri on  myös yhteisöllisyytemme ylläpitäjä. On tärkeää että meillä on yhteistä perinnekuvastoa ja merkityksiä. Niiden yhteinen ymmärtäminen tuo yhteisöllisyyden tunteen laajemmallekin ryhmälle. Tietenkin se on pitkälti harhaa, mutta tarpeellista silti. Kaikki se yhteisöllisyyden tunne, jota kehittyy niitä ihmisryhmiä kohtaan, joita emme näe, on tietysti kuviteltua.  Mutta silti aitoa ja tärkeää.

Kun aamulla istuin avustamassa koulumme pienimpien Kalevala-juhlaa, saatoin aistia satojen muiden lähes samansisältöisetn juhlien olemassaolon. Hyvä ja turvallinen tunne.

perjantai 24. helmikuuta 2012

Leikkiä lukioonkin!

Luin Jukka Laajarinteen kirjaa Leikkiminen kielletty. http://www.atenakustannus.fi/kirjat/kirja/401

Vanhalle 60-lukulaiselle se oli kuin valonkajastusta ajalta, jolloin kaikki ilmiöt olivat avoimen yhteiskunnallisia. Kirja varmasti herättää intohimoja kuten kouludemokratia aikoinaan.
Mutta, kyllä, on oikein hyvä pysähtyä miettimään kasvattajan/opettjan roolia yhteiskunnan palvelijana. Sitä saadaan mitä tilataan, kouluistakin?
Kirjan keskeisiä päätelmiä on, että koulu estää luonnollisen leikkimisen (ja sen avulla oppimisen) liian varhain, jotta opiskelutuloksia eli tuottavia kansalaisia saadaan nopeammin yksilöistä esiin. Yhteiskunnan etu menee lapsen edun edelle.

Tarve sivistää ei ole tullut vain humaanien ihmisten päästä. Teollinen aikakausi vaati aikoinaan työntekijöitlä uusia taitoja. Työntekijöitä alettiin kouluttamaan, jotta pääoma voi maksimoida sijoituksensa, niinkö?
No ehkä ei ihan niinkään, mutta kyllä kouluistamme löytyy piirteitä, jotka kertovat että opetusta ohjaa edelleen käsitys oppilaista (tulevina) suorittajina. Kaikkien taytyy tehdä työtä, sanotaan, ja pitkälti sen voin hyväksyä.
Mutta kun kuulee vaatimuksia opiskeluajan lyhentämisestä ja jopa koulunkäynnin aikaistamisesta, niin väistämättä siinä kaikuu tuotantokoneiston vaatimus. Opettajana olen usein tiedostanut tasapainoilun lapsen yksilöllisen tukemisen ja yhteiskunnan/yhteisön vaatimusten välillä. Aina tavoitteet eivät ole samoja.

Varsinkin näinä aikoina ajattelisin, että kasvattajien pitää yhdessä puolustaa leikkimisen oikeutta ja sen tärkeyttä. Leikki kuuluu meidän ihmisten sivistykseen. Leikissä on myös hyötyä, se vain näkyy monenlaisena kirjona, jota on vaikea mitata.
Leikin arvostus voisi olla yhteisöllisen koulun eräs pedagoginen linjaus.

Tähän aiheeseen liittyy myös lukioselvityksiä, joista viimeinen juuri kritisoi sitä, että lukio ei ohjaa tarpeeksi elämään lukion jälkeen. Muutenkin on tullut moitteita oppilaiden osallisuuden puutteesta:



Lukiot varsinkin edustavat usein yksittäisen opettajatoimijoiden kulttuuria. Arvokeskustelua voi olla vaikeaa käynnistää, saati, että arvoista oltaisiin yhtä mieltä JA sitouduttaisiin toimimaan yhdessä niiden eteen. Kyllä lukioissakin voitaisiin leikkiä enemmän!

Kun kulttuurin ominaisuus on jatkuvuus, tarvitaan painavia vastatoimia sen muuttamiseen, yhdessä.

sunnuntai 12. helmikuuta 2012

Poikien asialla (ja muidenkin...)

Tiede -lehdessä oli hyvä pääkirjoitus otsikolla Pelastakaa edes pojat. Tosi hieno juttu että tiedettä popularisoiva lehti ottaa kantaa myös kasvatus- ja opetusjärjestelyihimme vedoten tutkimuksiin. Jostain syystä tutkimukset eivät vaikuta kovinkaan paljon koulujen suunnitteluun ja koulutyön kehittämiseen.
Ehkäpä juuri tällaisiä avauksia tarvitaankin?

Tiede-lehden pääkirjoitus