sunnuntai 22. huhtikuuta 2018

Hiidenkiven koulu tasoittaa eroja

Olipa mukavaa! Yhteisöllinen pedagogia etenee.

Viime tiistaina julkaistiin Valtioneuvoston tilaaman tutkimushankkeen raportti: Tytöt ja pojat koulussa Miten selättää poikien heikko suoriutuminen peruskoulussa?   Aihe on paitsi kiinnostava, niin todella tärkeä meillä Suomessa, koska sukupuolten erot koulunkäynnin menestyksessä ja jatko-opintoihin hakeutumisessa/pääsemisessä näyttävät vain kasvavan, poikien tappioksi. Poikien arvosanat ovat lähes kaikissa aineissa heikoimmat ja tyttöjen etu toisen asteen opintoihin haettaessa on tuntuva. Lisäksi poikien motivaatio opiskeluun heikkenee nopeammin kuin tytöillä koko peruskoulun ajan. Oikeastaan on kestänyt hämmästyttävän kauan, että valtio kiinnostuu asiasta. Ensin pitää tutkia, jotta voidaan korjata. Nykyinen kehitys ei saa jatkua.

Opetusministeri Sanni Grahn-Laaksonen nosti tutkimuksen julkaisutilaisuudessa esiin neljä teemaa, joiden avulla korjausliikkeitä voitaisiin tehdä

- Lukeminen
- Arviointi
- Yhteisöllinen kulttuuri
- Motivaatio ja koulutuksen merkityksellisyys
 Yle uutiset (linkki)

Näistä teemoista minulle on kiinnostavin tietenkin tuo yhteisöllinen kulttuuri, johon kaikki muut oikeastaan liittyvät.

Samaan aikaan kun uutinen julkaistiin sai Hiidenkiven koulu ansaittua huomiota. Se oli mukana tutkimuksessa kouluna, jossa tytöt ja pojat pärjäävät yhtä hyvin. Oli tosi hienoa havaita, että koulussa oli tultu samoihin johtopäätöksiin kaikkien oppilaiden hyvän motivaation ja pedagogisen viihtymisen edellytyksistä kuin mekin olemme kirjoissamme tehneet. Oma opettajakokemus on vahvistanut käsitystä, että pedagogisillä järjestelyillä voi vaikuttaa siihen, että pojat ja tytöt pärjäävät koulussa yhtä hyvin. Avaimena tuntuu olevan osallistuminen aktiivisesti, yhdessä toimiminen ja oppijuuden omistaminen tätä kautta. Hiidenkiven koulussa opiskellaan neljän hengen ryhmissä ensimmäiseltä luokalta lähtien. Ryhmien kokoonpanoa vaihdellaan neljästi vuodessa. Meidän mallissamme (oppivat ryhmät) vaihtelu on vähäisempää ja perustuu ryhmäkohtaisiin tarpeisiin. Hiidenkiven mallissa ryhmä ehtii kuitenkin käydä läpi kehitysvaiheitaan ja näin oppilaat saavat kokemusta ja oppia yhteisötaitojensa kehittämiseen. Parasta on, että koko koulu noudattaa samaa menetelmää. Voin kuvitella että muutaman vuoden harjoittelun jälkeen oppilaat ovat aika mestareita yhteisötaidoissaan. Oppilaiden energiaa ei myöskään kulu siihen, että heidän pitää sopeutua opettajien erilaisiin opetus-ja arviointityyleihin.

Miksi muuten kouluissa aika usein nähdään tärkeäksi koota aina erilaisia ryhmiä? Jotta kaikki tutustuvat, sanotaan. Mutta tutustuminen ei ole useinkaan ongelma, vaan turvattomuus uusissa tilanteissa. Jos ryhmän jäsenet eivät ole luottamusuhteissa toisiinsa, niin ryhmän toiminta on helposti epävarmaa tai jopa tuottamatonta.

Kiinteässä ryhmissä opiskelu muuttaa paljon. Opiskelu ei ole vain opettajakeskeistä, oppilailla on aina vertaistuki ja kiinteällä ryhmällä saadaan esiin ryhmän vahvuus. Yhdessä osataan enemmän kun tiedetään ryhmän jäsenten vahvuudet. Motivaatio ja kiinnostus säilyvät paremmin vertaistuen avulla.
On varmaan tärkeää sekin, että yhdessä työskentely tutussa ryhmässä tuo turvallisuutta, joka mahdollistaa luontaisen uteliaisuuden, oppimisen halun vapautumisen.

Mikäli tyttöjen ja poikien eroja voidaan tasata opetusjärjestelyillä, yhteisöllisellä pedagogialla tässä tapauksessa, niin miksei sitten näin tehdä koko Suomessa? Onko käynyt niin, että vallitsevat opetusjärjestelyt ja arviointimenetelmät suosivat tyttöjä? Jos niin on, voidaan korjausliikkeitä tehdä kumminkin suhteellisen helposti. Kun vain koulussa, vapaitten taiteilijoiden työyhteisössä, päästään yksimielisyyteen valitusta pedagogiasta. Se voi olla hankalaa, mutta varmasti palkitsee kaikkia.

Toivotan Hiidenkiven koulun pedagogiselle työlle menestystä edelleen.


lauantai 14. huhtikuuta 2018

Haalistuva individualismi ja kahtia jakaantunut Suomi

Kiinnostavaa!
 Luin Nuorisotutkimus-lehden uusimmasta numerosta (1/2018) Antti Maunun artikkelin Arjen rytmit ja yhteisöt - ammattiin opiskelivien hyvä elämä ja haalistuva individualismi. Artikkeli pohjautuu nuorten kanssa käytyihin ryhmäkeskusteluihin sekä alan tutkimusten seurantaan. Päätelmät ovat todella huomionarvoisia kuvatessaan nykytilaa ja ehkä ennustavat tulevaa suuntausta.  Ne jakautuvat tavallaan kahteen osaan, arvojen muutokseen ja yhteiskunnan jakaantumiseen koulutustaustan mukaan.

Maunun haastattelemat ammattiin opiskelevat nuoret eivät tuo juuri lainkaan esiin yksilöllisyyden tai henkilökohtaisten valintojen tärkeyttä hyvän elämän perusteena. Sen sijaan he pitivät tärkeinä toimivia ihmissuhteita, arjen sujuvuutta ja yleensä paikan löytämistä sosiaalisessa ympäristössä. He myös pitävät ihanteenaan heitä, jotka sitoutuvat vuorovaikutustilanteisiin ja tulevat toimeen monenlaisten ihmisten kanssa, eivätkä arvosta välttämättä heitä, jotka ilmaisevat itseään vapaimmin. Maunu toteaakin, että perinteiset agraariyhteiskuntaan perustuvat yhteisöt ovat pääosin kadonneet. Niitä on pidetty myös yksilöllisyyttä rajoittavina. Olisiko nyt tullut aika nähdä pysyvät yhteisöt haluttuina, turvaa ja jatkuvuutta tarjoavina järjestelminä? Siltä ainakin vaikuttaa.

Kiintoisaa ja huolestuttavaakin on, että yksilöllisyyden ja yhteisöllisyyden tarpeet ovat ilmeisen jakaantuneita sosiaalisiin tautaryhmiin. Onko Suomeen kehittynyt kaksi rinnakkaista sosiaalista kulttuuria? Maunu toteaa, että nuorisotutkimus on havainnut itsetoteutuksen ja valinnanmahdollisuuden olevan eniten arvostettua ylempien sosiaaliluokkien nuorilla ja yliopisto-opiskelijoiden kesken. Toisaalla ammattiin opiskelevat ja työväenluokkataustaiset pitävät tärkeämpänä elämässä oman paikkansa löytämistä perhe- ja työelmässä, hyvää arkea ihmissuhteineen. Toisaalta Maunu muistuttaa, että Nuorisobarometri 2016 antoi viitteitä siitä, että sosioekonomisesta taustasta riippumatta 15-29 vuotiaiden tärkeimmät toiveet kuitenkin liittyvät oman paikan löytämiseen työ- ja perhe-elämässä sekä toimintakyvyn säilyttöämiseen. Individualistisia toiveita ei juuri esiintynyt.
Oma päätelmäni on, että hyvä sosiaalinen asema ja taloudellinen riippumattomuus saattaa synnyttää harhan autonomiasta yhteisön sisällä. Tarpeen tullen voi vaihtaa ammattia, työpaikkaa, harrasteita tai perhettä. He, jotka kokevat tarvitsevansa pysyvyyttä, myös pitävät parempaa huolta yhteisöön kuulumisesta ja sitoutumisesta. Kysymys kuuluu: Mistä rakentuu hyvä elämä?

Yhteisöllisyyden näkökulmasta olisi mielestäni nykyistä enemmän mietittävä, millaisia arvoja koulutusjärjestemämme opettaa rakenteissaan. Kun korostamme yksilöllisiä opinpolkuja, niin onko yhteisötaitojen oppiminen uhattuna? Jos ryhmät ja niiden johtaja eli opettaja vaihtuvat usein, niin viestitäänkö samalla, että sitoutuminen ei ole tärkeää, jokainen tekee valintansa itse?

Artikkelissa kysytään olisko individualismi haalistumassa. Nykynuoret ovat kasvaneet muutoksen yhteiskuntaan, jossa täytyy tehdä valintoja lähes kaikissa: opiskelussa, sosiaalisissa ryhmissä, ihmissuhteissa ja työpaikoissa. Tämä on kyllä yksilöllinen mahdollisuus, mutta mahdollistaa myös yksin jäämisen ja väärät valinnat. "Tällaisessa ympäristössä kasvaneelle yksilöllisyys ja valinnanmahdollisuudet eivät ilmene mitenkään erityisinä ihanteina, värikkään ja voimaannuttavan juhlan lähteinä, vaan yhä enemmän myös yksinäisyyden, ongelmien ja eriarvoisuuden lähteinä. Vastaavasti pysyvistä ja turvallisista rutiineista, ryhmistä ja muista elämän puitteista on tullut tavoiteltua ja harvinaista herkkua"  (Maunu 2014b 112-114;Häkkinen & Salasuo 2017)  Aikamoinen päätelmä, mutta tuntuu loogiselta.
Maunu esittää, että indvidualismi on saavuttanut kulttuurisen lakipisteensä, eikä tarjoa enää välttämättä hyvinvointia.  "Pikemminkin se voi syventää yhteiskunnalista eriarvoisuutta jakaessaan yhä enemmän niille, joilla on runsaasti sosiaalista pääomaa ja muita resursseja ja asettaessaan vähäisen sosiaalisen pääoman kasvatit yhä haavoituvampaan asemaan"  Tämän asian kanssa tavallaan painitaan koulussa päivittäin. Kuinka voi esimerkiksi tukea heitä, joille koulunkäynti on vaikeaa sosiaalisen turvattomuuden takia?

Kulttuurimme jatkaa yhteisöllisyyden ja yksilöllisyyden samanaikaista kehittämistä. Se on vaikeaa. Kaupunkimaista asumista pidetään yksilöllisen elämän kannalta mahdollisuuksien parhaana vaihtoehtona, mutta taitaa olla niin että kaupungeissa asuvat myös eniten yksinäisyydestä kärsivät.
Uskon, että ihminen tarvitsee pysyviä ihmissuhteita ja turvallisen ryhmän. Yhteisötaitoja on opetettava, sillä vain yksilöllisyyttä arvostava yksilö ei osaa kiinnittyä yhteisöön- ja jää yksin viimeistään kun rahat loppuvat. Yhteisöllisellä pedagogialla on tilausta koulun toimintatapana kun yhteisöihin ei enää kasveta, vaan niihin pitää hakeutua.



maanantai 2. huhtikuuta 2018

Läheisyyden pedagogiasta

Muistan, kun olin EU:n rahoilla joskus 90-luvulla tutustumassa Irlannin koulutusjärjestelmään ja työelämään. Viisivuotiaiden ryhmässä eräs pieni tyttö tuli nykimään opettajaa hihasta hiukan neuvottoman näköisenä. Opettaja antoi nopea palautteen: " Don´t touch me, you have dirty hands!" Lapsi oli hyvin hämmentyneen oloinen. Minun kävi sääliksi, mutta en uskaltanut mennä siihen sanomaan että kosketus on ok. Oliskohan pitänyt?

Pääsiäisen aikaan sopii mietiskellä läheisyyttä, lämminhenkisyyttä ja opetusta. Joskus tuntuu, että ei olla menty eteenpäin parempaan suuntaan. Koulussa pelätään kosketuksen seksualisoitumista ja puhutaan paljon yksityisyydestä, johon kuuluu fyysinen koskemattomuus. Harmi, koska läheisyys syntyy kosketuksesta ja antaa tehokkaimmin turvaa, niin pienille kuin isoille. Opettajat ovat hyvin erilaisia suhteessaan koskettamiseen. Suomessa ei ole tapana muutenkaan halailla siten kuin vaikka etelän mailla. Olisko läheisyyden ja turvallisuuden luominen eräs yhteisötaito? Se, miten lämminhenkisyyttä koulussa edistetään (tai ollaan edistämättä) on kouluyhteisöissä henkilökunnan asia, osa toimintakulttuuria. Toimintakulttuurin pitäisi olla arvojen heijastuma ja päämäärätietoisen työn tulosta.

Koskettamisen kulttuuria on kouluissa varmaan vaikea rakentaa osaksi toimintakulttuuria, joka olisi siis yhteinen toimintatapa. Jokaisella on  oma suhteensa koskettamiseen ja opettajat katsovat yleensä, että heillä on oikeus tehdä henkilökohtaisia ratkaisuja. Vaikeutta synnyttää jo sekin, että lämminhenkisyys saati koskettaminen  ei kuulu opettajien koulutukseen, kuten eivät kai oikeastaan mitkään yhteisötaidot. Mutta yhdessä lämminhenkisyyttä voi ja kannattaa kehittää, niin työyhteisössä kuin suhteessa oppilaisiin. Olenpa päässyt nauttimaan useassa koulussa lämpöisestä ilmapiiristä. Se on jotain, jonka melkein heti tunnistaa kun saapuu uuteen kouluun.

Asiaa on tutkittu, eikä ole siis vain oma mielipiteeni. Opettaja-lehti käsitteli asiaa äskettäin laajasti artikkelissa : Saa koskea- opettajien mielestä kosketus kuuluu peruskouluun.  (linkki) Hyvä. Helsingin yliopistossa kerätään parhaillaan Koneen säätiön tukemana tietoa koskettamisen merkityksestä ja normistosta peruskoulussa. Kolmivuotista hanketta johtaa professori Liisa Tainio.
Kiintymyssuhdeteoria on vakiintunut jo 1960-70-luvuilla osaksi ihmisen ymmärtämisen psykologiaa, mutta opettajien koulutus ei taida siihen puuttua? Ehkä kuitenkin lastentarhan opettajille siitä kerrotaan tai ainakin lastenhoitajille? Viimeisimpiä julkistamisia aiheesta taisi olla Itä-Suomen yliopiston, Jyväskylän  yliopiston ja Turun yliopiston seurantaraportti kymmenvuotisesta Alkuportaat - tutkimushankkeesta. Tulokset vaikuttavat selkeiltä: Opettajan  lämminhenkisyys vaikuttaa oppimistuloksiin enemmän kuin oppikirjat tai ryhmäkoko. Sitten voidaan pohtia myös, miten paljon se vaikuttaakaan tunne-elämän tasapainoiseen kehitykseen. Siitäkin on koulu ja opettaja aika isolla osuudella vastuussa. ( linkki uutiseen Savon Sanomissa)

Omalla opettajan urallani opin koskettamisen pedagogisen merkityksen monien sattumuksien kautta. Jo opiskeluaikoina työpaikassani Lastenlinnassa sain oppia että lastenpsykatrista hoitoa tarvitsevat lapset kaipasivat usein halausta ja syliä. Siellä myös työtekijät saivat työnohjausta koskettamisen normistoon. Kun opetin voimistelua ja sirkutaidetta, piti monesti tulla oppilaita fyysisesti hyvin lähelle. Oli helppo havaita, että näihin oppilaisiin kehittyi usein lämminhenkinen luottamussuhde, joka oli kestävä. Enpä ole kieltänyt oppilaita tarttumasta käteen tai istumasta sylissä. Rohkaiseva taputus selkään tai ylävitosen heitto tuntuvat mukavilta, sekä opettajasta että oppilaasta. Olen aina kätellyt omat oppilaani aamuin ja illoin. Luonteva koskettaminen on tärkeä yhteisötaito, jolla ylläpidetään luottamusta ja postiivista riippuvuutta. Se myös viestii, että jokainen on tärkeä. Opettajan  ja kasvattajan on oltava koskettamisen normistoa rakentaessaan myös herkkä, toiset tarvitsevat etäisyyttä ja toiset läheisyyttä, ja jotkut ovat vain ujoja. Nyt kun elämme monikulttuurisessa yhteiskunnassa, on vielä tiedettävä koskettamisen kulttuurisista normistoista keskeiset asiat. Mutta asenne lienee tärkeintä, hyvä tarkoitus kyllä välittyy aina.