tiistai 23. maaliskuuta 2010

Kasvatustiede yhteisöllisyyden esteenä?

Taas eräänä iltana suihkussa tuli ajatuksia...
Käyttäytymisen tutkiminen on kovin pirstaloitunut kuppikuntiin ja suuntauksiin. Kokonaiskuvaa ihmisestä ja hänen kasvustaan ei synny. Ehkäpä siksi (tai jostain muusta syystä) opettajille on valittu kasvatustiede koulutuksensa keskeiseksi tai ainakin tärkeäksi elementiksi. Tästä voi seurata että opettajien kyky johdattaa ryhmäänsä tai työyhteisöään yhteisölliseen suuntaa ei ole kovin hyvä.

Yleensäkin koulutuksen aikana opettaja nähdään toimijana, joka suorittaa toimenpiteitä opetettavaan ryhmään. Focus on osittain väärä.
Kasvattaja/opettaja ei voi koskaan täysin hallita ryhmässään tapahtuvia tilanteita vaikka suunnittelisi kuinka hyvin toimintansa. Sen sijaan hän voi korjata OMAA toimintaansa, mikäli havannoi sitä. Opetuksessa olisi erittäin hyödyllistä kääntää katse toiminnan kohteesta itseensä. Vain siten voi kehittyä. Parasta olisi olla kollega, jonka kanssa voi reflektoida. Yksin ei näe omaa toimintaansa kovin hyvin. Kasvatettavien ryhmä on lauma, jota kasvattajan tulisi johtaa ryhmäksi. Siihen tarvitaan johtajuutta. Miten opettajasta voi tulla laumansa johtaja ja sen jälkeen ryhmän ohjaaja?
Tässä pari hyvää linkkia:
http://sokl.joensuu.fi/juhlakirja/23MikkoR.htm
http://www.joensuu.fi/lehdisto_2007/msg00123.html

Pitäisikö opettajan olla itsekasvatuksen ja ihanteiden asiantuntija?
Auttaisivatko filosofia ja sosiaalipsykologia opettajaa ohjaamaan laumansa yhteisöllisyyteen?