Olli pääsee irti

Nimittäin opettajien etujärjestön OAJ:n puheenjohtajan roolista, sanoisinko, viimein. Olli Luukkainen on nimitetty keväällä Jyväskylän yliopistoon työelämäprofessoriksi alueenaan opettajien koulutus ja työelämään siirtyminen.

Odotan mielenkiinnolla Ollin avauksia uudessa roolissaan. Hänellä on vankka kokemus koulumaailmasta opettajana, rehtorina ja opettajien kouluttajana. Parhaiten hänet kai silti tunnetaan 12 vuotta kestäneestä kaudestaan OAJ:n puheenjohtajana. Ajattelin hänen puheenjohtajuutensa alkaessa, että hieno juttu OAJ:lle mutta saattaa olla rajoittava Ollille, joka edustaa minusta eteenpäin katsovaa uudistushenkisyyttä. Sehän ei aina perinnetietoisia opettajia innosta... Olli joutuikin varmasti puhumaan tarkemmin ajatellen, kun edusti opettajien suurta porukkaa. Mutta nyt on latu taas auki! 

Rehtorina toimiessaan Olli halusi ottaa käyttöön uusia ajatuksia ja katsoa tulevaisuuteen, sieltä nousevia tarpeita toteuttamaan. Ensimmäiset haastattelut uudessa toimessa eivät ole sisältäneet tietenkään mitään kovin konkreettista, mutta suunta on edelleen sama. Koulussa pitää oppia laaja-alaisesti oppimaan ja osallistumaan muuttuvassa maailmasssa.

HS 31.5.-26

Merkittävän avauksen eteenpäin Olli teki uudessa roolissaan kirjoituksellaan Hesariin otsikolla "Koulutuksen tehtävät on ajateltava kokonaan uusiksi." Paljon sanottu ja toivottavasti myöhemmin päästään lukemaan mitä tämä pitää sisällään. Mutta olen samaa mieltä. Muutoksen keskellä  koulutus pyrkii, ihan luonnostaan, säilyttämään traditionsa, silloinkin kun se ei ole tarkoituksenmukaista opetuksen järjestämisessä. 

Olli puhuu nyt paljon koulun kasvatus- ja sivistystehtävästä, tykkään! YLEn uutisessa hän lausui: "Uudessa roolissani aion nostaa esille, että koulun tärkein tehtävä on ihmisen kehityksen tukeminen."  Juuri niin. Tämän voivat varmaan kaikki allekirjoittaa, mutta mitä se käytännössä merkitsee, siitähän on kyse.

YLE 23.4.-26

Päästään myös tämän sivuston perusteemaan, yhteisöllisyyteen. Olli toteaa, että yhteisöllisyyttä pitäisi lisätä. Tähän hän on jo tarjonnut aktiivisesti mallia, jossa nuori opettaja saa kokeneen työparin tuekseen. Yhteisöllisyydelle on toden teolla tilausta kouluun. Opettajien oppiva yhteisö toisi mallin oppilaille ja intoa opettajille. Lapsilla on nykyään kehnotkot yhteistyötaidot. Jos koulussa oppii, että yhdessä saadaan enemmän aikaan ja että se on vielä hauskaa, niin paljon on saatu aikaan. Vakiintunut ja ohjattu pienryhmätoiminta on paras tapa harjoitella yhteisötaitoja ja sitä kautta oppia rakentamaan yhteisöjä ja yhteiskuntaa.

Jäämme odottamaan tarkennettuja ehdotuksia. Opettajien koulutusta pitäisi voida katsoa myös täydennyskoulutuksen suunnasta. Uusilla opettajilla on paljon paineita sopeutua työyhteisöön, joten en usko, että merkittäviä uudistuksia saadaan aikaan vain opettajien koulutusta  uudistamalla. Kokemukseni mukaan koulutuksen pitää saapua kouluille ja yhdessä opettajien (ja mielellään  myös oppilaiden) kanssa tehdään tarvittavia muutoksia, niin että niistä tulee käytäntöjä. Niin, ja jonkin pitää johtaa muutosta, muuten tulee vaan sekametelisoppaa. Tsemppiä Olli!

Koulu kannustaa ja lannistaa

Juhannus on vietetty lämpöisessä ja koulujen kesäloma on hyvässä vaiheessa. Voisi olla hyvä aika paneutua (taas kerran) yhteen kestoaiheeseen, arviointiin, onhan numerotkin taas jaettu lukuvuoden lopuksi.

Arvioinnista on vaikea saada kokonaiskuvaa, millaista arviointia ja missä vaiheessa? Tästä on kovin monta mielipidettä. Yhdyn niihin, joiden mielestä numeroarviointia pitäisi myöhästyttää ja yleensäkin miettiä milloin sitä tarvitaan lainkaan. Edelleen itselläni on traumaattisia muistoja vaikkapa liikunnan arvioinnista numeroilla...Oli se niin hankalaa hommaa. Perimääkö siinä palkitaan ja kotien tukea?  Arviointi numeroilla taito- ja taideaineissa syö usein opetuksen tavoitteita, nimittäin sitä, että kannustetaan ilmaisemaan itseään ja liikkumaan terveyttä edistävästi. Heikko arvosana tuskin innostaa harrastamaan. Kuitenkin numeroja annetaan.

Koulutussosiologian professori Hannu Simola otti kantaa arviointiin Hesarissa 30.5. eli koulujen päätöspäivänä. Päivä oli sekä hyvä että huono julkaisuajankohta. Kauhean moni opetusalan ihminen ei ehkä ehtinyt tai halunut lukea, että taas on tehty syntiä. (linkki) 
 

Parempia aikoja odotellessa on pärjättävä sillä millä mennään. Simola muistuttaa, että etenkin varhain alkanut numeroarviointi leimaa oppilaan onnistujaksi tai epäonnistujaksi koulussa. Ensimmäisten kolmen kouluvuoden aikana syntynyt mielikuva itsestä oppilaana on usein varsin pysyvä. Suomessa on tapahtunut jyrkkä polarisaatio kouluviihtymisessä ja jatko-opintoihin suhtautumisessa. Kotitausta vaikuttaa myös enemmän kuin ennen. No, onhan melko selvää että jos koululainen saa heikkoja arvosanoja muutaman vuoden, niin ei koulussa ole kivaa, saati että olisi helppoa laatia itselleen jatko-opintosuunnitelmaa. Ehkä kotonakin ajatellaan, että koulu ei taida olla sinua varten.

Miten tämä kehitys voidaan purkaa? Simola ehdottaa esimerkiksi, että kaikille taattaisiin pääsy jatko-opintoihin ja että karsiminen tapahtuisi ensimmäisen vuoden jälkeen. Kaikilla olisi mahdollisuus ainakin aloittaa. Tämä voisi auttaa etenkin poikia, joita suurin osa opinnoista syrjäytyviä on. 

Omien kokemusten mukaan arviointi, joka koetaan ohjauksena, toimii parhaiten. Keskustelut, suoritusmerkinnät ja sanallinen arviointi ovat kannustavia, kun niitä ei voi suoraan verrata muihin. Ehkäpä numeroarviointia tarvitaan ja se on tavallaan helppoa. Opettajat ovat silti peruskouluhengessä ymmärtäneet numeroarvioinnin heikot puolet. Tämä näkyy esimerkiksi siinä, että annettujen numeroiden keskiarvo on noussut 2000-luvulla merkittävästi. Se ei kuitenkaan ratkaise perusongelmaa. Pitää voida antaa aikaa arviointikeskusteluille lasten ja heidän vanhempiensa kanssa. Opettajille olisi annettava mahdollisuus hankkia osaamista näihin keskusteluihin. 

Ja oppilaiden itsearviointi, se on nostettava tärkeään asemaa. Itsearviointi nimittäin, kokemukseni mukaan,  parhaimmillaan loiventaa numeroiden aiheuttamaa kilpailuasetelmaa ja antaa mahdollisuuden jo varhain asettaa itselle sopivia tavoiteitta, ilman vertailua muihin.  

Mikäli kouluun on rakennettu lämmin yhteisöllisyys, niin arviointi ei jaa opettajia ja oppilaita eri leireihin. Arviointia tehdään silloin yhdessä, keskinäisen luottamuksen ilmapiirissä.

Yhteinen koulu

Koulujen päättymisen aikoihin uutisissa käsiteltiin, jälleen kerran, kotikoulua ja sen hyviä tai huonoja puolia. Suojelupoliisi ilmaisi huolensa kotikouluihin mahdollisesti liittyvistä ongelmista. (linkki) 




Kotikoulu liittyy yhteisöllisyyteen ja laajemmin etenkin yksilöllisyyden ja yhteisöllisyyden jännitteeseen. Haluamme olla vapaita yksilöitä mutta harva haluaa olla yksin. Kotikoulukeskustelu avaa yhteiskunnallisen tason. Yhteiskunta on yhteisöllisyyteen perustuva, koska sopimusyhteiskunta tarvitsee keskinäistä luottamusta, tunnetta siitä että olen osallinen jossain yhteisessä. Tässä voi olla kotikoulun ongelma. Uskon että mahdolliset jännitteet voidaan kuitenkin ratkaista. 

Professorit ottivat kantaa. Nina Sajaniemi ja Liisa Hakamies-Blomqvist kirjoittivat mielipidekirjoituksessaan (HS 2.6.):Yhteinen koulu on yhteiskunnan perusta. Keskeinen sanoma lienee tämä: "Yhteinen koulu ei ole vain paikka, jossa opitaan oppiaineita. Se on yhteiskunta pienoiskoossa."

LINKKI kirjoitukseen

Vaikka vanhemmilla on vastuu ja vapautta kasvattaa lapsiaan, on lapsillakin oikeuksia, kuten kirjoittajat muistuttavat. Lapsella on oikeus saada laaja-alaisia vaikutteita identtiteettinsä rakentamiseen, jolloin hänen on helpompi liittyä yhteisöihin, ja laajemmin yhteiskuntaan.

Koulun suurin merkitys on siinä, että se auttaa kasvamaan yhteiskunnan rakentavaan jäsenyyteen. Se on kasvatustehtävä, joka näinä eriytymisen aikoina on yhä tärkeämpi. Kotikoulut tarvitsevat riittävän ohjauksen ja kosketuspinnan ns. tavalliseen kouluun ja yleisimpiin arvoihimme.

Onhan ongelmallista jos kotikoulujen ohjaus on ollut epätasalaatuista. Useimmat kotikoulut toimivat varmaan suvaitsevasti kasvattaen, mutta lapsen oikeuksia tulee valvoa paremmin. Emme tarvitse enää yhtään yhden totuuden kuplissa eläviä ja moniarvoisuutta hyljeksiviä ryhmää. Suomi on rakentunut vahvaan keskinäiseen luottamukseen, joka tarvitsee hyväksyvän ilmapiirin.

Ei ehkä ole ihan helppoa määritellä mitä kotikoulussa voi opettaa ja mitä ei. Toki voidaan väittää että peruskoulu, ja kasvatus yleensä, on ideologista. Tämä on totta, sillä perusopetus nojaa arvoihimme. Arvot olemme kuitenkin yhdessä valinneet, melko hyvin toimivan demokratiamme avulla. Vaikka täällä voidaan olla montaa mieltä, ei ole kenenkään etu jos lapsia kasvatetaan tuntemaan ulkopuolisuutta ja kavennetaan heidän omaa ajatteluaan. Avoimuus ja moniarvoinen dialogia kasvattavat vahvaa ja kehittyvää yhteiskuntaa.

Kouluilla on (taas) väärät loma-ajat

Kouluissa on juhlapäivä tänään. Kaunis, jo kesäinen päivä antaa juhliin hienon sävynsä. Kouluvuoden päättymispäivä on täynnä uskoa tulevaisuuteen. Se on monille askel seuraavaan elämänvaiheeseen ja kaikille lomaan. Ihanaa lomaa opiskelijat ja opettajat!

Tänäkin vuonna on kaksi isoa, tuttua koulukeskusteluaihetta: Suvivirren sopivuus ja koulujen loma-ajat. Vähän puhutaan toki myös arvioinnista, mutta se ei kai sitten ole niin kiinnostavaa... Palaan kuitenkin siihen pian.

Suvivirsikiistasta en nyt ota kiinni. Se tuntuu olevan viime vuosien kestoaihe ja kuvaa vain kulttuurimme nykyistä moniarvoisuutta. Onko perinne mahdollista säilyttää myös maallistuneessa ja monikulttuurisessa ajassa? Varmaan siihen löytyy ja on löytynytkin sopivat reunaehdot.

Mutta, siis koulujen lomat. Niitähän on aina muu työelämä kadehtinut. Aikoinaan epäiltiin että opettajaksi ryhdytään kesäloman takia...Ja onhan se ollut hieno etu, ei siinä mitään. Lomien ajankohtaa on monta kertaa tarkasteltu ja yritetty muuttaa. Koulujen loma-ajat ovat muuttuneetkin, jos mennään tarpeeksi ajassa taakse päin. Kolmen kuukauden kesäloma on ollut historiaa jo pitkään.

 (YLE)

Nyt kesän kynnyksellä opetusministeri Anders Adlercreutz antoi puhuttavaa. Hän lähetti lausuntokierrokselle 22.5. ehdotuksen koulujen loma-aikojen muuttamisesta. Ytimessä on, että kesälomaa myöhennetään ja huhtikuulle tehdään lomaviikko. Vastausaikaa on sopivasti 3.7. asti, vaikuttaneeko sitten ajankohta mielipiteisiin? (linkki)

Opetusministeri jatkaa sitä ajatusmallia, että meidän pitäisi lähentyä eurooppalaista lomakäytäntöä. Tästä on kyllä ollut ennenkin puhetta. Ajatus on aina tyrmätty erilaisin perustein, joista tärkein lienee pohjoisen  kesämme erityinen olemus. Ja sitten tietysti se, että on traditio. Opettajat eivät kai yleensä ole tykänneet lomiin koskemisesta. Muutosvastarinta on etenkin perinteisiin nojaavassa kouluinstituutiossa luonnollinen. Kun koulun tehtävänä on säilyttää ja siirtää kulttuuriamme eteenpäin, on koulun konservatiivisuus tavallaan luonnollista. Mutta, olisko hyvä kuitenkin pohtia asiaa? 

Itselläni ei ole erityistä kantaa, kun kesä on ollut jo pitkään vapaata. Mutta jos katsotaan meistä monessa suhteessa ohi kirineeseen veljeskansaan, niin Virossa on ollut aika kivan tuntuinen loma- ja työaikajärjestely jo pitkään.

Näyttää aika paljon nyt ehdotetulta vai mitä? Jospa me ottaisimme mallia veljeskansalta?

Lopuksi taas se marina, että kevätlukukauden raskaus ei ole ihan oikea peruste lukuvuoden rakenteen muuttamiselle. Ei koulu saa sillä tavalla olla raskasta, että siellä uupuu muutaman viikon välein. Aikuiset voivat tuoda oppimisen iloa ja kevennystä koulupäiviin monin tavoin. Jos lomia rytmitetään sen vuoksi, että taas jaksaa kärvistellä muutaman viikon koulussa, niin se ei korjaa juuriongelmaa. Tuo taitaa olla sellainen myytti, jota toisinaan paisutellaan. Koulussa voi olla ja on erilaisia viikkoja, vähän tiukempia ja sitten helpompia.

Kivaa kesää! Katsotaan miten ehdotus etenee!

Oppiva koulu

Edellisessä kirjoituksessa kurkistin OKM:n julkaisuun, jonka avulla on tarkoitus (taas) nostaa koulumme nousuun. Raportissa oli mainiosti eritelty ne eri osa-alueet joilla perusopetuksen tuloksiin voi vaikuttaa. Jatkoa hiukan tässä.

Tavallaan ulkoisia tekijöitä on opetussuunnitelma, jota nyt yleisesti halutaan selkeyttää ja yhteiskunnallinen kehitys yleensä, digitalisaatioineen. Opettajien koulutus ja koulun johtaminen ovat enemmän ammattikunnan sisällä olevia asioita. Tosin, meillä yliopistot päättävät melko itsenäisesti mitä opettajien koulutus sisältää. Tämä voi olla heikkouskin. Voi varmaan todeta että opettajan työ on sekä käytännöllistä osaamista että akateemista, tiedon hallintaa ja oman työn kehittämistä. Näiden elementtien yhdistäminen ei aina ole helppoa ja yliopiston tarjoma koulutus on väkisinkin teoriapainoitteista. Tuskinpa parhaat käytännön pedagogian osaajat ovatkaan yliopistolla ja harjoittelukoululla töissä...

Raportin luku 5.1.5 Opetushenkilöstö ja opettajien koulutus on kiintoisaa luettavaa.

On tärkeää, että rehtori todetaan pedagogiseksi johtajaksi ja että hänen mahdollisuuksiaan olla sellainen tulee vahvistaa. Käytännössä väitän, että suurelta osin kouluissa ei ole selvää pedagogista johtamista jo siksikin, että rehtorilla ei etenkään suuressa koulussa ole käsitystä opettajiensa työtavoista. Ehdotetut toimet kuulostavat hyviltä, mutta saadaanko niille resursseja?

Opettajien koulutukseen puututaan myös. Opettajat ovat tutkitusti vaikeita koulutettavia jo ennen valmistumistaan (linkki), mutta kehittämistä varmasti on juuri luokkatilanteiden hallinnan alueella.

Muuallakin raportissa mainitaan luokan hallinta ja tässä erityisesti ryhmädynamiikka, vihdoinkin!
Olen kyllä aina ihmetellyt, että miksi valmistuva opettaja ei saa oikein mitään painavampaa tietoa siitä, mitä ryhmissä tapahtuu ja miten ryhmiä käytännössä ohjataan. Näin oli kun itse valmistuin Helsingissä ensimmäiseltä luokanopettajan yliopistokurssilta 1977 ja niin taitaa olla edelleen... Opetus on kuitenkin ryhmämuotoista ja siitä kun luokka oli hiljaa koska opettaja oli auktoriteetti, on kulunut jo piitkä aika. Eikä taida olla edes tärkeintä enää se, että oppilaat ovat hiljaa? Nyt opettajan pitää osata olla motivoiva johtaja. Toinen merkittävä ehdotus on, että esitetään koulutuksen sisältävän kodin ja koulun yhteistyön merkitystä ja toteutusta. Kiintoisaa, mistähän osaajia löytyy toteutuksen suhteen? Harjoittelukouluillakin homma on ollut ehkä Wilman tms. varassa... Ehdottomasti tärkeä asia kun halutaan parantaa lasten (ja kotien) kouluun kiinnittymistä.

Opettajien täydennyskoulutukseenkin ehdotetaan parannusta. Olen samaa mieltä arvioinnin kanssa: "Täydennyskoulutuksen vaikuttavuudessa on myös parantamisen varaa, sillä monet opettajat kokevat sen vaikutukset opetukseen vähäisiksi." No juurikin näin. Kun suurella osalla opettajia täydennyskoulutus tarkoittaa vain pakollisia veso-koulutuksia, niin kyllähän varsinkin massakoulutusten anti on turhan usein kiva lounas. Erityisen kummaa on ollut opetussuunnitelmakoulutuksen vähäisyys ja jopa puute. Luulisin, että kouluvierailut voivat olla hyvinkin kustannustehokkaita ja myöskin koulutuksen tuonti omalle koululle, koko henkilöstön piiriin. No, rahaa toki taas vähän tarvitaan, mutta myös näkyä siitä, mitä ja miten opettajien pitäisi oppia, ihan toisiltaankin.

Paljon hyviä ehdotuksia siis. Nyt haasteena on jälleen, miten ne jalkautuvat kouluihin. Veikkaan että vaihtelevasti. Silloin kyse ei ole vain rahasta, vaan myös johtamisesta.

Uuteen nousuun, OKM:n ehdotuksista

Työn ja opiskelun juhla on vietetty. Tarkoitan siis vappua. Sopivasti OKM julkisti raporttinsa 2026/27: Peruskoulun oppimiskehitystä tarkastelleen työryhmän loppuraportti. (linkki) Eipä ole nimellä kikkailtu...

Ansiona pidän raportissa sitä, että on pyritty hahmottamaan perusopetuksen toimintaympäristöä kokonaisuutena. Johtopäätökset ja ehdotukset koskevat laajasti oikeastaan koko yhteiskuntaa. Kuten tiivistelmässä sanotaan: Työryhmä esittää toimenpide-ehdotuksia mm. perusopetuksen rahoitukseen, lainsäädäntöön, opetussuunnitelmaan, opetushenkilöstöön, johtamiseen, pedagogiikkaan, oppilaiden oppimisedellytysten parantamiseen sekä kodin ja koulun yhteistyöhön. En tässä referoi raporttia, yritän hahmottaa sen ideaa.

 Kuntaliiton raportista antamassa lausunnossa todetaan: Kuntaliiton mukaan oppimistulosten kääntäminen edellyttää samanaikaisesti pedagogisia uudistuksia, riittävää rahoitusta ja laajaa yhteiskunnallista sitoutumista lasten ja nuorten hyvinvointiin. (linkki tiedotteeseen)

Kiinnostava on erityisasiantuntija Mari Sjöströmin kommentti: ”Perusopetuksessa on lisätty opetushenkilöstön määrää. Turvallisia aikuisia on enemmän kuin koskaan, jotka tekevät entistä vahvempaa moniammatillista ja monialaista työtä. Rahoituksen rinnalla tarvitaan rohkeutta tarkastella rakenteita eli opetuksen sisältöjä ja järjestämistapoja”.-  Niinpä. Pienet muutokset eivät useinkaan auta. Perusopetuksen oppilaskohtaiset kulut ovat kaikin osin lisääntyneet, kun esim. opetusryhmiä on pienennetty ja erityistä tukea lisätty. Samalla lasten lukumäärä on lähes romahtanut. Kuva kertoo hyvin sen että resursseista ei pitäis olla kiinni. Yhä paremmalla rahoituksella on saatu entistä heikompia tuloksia. Mikä tässä on jäänyt huomaamatta? Mitä nuo pedagogiset uudistukset olisivat?

Uudistuksista julkisuuteen on toimittajien valinnoilla noussut luokalle jättäminen ja vaatimusten heikentäminen. (Linkki Ylen uutisiin)  

kuva HS 29.4.

Luokalle jättö liittyy varmaankin osaamistakuuseen ja voi minusta olla toisinaan toimivakin ratkaisu, etenkin pojille. (ainakin itselle oli) Osaamistakuuseen kuulunee myös ajatus, että on selkeytettävä opetussuunnitelmaan, mitä ainakin pitää osata että voi kasvaa kansalaiseksi. Opetussuunnitelman selkeyttäminen ei sinänsä tarvitse tarkoittaa vaatimusten laskua, vaan toivon mukaan päinvastoin.

Koululla on ratkottavanaan kahden alueen haasteita, yhteiskunnallisista ilmiöistä johtuvia ja sitten koulun opetusjärjestelyistä johtuvia. Jälkimmäisiin on varmaan helpompi puuttua. Toistan ennenkin kirjoittamaani: Lähes kaikki perusopetuksen ongelmat selittyvät oppilaiden heikolla kiinnittymisellä kouluun, koulun  merkityksellisyyden vähenemisellä, heikolla sosiaalisella pääomalla ja näistä johtuen puutteellisella motivaatiolla. 

Oppilasryhmien pienentäminen ja erityisen tuen lisääminen eivät ole parantaneet näiden ilmiöiden kasvua. Oppiminen on sosiaalinen tapahtuma, joten yksilöllinen tuki ei yksin riitä, tarvitaan paljon sosiaalista tukea. Menestyäkseen koulussa/elämässä oppilas tarvitsee hyviä kavereita eli vartaistukea ja ainakin yhden merkittävän, luottamusta herättävän aikuissuhteen. Tämä on koulun rakenteilla ratkaistavissa oleva haaste.

Oppimistulosten laskua on tapahtunut lähes kaikissa länsimaisissa yhteiskunnissa, siitä on helppo syyttää digilaitteita. Mutta muutakin tapahtuu. Eriarvoistuminen on taas lisääntymässä, sosioekonominen tausta vaikuttaa nyt etenkin Suomessa. Asuinalueet eriytyvät, ja sen seurauksena koulutkin eriytyvät. Kaikki perheet eitä pysty tukemaan lastaan yhtä hyvin. Turvaverkot ovat usein hajautuneet. Koulu voi vastata näihin haasteisiin yhteisöllisyydellä. Harmi kyllä olemme ihastuneet suuriin kouluihin, joiden merkityksellisyys ympäristöön ei ole itsestään selvää. Suuri koulu voi olla etäännyttävä, eikä kutsu mukaan yhteistyökumppaneita. Ovathan niissä ovetkin kiinni...Mutta paljon voidaan paikallisesti tehdä. Ilahduttavasti raportissa ehdotetaan: Tarjotaan (kodeille) monipuolisia mahdollisuuksia osallistua koulun toimintaan ja koulun toimintakulttuurin kehittämiseen. Mahtavaa, sanon minä.

Paljon muutakin kiinnostavaa raportissa löytyy, esimerkiksi ryhmädynamiikka mainittu! Aihetta on palata uudestaan aviisiin.

Tasa-arvo tuottaa koulutusmenestyksen

 Olipa asiaa. Nimittäin professori Sonja Kosunen kirjoittaa Opettaja-lehdessä siitä, miten oppimistulokset ja koulu yleensä heijastavat yhteiskunnan tasa-arvotilaa: Oppimistulokset nousevat juurisyihin puuttumalla (Opettaja 4/2026) Linkki

  Kosunen tiivistää koulutuksen ns. kriisin: Iso ongelma ei liity oppimiseen sinänsä, vaan koulunkäynnin eriytymiseeen ja oppilaiden erilaisiin sosioekonomisiin taustoihin. 

Tätä vähän epäsopivaa totuutta ovat muutkin tutkijat käsitelleet. Kirjoitin aiheesta ainakin 2021. Linkki
Joskus tuntuu, että laskevista koulutuloksista puhuttaessa ei nähdä metsää puilta. On helpompaa etsiä syiden palasia ja korjata tilannetta yhä uusilla vaatimuksilla ryhmäkoon pienentämiseksi tai yksilöllisen tuen lisäämiseksi. On toisaalta niin, että koulu ei voi muuttaa yhteiskuntapolitiikkaa, joten korjaustoimet ovat väkisinkin jälkijättöisiä ja kokonaisohjaus puuttuu. 

Muistetaan nytkin silti, että suuri osa oppilaistamme menestyy ja voi hyvin. Meillä on kuitenkin alkanut syntyä alueellisia eroja, poikaryhmien välille on kehittynyt todella suuria eroja, sosioekonomiset taustat vaikuttavat aiempaa enemmän koulumenestykseen ja maahanmuuttajataustaiset pärjäävät koulussa heikommin meillä kuin useimmissa maissa. Kuulostaa siis tasavertaisuusongelmalta.

Kyseessä on paljolti sekä opettajien että oppilaiden elinpiirit ja niiden vaikutus arkeen. Kosunen toteaa: Suomalainen koulukeskustelu on perin juurin keskiluokkaista. Haavoittuvien alueiden ja koulujen ja päiväkotien ääni ei näissä keskusteluissa juurikaan kuulu. Tällä hetkellä Kosunen tutkijaryhminen keskittyy siihen, miten eri luokkataustoista tulevat opettajat päätyvät opettajainkoulutukseen. Kaikki eivät ehkä tykkää, jos totean kuitenkin, että opettajanhuone on meillä hyvinkin keskiluokkainen. Mitä sitten, saatat kysyä. No, jos ei tunne esimerkiksi köyhyyttä, voi sen vaikutuksiin olla vaikea samastua.

Onko koulu avuton ilmiön edessä? Ei minusta.  Asennekasvatus ja motivaation herätteleminen ovat osa koulun kasvatustyötä. Kasvatus onnistuu, jos voi saavuttaa luottamussuhteen ja osaa eläytyä kasvatettavien elämään. Ei ehkä ole vain sattumaa että meillä poikien ongelmat ovat alkaneet kasautua samalla kun opettajakunta voimakkaasti naisistuu. Maahanmuuttajataustaisia opettajia on vielä kovin vähän. Kosunen muistuttaa, että opettajan työ liittyy saumattomasti tasa-arvokysymyksiin. Jo se, että koulun henkilöstö tiedostaa tämä ulottuvuuden työssään, voi auttaa paljon.

Tasavertaisuutta pitää aina puolustaa, kuten demokratiaa yleensä. Hyväosaisuudesta kuitenkin kilpaillaan, eikä ihminen aina luonnostaan jaa omaa hyväänsä. Tämä näkyy juuri sosiaalisen pääoman muodostumissa lapsuudessa ja koulussakin. Tarvitaan tasoitusta, jotta kaikki voivat osallistua hyvinvointiyhteiskunnan rakentamiseen.

Kyse on pitkälti tiedostamisesta ja arvoista. Kosunen sanoo hyvin: Laaja näkökulma on välttämätön vastapaino oppimistuloksiin kapeasti keskittyvälle panos-tuotos-ajattelulle. 

Omassa nuoruudessani me koululaiset aktivoiduimme tuomaan politiikkaa kouluihin. Sitähän vastustettiin, vaikka politiikka on aina vaikuttanut kouluun, eikä se koskaan sieltä ole lähtenyt. Tämän ymmärtäminen voi avata koulutyön monet ulottuvuudet paremmin.

Opettajat joutuvat aina tekemään työssään myös arvovalintoja, kulloistenkin tarpeiden mukaan. Koulut toimivat yhä erilaistuvimmissa ympäristöissä ja oppilailla on hyvin erilaiset taustat. Miten kulloinkin edistetään tasa-arvoa, on koulussa paikallisesti ratkaistava. Ja kyllä siitäkin on varmasti hyvä esimerkkejä.

Koulutuksen korjaussarja

Koulutus on, tietysti, tulevaisuuden kannalta elintärkeää. Sen avulla Suomen kaltainen maa pysyy hyvinvointivaltiona ja korkean elintason maana, jopa onnellisena.

Pari viikkoa sitten Sitra julkaisi muistion koko koulutusjärjestelmämme uudistamistarpeista. (linkki)

Muistio sai osakseen huomiota, jota se varmasti ansaitseekin. Sisälsihän se melko konkreettisiakin ehdotuksia, joista osa aiheuttaa erimielisyyttä. Hyvä että keskustellaan. 

Kirjoittajat Lehikoinen, Nokso-Koivisto ja Vihriälä ovat osanneet tiivistää todella ison kokonaisuuden hyvinkin luettavaan muotoon, kiitos siitä. Oma asiantuntemukseni ei ole suunnittelun, hallinnon tai korkeakoulujen alueella. Luin muistiota perusopetuksen osalta pedagogin ja kasvattajan silmin. Kiinnostavaa sekin.

Peruskouluun kirjoittajat ovat laatineet yksitoista keskeistä toimenpidettä. Huomioitavaa on ideologinen suunnanmuutos peruskoulun paikallisesta vapaudesta keskitetympään tiedonkeruuseen (kuten valtakunnalliset kokeet)  ja sitä kautta johtamiseen. Tämä herättää paljon melua. Sinänsä on varmasti tarvetta arvioinnin yhtenäistämiseen ja ns. armovitosten poistoon. 

Karkeasti jaoteltuna kaksi kohtaa koskee pedagogiaa ja kaksi oppilaiden hyvinvointia.

• Varmistetaan toiminnan jatkuva vaikuttavuuden parantaminen arvioinnilla ja seurannalla. Tämä mahdollistaa hyvien käytäntöjen levittämisen ja ajoissa puuttumisen havaittuihin ongelmiin.
 • Mahdollistetaan koulujen ja koulutuksen järjestäjien pedagogisten ja toiminnallisten kokeilujen käynnistäminen. Kokeiluista tehdään vaikutusarvioinnit siten, että kaikki kunnat, koulut ja opettajat voivat hyödyntää tutkimukseen perustuvia hyviä toimintatapoja. 
Hyvien käytäntöjen löytymiseen ja hyödyntämiseen suhtaudun lämmöllä. Koulut tahtovat olla sulkeutuneita opetusjärjestelyjen suhteen. Jokainen opettaja käyttää pedagogista vapauttaan ja kokee oman tavan opettaa parhaaksi, itselleen. Eniten oppii kuitenkin vierailemalla muissa luokissa, kouluissa ja opettamalla yhdessä. Opettajien täydennyskoulutus romahti jo vuosituhannen vaihteessa. Sitä voisi elvyttää halvallakin esim. kouluvierailujen muodossa. 

• Tuetaan lasten ja nuorten hyvinvointia. Vähennetään lasten yksinäisyyttä laajentamalla kuntien velvollisuutta järjestää aamu- ja iltapäivätoimintaa nuorimmille oppilaille. Oikeus osallistua toimintaan kattaisi vuosiluokat 1–4, toimintaa olisi klo 6–18 välisenä aikana, myös koulujen kesäloman aikana. Osallistumismaksut pidetään kohtuullisina.

 • Tuetaan sosioemotionaalisten taitojen, eettisyyden ja luovuuden taitojen kehittämistä ja varmistetaan riittävä oppimisen tuki. 
Mainiota että hyvinvointi on mainittu. Aamu- ja iltapäivätoiminnan laajeneminen varmasti hyödyttäisi monia, myös koulua. Kouluun kiinnittyminen helpottuu, kun koulun sosiaalinen merkitys lisääntyy.
Toinen ehdotus kaipaa vielä kovasti konkretiaa.

Jäin kaipaamaan vielä lapsen näkökulmaa, ehkä vanhempien ja opettajienkin. Varmaankin Sitra on tilannut muistion jollain evästyksellä. Koulutus esiintyy muistiossa taloudellisena elementtinä, mitä se tietenkin onkin. Kasvatus-sana taitaa puuttua kokonaan? Koulutus on kuitenkin kasvatusta jo mm. perusopetuslaissa. Koulutuksen tehtävänä on tuottaa yhteiskuntarauhaa ja hyvinvointia kaikille. Miten se tehdään, onkin monimutkainen juttu, mutta juuri näissä tavoitteissa on alettu epäonnistumaan.

Lapset ja nuoret eivät ole vain taloudelle tärkeitä uusia työntekijöitä. Koulutus ei ole vain taloudellinen sijoitus. Se on sijoitus parempaan elämään ja tulevaisuuteen. Ymmärrän hyvin että muistio olisi kasvanut kovasti jos olisi käsitelty asioita kuten arvot, merkityksellisyys ja sitoutuminen koulutuksessa. Kuitenkin nämä asiat ratkaisevat käytännössä koulutuksen tavoitteisiin pääsemisessä. Ja siinähän ovat opettajat (kasvattajina) hyvin merkittävässä asemassa. Ehkäpä noista hyvistä käytännöistä löytyy etenkin ryhmien sosiaaliseen ohjaamiseen ja yksilöllisen sosiaalisen pääoman vahvistamiseen malleja. Oppiminen on koulussakin sosiaalinen tapahtuma.

Rakenteellinen välinpitämättömyys

Tuli hiljainen päivä pääsiäisvieraiden jälkeen. Siivosin tiedostoja drivessä ja löysin tekstin jonka Liisa ja minä olimme kirjoittaneet muutama vuosi sitten. Kun en muista mihin tuo laitettiin tai piti laittaa, niin laitan nyt tänne. Ei vanhenevaa tekstiä. Muistelen että rakenteellinen välinpitämättömyys, jota termiä edesmennyt Matti Rimpelä (linkki Ajantasa-ohjelmaan) käytti keskusteluissamme, herätteli meitä miettimaan. Uusi kirja oli  tuolloin juuri muotoutumassa ja pienryhmää rakenteena pohdittiin paljon. Kiusaaminen oli eräs keskeinen aihe.

------------------------

Kiusaaminen on yhteisön häiriötila

Kouluyhteisön rakenteet tuottavat kielteisiä ryhmäilmiöitä, joiden seurauksia opettajan on yksin mahdotonta ratkaista

Tänäkin syksynä koulukiusaamista ratkotaan seurausten, jälkipuinnin ja rangaistusten näkökulmasta. Niin kouluissa kuin julkisessa keskustelussakin kysytään, miten kiusaamiseen pitäisi puuttua? Pitäisikö kiusaajan vai kiusatun vaihtaa koulua? Psykologeja, kuraattoreita ja nuorisotyöntekijöitä vaaditaan korjaamaan jo tapahtunutta. Kouluyhteisö on häiriötilassa, jossa se ei löydä ulospääsyä kroonisesta ongelmastaan.

Reagoiminen on usein jälkijättöistä ja tuloksetonta. Kiusaaminen on tunnettu ryhmäilmiö, jota kouluyhteisön nykyinen rakenne väjäämättä tuottaa. Yksittäisiin oppilaisiin keskittymisen sijaan pitäisikin korjata rakenne, joka mahdollistaa haitalliset ilmiöt. Pedagogisilla valinnoilla voidaan rakentaa yhteisö, joka on oppilaille turvallinen ja kiusaamista ehkäisevä.

Suomalainen koululuokka on tyypillisesti noin kahdenkymmenen oppilaan järjestäytymätön suurryhmä, jossa opettaja pyrkii opettamaan jokaista oppilasta erikseen. Suurryhmän dynamiikka tuottaa säännönmukaisia ilmiöitä, jotka ovat kiusaamiselle otollisia: klikkiytymistä, sivuun jättämistä, epätervettä vallankäyttöä ja turvattomuutta. Suuressa ryhmässä kiusaaja usein hyötyy asemastaan ja kiusattu jää yksin. Nämä ovat tuttuja ilmiöitä aikuistenkin yhteisöissä.

Suurryhmä (luokka, opetusryhmä) on luonteeltaan kaoottinen satojen erilaisten sosiaalisten suhteiden sekamelska. Siksi opettajalla ei ole tosiasiallisia mahdollisuuksia ohjata opetusryhmänsä sisäisiä suhteita eikä tukea oppilaita ongelmien ratkaisemisessa. Ryhmän rakenne estää opettajaa toteuttamasta kasvatustehtäväänsä. Tässä tilanteessa käytännössä oppilaat jätetään heitteille organisoitumaan sosiaalisesti keskenään. Lapset joutuvat siten ympäristöön, jossa heillä ei ole edellytyksiä selviytyä. Näin he menettävät opetussuunnitelman lupaaman mahdollisuuden kerryttää sosiaalista pääomaa ja oppia ryhmässä tarvittavia sosiaalisia taitoja. Tämä on kouluyhteisön rakenteellista välinpitämättömyyttä. Toki ei suunniteltua tai tahallista.

Oppilaille kaverit ja vertaisryhmän kohtaaminen ovat merkittävin syy herätä aamulla kouluun. Opettajalle oppilaiden keskinäiset suhteet näyttäytyvät usein ylimääräisenä, varsinaiseen koulutyöhön liittymättömänä asiana. Koska jäsentymättömän luokan vuorovaikutusta on mahdotonta hallita, sitä pyritään yleensä hillitsemään. Oppilaiden suhteisiin kiinnitetään huomiota vain silloin, kun niissä ilmenee ongelmia.

Näin ei tarvitse olla. Lasten keskinäinen vuorovaikutus voidaan ottaa kasvatuksen ja opetuksen olennaiseksi käyttövoimaksi. Kaoottisen suurryhmän sijaan luokka  järjestetään pitkäkestoisiin oppiviin pienryhmiin, joiden luonnollinen dynamiikka tuottaa sosiaalista hyvinvointia ja ehkäisee kiusaamista.

Kehittyneessä pienryhmässä vallitsee myönteinen keskinäinen riippuvuus. Tämä perustuu ryhmän sisällä vallitseviin kiintymys- ja luottamussuhteisiin, joita suurissa ryhmissä ei synny. Tämä sosiaalinen pääoma suojaa oppilasta silloinkin, kun ei olla omassa ryhmässä. Kaikki tietävät, että kaveria ei jätetä.

Pienryhmissä oppilaat kokevat olevansa toisistaan vastuussa, tukevat toisiaan ja oppivat ratkaisemaan ongelmia yhdessä. Opettajalla on mahdollisuus ohjata ryhmän vuorovaikutussuhteita. Kun ongelmia ilmenee, ne on helpompi tunnistaa ja korjata yhdessä oppilaiden kanssa. Koska ryhmät oppivat vähitellen itseohjautuviksi, opettajalle jää enemmän aikaa antaa tukea sitä tarvitseville. Pienempiä luokkakokoja ei silloin tarvita.

Muutoksen toteuttaminen vaatii toki koululta paljon. Aikuisten työpaikaksi järjestäytynyt koulu organisoidaan oppivaksi yhteisöksi, jossa opettajat tekevät yhteistyötä keskenään ja näyttävät oppilaille esimerkkiä. Myös yläkoulun aineenopettajat mahdollistavat oppilaille pysyvät sosiaaliset rakenteet, jotka eivät vaihdu tunnista toiseen. Opettajankoulutuksessa on vahvistettava ryhmädynamiikan ja yhteisöllisen pedagogiikan osaamista.

Koulukiusaamisen ehkäisyä on hyvä ajatella myös oppilaiden osallisuuden näkökulmasta. Opettajat voivat luottaa lasten kykyyn ja haluun oppia ryhmätoiminnassa tarvittavia vuorovaikutus- ja ongelmanratkaisutaitoja. Lapset haluavat osallistua luokkayhteisönsä kehittämiseen ja sen ongelmien ratkaisemiseen, kun siihen annetaan mahdollisuus.

Jo kouluun tullessaan lapsilla on mukanaan sosiaalista pääomaa ja verkostoja. Meidän tulisi kunnioittaa ja hyödyntää niitä. Koulussa on varmistettava, että jokaisella lapsella on pitkäkestoisia turvallisuutta tuottavia kaverisuhteita ja kyky toimia yhdessä muiden kanssa.

Rauno Haapaniemi, tietokirjailija, luokanopettaja 

Liisa Raina, tietokirjailija, yhteisökouluttaja

(elokuu 2021) Tämähän voi liittyä ainakin löyhästi pääsiäiseenkin, eikö vain?

Peruskoulu ja tyhjien visioiden pyörre

Pari viikkoa sitten emeritusprofessori Hannu Simola otti taas kantaa peruskoulun tilaan, ja kiinnostavasti, Hesarin esseessään: Peruskoulu on juuttunut tyhjien visioiden pyörteeseen (HS 8.3.2026) Linkki

Kirjoitus liittyy ainakin omassa mielessäni myös askettäin julkaistuun Peruskoulu 2045 visiojulkaisuun, vaikka Simola ei sitä erikseen  nimeä. Tuosta julkaisusta laitoinkin jo muutaman ajatuksen. (linkki)  

Simola näkee, että kouluhallinnon radikaali hajautus 1990-luvulla oli iso virhe. Opetushallitukselle ei jäänyt toimivaltaa eikä mahdollisuuksia seurata uudistusten toimeenpanoa eikä vaikuttavuutta. Näin ei myöskään voida korjata kehityskulkuja tehokkaasti. Jäljelle jäi visioiden laadinta, jotka ovat oikeastaan tässä tilanteessa lähinnä valistuneita toiveita. Monet ihan hyviäkin, ei siinä mitään.

Simola sanoo: "Valtakunnan tasolla 2000-luvulla oikeastaan kukaan ei vastaa uudistusten viennistä käytäntöön. Toteutus on jätetty kuntien harteille, ja se on johtanut merkittävään ja kasvavaan eriarvoistumiseen". Kouluja ja opettajia ei muutenkaan ole helppo johtaa, kun korkeasti koulutettu henkilökunta on tottunut suureen vapauteen. Muutoksiin tarvitaan kuitenkin aina johtajuutta. Ehkäpä kouluhallintoa purettaessa ajateltiin, että kun opettajilla on yliopistollinen tutkijakoulutus, niin he osaavat parhaiten viedä koulua eteenpäin. Näin ehkä voisi olla...

Olen useasti pohtinut, onko kasvatustiede oikeastaan paras tieteenala opettajan kehittymisen kannalta. Aika harva opettaja jatkaa työssään kasvatustieteellisiä opintojaan tai lukee alan uusinta tutkimustietoa. Saati, että on aikaa ja voimia tutkia omaa työtään.Vaikka opettajat innokkaasti ottivat vastaan yhä suuremman vastuun vapauden nimissä 1990-luvulla, ei se ehkä ollutkaan opettajien etu- tai oppilaiden.

Ollaan tilanteessa, kuten Simola huomauttaa, jossa koulun institutionaalinen toimintaympäristö ja sen  luomat reunaehdot ovat tabu. Niistä vaietaan, kun käydään koulun kehittämispuheita. Voi käydä niin että ei sitten ymmärretä mikä on mahdollista. Koulu toimi todellisuudessa, johon visiot eivät välttämättä yllä. Simola sanookin: "Suomalainen peruskoulu  on 2010-luvulla päätynyt pyörteeseen, jossa informaatiopuhe, kunnianhimoinen opetussuunnitelmareformi ja lukemattomat hanke- ja muutosprosessit muokkaavat harhaista kuvaa koulutodellisuudesta." 

Simola toivoo, että koulun monimutkaisuus otetaan tosissaan ja hallintoa keskitetään järkevästi uudelleen. Ymmärrän ajatuksen. Aikaisemminkin olen kirjoittanut, että koulussa tehtävät kasvatus- ja opetusjärjestelyt pitäisi perustella tutkitulla tiedolla, ei mielipiteillä. Kun kaikki opettajat eivät, eri syistä, voi olla  oman työn tutkijoita, niin tietoa voisi valuttaa koululle avuksi (myös sitovasti) keskitetysti, samalla koulun työtekijöitä kuunnellen. Kouluun ei myöskään sovi markkinahenkinen tuotantoajattelu.

Visioiden konkretisoimisessa on ollut vaikeuksia, koska koulu on monimutkainen pienoisyhteiskunta, jossa luokkahuoneen todellisuus on muutoksessa. Oppivelvollisuuskoulu on jo suuren kultturisen muutoksen keskellä, joten visioita, jotka johtavat eteenpäin, tarvitaan kyllä. On luotava aiempaa parempaa dialogia visioiden ja käytännön kesken. Simola toivoo realistisia uudistuksia, koulubyrokratian karsimista ja taloudellisia resursseja. Silloin yhteiskunta mahdollistaa koulun tulevaisuustyön.

Ystävyys ja koulu

 Aiheesta jo kirjoitinkin tammikuussa otsikolla Ystävyys on voimavara, vai? (linkki)  Kuinka ollakaan Yle uutiset käsitteli samaa asiaa 12.3.

Uutinen oli kivasti tehty, koska siinä haastateltiin oppilaita, koulun henkilöstöä (rehtoria) ja opettajajien kouluttajaa.  Näin saatii erilaisia näkökulmia tärkeään aiheeseen. Yksi taho, vanhemmat puuttui, kuten niin helposti käy. (linkki uutiseen) 

Asia on tärkeä oppilaille ja myös vanhemmille, koska se liittyy kouluviihtyvyyteen ja sitä kautta motivaatioon tulla kouluun ja opiskella. Kysymys ystävien säilymisesta on tärkeä juuri nivelvaiheissa, kun muutoksia sosiaaliseen  kenttään kuitenkin tulee. 

Lähes ikuisuuspulma on se, miten kouluissa tuetaan tai ei tueta ystävyyttä. Melko yleinen käsitys sen sijaan on, että kaikkien pitää oppia tulemaan kaikkien kanssa toimeen. Hyvä tavoite, joka on tosin toisinaan opettajanhuoneessakin vaikea saavuttaa. Joka tapauksessa tutustuminen on ihan eri asia kuin hyvän, tukea antavan ystävyyssuhteen solmiminen ja siitä kiinni pitäminen. Molempia tavoitteita voi koulussa tukea ja minusta mielellään niin, että nähdään miten arvokasta pääomaa on pitkä ja luja ystävyys.  Hämmästyttävän vähän löytyy tutkimusta ystävyyden merkityksestä opintoihin ja hyvinvointiin, mutta löytyy kuitenkin. Ystävyydestä on hyötyä monella tavalla kuten Lessard ja Juvonen (2022) laajassa tutkimuksessa kertovat (linkki) Kiitos muuten kuuluu tästä ja muutamasta muustakin linkistä uudelle yhteistyökumppanillemme Elena Pennaselle, joka opiskelee Oulun yliopistossa. Erittäin kiinnostavaa nähdä mitä hän oppilaiden ryhmittelystä ja heidän verkostoistaan päättelee. Palaan myöhemmin tähän. Aihe on tärkeä kun lasten kasvuympäristö on melkoisessa myllerryksessä ollut jo pitkään. Ja on toki Suomestakin kerätty tietoa esim. Koulupolku-hankkeessa (linkki)

Uutisessa nousi muutama tärkeä asia esiin. Kun koulut ja opettajat päättävät itse, miten ystävyyssuhteita huomioidaan, ovat oppilaat eriarvoisessa asemassa kuten dosentti Sirpa Eskelä-Haapanen huomautti:

Tällä tasa-arvokysymyksellä on merkitystä, mikäli se vaikuttaa koulumenestykseen ja hyvinvointiin yleensä (kuten näyttää). Nyt mitään yleistä käytäntöä ei ole ja valittu linja perustunee yleisimmin rehtorin tai opettajien mielipiteisiin, eikä niinkään tutkittuun tietoon.

Haastateltu rehtori antoi hieman ontuvan perustelun sille, miksi hänen koulussaan on luovuttu kaverikyselystä oppilaille: Kaikkia toiveita ei kuitenkaan voi toteuttaa. No ehkä kuitenkin ne tärkeimmät voisi? Eiväthän kaikki toiveet elämässä toteudu koskaan. Kasvatusvastuussa olevat ammattilaiset tunnistavat ne toiveet, jotka ovat tärkeimpiä lasten kehityksen ja turvallisuuden kannalta. Toki jutussa rehtori kertoo että tietoa kaverisuhteista kerätään sitten muuten kuin oppilailta.

Haastatellut oppilaat kertovat samaa kuin tutkimukset. Oppilaiden tärkein asia yläkouluun siirtyessä on kaverisuhteet. Toki voi olla huonojakin ystäviä, jotka eivät ole sitoutuneita koulunkäyntiin ja odottavat samaa kavereiltaan. Tämän tilanteen parantamiseen tarvitaan osaavaa kasvattajaa.

Kouluilla on vapaus suunnitella opetusjärjestelyjä. Tähän vapauteen liittyy vastuu toimia tutkitun tiedon ja järjestetelmällisten havaintojen mukaan. Varmasti on monissa kouluissa löydetty lapsilähtöisiä, hyviä tapoja tukea oppilaille tärkeitä ystävyyssuhteita. Miten saataisiin levitettyä oppilaiden hyvinvointia ja kouluun kiinnittymistä tukevat parhaat käytännöt laajasti käyttöön?

 

Rakenne vai istumajärjestys?

 Olen utelias, tässä tapauksessa luokkien opetusjärjestelyjen suhteen. Aina kun käyn jossain koulussa, kiertelen ja katselen miten luokat on järjestetty. Se on avartavaa. Samoin kyselemme koululaisvierailtamme, miten he istuvat luokissa. Valistunut tuntuma on, että muutosta on tapahtunut. Olisiko niin, että 2000-luvulla ryhmissä istuminen on jo valtavirtaa?  Se, miksi ryhmissä ollaan ja miten niitä ohjataan tai hyödynnetään, onkin ihan toinen juttu.

Ajattelen että pienryhmissä istuminen on oppilalle hyödyllistä joka tapauksessa, koska se mahdollistaa yhteistoiminnan ja vertaistuen. Yhteistoimintaosaamista ihmiset tosiaan tässä maailmassa tarvisevat, ja etenkin yhteisötajua ja -taitoja, kasvavan itsekkyyden vastapainoksi. Vastuullisia kansalaisia kasvaa vain yhteisen edun ymmärtämisestä.

Kun kyselemme luokkien työtavoista ja siitä miten luokissa istutaan, syntyy melkoisen kirjava kuva. Yleensä tuntuu että lapset eivät ole paljonkaan vaikuttamassa ryhmien syntyyn, ja ryhmien ohjaamista eivät ainakaan haastattelemamme oppilaat ole juurikaan havainneet. Ryhmäroolit tai ryhmien kehitysvaiheet eivät ole tuttuja. 

Jos kouluissa siirrytään yksin istumisesta pienryhmiin yhä laajemmin, on kyse muustakin (toivottavasti) kuin istumajärjestyksestä. Luennoivaa opetusta tulee vähentää, koska ryhmämuoto ei ole siihen kovin hyvä. Kun yksilöllinen opetusnäky vähenee, pitäisi tilalle tulla ryhmien ohjaamisen tavoite. Silloin osaamista pitää päivittää ja se voi olla käytännön ongelma. Nimittäin on kovin eri asia opettaa jokaista erikseen kuin ohjata ryhmiä oppimaan yhdessä. Voi olla, että tätä ei vielä laajasti ymmärretä, vaan ryhmissä istuminen on vain uusi istumajärjestys. Näin ainakin minulle kommentoitiin, kun Hesariin haastateltiin minua takarivi-ilmiöstä. (linkki)  "Ai keksikö tämä ope istumajärjestyksen?" No, toki toimittajan tekstin muotoilu oli vähän hassu, enhän toki ole keksinyt pienryhmiäkään...

Kyse on siis siitä, että kun opettaja päättää pulpettien sijoituksen ja oppilaiden paikat, on kyse pedagogiasta ja luokan sosiaalisen rakenteen muovaamisesta. Ratkaisuilla tulee olla tavoite, kasvatuksellisesti ja oppimisen kannalta. Sitten jos tuntuu, että tavoitteet eivät toteudu, voi aina tehdä muutoksia omaan toimintaan ja luokan järjestelyihin.

Haastattelujen ja havaintojen pohjalta vaikuttaa siltä, että pienryhmien kaikkia  mahdollisuuksia ei aina saavuteta, koska ei ole suunnitelmaa. Muutkin kuin me ovat kyllä kirjoittaneet asiasta, joten en ala nyt käymään läpi kehittyvän ryhmän vaiheita, ryhmärooleja ja ohjaamisen käytäntöjä. Kokemuksesta voin sanoa, että pitkään ohjatusta ryhmästä on ihmeen paljon iloa, sekä opettajalle mutta etenkin oppilaille, elämän evääksi. Tämän ovat varmasti jo monet opettajat kokeneet. Hyvien kokemusten jalkautuminen on tärkeää, tässäkin uuden opetuskulttuurin rakentumisessa.

Peruskoulu luo tulevaisuutta

 Opetus- ja kultuuriministeriö julkaisi tässä helmikuussa tulevaisuusvision Peruskoulu 2045: Elämää varten (OKM 2026). Väistämättä nimestä tulee mieleen vanhat koulukuvani Kallion Yhteiskoulusta. Vasta latinantunneilla tosin selvisi miksi kuvissa oli usein mukana lause: Non scholae sed vitae discimus. (Emme opiskele koulua, vaan elämää varten) Sivistystä todellakin tarvitaan, takaisin. (linkki julkaisuun)

Kun luin raporttia, niin kyllä tuli mieleen, että olisiko jo yksilöllisyyden tie kuljettu koulun opetuksessa ja kasvatuksessa loppuun? Ja tulisiko kasvatus nimenomaa yhteisön tehtävänä ja yhteisöllisenä ilmiönä takaisin perusopetuksen tehtävän keskiöön? Toivon niin. Väitän nimittäin taas, että useimmat koulun nykyongelmat eivät ratkea yksilöllisellä tuella vaikka kuinka on yritetty. Oppiminen on sosiaalinen ilmiö ja sitä tuetaan tehokkaasti yhteisön kehittämisellä.

Julkaisun arvomaailma aukeaa heti alun tiivistelmästä: "Raportissa kuvataan peruskoulun roolia yhteiskunnan keskeisenä tulevaisuusinstituutiona, jonka tehtävänä on edistää sivistystä, merkityksellistä elämää, toivoa, toimijuutta ja yhteistä hyvää. Visio rakentuu kolmelle toisiaan täydentävälle kokonaisuudelle: merkityksellinen elämä, elämä yhdessä ja elämä maapallolla. Keskeisiä teemoja ovat koulun kasvava yhteisöllinen rooli, oppimisen ja hyvinvoinnin vahva yhteys, teknologian eettinen ja inhimillinen käyttö, tulevaisuususkon ja demokratian vahvistaminen sekä ekologinen kestävyys.

Julkaisu korostaa peruskoulun vahvuuksia – kuten yhdenvertaista julkista koulua, korkeasti koulutettuja opettajia ja vahvaa luottamusta koulutusjärjestelmään – ja tarkastelee, miten vahvuuksien varaan voidaan rakentaa tulevaisuuden haasteisiin vastaavaa koulua."

Visio ei ole syntynyt vain virkamiesten työhuoneissa, vaan sitä on työstetty osallisuushankkeessa johon on osallistunut yli 5000 lasta, nuorta ja aikuista.

Oikeastaan samoja suuntaviivoja voi lukea nytkin ohjaavista asiakirjoista, Perusopetuslaista ja Opetussuunnitelman perusteista. Peruskoulu antaa eväät rakentavaan kansalaisuuteen. Tulevaisuuden tukeminen on aina ollut vaativaa, mutta varsinkin nyt. 

Saa nähdä miten perusopetuksessa otetaan vastaan tämä signaali. Veikkaan että keskeinen teema "Koulun kasvava yhteisöllinen rooli" ei ole kaikkialla yhtä hyvin toteutettavissa. Toisaalta monissa pienemmissä kouluissa ja kunnissa koulun yhteisöllinen rooli ei ole kadonnut sadan vuoden aikana mihinkään. Opetustekninen ja taloudellinen  tehokkuusajattelu valtasi 2000-luvun alussa koulurakentamisen ja nyt meillä on valtavan suuria kouluja, joihin kiinnittyminen on haastavaa. Samoin voi olla, että suuren koulun kiinnittyminen lähiympäristöönsä on heikompaa, koska suurella koululla on helposti jotenkin paksummat muurit, väitän. Tarvitaan hyvää johtamista, koulun yhteisöllinen rooli ei ole jotain, joka syntyy itsestään. Rehtorit ovat tässä avainasemassa. Toivottavasti heille annetaan yhteisötyöhön työkalujakin.

Pyörää ei tarvitse keksiä uudelleen. Suomalaisen koulun arvostus sivistyksen tekijänä on lähtenyt kyläkoulujen verkostosta. Koulu oli silloin yhteisönsä henkinen keskus. Jotenkin tuo ajatus pitäisi nyt sitten päivittää tähän aikaan...Siihen on varmaan monta keinoa. Taas voisivat koulut jakaa hyviä kokemuksia- ja ennen kaikkea koulua on johdettava niin, että laajempi tehtävä on kaikkien koulussa työä tekevien mielessä.

Mutta joo. Tärkeää luettavaa, ehkäpä jotain jota opettajat lukisivat yhdessä ja miettivät jo miten ensi syksynä otetaan näistä näkymistä vauhtia. Opettajan katse on hyvä olla myös horisontissa ja välillä voivat jalat olla vähän irti maasta. Voi nähdä pitemmälle.

Kuva: Sibbo skolmuseum-Sipoon koulumuseo

Pojat tuen tarpeessa

 Pojat, pojat...Vuoden alkuun on noussut taas kerran keskustelun aiheeksi poikien heikko koulumenestys ja tyttöjen dominointi halutuimpien jatko-opiskelupaikkojen täyttämisessä. Jostain syystä tämä tunnettu tosiasia nousee "uutiseksi" aina uudestaan. Vaikka tietoa on ilmiöstä paljonkin, en ole havainnut toimenpiteitä tilanteen korjaamiseksi. Välillä on jopa vähätelty poikien heikkoa koulumenestystä, vähän  ilmastonmuutoksen kieltäjien tyyliin...

Tämänkertaisen keskustelun taisi aloittaa Harri Lunabban ansiokas tutkimus "Pojat ja nuoret miehet vakavasti ottaen", Sosiaali ja terveysministeriön raportteja ja muistioita 1/2026  (linkki julkaisuun) Tutkimus löytää tärkeitä ilmiöita ja ongelmia ja sisältää myös hyviä toimenpide-ehdotuksia.

"Tutkimukset osoittavat, että suomalaisten oppilaiden osaamistaso on laskenut, erityisesti poikien osalta. Tämä näkyy koulutuspoluissa: pojat ovat selvä vähemmistö lukioissa ja korkeakoulutuksessa. He ovat myös haavoittuvia somaattisten sairauksien, mielenterveysongelmien ja yksinäisyyden suhteen. Poikien mielenterveysongelmia alidiagnostisoidaan, ja palveluihin hakeutuminen on vaikeaa. Lisäksi pojat ovat yliedustettuja väkivallan uhreina ja tekijöinä,..." Ote tiivistelmästä.

Lunabba ehdottaa muun muassa että poikien ja nuorten miesten haavoittuvuus tulee tunnistaa aiempaa paremmin, sukupuolisensitiivisyyttä pitää edistää, lukioon pääsyn tasavertaisuutta pitää edistää ja pääsykoeuudistusten sukupuolivaikutukset pitää selvittää. Ajankohtainen on myös ehdotus sosiaalisen median haittavaikutusten selvittämisestä ja säätelyn pohtimisesta. Kerrankin tutkimus jossa ehdotetaan suhteellisen konkreettisia toimenpiteitä. Vaikeaa varmasti on, sillä joskus tuntuu että selvityksen teko riittää, sitä esitellään ja siitä keskustellaan, mutta käytännössä ei tapahdu mitään..

Laadukkaita tutkimuksia poikien ongelmista on julkaistu koko 2000-luvun ja varmaan jo sitä ennen. Otan esiin tässä esimerkiksi Pöysän ja Kupiaisen tutkimuksen "Tytöt ja pojat koulussa. Miten selättää poikien heikko suoriutuminen koulussa? ", Valtioneuvoston selvitys- ja tutkimustoiminnan julkaisusarja 36/2018 (linkki julkaisuun) Tässä tutkimuksessa esimerkiksi havaittiin, että opettajat suhtautuvat ristiriitaisesti poikien ja tyttöjen osaamiseroihin. Opettajat kuvasivat usein, että sukupuolta ei tule huomioida oppilaan kohtaamisesssa. Niinpä tilanteeseen ei pystytä puuttumaan yhtenäisin toimin. Tähän tutkumukseen liittyen löytyy hyvä videonpätkä, jossa asiantuntijat kommentoivat tilannetta. Mietittävä on esimerkiksi apulaisprofessori Risto Hotulaisen kommentti että koulu lisää tyttöjen ja poikien eroja, jotka tasoittuvat koulun ulkopuolella. Koulu on siis osa ongelmaa. Miten tästä saadaan koppi? (linkki videoon)



Tässäkin kohtaa ajattelen, että varmasti luokkien kiinteä pienryhmärakenne, hyvin ohjattuna, parantaisi poikien tarvitsemaa vertaistukea. Nythän käy usein niin, kuten Hotulainen videolla toteaa, että heikosti menestyvät pojat kasaantuvat samoihin ryhmiin. Sosiaalinen pääoma kertyy koulussa tällöin liian harvojen joukkoon. Onko niin että suomalainen yksilönvapaus toimii pojille haittaavasti? Miksi muuten muissa Euroopan maissa poikien ja tyttöjen tasavertaisuus opinnoissa toteutuu paremmin? On kyllä ihme juttu, mutta jotain  tarttis tehdä ja uskon että tehdäänkin.

Kaikki onkin hyvin

Nimittäin esiopetuksen kestossa. Hiukan hämmentävää oli seurata kaksivuotisen esiopetuksen kokeilun loppuraportin julkistusta  (linkki raporttiin) ja siitä seurannutta keskustelua. Kokeilun tarkoituksena oli selvittää miten pidennetty eskari tasoittaa sosiemotionaalisia ja akateemisia taitoeroja.

Kyseessä oli poikkeuksellisen laaja nelivuotinen tutkimus johon osallistui 38000 lasta eri puolilta maata. Raportin loppupäätelmä on: "Kokonaisuudessaan nyt kokeiltu kaksivuotinen esiopetus ja nykyjärjestelmän mukaisesti toteutettu varhaiskasvatuksen ja esiopetuksen yhdistelmä olivat arvioitujen taitojen osalta yhtä vaikuttavia." Oli siis hyvä että kokeiltiin ennenkuin alettiin rahoittamaan järjestelmää, joka ei tuota toivottua tulosta.

"Kaksivuotinen eskari onkin turha" otsikoi Hesari 14.1. (linkki) Seuraavana päivänä kaksi tunnettua tutkijaamme kertovat, että tämän tuloksen olisi voinut tietää ilman tutkimustakin. Liisa Keltikangas-Järvinen toteaakin, että tulokset eivät yllätä "millään tavalla" (linkki)

 

Tutkijat kysyvät, miksi lapsille pitää opettaa asioita, jotka liittyvät aivojen kehitykseen? Marjatta Kalliala muistuttaa, että leikki, luonto ja taide kehittävät monipuolisesti ja ovat lapsen tärkein virike.

Mutta miksi kuitenkin tehtiin kallis tutkimus? Ehkä syyt olivat enemmän poliittiset ja taloudelliset kuin tieteelliset... Esikoulukokeilututkimuksen päätutkija Matti Sarvimäki on taloustieteen professori.

Muistan varsin hyvin ajan, jolloin haluttiin (jälleen) varhaistaa koulunaloitusta, koska muillakin on niin. Eläteltiin ajatusta, että siten lapset oppivat nopeammin ja siirtyvät työelämään myös varhemmin. Kun sitten ensimmäiset upeat Pisa-tulokset tulivat vuosituhannen vaihteessa, nämä äänet vaimenivat. Hyvää ei kannata muuttaa.

Koulutus/kasvatus ja talous liittyvät yhteen, tottakai. Kyse on nyt siitä, kumpi on alisteinen kummalle. Kun on kyse niin sanotuista pehmeistä arvoista ja tieteistä, niin taloustiede saattaa yrittää asettaa ehtoja inhimilliselle kasvulle. Lainaan auktoriteettiä Lea Pulkkista: Suomalainen lapsuus on ollut maailmalla ihailtu esikuva, mutta nyt taloudellinen tehokkuuden ajattelu muodostaa sille vakavan uhan." HS 13.4. 2025 (linkki) Kirjoitus on minusta erittäin hyvä.

Pulkkinen, kansainvälisestikin tunnetuimpia inhimillisen kehityksen tutkijoitamme, on varoittanut pitkään tästä. Kasvatusta ja koulutusta ei voi nähdä vain korkoa kasvavana sijoituksena, jossa tuottoa voidaan lisätä ohittamalla kehitysvaiheita tai hyvän kasvuympäristön ehtoja. Pulkkinen muistuttaa : "Lapsuus on itsenäinen elämänvaihe, jossa perustana ovat jatkuvat, turvalliset ja lämpimät ihmissuhteet sekä lapselle sopiva ympäristö... Ei riitä että korjataan vaurioita. On estettävä niiden syntyminen."

Tietysti, tähän liittyy jälleen myös kysymys tytöistä ja pojista, jota tuntuu olevan kovin vaikea tutkia. Joukko tutkijoita kirjoitti 24.1. Hesarissa : "Tutkimus sivuutti tyttöjen ja poikien erot oppimisen valmiuksissa" (linkki) Tästä kohta lisää.