perjantai 18. tammikuuta 2019

Kiusaaminen ei lopu jälkihoidoilla, Matti tietää.

Suomalaisen hyvinvoinnin tutkijoista Matti Rimpelä on ehdotonta kärkijoukkoa. Tutkijaprofessori emeritus ottaa edelleen kantaa ja haastaa hyvinvointiin liittyviä luuloja. Kun on faktat hallussa voi oikoa nykyisin niin yleistä mielipiteiden ja tosiasioiden sekalmelskaa.

Matti Rimpelä muisteli Facebookissa koulukiusaamiskeskustelun olleen jo pitkään aina uudestaan ajankohtainen ja esitti hyviä näkökulmia siihen, miksi kiusaamista aletaan vuodesta toiseen torjumaan, melkein alusta. 

Lainaus:
"Olisiko siirrettävä huomion painopiste 'kiusaamisesta' ja sen vastustamisesta lasten - ja myös aikuisten - yhteistoimintaosaamiseen (=sosiaaliseen kompetensiin). Kouluyhteisön kannalta olennaista on, miten lapset ovat syntymästään alkaen OPPINEET yhteistoimintaa ja millaiseksi heidän yhteistoimintaOSAAMISENSA on vahvistunut koulupolun alkaessa.
Ja tietenkin: Miten lasten yhteistoimintaosaaminen kehittyyy kouluvuosien aikana? Miten koulutyö osaltaan tähän osaamiseen vaikuttaa sitä vahvistaen tai mahdollisesti jopa rapauttaen. Voivatko lapset oppia koulussa yhteistoimintaa, jos koulun ammattiaikuiset eivät ole ammattilaisia yhteistoimintaosaamisessa ja sen opettamisessa."
...
"Tarvitsemme edelleen KIVA KOULUn kaltaisia ohjelmia, mutta ei uskota niiden ratkaisevan ongelmia, vaan antavan tutkimukseen perustuvaa toiminta-ohjetta silloin, kun lasten keskeistä väkivaltaa todetaan."
LINKKI koko kirjoitukseen 

Rimpelä päätyy ehdottamaan, että on synnytettävä laaja jo varhaislapsuuteen vaikuttava kansallinen ohjelma lasten keskinäisen väkivallan vähentämiseksi. Lisäksi on keskityttävä lasten yhteistoimintaosaamisen oppimiseen.

Rohkenen tulkita yhteistoimintaosaamisen suurin piirtein samaksi asiaksi kuin Liisan kanssa kirjoissamme käytetty  termi yhteisötaidot. Kiusaamiskeskustelussa jumiudutaan usein jälkihoidon käsittelyyn. Kiusaamisen vastaisina esitellyt ohjelmat ovat usein toimenpideohjelmia tilanteeseen, jossa kiusaamista on jo tapahtunut. Kiusaamista vähennetään kuitenkin  parhaiten ennakolta. Silloin tullaan siihen, miten yhteisö torjuu kiusaamista ja mitkä ovat ryhmän yksilöiden taidot ratkaista ristiriitoja. Tähän tarvitaan kasvatusta.

Kiusaamista ei tarvitse koulussa erikseen torjua. Koulu voi omilla ratkaisuillaan rakentaa toimintakulttuurin, joka itsessään ehkäiseen kiusaamista. Tällöin tarvitaan yhteisöä ohjaavia pedagogisia ratkaisuja sekä kaikkien osallistamista yhteisön terveen kehityksen tukemiseen. Väitän (ihan kokemuksen pohjalta) että koulutyötä voidaan suunnitella ja toteuttaa niin, että päivittäinen koulutyö tukee kiusaamisen vähentymistä. Luodaan pitkäkestoisia ryhmiä, tuetaan ystävyyssuhteiden säilymistä, käytetään yhteistoiminnallisia työtapoja ja jaetaan luottamusta ja vastuuta, esimerkkinä yhteisöllisestä pedagogiasta. Turvallinen (terve) yhteisö ei kiusaa, tai jos sitä tapahtuukin, on helpompi selvittää ongelmaa avoimesti ja päättää yhteisistä toimenpiteistä tuloksellisesti. Jos tarvitaan kiusaamisen ehkäisyyn erillisiä toimia, on ongelmia jo syntynyt- ja niitä tulee usein lisää.

Käytännössä on kouluihin ollut  hyvin vaikeaa luoda yhteinen pedagoginen toimintatapa, koska opettajat kokevat usein opetustapansa olevan persoonaan sidottu ja pedagoginen vapaus on saavutettu etu. Sen vähäinenkin uhka koetaan helposti oman työn rajoittamiseksi. Toivon että opettajayhteisöt tekisivät töitä sen eteen, että luodan kouluun sellainen yhteisöllinen pedagoginen toimintamalli, joka torjuu kiusaamista joka päivä ja tunti, ihan omalla painollaan. Silloin on kaikilla mukavaa.

Muistelen tässä taas Classpirit  ( http://www.classpirit.fi/  )  luokan ilmapiiriä helposti mittaavaa kyselypalvelua, jota sain olla mukana kehittämässä. Sen avulla ryhmässä näkymättömissä oleva kiusaamiseen johtava prosessi saadaan ajoissa näkyväksi. Sitä (tai vastaavaa seurantaa) pitäisi käyttää joka koulussa.  Luulenpa että kiusaamista olisi voitu hyvin estää jatkuvan seurannan avulla monissa kouluissa, jossa on ilmennyt ongelmia asian suhteen. Näkyvyys ja ajoissa puuttuminen ovat parhaita aseita, jos ongelmia on kehittymässä. 

tiistai 8. tammikuuta 2019

Kaikkien tärkeintä

2019.  Kahdestoista vuosi alkaa tämän blogin pidossa. Sehän on digi-ilmiönä pitkä aika, mutta muuten kovin lyhyt perspektiiviksi.

Kuitenkin on tullut kirjoiteltua aika monista aiheista. Kun saa valita itselleen tärkeät, niin tavalla tai toisella kaikkia itselleni tärkeitä kasvatus/kouluasioita olen varmaan kommentoinut. Mutta, vanhat asiat tulevat aina esiin uusina ja hiukan uudessa muodossa. Joskus käy niinkin, että omat ajatukset ovat muuttuneet, ehkäpä jopa kehittyneet hitusen kokoavammaksi.

Tuntuu, että on syytä palata siihen mikä on tärkeintä kasvatuksen ja opetuksen parissa: Arvostaminen, välittäminen, luottaminen eli se pedagoginen rakkaus. Vastavalmistuneena opettajana otin aikoinaan vastaan Sipoossa tarkkailuluokan opettajan työn, koska ajattelin että haluan auttaa huonoimmat kortit saaneita lapsia ja nuoria  elämässä eteenpäin. Olinhan Lastenlinnassa tehnyt lastenpsykiatrista hoitotyötä ja nähnyt miten paljon tukea tarvitsevat he, joita helposti väärin ymmärretään. No, parin vuoden kokemus muutti ajatukseni niin, että päätinkin hoitaa hommani luokanopettajana ja huolehtia omalta osaltani, että siirtoa luokastani ei tapahdu siksi, että oppilaani tarpeet eivät tule kuulluksi. Parhaani yritin ja ehkä välillä onnistuinkin.

Huoneentaulukseni muodostui 13-vuotiaan tyttöoppilaani aine. Hänellä oli paha luku- ja kirjoitushäiriö ja siihen liittyen keskittymisongelmia. Itsetunto opiskelijana oli tietenkin kadonnut, kun numerot kertoivat, että olet huono. Pääsimme jonkinlaiseen luottamustilanteeseen ja joulun alla hän päätti kirjoittaa aineen, ensimmäistä kertaa. Yritys oli kova, mutta paperista näkee, miten vaikeaa kirjoittaminen on, kuuden vuoden koulussaolon jälkeen.



En tiedä, miten oppilaani kävi. Hän muutti pois vuoden päästä, enkä kuullut hänestä sen koomin. Varmasti vaikeaa oli selvitä työelämään ja saada elämä omiin käsiin. Ei varmaankaan helpottanut sekään, että hän kuului vähemmistökulttuuriin. Jatkuvan oppimisen polku ei aukea näistä lähtökohdista ihan helposti. Pahinta on, jos koulu on heikentämässä minäkuvaa. Jos nuori ei usko itseensä, niin ei ulkopuolinen apu oikein auta.

Miksi tämä aine oli niin tärkeä, että se on ollut seinälläni vuosikymmenet? Se muistutti minua siitä, että levoton ja huonosti menestyvä oppilas ei ole itsessään hankala. Hänellä on koulussa kyllä hankala olo ja syystäkin. Jos ope ei aina jaksa, niin ei se voi olla sen oppilaan syy, joka tarvitsee paljon tukea. Oppilasta voidaan auttaa hyvin suunnatuilla tukitoimilla ja yhden hänestä tiukasti välittävän aikuisen avulla. Koulussa jokaisen täytyy tuntea, että on hyvä jossain. Lisäksi pitää olla osana toisiaan auttavaa tukiverkkoa. Sitten tarvitaan se välittävä, kannustava aikuinen (ei joukkoa aikuisia) joka uskoo häneen ja auttaa.  Vaativaa, mutta parhaimmillaan todella palkitsevaa hommaa.

lauantai 29. joulukuuta 2018

Paras tapa opettaa?





Sipoolainen koulutuspalvelujen erityissuunnittelija Juhani Kärki (muuten viimeinen esimieheni ja kamunikin)  esitti jokin aika sitten facebookissa ison kysymyksen: 
"Mitkä kaikki pedagogiset mallit ovat tutkimuksen avulla todennettu toimiviksi perusopetuksessa? Ja mitkä eivät ole? Mitä malleja ei ole vielä juuri tutkittu?"

Jaa,a äkkiä luulisi että tähän on kasvatustiede vastannut yksiselitteisesti. Mutta, mutta. Kysymys on moniulotteinen. Työssään kehittyvä opettaja pohtii  tätä asiaa jatkuvasti.
Ensiksi on tiedettävä tavoitteet, jotka vallitseva arvopohja kasvatukselle ja opetukselle antaa.
Sitten on pohdittava myös, mikä on toimivaa ja miten toimivuutta mitataan? Opetukselle voidaan antaa lyhyen tähtäimen tavoite, esimerkiksi kokeen arvosana tai pitemmän tähtäimen tavoite, vaikkapa jatko-opintoihin ja työelämään sijoittumisen aste. Kannatan pitemmän tähtäimen arviointia.
Vielä tulee ottaa huomioon opetussuunnitelma. Nykyisin se ohjaa melko paljonkin koulun pedagogista toimintaa. Nyt oppija nähdään aktiivisena toimijana. Opettajilla ei ole enää täyttä vapautta valita opetusmetodejaan.

Meidän koulutusjärjestelmämme kehittyi yli sata vuotta sitten epätasa-arvoisessa esiteollisessa yhteiskunnassa. Herran pelko oli viisauden alku. Kasvatuksen ja opetuksen tavoitteena oli kasvattaa asemaansa tyytyviä kansalaisia, toimimaan osasena kokonaisuutta, ohjeiden mukaan. Tosin ei siinä sitten ihan onnistuttu... Kun pohditaan parasta tai parhaita pedagogisia malleja, niin on tärkeää havaita että koulutuksen tavoite on muuttunut paljon. Enää emme tarvitse niinkään koulutettuja koneiston osia, vaan aktiivisia ja muutokseen valmiita moniosaajia. Tästä seuraa mielestäni, että edestä tapahtuva opettajajohtoinen hiljaisuuden pedagogia on hyvässä opetuksessa nyt sivuroolissa. Tätä arvomuutokseen ja tutkimuksiin perustuvaa uudenlaista tavoitteenasettelua opetussuunnitelma heijastaa.

En ole pedagogiigan tai didadtiikan tutkija. Mutta kokemusasiantuntija olen. Pitkällä opettajan urallani on ollut mahdollista havainnoida sitä, mikä on toimivaa ja mikä ei, etenkin suhteessa omiin tavoitteisiin, opetussuunnitelman rajoissa tietenkin. Tärkeimmiksi tavoitteiksi itselleni on noussut pysyvän korkean oppimismotivaation, hyvän itseluottamuksen ja yhdessä oppimisen ilon tuottaminen. Jos lähdetään siitä että oppiminen on emotionaalinen tapahtuma, on opettajan pidettävä huoli ryhmänsä  hyvästä ilmapiiristä. Silloin on valittava opetusmenetelmiä, jotka tukevat ryhmän positiivistä kehitystä ja antavat eväitä yksilön asettumiseen ryhmänsä positiiviseksi jäseneksi. Olemme nimenneet tämän pedagogian yhteisölliseksi pedagogiaksi. Se ei ole vain yksi menetelmä vaan pikemminkin viitekehys toiminnalle, joka voi olla monen muotoista. Olen lukenut kasvatustiedettä niin, että oppiminen on luontaista, jos sen edellytykset ovat kunnossa.  Opetusmetodi ei ole niin tärkeä kuin luulisi. Kun oppija haluaa oppia ja luottaa itseensä, niin hän löytää kyllä itselleen sopivan keinon oppia. Tätä auttaa sitten joustavat opetustilanteet ja hyvä vuorovaikutus.

Jos opetuksessa on ongelmia, niin ne liittyvät useinmiten oppijan motivaatioon. Mikäli se on heikko, ei parhainkaan opetusmenetelmä auta tavoitteisiin. Tutkijat ovat löytäneet koululaisistamme heikkoa osallisuuden tunnetta, matalaa sitoutumista ja sitä että koulu koetaan aiempaa merkityksettömäksi. Näihin pulmiin voidaan varmasti vaikuttaa oppilaita aktivoivilla menetelmillä. Useissa kouluissa tehdäänkin paljon työtä oppilaiden aktivoimiseksi.

Että en siis osaa vastata Juhanin tärkeään kysymykseen kuin oikeastaan lisäkysymyksillä. Oman työssäoppimisen kautta olen varmasti lähestynyt vastausta käytännön tasolla. Siitä olen kirjannut kokemukseni kirjoihimme. Opettajan työssä on tärkeintä oppia itse, sillä tuohon kysymykseen pitää yrittää vastata jatkuvasti. Kun maailma muuttuu, muuttuvat myös tavoitteet, välineet ja menetelmät, nykyään nopeastikin. Opettajan työssä on hienoa saada olla koko ajan kehittäjä, valmista ei nimittäin tule.