maanantai 20. kesäkuuta 2022

Li on oikealla asialla

 Aamupuurolla lehteä lukiessa oli ilo lukea opetusministeri Li Anderssonin kirjoitus mielipideosastolla: "Onko opettajilla aikaa nuorille -Suorituskeskeisyys ei saisi ajaa hyvinvoinnin edelle ja määrittää liiaksi opiskelua." 

Li kirjoittaa: "Koulutuspolitiikkaamme on viime vuosina leimannut suorituskeskeisyys. Se ei kuitenkaan saa ajaa hyvinvoinin edelle ja määrittää  liiaksi opiskelua. Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen kouluterveyskyselyn tulokset huolestuttavat." Hän toteaa, että nykyisen kaltaista koulutuksen rahoitusta tulee muuttaa, koska se ohjaa liiaksi tulosten tekemiseen. Hän huomauttaa että kyse on arvovalinnoista. Lopuksi hän kysyy: Miten tuemme jokaista löytämään oman paikkansa? Tähän vastaan: Antamalla mahdollisuus verkostua vertaisryhmässään, luoda luottamussuhteita sekä antamalla oppijalle vastuuta ja tukea ohjata omaa kasvuaan ja oppimistaan.Osallisuus ja yhteistoimintataitojen harjoittelu/oppiminen antavat eväät pärjätä opiskelun jälkeen. Hyväksi havaittuja pedagogisia ratkaisuja on olemassa. Taas on puhe sosiaalisen pääoman riittävästä kertymisestä. Se kun määrittää aika pitkälle hyvinvointia ja mahdollisuutta liittyä kansalaisena yhteiskuntaan myönteisellä tavalla.

Hyvinkin pitkälle olin samaa mieltä kirjoituksesta elikkäs siitä, että opiskelijoiden kasvuun, "oman polun etsintään", pitää koulutuksessa olla aikaa. Koulutukselle on annettu kasvatustehtävä, eikä opiskelu tuota yksilön tai yhteiskunnan kannalta hyvää tulosta jos vain tuotetaan arvosanoja ja tutkintoja. Eri asia on miten kasvatus eli koulun laaja sivistystehtävä palautetaan arvoonsa? On mahdollista että koulutuksen rakenteet ja usein opettajien osaaminenkin ovat jo syrjäyttäneet kasvatustehtävää ja on keskitytty mittattaviin oppimistuloksiin. Rahoituksen tarkoituksenmukaisuutta muuttamalla voidaan varmaan ohjata koulutuksen toteutusta. Opettajille tulee antaa keinoja ja mahdollisuuksia ohjaavaan työhön. Kyllähän sitä aika moni toivookin. 

Hieno homma Li, näitä painotuksia todella tarvitaan!



tiistai 7. kesäkuuta 2022

Hymypatsas ja sosiaaliset taidot

Hymypatsas keskusteluttaa taas, kuten keväisin muutama muukin kouluasia. Vähän hassua on, että nämä toistuvat aiheet käsitellään aina uusina. Lisäksi mielipiteet esitetään usein totuuksina, jolloin mitään loppupäätelmää ei synny. Aihe osui kirjamme loppusuoralla ihan asiaan. Lainasin heti Julia Petäjän hyvästä vastauksesta osan meidän tulevaan kirjaan lukuun Sosiaalisen pääoman arviointi. Vastaus perustui asiantuntemukseen ja pitkällä kokemuksella olen aivan samaa mieltä. Koko Hymypatsas -vääntö kertoo paljon siitä, miten koulu on osin hukannut kasvatustehtävänsä. Tässä siis pätkä kirjasta jota ei vielä ole:

"Koulussa on ollut eräs pitkä traditio, hyvän toveruuden palkinto eli Hymypatsas, joka jaetaan nimenomaan sosiaalista ansioista. Hymypatsas herättää paljon enemmän keskustelua kuin numeroarviointi tai muut stipendit. Oppilaiden palkitseminen hymypatsaalla saa arvostelua, kirjoitti Helsingin Sanomat tiistaina 24.5.2022. Siinä  asiantuntijoiden suulla arvosteltiin muun muassa sitä, että patsas on erotteleva ja kaikki eivät saa palkintoa. Tähän voi vastata, että kaikki eivät myöskään saa koulussa hyviä numeroita, saati stipendiä vaikkapa musiikin ansioista. Nämä ovat varsin erottelevia käytäntöjä, mutta niitä ei yleensä arvostella. Voidaan kysyä, miksi?

Tunnustuksen jakamisesta äänestävät oppilaat vertaisryhmässään, yleensä luokittain. Se on koulun ainoita palkitsemismuotoja (ja myös arviointia/palautetta), jonka saajaan oppilaat yleensä vaikuttavat itse. Tärkeää onkin, että opettajat osaavat antaa oppilailleen riittävästi tietoa ja ymmärrystä siitä, mistä tunnustuksessa ja oman äänen antamisessa on kyse. Kuten aikuistenkin äänestämisessä, voi taitava manipuloija hankkia ääniä ilman näyttöjä. Sääntöjä voi muokata vaikkapa niin että opettajat voivat käyttää harkintaa kolmen eniten ääniä saaneen joukosta. Eihän ole myöskään järkevää jakaa tätäkään tunnustusta samoille oppilaille monta kertaa. Hyvin tuettuna on tämä käytäntö, jossa oppilaat palkitsevat vertaisryhmästään hyvät yhteistoimintataidot omaavan toverin, varsin hyödyllinen sosiaalisen pääoman kehittäjänä.

Opinkirjon asiantuntija Julia Petäjä vastasi kritiikkin erittäin hyvin HS mielipidesivulla 4.6. 2022 ”Hymypatsaan perusteet ovat sosiaaliset taidot”. Poimimme kirjoituksesta muutaman kohdan: “Palkinnon perusteena ovat sosiaaliset taidot, joissa jokainen voi kehittyä, mutta keskustelussa ne sekoitetaan muuttumattomiin temperamentin piirteisiin. Lisäksi taustalla tuntuu vaikuttavan käsitys, että vain akateemisia taitoja voi mitata ja arvioida, mutta sosiaalisia taitoja ei.”... “Harmillisesti keskustelussa nähdään uhkana usein myös oppilaiden valtaistuminen. Omaehtoiseen äänestykseen yhdistetään pelko manipulaatiosta tai huonosta arviointikyvystä. Ikäänkuin  oppilaat eivät kykenisi tunnistamaan ja arvioimaan vertaistensa vaikutusta terveellisen ja turvallisen ilmapiirin luomiseen.” …“Ehkä suurin yhteiskunnallinen nyrjäytys olisikin se, että alkaisimme arvottaa sosiaalisia suhteita - kuulumista ja kiinnittymistä yhteisöön- suurimpana vaurautena.” (Julia Petäjä , HS 2022.) - Erittäin hyvin sanoitettu. Voisi lisätä, että hyviä esikuvia tarvitaan aina ja Hymypatsas on siksi tärkeä. Nostetaan vertaisryhmässä esiin malleja, joita kannattaa seurata. Ihmisen oppii matkimalla, erityisesti sosiaalisia taitoja."

Lainaus kirjasta "Luottamus ja kansalaiseksi kasvu -sosiaalisen pääoman pedagogiaa" (ilmestyy toivottavasti syksymmällä)




 


tiistai 24. toukokuuta 2022

Varma kevään kouluaihe

 Arviointi.

Siitä on puhe joka kevät, eikä ihme. Ei varmaankaan ole vieläkään keksitty arviointijärjestelmää, joka olisi oikeudenmukainen ja kannustava kaikille. Ja vaikka keksittäisiinkin, niin olisi kyllä erittäin vaikeaa saada opettajat arvioimaan samalla tavalla, samoilla kriteereillä. Arviointi on vaikeaa ja tärkeää on se miten se tehdään.

Juuso Henrik Nieminen ja Laura Ketola kirjoittivat Hesarissa 23.5. -22 oppilaiden osallistamisen tärkeydestä: "Oppilaiden tulisi olla arvioinnin keskiössä" . Ihan oikein, mutta kirjoitus oli hiukan vajaa, toki tilakin on rajallinen. Arvioinnin keskuksessa  nimittäin on jo oppilas, ainakin jos opetussuunnitelman perusteet toteutuvat. Ihan toinen asia on että toteutuvatko...


Irmeli Halinen, joka Opetushallituksessa johti viimeisimmän Opetussuunnitelman perusteiden tekoa, on todennut, että koko OPSin perusajatus on, että oppilas on aktiivinen toimija. Näin on myös arvioinnin suhteen. Muutamia lainauksia arvioinnista (OPS luku 6) :

- Perusopetuslain mukaan arvoinnin tehtävä on ohjata ja kannustaa opiskelua sekä kehittää oppilaan edellytyksiä itsearviointiin. Oppilaan oppimista, työskentelyä ja käyttäytymistä tulee arvoida monipuolisesti. (oma huomio: siis toisin kuin usein luullaan, arvioinnin tehtävä ei ole jakaa oppilaita hyviin tai huonoihin, eikä edes jakaa jatko-opintoihin)

- Monipuolinen arviointi ja siihen perustuva ohjaavan palautteen antaminen ovat opettajien keskeisiä pedagogisia keinoja oppilaiden koko kehityksen ja oppimisen tukemiseen. (arviointi onkin siten keskeinen työkalu opettajan kasvatustehtävän onnistumiseen)

- Kouluissa kehitetään arviointikulttuuria, jonka keskeisiä piirteitä ovat: ...oppilaiden osallisuutta edistävä, keskusteleva ja vuorovaikutteinen toimintatapa...  arvioinnin monipuolisuus. (kuinka moni opettaja on ollut sopimassa oman koulunsa arviointikultuurista oppilaan osallistajana? tai jos on ollutkin, niin kuinka hyvin toteutui?)

- Suurin osa arvioinnista on opettajan ja oppilaiden välistä vuorovaikutusta..... Tämä luo edelletyksiä oppilaiden itsearvioinnin ja vertaisrvioinnin taitojen kehittymiselle perusopetuksen aikana. (tätähän ei vain ohjaavasti arvioida, että miten toteutuu tai missä rakenteissa voisi toteutua)

Kirjoittajat Nieminen ja Ketola eivät toimi opettajina peruskoulussa. Voi olla että Opetussuunnitelman perusteet eivät olleet tutut. Sillä tuo edellä lainattu teksi ja muukin sisältö vastaa täysin siihen kirjoittajien toiveeseen, että oppilaat pitää osallistaa arviointiin. Mutta he kyllä väittävät, että koulutuksen demokraattiset tavoitteet eivät toteudu arvioinnissa. Minusta on niin, että säädöksissä on kaikki hyvin, mutta se miten ohjeet ja velvoitteetkin koulussa toteutuvat opettajan valinnoilla kussakin koulun rakenteessa, on ihan toinen asia. 

Olisin toivonut että kirjoittajat olisivat ottaneet kantaa ongelman ytimeen. He kyllä toteavat opettajien laajan autonomian olevan hyvä mahdollisuus oppilaiden kuulemiseen. Kyllä, mutta toimii sen toisinkin päin. Opettajien työstä puuttuu melkein kokonaan valvonta ja onhan se hyvä asia monella tapaa. Arvionti on minusta eräs ilmeinen asia, joka ei yleensä toteudu siten kun laki ja perusteet kokonaisuudessaan määräävät. Saa olla eri mieltä, mutta 40 vuotta opettajana osoitti ainakin minulle asian olevan näin. Yhä suuremmissa kouluissa voi tapahtua jopa niin, että arvioinnista etäännytään yhä kauemmas oppilaan aktiivisesta ohjaamisesta ja arvioinnin käyttämisestä kasvatustavoitteiden toteuttamiseksi. Nimittäin pelkkä numero palautteena ei ole itsessään ohjaava tai vuorovaikutteinen arviointitapa. Rakenteet voivat olla iso este, vaikka opettaja haluaisikin ohjata, osallistaa ja olla vuorovaikutuksessa arvioinnissaan.

Varmasti monet opettajat kyllä ohjaavat (kasvattavat) oppilaitaan vuorovaikutteisen ja monipuolisen arvioinnin avulla. Ehkäpä jopa koulutetaan oppilaita antamaan vertaisarviointia, joka on minusta aivan mahtavan toimivaa. Ongelma vain on, että kaikki riippuu opettajasta, mikä hänen näkemyksensä ja mahdollisuutensa arvioinnin toteuttamisen suhteen on. Rehtori voisi kyllä vaikuttaa arviointikulttuurin kehittämiseen, mutta opettajat ovat vapaita taiteilijoita. Se on ollut minusta ihanaa, mutta tajuan kyllä että kääntöpuolella on kirjava toiminta. Se ei ole kaikille oppilaille tasapuolista. Tarvitaan tässäkin yhteisöllinen toimintapa. Vaikeaa, mutta ei mahdotonta.