tiistai 26. maaliskuuta 2019

Opettajankoulutus ja arvot


OAJ:n  vuonna 1998 kustantamasta artikkelikokoelmasta tarkastelen seuraavaksi Rauni Räsäsen kirjoitusta: Opettajankoulutuksen eettiset haasteet.

Kiinnostavaa on kirjoittajan esiin nostama opettajankoulutuksen erilaiset vaiheet etiikan opetuksen painotuksessa. Etiikan opetus katosi 1970-luvulla opettajankoulutuksesta, vaikka elettiin nopean yhteiskunnallisen muutoksen aikaa. Etiikan opetus olisi ollut tärkeää. Se jäi kuitenkin liturgian tasolle, eikä näkynyt käytännössä. Sama ilmiö koski muitakin korkeakouluja. Ehkäpä yhtenäiskulttuurin rakoilu aiheutti sen, että yliopistolla otettiin etäisyyttä vaikeaksi muuttuneeseen aihealueeseen.

Parinkymmenen vuoden notkahduksen jälkeen eettiset kysymykset ja etiikan opetus ovat sitten taas olleet esillä opettajan koulutuksen ja osaamisen vaatimuksena. Vaikka opettajan työtä voidaan kuvailla eri näkökulmista, voidaan sitä kirjoittjan mukaan pitää erityisesti eettisenä ammattina monestakin syystä. Ensinnäkin opetus ja kasvatus tähtää paremmaksi muuttumiseen. Toiminnan tuloksena on toive paremmasta yksilöstä ja yhteiskunnasta. Opettajan työssä toisena osapuolena on usein vaikutuksille altis lapsi tai nuori. Opettajalla on siten suuri vastuu minäkuvan muovaajana. Opettajalla on myös monia yhteistyötahoja, jolloin oma työn arvopohja olisi hyvä olla selkeä. Opettajan työ on vaikuttamista, tulevaisuuden kansalaisten kasvattamista ja opettamista. On tärkeää, että opettaja on tiedostanut työhönsä liittyvät eettiset kysymykset. Vain silloin hän voi toimia niin, että eettinen arvopohja läpäisee kaiken työskentelyn, eikä jää irralliseksi. Opettajankoulutuksen pitäisi antaa valmiuksia tähän. Muistan että opiskeluaikoinani kyllä keskusteltiin opettajan vastuusta kasvattajana, mutta ehkä enemminkin meidän opiskelijoiden kesken. Kyllähän käytännön työssä tulee useinkin tilanteita, joissa pitää tehdä eettisiä ratkaisuja. Nykyään yhä enemmän myös moniarvoisuutta huomioiden.

Kirjoittaja ottaa selvän kannan opettajankoulutuksen suhteen. Opettajalle pitää antaa valmiuksia oman arvopohjansa ammatilliseen selkeyttämiseen ja myös valmiuksia keskustella ja kohdata eettistä pohdintaa vaativia tilanteita. Tämä riippumatta siitä, että opettajan työ voidaan nähdä säilyttävänä tai myös uudistavana. Pelkkä arvojen siirtäminen kulttuurissamme eteenpäin ei taida olla enää toimivaa, sen on kirjoituksesta kulunut aika osoittanut.

Räsänen kuvailee millaista eettinen tietoisuus voi olla ja miten sitä harjoitetaan, Hän toteaa, että malleja on monia, mutta tärkeää on oppia osallistamaan oppilaat ja tukea heitä pohtimaan valintojaan.
Lopuksi hän kertoo havainnostaan, joita keräsi kouluvierailuillaan. Hän huomasi että opettajat mieltävät oman roolinsa arvokeskusteluissa hyvin eri tavoin. Toisissa kouluissa arvokeskustelu oli pinnallista, toisissa edettiin pitemmälle. Kaikki riippui siitä, oliko kunnassa tai koulussa opettajia, joiden mielestä arvokeskustelu oli tärkeää.

Tämä onkin mielestäni keskeinen huomio. Kouluissa on tässä monisarvoisessa ajassa yhä hastavampaa rakentaa yhteistä eettistä pohjaa toiminnalleen, vaikka se olisi kovin tärkeää. Opettajat, oppilaat, vanhemmat ja yhteistyökumppanit tuovat kaikki joitain aineksia yhteiseen arvopohjan rakentamiseen. Kouluissa on aina ollut vahvoja toimijoita. Itsenäinen työnkuva on ollut opettajille tärkeä. Yhteisöllisyys voi kuitenkin toteutua vain, jos koulussa ollaan yhteisten tavoitteiden toteuttajia. Tavoitteita ei oikein voi kasvattajana tai opettajana käsitellä ilman yhteisiä arvoja, yhteistä kykyä pohtia tavoitteita myös eettisesti, myös kotien kanssa.  Opettajuus ei voine olla vain opetusteknistä  oppisisältöjen välittämistä oppilaille.
 Tarvitaan organisoitua aikaa, jotta päästään muodostamaan koulun yhteistä eettistä näkymää. Opettajat ovat jo valmiiksi tehneet arvovalinnan, valitessaan työnsä, joten eiköhän yhteinen arvomaailma ole melko helppoa sanoittaa. Näin olen ainakin itse ollut kokemassa.

sunnuntai 17. maaliskuuta 2019

Itseohjautuva opettaja ja etiikka


Kirjasen toinen artikkeli on Martti Lindqvistin: Opettajuus, arvot ja etiikka. Tullaan opettajan velvoitteisiin, ihmisenä kasvuun ja osaamiseen.

Hauskan ajankohtaisesti kirjoitus 20 vuoden takaa alkaa itseohjautuvuus-termillä. "Arjen etiikka on arvojen ja elämänkokemuksen sisäistämiseen perustuvaa kykyä itseohjautuvuuteen ja oman toiminnan arviointiin."

Lindqvist toteaa, että ammattietiikka on sekä yksilöllistä että yhteisöllistä. Eettinen vastuullisuus perustuu sekä ammattitaitoon ja -tietoon että hyviin eettisiin periaatteisin. Molempia tarvitaan. Hänen mukaansa opettajan ammattietiikka edellyttää oppijan ihmisarvon ja itsemäärämisoikeuden kunnioittamista sekä empaattista asennoitumista. Koska opettajan työ rakentuu paljon suoraan vuorovaikutukseen, on persoonan osuus merkittävä. "Siksi oman persoonan kehittämien ja huoltaminen on elimellinen osa hyvää ammattietiikkaa.".  Hmm. En muista että koulutuspäivillä olisi aihetta käsitelty...Olisi kyllä hienoa, että persoonan kehittäminen olisi osa työssä kehittymisen ohjelmaa. Lindqvist huomauttaa, että opettajan työ on sellaista asiantuntijatyötä jossa ammattiroolin ja persoonan välille syntyy helposti jännitettä. On pidettävä ammattiosaaminen vahvasti käytössä ja vältettävä oman persoonan kohtuutonta kuormitusta. Tähän tarvitaan luovuutta. Ja tullaan itsesuhteeseen.

"Kaikkien arvojen perusta on itsetuntemuksesssa. Jos en kunnioita itseäni, minun on mahdotonta kunnioittaa ketään muutakaan. Vain se, jolla on elämyksellinen kosketus omaan arvoonsa, voi ylipäätään ymmärtää, mitä arvo tarkoittaa."  Tämä oli itselleni tärkeä muistutus. Tämän lauseen kautta monet aikamme ikävät ilmiöt tulevat ymmärrettäväksi. Ja tästä seuraa myös tämä: "Jos ihmisille halutaan opettaa arvoja, ennen kaikkea heitä itseään on arvostettava". Ja miten tämä liittyy kouluun? Peruskoulun, ja muunkin koulutuksen kasvatustehtävä on saattaa yksilöt yhteiskunnan rakentavaan jäsenyyteen. Jos se ei toteudu, on oppi vaarassa mennä hukkaan. Kasvattaja tarvitsee empatiakykyä, rohkeutta eläytyä ja valmiutta yhteisölliselle oppimiselle.

Seuraavaksi Lindqvist käsittelee kasvatuksen kipeintä perusjännitettä, vapautta ja riippuvuutta. Hän muistuttaa, että vaikka pidämme vapautta hyvänä, on riippuvuudessa usein paljon syvyyttä. "Opettajan ja oppijan välillä on paljon positiivista riippuvuutta, joka on eettisesti arvokasta ja edistää hyvää."  Luottamussuhteen rakentaminen sekä ryhmän että yksilön tasolla onkin ollut itselleni keskeistä pedagogiaa. Yhteisölliselle oppimiselle on nimittäin välttämätöntä saavuttaa positiivisia riippuvuussuhteita. Voi sanoa,että yhteisöllinen oppimiskulttuuri rakentuu vapauden ja riippuvuuden hyvälle vuorovaikutukselle.

Lopuksi Lindqvist kirjoittaa opettajan jaksamisesta. Hän toteaa että opettajan työn ideaaliin on kuulunut ja kuuluu se, että ammattiosaamisen lisäksi antaa jotakin myös itsessään. Tämä  on työssä jaksamiselle uhka. Lindqvistin mukaan  myönteiseen itsestään antamiseen tarvitaan kolmea asiaa:
- Itsensä puolustaminen. Opettaja , kuten kaikki, tarvitsee yksityisyyttä ja virkistystä. On osattava arvioida omat rajansa. Sitähän muut eivät yleensä tee.
- Itseilmaisu. Opettajalle on tärkeää että osaa näyttää tunteita, ajatuksia ja arvojaan. Se on myös osoitus luottamuksesta.
- Itselleen pyytäminen.  Opettajan tulee tunnistaa tilanteet, jossa hän tarvitsee apua. Itselläni  on sellainen kuva, että opettajat vaativat usein liian paljon itseltään, eivätkä suostu näkemään itselle mahdottomia tilanteita. Yksin tekemisen kulttuuri on kouluissa toivottavasti aikansa elänyt. Kuten Lindqvist sanoo: "Viime kädessä oppilaat lukevat opettajistaan kaikkein vahvimpana viestinä sen, mitä opettajat ovat itse itsellensä." Olen niin samaa mieltä.

Lopuksi Lindqvist muistuttaa hyvän työyhteisön peruskulttuurista: "Kunnioitus ja yhteistyö kollegojen välillä auttaa jaksamaan ja arvostamaan omaa työtä."  Ja jopa rakastamaan työtä, onhan opettajan ja kasvattajan työ maailman parasta!


sunnuntai 10. maaliskuuta 2019

Opettajan muuttuva professio


Hyllyjä siivotessa tekee löytöjä. Käteen osui OAJ:n kustantama hieno julkaisu vuodelta 1998; Opettajan etiikasta. Kirjoittajat ovat alansa huippuja. Kirjan avulla OAJ lanseerasi tuolloin opettajan eettiset periaatteet, osana opettajan ammatin arvostuksen varmistamista.

Luenpa kevään aikana kirjaa läpi. Ensivaikutelma on, että asiat ovat tuoreita nytkin, eihän etiikka tai moraalikysymykset vanhene, ne ovat osin ikiaikaisia. Muuttunut kulttuuri kylläkin vaikuttaa käytäntöihin, jo tämän 20 vuoden aikana.

Ensimmäisessä artikkelissä Opettaja, arvot ja muuttuva ammatti, professori Timo Airaksinen tavallaan perustelee kirjan tarpeellisuuden. Hän toteaa, että opettajan ja lääkärin ammatit ovat uusintavia, aitoja professioita, joiden asema on liikkunut insinööristymisen suuntaan.

Työhön liittyviä perusilmiöitä:

-" Opettajan työ on kaksinainen, yksilöllinen ja yhteisöllinen, mutta aina palveleva."
-"Ammattiin liittyy valta. Tämä seikka on erityisen kiinnostava siksi että tämä valta ei ole täysin kontrolloitavissa demokratian keinoin."
-"Trendinä on ollut että ammatit pyrkivät sulkemaan rivinsä kilpailijoiden torjumiseksi. Samalla oma ammatti saa kollegiaalisen luonteen eli ammattitoveruus muodostaa vallan ja vastuun ilmentymän."

Ammattietiikassa tärkeitä käsitteitä ovat autonomia eli sisäinen vapaus,  autenttisuus eli uskollisuus omalle roolille parhaine puolineen ja autarkia eli riippumattomuus ulkopuolisista toimijoista. Airaksinen toteaa, että lääkärit ovat säilyttäneet aina autarkiansa paremmin kuin opettajat. Perinteisesti potilaan mielipide ei ole ollut tärkeä. Opettajan toimintaa on määritelty virkamiesten taholta. Vanhemmat ovat myös aina olleet vaikuttamassa opettajan työhön.

Airaksinen näkee että liike-elämän taloudellinen realiteetti on valtaamassa perinteisiä professioita, etenkin lääkäreiden työtä, mutta ilmiö on koskemassa myös opettajien työtä. (Nyt tämä ajatus tuntuu oikealta ennusteelta terveydenhoidon kohdalla etenkin). "Opetuksessa vaikein ongelma lieneekin opetettavan aineksen valinta informaatiotulvasta ja muuttuvassa yhteiskunta- ja elinkeinorakakenteessa. Opettajat eivät enää voi päättää mitä opetetaan". Airaksinen näkee myös, että informaatiotekniikka muuttaa opettajien koulutuksen ja  koulujen työtavat. Työn vaativuus lisääntyy. Tässä tilanteessa opettajan mahdollisuus työskennellä itsenäisenä spelialistina kaventuu. Mielenkiintoista on, että nyt 20 vuotta myöhemmin, opettajat eivät niinkään hermostu opetettavan aineksen sisällön muuttumisesta vaan työtapoihin liittyvistä vaatimuksista tai odotuksista. Se koetaan ilmeisesti persoonalliseksi valinnaksi.

Edelleen Airaksinen näkee, että ammatit ovat luopumassa omien arvojensa toteuttamisesta. Tämä johtuu siitä, ammatteihin liittyy nykyään voimakkaasti tilausta asiakkaiden taholta. Tämä ohjaa myös rahoitusta. " Ammatti ei voi enää toimia vain oman arvomaailmansa ajajana. Asiakkaat ovat vaatimassa juuri heidän arvojensa kuulemista. Kun samaan aikaan tekniikka kehittyy ja tekee monista toimenpiteistä mahdollisia mutta liian kalliita, muutos on välttämätön." Kirjoittaja on huolissaan tasavertaisuuden tulevasta tilasta. Ja nyt voi sanoa, aivan aiheesta.

Toisaalta on varmaan hyvä, että vuorovaikutus lisääntyy ja ammattikuntien mahdollisuudet luoda oma arvomaailmansa heikkenee. Vuoropuhelu ja yhteistyö opettaa ja antaa uusia mahdollisuuksia kehitystyölle. Toisaalta on suurena vaarana se, että tehokkuus ja rahoitus määrittävät yhä enemmän ammattietiikkaa. Vahvistuu maailma, jossa etuoikeutetut tilaavat mitä haluavat. Mielestäni demokrattiisen yhteiskunnan on voitava torjua tämä kehitys.

Yhdeksän sivua tekstiä sisältää paljon. Tuntuu, että se olisi voitu kirjoittaa vaikka tänään.  Ovatko opettajat ottaneet koppia vai onko yritetty puolustaa vanhoja asemia? Varmaan molemmat ilmiöt ovat näkyvissä.

"Professioiden takana on sellainen käsitys arvojen ja toiminnan suhteesta, joka ei ole enää täysin ajankohtainen. Ammattien etiikka on muuttumassa."