torstai 11. tammikuuta 2018

Topelius oli futurologi



"Kuka suomalainen ennusti 1860-luvulla lentoliikenteen, autoistumisen, biokaasun, kaukolämmityksen, sähkövalon, sähkökulkuneuvot ja pohjoisen viiniteollisuuden?

Kirjailija,  toimittaja ja historian professori Zachris Topelius oli myös tieteiskirjailija ja futurologi, Pohjolan Jules Verne, jonka syntymästä tulee 14. tammikuuta kuluneeksi 200 vuotta." HS 9.1.2017 /Kalevi Rantanen

Sivistykseemme monin tavoin vaikuttanut Topelius olikin kulttuurin todellinen moniottelija.  Hän osallitui aktiivisesti myös maamme koulukeskusteluihin ja hahmotti jo 150 vuotta sitten modernia pedagogiaa. Hän muun muassa ajoi tyttöjen mahdollisuuksia päästä kouluun ja arvosteli koulua makkarantäyttöpedagogiasta. Tämä tarkoitti sitä että passiivisille oppilaille ahdettiin tietoa päähän, ehkä myös merkityksentöntä tietoa.

Topeliuksen perintöä ja merkitystä ylläpitää aktiivinen Topelius-seura, jonka sivuilta tämä on oheinen kuva.

Mahdollinen lukijani voi ihmetellä, että miten tämä liittyy nykypäivän kouluun ja vieläpä yhteisölliseen pedagogiaan?
No siten, että Topelius oli tässäkin viisas mies. Kasvattajan ja opettajan on syytä harrastaa hieman futurologiaa, koska opettaja valmentaa tulevaisuuteen. Se, miten hyvin hän onnistui kasvattamaan ja opettamaan, selviää kun hänen oppilaansa jatkavat elämässä eteenpäin. Kun jo Topeliuksen aikana oli nähtävissä, että yhteiskunnalliset muutokset muuttavat koulutuksen tavoitteita, niin kyllähän tilanne on vielä haastavampi tämän ajan kouluille.

Mikäli halutaan luoda kouluun yhteisöllinen pedagogia toimintakulttuurin peruskiveksi, niin silloin tärkeää on sopia yhteisestä tavoitteesta. Jos koulun aikuisyhteisön jäsenillä on eri käsitys tavoitteesta, niin silloin ei ole yhteistä tehtävää. Yhteinen tehtävä rakentaa yhteisöllisyyden tarvetta ja myös ylläpitää sitä. Kun on hahmotettu yhteinen tehtävä, on jo helpompaa sopia yhteisistä opetus- ja kasvatusjärjestelyistä, eli toimintakulttuurista.

Siispa, koulussa olisi rakentavaa kaikkien miettiä lähitulevaisuudessa tarvittavia taitoja, niin sosiaalisia kuin tiedollisia. Henkilöstö, oppilaat ja vanhemmat saattavat helpostikin pystyä luomaan itselleen kuvan siitä, mitä lähitulevisuus ihmisiltä vaatii. Kyseessä on tietysti valistunut arvaus ja kaikki voi muuttua nopeasti. Johonkin on kuitenkin varauduttava. Koulu saa etenkin nykyään merkityksensä siitä, että se valmentaa tulevaan. Tulevasta olisi hyvä olla yhteinen kuva. Tähän antaa uusi opetussuunnitelma ainakin jotain eväitä.

Tulevaisuuden ennustaminen on aina ollut vaikeaa. Topelius halusi varmaankin luoda kuvaa tulevaisuuden Suomesta kansallisen heräämisenkin takia. Uskon, että hän halusi myös osoittaa kasvattajille, että maailma johon lapsia kasvatetaan, muuttuu radikaalisti. Rohkea visiointia tarvitaan tässäkin ajassa, jotta voimme kehittää opetusta kouluissa muutenkin kuin historian tai perinteiden kautta.

Topeliuksen syntymästä tulee kuluneeksi 200 vuotta 14.1. Monet hänen ajatuksensa ovat tuoreita, koska ihminen muuttuu paljon, paljon hitaammin kuin käyttämämme tekniikka.


lauantai 6. tammikuuta 2018

Yhteinen vapaus, yhteinen vastuu

Edellisessä päivityksessä otin esiin opettajan autonomian. Se tarkoittaa käytännössä muun muassa sitä, että opettaja voi valita menetelmänsä, tosin nykyään opetussuunnitelma jo hiukan rajaa vapautta.

Martti aivan oikein kommentissaan muistutti, että vapaus on velvoite, vastuuta. Opettajalla on vastuu kehittyä työssään ja valita aina sopivimmat työtavat. Vapaus onkin tuottanut paljon innostavaa ja tuloksellista pedagogiaa, usein yksittäisten opettajien toimesta.

Voitaisiinko yksittäisen opettajan vapauden sijaan ryhtyä rakentamaan yhteistä, yhteisöllistä vapautta ja vastuuta?

Yhteisöllisyyttä kaivataa kovasti tässä yksilöiden ajassa. Ei kovin kaukaisessa menneisyydessä koulu oli osa yhteisöä, johon synnyttiin eikä sieltä juuri poistuttu. Käytännössä ei kenenkään tarvinnut poistua yhteisöstään työn, koulun tai harrasteiden takia. Toisin on nyt. Kouluun tulee ihmisiä töihin ja opiskelemaan ihan omista yhteisöistään, eikä yhteistä tavoitetta välttämättä nähdä. Opettajien pedagoginen vapaus koetaan tässä tilanteessa vahvasti yksilön oikeudeksi. Koulujen koon kasvaessa on jopa mahdollista, että samassa koulussa opettajilla on aivan erilaiset näkemykset hyvästä pedagogiasta. Yhteisöllisyyttä voitaisiin tiivistää opettajien yhteistyöllä. Jos koulussa saadaan aikaan yhtenäinen toimintakulttuuri, se edellyttää monien opettajien kohdalla hiukan tinkimistä omasta vapaudesta, mutta kyllä varmaan yhteinen voi antaa enemmän kuin yksityinen.

Koulu on nykyisin erikoinen paikka, sinne saapuu päivittäin erilaisten yhteisöjen kuplia. Opettajat ja muu henkilöstö voivat edustaa hyvin erilaisia näkemyksiä.  Oppilaat tulevat erilaisista kodeista ja saattavat olla uusia paikkakunnalla. Vanhempien läsnäolo on suurentuvissa kouluissa usein aiempaa heikompaa. Kun jokainen tuo tullessaan omaa taustayhteisöään, saatasiinko näistä aineksista yhteistä vahvuutta? Uudenlaisen yhteisöllisyyden rakentamiseen kannattaa panostaa, sillä moniarvoisuus ei ole automaattisesti vahvuus. Se voi myös jakaa yhteisöä omiin porukkoihinsa.

Miten olisi, jos opettajat ja henkilökunta rakentaisivat yhdessä kotien ja oppilaiden kanssa  vaikkapa unelmien oppimaiseman, meidän koulun? Siihen kuuluisi vahvasti pedagogiset valinnat. Miten oppilaat osallistetaan, miten heitä aktivoidaan ja innostetaan joka päivä? Miten koulun tilat järjestetään? Miten vanhemmat saadaa koulussa näkyviksi? Jos tämän tapaisiin kysymyksiin saadaan yhteisiä vastauksia ja sopimuksia, niin ollaan jo pitkällä. Aika monessa koulussa mietitäänkin juuri nyt näitä, jo uuden opsinkin kannustamana.

Yhteiset tavoitteet ovat eräs rakentavan yhteisöllisyyden kulmakivi. Kun tavoitteisiin pyritään sovitulla yhteisellä tavalla, on koulu jo vahvoilla. Ihan helppoa tämä ei ole, mutta mahdolista. Kun vain vapaus koetaan yhteiseksi.

lauantai 30. joulukuuta 2017

Opettajan vapaus voisi olla uusi Sampo

Tämän blogin kymmenes toimintavuosi tulee täyteen. Kimmokkeena oli aluksi enempi kokeilunhalu, kun kerran bloggerin löysin. Ja sopihan se kirjojen  kirjoittamisen harrastuksen lomaan hyvin.

Nyt ajattelen, että kirjoittaminen on hyvä tapa hahmottaa asioita. Omien havaintojen, tietojen ja päätelmien koostaminen sujuu parhaiten edelleen kirjoittamalla. Jos kirjoituksistani on ollut jotain iloa tai ne ovat aiheuttaneet oivaltavaa keskustelua, niin hyvä on. Olen juhlavuoden kunniaksi ajatellut ottaa itselleni tunnuslauseen: Silloinkin kun olen varmasti oikeassa, on ehkä mahdollista, että olen väärässä.  Tämä siksi, että välillä todella harmittaa some-keskustelujen asemiin jumiutuminen: kaikki ovat oikeassa, eikä vuoropuhelua synny. Joskus tuntuu, että some tyhmentää ihmiskuntaa. Toisaalta taival on vasta alussa ja itsestä pitää aloittaa.

Varsinaiseen asiaan mennäkseni. Opettajien autonomiaan on hyvä lopettaa tämä vuosi. Sehän on kestoaihe, josta olen kirjoittanut ennenkin. Ja tyypillisesti asia, jota voi käsitellä monelta kulmalta.

Jonkinasteisen porun herätti sivistysjohtajien Turussa joulukuun alussa julkaistu julkilausuma, joka julkaistiin ainakin Turun Sanomien sivuilla: "Emme tunnista kriisiä koulutuksessa"  -ainakin opettajissa.
Kun julkilausuma oli lähes kokonaan myönteinen, niin siinä oleva yksi kritiikinpoikanen työnantajia edustavilta virkamiehiltä oli monille liikaa, ainakin OAJ:lle. Olemme tottuneet virkamiehinä ja opettajina itsenäiseen asemaan. Se on toimiva asetelma, mutta siinäkin voi kuitenkin olla haasteensa.
Ote julkilausumasta: "Huolen sivistystoimen toimialajohtajat esittävät kuitenkin niistä opettajista, jotka korostavat omaa pedagogista vapauttaan, eivätkä välttämättä kehitä opetustaan, työtapojaan ja yhteistyötään opetussuunnitelman vaatimalla tavalla. Tämä eriarvoistaa maamme lapsia kenties enemmän kuin mikään muu yksittäinen tekijä."  (TS 8.12.) Tässä minusta vain kainosti toivotaan, että opetussuunnitelmaa tulee noudattaa, vapaus ei koske sen huomiotta jättämistä. Selvää, eikö? Muuten julkilausuma oli hyvin positiivinen ja työntekijöitä kehuva.

Suomessa on virkamiehillä paljon vapautta ja valtaa toimia itsenäisesti. Opettajat ovat siitä hyvä esimerkki. Opetussuunnitelma vaan ei toteudu aina  hyvin, kun jokainen opettaja tekee siitä oman toiminnallisen versionsa- tai jos sitä ei tunne riittävän hyvin.  Pedagoginen vapaus on varmasti tuonut paljon hyvää ja on ainakin opettajille tuonut työhön paljon mielekkyyttä. Itse olen vapautta käyttänyt aina täysimääräisesti. Opetussuunnitelman tarkka lukeminen avaa silmät monille mahdollisuuksille, se on kokemukseni. Jos tarkkoja ollaan, niin pedagogista vapautta voi käyttää vain opetussuunnitelman sisällä.

Pedagoginen vapaus tuottaa monenlaista opetusta ja kasvatusta. Kaikki tavat eivät sovi kaikille oppijoille, eivätkä kaikki tavat ole yhtä hyviä. Muuttuvassa maailmassa koululla on yhä suurempi vastuu siitä, että oppilaillemme annetaan mahdollisimman hyvät edellytykset pärjätä lähitulevaisuudessa. Julkisen sektorin samapalkkaisuuskäytäntö voi johtaa siihen virhelliseen päätelmään, että kaikki työntekijät ovat yhtä hyviä. Niin ei voi olla, ainakin osaamisen alueissa on varmasti eroja. Toiset ovat ahkeria ja toisilla on mahdollisuus tehdä töitä myös joustavasti. Työn tason ja määrän mittaaminen palkkauksen perusteeksi olisi tietenkin aikamoien soppa, mutta palkitsemijärjestelmää voitaisiin silti kehittää.

Onko sitten syytä jakaa sivistysjohtajien huolia? Voi olla tai voi olla että ei. Muistan kyllä, että vanhoina hyvinä aikoina pääsi koulutuksiin joka vuosi, nykyisin ei monessakaan kunnassa taida olla erillistä määrärahaa opettajien täydennyskoulutukseen, harmi. Että ensinnäkin jos halutaan kehittää opetusta, tulee turvata riittävä ja oikeanlainen täydennyskoulutus. Kuusi vuotta lähikouluttajana on kyllä osoittanut minulle selkeästi, että koulutus antaa kaikille eniten, kun se menee opettajan arkeen mukaan. Sellaista ei vaan paljon ole.

Kyllä, tunnistan että on olemassa opettajia, jotka eivät muuta juurikaan menetelmiään valmistumisensa jälkeen. On heitä, jotka eivät halua oppia uudenlaisen tekniikan mielekästä opetuskäytäntöä ja heitä, jotka moitivan jokaisen opsin, vaikka eivät ole niitä lukeneet. Valtaosa opettajista tekee kuitenkin paljon töitä, ammatissa jossa he haluavat antaa parastaan. 
Pedagogisen vapauden hinta on ollut se, että opetus ei enää ole yhtä tasalaatuista kuin ennen. Hyvät käytännöt eivät tule kaikkialle käyttöön, eivätkä opettajat opi tarpeeksi toisiltaan.  Kouluissa tarvitaan kasvatuskulttuurin muutosta. Jos pedagoginen vapaus muuttuu yhä enemmän runsaudensarveksi, josta uudet ideat ja hyvät käytännöt siirtyvät nopeasti yhteiseen käyttöön, niin sitten se todella on se juttu, joka pitää meidät koulutuksen mallimaana. Muutoin se saattaa palvella enemmän opettajia kuin oppilaita.