keskiviikko 16. lokakuuta 2019

Tytöt ja pojat, tasavertaisuus muutoksessa.

Tyttöjen ja poikien menestyminen on perusopetuksessa ja myöhemmässä opiskelussakin erilaista, usein tyttöjen tai naisten eduksi. Hesarissa oli 14.10  uutinen tutkimuksesta, jossa todettiin että naisten puute miesvaltaisilla aloilla koetaan suuremmaksi ongelmaksi kuin miesten puute naisvaltaisilla aloilla. Hmm, laittaa pohtimaan. Onko vähän samanlainen ilmiö tullut koulutuksen arviointiin?

Valtioneuvosto julkaisi viime vuonna tutkimuksen "Tytöt ja pojat koulussa; Miten selättää poikien heikko suoriutuminen peruskoulussa?" ( julkaisu 36/2018). Sen loppupäätelmistä löytyy teksti, joka kertoo oleellisen.


..."Siihen, että oppilaiden sukupuoli jätetään kokonaan keskustelun ulkopuolelle, sisältyy sen sijaan vaara. Jos huomiota ei kiinnitetä tyttöjen ja poikien väliseen huomattavaan eroon perusopetuksen päättöarvosanoissa, jokainen heikompia arvosanoja saava oppilas on vain yksilö, jonka arvosanat sattuvat olemaan heikompia kuin joidenkin toisten. Vain näkemällä ja myöntämällä, että arvosanoissa ilmenee systemaattinen oppilaan sukupuolen mukainen ero, joudutaan kysymään, onko kyse tasa-arvo- tai yhdenvertaisuusongelmasta. Vain näin koulun – mutta myös yksittäisten opettajien ja oppilaiden – toimintaa voidaan tarkastella tavalla, joka voi ehkä tarjota avaimia nuorten myöhempää elämää ohjaavan arvosanoissa ilmenevän epäsuhdan ratkaisemiseen."



Julkaisussa havaittiin ala- ja yläkoulun nivelvaiheen olevan pojille suurempi haaste kuin tytöille. Ryhmien uusi muodostus haittaa poikia enemmän kuin tyttöjä. Pojat näyttävät tarvitsevan yhteisöään tai ainakin kavereistaan muodostuvaa turvaverkkoa tyttöjä enemmän. Suurin osa koulupudokkaista on poikia, joiden ennuste aktiiviseen kansalaisuuteen kasvussa on heikko. Poikien hitaampi kehitys oli myös (taas) esillä. Miten sitä voitaisiin huomioida?

Terveyden ja hyvinvointilaitoksen  (THL) tutkimusprofessori Heikki Hiilamo ehdotti taannoin, että koulunaloitus pitäisi saada käytännössä joustavaksi, varsinkin poikien kohdalla. Loppuvuodesta syntyneillä on heikommat arvosanat kuin alkuvuonna syntyneillä, myös peruskoulun loppuvaiheessa. ( THL:n tutkimus 1997). Pojat, jotka kehittyvät keskimäärin tyttöjä hitaammin, saavat  usein itsestään huonon kuvan oppijana koulun aloitusvaiheessa, ainakin jos vertaavat itseään tyttöihin. Loppuvuodesta syntyneet pojat ovat heikommassa asemassa kuin muut. Tämän pitäisi olla ihan helposti ratkaistavissa, mutta ei vaan käytännössä näytä olevan. Harmillista, itsekin olen loppuvuonna syntyneenä saanut aika heikon kuvan itsestäni oppijan koulunkäyntini alussa. Siitä toipumiseen meni noin kahdeksan vuotta. Tilanteen parantaminen ei maksaisi paljon, ehkä jopa tuottaisi. No, tutkimus ei aina ohjaa hyviin käytäntöihin. Uskon kuitenkin valistuksen tuomaan parempaan maailmaan.

torstai 10. lokakuuta 2019

Yksin koulussa

Terveyden ja hyvinvoinnin laitos eli THL julkisti jokin aika sitten Kouluterveyskysely 2019 tulokset. Kyselystä irtoaa varsin paljon tietoa, vieläpä hyvää vertailevaa tietoa edellisiin kyselyihin nähden.

Itseäni kiinnostaa, tottakai, kouluyhteisön ilmiöt. Yhteisöllisyyden parhaita mittareita on turvallisuuden ja ja yhteisöön kuuluvuuden tunne. Suuressa joukossa, kuten yleensä kouluissa on, yksin jäämisen tunne on merkki yhteisön ulkopuolelle jäämisestä. Yksin jäämisen tunteesta johtaa usein suora tie syrjäytymiseen. Tutkimuksesta selviää, että yksinjäämisen tunne on lisääntynyt, johtuisiko koulukokojen kasvusta? Rakenteellisesta ongelmasta kertoo mielestäni se, että yläkoulussa koetaan selvästi enemmän yksinäisyyttä kuin alakoulussa. Kiinnostavasti alakoulu oli nyt ensi kertaa kyselyssä mukana. Nyt näkyy koulun merkityksellisyyden lasku peruskoulun edetessä.  Niin ei saisi olla, eikä se ole väistämätön kehitys. Ilmiö kertoo perusopetuksen yhteisöllisen kultuurin ohuudesta.

Se yksinäisyys. Helsingin Kaupunkitieto-yksikkö purki tutkimuksesta tämän kuvan:


Yksinäisyyden tunne  lisääntyy  merkittävästi yläkouluun tullessa, etenkin tytöillä." Ei yhtään kaveria" ilmoitetaan selvästi eniten yläkoulussa. Tutkimus kertoo myös, että Helsingissä nuoret kärsivät enemmän yksinäisyydestä kuin muualla maassa. Kehityksen suunta on koulun kasvatustavoitteen toteutumisen kannalta väärä. Sosiaalinen pääoma on perusopetuksen tärkeimpiä tehtäväalueita ja siihen kuuluun varmasti kyky hankkia ja ylläpitää ystävyysuhteita. Näitäkin taitoja voidaan opettaa ja opetella.

Miksi parissa, kolmessa vuodessa yksin jääminen tai sen tunne yleistyy? Aika selvää on, että perusopetuksessa on rakenne, joka jättää osan oppilaista yksin herkässä iässä, ehkä jopa erottaa ystävistään heidät, joiden on vaikea solmia ystävyyssuhteita. Alakoulun ja yläkoulun nivelvaihe ei toimi sosiaalisen turvan kannalta kovin hyvin. Voisiko koulussa pitää entistä tärkeämpänä ystävyysuhteiden ylläpitoa? Nyt käy usein niin, että ystävät joutuvat eri luokille yläkouluun siirryttäessä. Joskus ystäviä erotellaan tarkoituksellakin, varmaan hyvää tarkoittaen. 

Kukaan ei saisi jäädä koulussa yksin, ilman vertaisryhmän tukea. Koulussa opettajat voivat vaikuttaa tähän, niin halutessaan myönteisesti. 

Toisinaan näyttää siltä, että perusopetuksessa kasvatus jää vähemmälle kun opetus muuttuu oppituntien suorittamiseksi. Olisi aika muutaa painopistettä monimutkaistuvan maailman vaatimusten mukaisesti? Kasvatus on opettamista tärkeämpää (mikäli niitä voi erotelle). Pärjätäkseen tässä muutoksen maailmassa ihminen tarvitsee vahvan sosiaalisen pääoman, kyvyn sopeuta uusiin tilanteisiin ja halun oppia uutta koko elämän läpi. Näitä asioita voi opettaa, tosin se voi olla vaativampaa kuin kielten tai matematiikan opetus. Siksi tarvitaan yhteistyötä. Kouluihin pitää kehittää yhteisöllinen toimintakulttuuri, jossa koko koulu viiteryhmineen kasvattaa.

maanantai 30. syyskuuta 2019

Ei enää niin tasa-arvoinen koulu

Sosiaaliset erot palasivat kouluihin- näin otsikoi Hesari tänään. Suomessa on tapahtunut melko lyhyessä ajassa jotain, mikä heikentää tasa-arvoa luovaa peruskoulua. Ehkä tässä on tapahtunut muutokseen johtavaa kehitystä melko huomaamatta pitkään ja nyt muutokset vain tulevat äkisti näkyviin. Näin näyttää monen yhteiskunnallisen muutoksen analysointi.

Emeritusprofessori, THL:n entinen tutkijaprofessori Matti Rimpelä kirjoittaa aiheesta ennakkoluulottomasti tai sanotaanko vaikeita päätelmiä pelkäämättä kirjoituksessaan: Ohjaako peruskoulun kehittämistä outo tulkinta lasten kehittymisestä aikuiseksi? Olen hyvin paljon kirjoituksen kanssa samoilla poluilla.

Vai mitä pitäisi ajatella tästä : 

"Taatan nojatuolissa Näsijärven rannalla ihmetelen etenkin peruskoulun nykyisen rakenteen ja toiminnan vakiinnuttaneiden käsitystä lapsen kehityksestä aikuiseksi. Varhaislapsuudessa puhutaan kiintymissuhteesta, keskilapsuudessa  oppilaat tarvitsevat koulussa turvallisen aikuisen, luokanopettajan.
Mutta 12-13 -vuotiaana lapset kehittyvät ja itsenäistyvät hyppäyksenomaisesti – yleensä yhden kesäloman aikana –  itsenäisiksi ’oppimisyrittäjiksi’, joka eivät koulussaan tarvitse turvallista aikuista eivätkä omaa lähiyhteisöä. Tämä vaihe ihmisen kehityksessä jatkuu työelämään saakka. Siihen siirtyessään nämä itsenäiset oppimisyrittäjät taantuvat ja tarvitsevat uudelleen lähijohtamista ja työyhteisöä. Poikkeuksena ovat koulutusjärjestelmän tehtäviin  sijoittuvat aikuiset. Heidät tulkitaan myös aikuisina  itsenäisiksi opetustuottajiksi, jotka eivät tarvitse lähijohtamista eikä työyhteisöä samalla tavalla kuin muualla yhteiskunnassa työtehtävissä toimivat aikuiset. 
Tämän tulkinnan mukaan ihmisen elämänkulussa yksilöiden itsenäisyys on  vahvimmillaan 12-13 ikävuodesta noin 20-24 ikävuoteen saakka, eivätkä he tarvitse koulutuksen instituutioiden oppilaina/opiskelijoina tuekseen lähiyhteisöä eikä lähijohtamista. Näin olen ymmärtänyt koulutusjärjestelmän rakentumista hallinneen tulkinnan lapsen kehityksestä aikuiseksi."
Kirjoitus käsittelee aihetta laajemminkin, se kannattaa lukea kokonaan. Yhtenäiskoulujen yleistymisestä huolimatta ajatus on ajankohtainen. Yhtenäiskoulujen kulttuuri näyttää monesti muuttuneen enemmän opetus-kuin kasvatuspainotteiseksi. Mutta siis, näin minustakin pitkälti on. Ajattelen myös, että maailma on nopeasti globalisoitunut ja muutos on uusi normi. Tässä maailmassa sosiaalinen pääoma ratkaisee menestyksen. Sosioekonominen tausta vaikuttaa myös sosiaaliseen pääomaan, sen riittävyyteen tai riittämättömyyteen.

Peruskoulu on rakennettu ajatukselle, että kaikilla tulee olla, taustastaan riippumatta, samat mahdollisuudet kehittyä ja osallistua yhteiskunnan toimintaan. Perusopetuksen tehtävänä on Opetussuunnitelman mukaan turvata jokaiselle riittävä inhimillinen ja sosiaalinen pääoma. Nyt näyttää minusta siltä, että opetus keskittyy liiaksi inhimilliseen pääoman eli tiedon ja osaamisen opettamiseen. Kasvatustehtävä tarjotaan koteihin, tai jos ongelmia koulussa on, oppilashuollolle.  Sosiaalisen pääoma kertyy koulussa  osaavan aikuisen johdolla vuorovaikutuksessa, turvallisessa ryhmässä. Yhteistoimintataitoja ei voi oppia jatkuvasti vaihtuvissa ryhmissä, oman viiteryhmän ulkopuolella tai silloin jos koti ei tarjoa riittävästi tukea.
Kun on tapahtunut nopea, ei-toivottava muutos, tarvitaan käytäntöjen kriittistä tarkastelua. Miten saadaan sosiaalisen pääoman turvaamisen tehtävä perusopetuksessa toteutumaan? Siinä on merkittävä tasa-arvokysymys, joka tulee ratkoa. Muutoin meillä on edessämme yhä jyrkemmin eriarvoistuva ja epävakaa yhteiskunta. Heikkoja signaaleja on jo näkyvissä. Uskon etä ratkaisu on niinkin yksinkertainen kuin painopisteen muutos. Opetussuunnitelman on tarpeen ohjeistaan annettu sosiaalisen pääoman kerryttämisen tehtävä tarkemmin, kouluissa tulisi ottaa tämä tehtävä tärkeimmäksi tavoitteeksi. Kyllä kouluissa varmasti kehitetään sitten ratkaisuja, joista voidaan kerätä hyvän toimintakulttuurin malli.