keskiviikko 19. huhtikuuta 2017

Elämäänsä tyytyväiset

Pisa jaksaa aina vaan kiinnostaa, varmaan siksi että sen avulla voidaan valottaa monia todella kiintoisia ilmiöitä.

Tänään levisi medioissa kommentteja uusimman Pisa-tutkimuksen tyytyväisyysmittausten tuloksia.
Kommentoin mediasta lukemaani. Isossa lehdessä (HS 18.4.) oli valotettu asiaa laajasti: Uusi tutkimus paljastaa: Suomalaisnuoret ovat hyvin tyytyväisiä elämäänsä- Aasian menestyjämaat jäivät kauas taakse.

Sattuipa kohdalleen. Edellisessä päivityksessä juuri pohdiskelin koulun kahden päätehtävän, kasvatuksen hyvään elämään ja opetuksen jatko-opintokelposeksi, mahdollista ristiriitaa. Suomalainen koulumenestys näyttäytyy yhä, noh, suomalaisemmalta. Täällä pärjätään ilman hiillostusta ja paineitakin. Menestystekijämme ovat varmasti jatkossakin muualla kuin armottomassa pänttäämisessä ja ylipitkissä koulupäivissä. Sehän tarkoittaa että opettajilla on edessään kiinnostava todellista asiantuntijuutta vaativa tehtävä. Hienoa!

Äkkiä lukien poimin kolme kiinnostavaa asiaa, joiden samanaikainen esiintyminen on ainakin alkuunsa hämmentävää.

- Etenkin pojat ovat elämäänsä tyytyväisiä. Vaikka heidän tuloksensa koulussa ovat tyttöjä paljon huonommat ja vaikka pojista muodostuu se joukko joka uhkaa jäädä koulutuksen ja työelämän ulkopuolelle. Tytöt, vaikka menestyvät paremmin ovat paljon tyytymättömämpiä. Hmm?

- Suomalaisnuoria ei ahdista mahdolliset heikot arvosanat, toisin kuin useissa maissa. Suomessa ei ole myöskään tiukkoja valtakunnallisia testausjärjestelmiä hiostamassa oppilaita ja opettajiakin.

- Nuortemme koulumotivaatio on edelleen kadoksissa. Koululaisten suoritusmotivaatio oli vertailun alhaisin, mutta tulokset toki hyviä.

Tästä seuraa hiukan kummallisia ajatuskulkuja: Pitääkö kasvattaa laiskoja mutta tyytyväisiä kansalaisia vai opettaa ahkeruuteen ja johdattaa stressaavaan suoritusopiskeluun? Ja mieleen nousee satu Muurahainen ja Heinäsirkka...

Ehkäpä vaihtoehdot eivät meillä ole nämä. Poikien (ja tyttöjenkin) myönteinen elämänasenne on vain saatava tukemaan koulumenestystä. Uusi opsimme on jo ottanut huomioon tilanteen. Hesarissa professori Jouni Välijärvi sanoo kaiken sen mitä itse haluaisin sanoa, mutta paremmin kuin osaisin: 

Välijärven mukaan tulevaisuudessa avainsana on osallistava ja yhteisöllinen pedagogiikkaa. Hänen mukaansa nuorten omat ajatukset tulee ottaa entistä enemmän huomioon koulutyön suunnittelussa.  Nuoret olisi tärkeää saada ymmärtämään, että oppiminen ei ole tärkeää vain tutkintojen ja työelämän kannalta, vaan se on arvo sinänsä ja lisää laadukasta elämää.

”Siinä voitaisiin hyödyntää tehokkaammin teknologiaa ja ottaa oppilaiden omat ideat ja aloitteet nykyistä enemmän mukaan koulutyön suunnitteluun. Se on meidän keskeinen haaste”, Välijärvi sanoo.

”Osallistava ja yhteisöllinen pedagogiikkaa on tulevaisuutta, joka myös valmentaa tulevaan työelämään, jossa tehdään asioita yhdessä eikä yksin nurkassa tuhertaen.” HS

Ihan niin. Viimeisimmässä kirjassamme lanseerasimme käsitettä pedagoginen viihtyminen, josta opettaja on ryhmäänsä ohjatessaan vastuussa. Juuri noista asioista on silloin kyse.

Yhteisöllinen pedagogia ja pedagoginen viihtyminen ovat työkaluja jolla voidaan pysäyttää myös huolta herättävä ilmiö, jossa osa koululaisista (15%)  tuntee olevansa koulussa ulkopuolinen. Ulkopuolisuuden tunteesta kehittyy usein koko elämää varjostava haitta. Koulussa voidaan toimintakulttuuria ja pedagogisia käytäntöjä kehittää niin, että kukaan ei jää yksin. 

Uuden opsin toteuttaminen on nyt erityisen tärkeää.  Ja monin paikoin ollaan innolla tehty jo paljon.

tiistai 11. huhtikuuta 2017

Arviointia vai arvostelua?

Kas tässä kysymys.

Olin reilu viikko sitten Kriittisen Korkeakoulun järjestämässä Kasvatuksen foorumissa jossa Irmeli Halinen kuvasi uuden opetussuunnitelman tämän hetken näkymiä: Mikä koulussa muuttuu ja on jo muuttunut ja Juhani Rautapuro valotti arvioinnin nykytilaa esityksellä:  …and justice for all? Perusopetuksen oppilasarviointi puntarissa.

 Oli oikein antoisa tilaisuus, josta riitti kotonakin puhuttavaa. Minulta oli pyydetty puheenvuoro tuohon arviointiesityksen jälkeen. Sen sisältö oli suunnilleen tämän suuntainen (ja siitä ajatus on jo jatkunut):
Opettajan tehtävä on kasvattaa ja opettaa. Jostain syystä silti arviointi kohdistuu lähes täysin opetukseen ja oppimisen tuloksiin ja on ollut enemmän arvostelua kuin arviointia. Vaikka tiedämme  (ja Rautapurokin sen taas esitti) että perinteinen numeroarviointi on melkein arpapelia, niin kuitenkin sitä käytetään. Tutkimukset osoittavat nimittäin selkeästi, että  koulussa kuutonen onkin toisessa koulussa yhdeksän. Numerot eivät vastaa toisiaan ja asettavat oppilaat eriarvoiseen asemaan. Rautapuro totesikin sattuvasti että vanhempien pitäisi yritää saada lapsensa kouluun johon pyritään vähän, On todennäköistä, että siinä koulussa saa hyvät numerot helpommin kuin ns. eliittikouluissa. Kysymys kuulukin: Kun numeroarviointi on melkoisen huono tapa antaa arviointia, miksi sitä kuitenkin käytetään?
Suomessakin halutaan vielä vähentää  pääsykokeita oppilaitoksiin, vaikka ne takaavat parhaiten tasapuolisen mahdollisuuden päästä jatko-opintoihin. Ihmeellistä.

Miksi sitten käytämme (oppimisen) numeroarvostelua, jos siitä ei ole oikein mihinkään?
No, onhan sitä aika helppo käyttää. Ja ainahan sitä on käytetty... Nyt olisi kyllä jo tekniikkaa, jonka avulla voidaan kerätä monipuolista näyttöä. Opettaja joutuu ja on tottunut minusta vieläkin arvioinnissa arvostelemaan opetuksen/oppimisen melko yksiselitteisiä tuloksia, vieläpä vertaamalla muihin. Järjestelmä tuo opettajille valtaa ja kertoo varsinkin koulutuksen tarpeesta tuottaa standarnisoidusti oppineita yksilöitä yhteiskunnan tuottaviin tehtäviin. Kaikuja säätyjen ja teollisen vallankumouksen ajoilta...

Mutta palatakseni kasvatukseen ja opetukseen. Arviointikäytännöt tuovat esiin opettajan kaksijakoisen ongelman koulutuksen nykykäytännöissä. Oppimisen arvostelu lyö usein korville kasvatuksen tavoitteita. 

Vaikka tiedetään että negatiivinen palaute on motivaatiolle tuhoisaa, niin arvostelussa on perinteisesti varattu paikka "huonoille". Kyllä minä sitä aina ihmettelin että miten antamani kuutonen liikunnassa auttaa numeron saanutta poikaa innostumaan elinikäisestä liikuntaharrasteesta? Ei varmaankaan mitenkään, vaan päinvastoin usein tapahtuu syrjäytymistä ja motivaation romahdus. Numeroarvostelussa varataan paikka huonoille, jotka ovat vuodesta toiseen niitä samoja, jotta tiedetään ketkä ovat hyviä. Niinhän se on.

Kasvatusmielessä tarvitsisimme arviointia, jonka avulla kukin asettaa tavoitteen omista lähtökohdistaan ja eteneen prosessissa tavoitteensa suuntaan. Opettaja auttaa tavoitteen asettamisessa ja tukee niihin pääsemisessä. Jotta ihan jokainen voisi löytää vahvuutensa, luoda merkitystä ja hallita elämäänsä, tarvittaisiin arviointia, ei arvostelua. Kasvatuksen tulosten arviointi on vain kovin vaikeaa.

Nyt kun uusin opetussuunitelma pyrkii taas siirtämään koulutuksen tehtävää kasvatuksen, valmennuksen ja yksilön omien vahvuuksien tukemiseen, tarvittaisiin uusia arviointitapoja- ja kyllähän niitä opsi tarjoaakin, kun tarkasti luetaan. Kannustaminen on arvostelua tärkeämpää.

Minun ihannekuvassani yo-kirjoituksista vihdoin luovutaan ja sen tilalla opiskelijat tekevät oppiainerajat ylittävän lopputyön. Jos lukiosta on tarkoitus hakeutua korkemman asteen opintoihin, niin lopputyö valmentaisi varmaankin paremmin tulevaan. Oppilaitokset saavat parhaan opiskelija-aineksen omilla pääsykokeillaan kuitenkin. 
Perusopetuksenkin puolella arvostelun tilalle voidaan nyt tuoda paljon enemmän palautetta ja yhteistä arviointia. Sen avulla oppilas voi löytää omia vahvuuksiaan ja ennenkaikkea säilyttää uskon omiin kykyihinsä oppia uutta. Opettajille on varmasti mieluisampaa antaa sellaista tukea, josta kaikki hyötyvät. 


perjantai 31. maaliskuuta 2017

Kurin päivitystä

Hesarissa oli (taas kerran) 26.3. aiheena koulujen kuri, kun kuntavaaliehdokkailta oli kysytty HS:n vaalikoneessa : "Tekisikö tiukka kuri kouluista nykyistä parempia?"  Onneksi en enää ole kuntavaaliehdokas, sillä usein vaalikoneiden kysymyksiin on mahdotonta vastata tuntematta itseään tyhmäksi. Tämä kysymys nyt ehkä oli helpommasta päästä.

Mutta onhan tässäkin se vaikeus, että kuri-käsite tarkoittaa hyvin erilaisia asioita eri ihmisille. Sanan tulkinta liikkuu ainakin järjestys ja alistaminen -akselilla. Joillakin myös kaaos ja turvallisuus-jänteellä. Nämä nyt esimerkkeinä. On paljon käsitteitä, joita ihmiset purkavat hyvin eri tavoin. Kuri on selvästi yksi sellainen.

Suurin osa on tuollaiseen kysymykseen vastannut tietenkin kieltävästi. Kun kuri ymmärretään epätasa-arvoon ja alistamisen kulttuuriin liittyväksi, niin eihän sitä kasvatuksessa tarvita. Luulenpa että suuri osa kuria kaipaavista ei välttämättä kaipaa alistavaa ja väkivaltaista vuorovaikustussuhdetta kasvatukseen, vaan he kaipaavat häiriötöntä järjestystä. Sitä elämä tarjoaa vain harvoin, sen sijaan usein tarvitaan järjestystä joka sietää myös häiriöitä.   Rauhoittavaa ja jäsentävää järjestystä (tai siihen pyrkimistä)  koulutyökin tarvitsee. Muuten on suurten ihmisryhmien hyvin vaikea päästä tavoitteisiinsa.

Kasvatuksessa aikuisen tehtävä on olla auktoriteetti, luotettava, innostava ja turvallinen. Opettajalla on, kuten vanhemmilla kotona lapsistaan, vastuu ryhmästään. Vastuun mukana tulee velvollisuuksia ja oikeuksia tehdä päätöksiä.

Artikkelissa oli kiinnostavaa yhteisöllisyyden kannalta yhdeksäsluokkalaisten kommentit. Nuoret halusivat panostaa kiusaamisen ennaltaehkäisyyn. Ja onhan se niin, että kiusaamiskeskustelua käydään yleensä tapahtuneiden kiusaamistilanteiden kautta. Silloin korjataan jo rikki mennyttä.

Kiusaamista voi ennaltaehkäistä monin tavoin. Hyvä tapa olisi tehdä näkymätön näkyväksi opettajalle, eli tehdä säännöllisiä luokan tilannetta kartoittavia kyselyjä. Sen voi tehdä yksinkertaisesti ja nopeasti monella tavalla. Esimerkkinä   http://www.classpirit.fi/ palvelu, jota olen ollut hiukan itsekin  kehittämässä. Koulut tarttuvat toistaiseksi aika hitaasti uusiin mahdollisuuksiin saada ajantasaista tietoa, siitä mitä ryhmissä tapahtuu. Toivottavasti edetään siinäkin.

Paras väline  kiusaamisen ennaltaehkäisyyn on varmasti hyvä yhteisöllisyys. Haastatellut oppilaat nostivat hienosti esiin yhteisöllisyyden tarvetta ja sen rakenteita. He toivoivat, että luokka olisi pitkään koossa koska tuttujen ihmisten kanssa on turvallisempi olla oma itsensä kuin vieraiden. Tämän ison oivalluksen välitti seitsemäsluokkalainen Sari Alhaanperä. Kun on tehty pitkään tavoitteellista työtä, hyvä ilmapiiri on syntynut sitä kautta, toteavat nuoret. Toivottavasti kouluissa kuunnellaan tarkasti  kokemusasiantuntijoita. Parhaatkin ryhmäytymisen tai jopa oppivan  yhteisön rakentamisen yritykset valuvat pitkälti hukkaan, jos ryhmän jäsenet ja sitä ohjaavat vaihtuvat tiheään. Niin tuntuu kouluissa nykyään usein käyvän. Silloin synnytetään kiusaamiselle otollista ei-yhteisöllistä tilannetta. Paljon hyvää saadaan aikaiseksi rakenteiden ja käytäntöjen yhteisellä suuntaamisella.