lauantai 20. toukokuuta 2017

Tutorit tuloo!

Olen viime aikoina saanut olla mukana  ideoimassa paikallista tutor-toimintaa. Se on oikein hyvä hanke, jonka tavoitteita ei ole pelkästään helppo toteuttaa. Samalla hiukan huolestuneena panen taas merkille, miten samoja ideota tarjotaan uusina uusille sukupolville. Merkki siitä että oppimisella on lyhyet muistijäljet.

Uskon vahvasti että opetuksen kehittämisen ja yhdessä oppimisen kannalta ajatus aidossa tilanteessa tehtävästä vertaisohjauksesta on erittäin toimiva. Opettajien täydennyskouutuksessa on palanut rahaa hukkaan kymmenien vuosien ajan. Valmiiksi innostuneet opettajat ovat lähteneet kurseille, mielellään kauas, tapaamaan toisia samoin ajattelevia. Kouluun palattuaan opettaja on usein saanut huomata, että hänen oppimansa ei kiinnosta muita.  Opetustyö mielletään niin persoonalliseksi, että sitä ei voi ymmärtää muut kuin jokainen opettaja itse. Onneksi muutoksia on tullut ja tulee. Yhteisopettajuus kiinnostaa yhä enemmän. Kun osallistuin  OPH:n ensimmäiselle työparikurssille kohta kaksikymmentä vuotta sitten, oli kurssia vaikea saada Heinolassa täyteen...

Mutta nämä tuutorit. Työsarka tulee olemaan haastava ja tutoreilta vaaditaan monia taitoja. OPH onkin listannut tutorien koulutustarpeita. 

Toivottavasti kovin moni tutori ei lue listaa, ainakaan liian tunnollisesti. Kaikkea ei tarvitse osata mutta on hyvä tutustua monipuolisesti asioihin.

Anneli Rautianen kuvaa Opetin -sivustolla tutorien osaamista näin:

On tärkeää, että tällaisella opettajalla on vahvat pedagogiset ja kehittämisen taidot. Hänellä on hyvä olla myös vahva teknologiaosaaminen ja taito opettaa vertaisiaan, tiivistää opetusneuvos Anneli Rautiainen tutoropettajalta vaadittavaa osaamista.

Ei ole helppo löytää opettajia, jotka ovat vahvoja ainakin kolmella alueella:

- monipuolinen pedagoginen osaamien ja uusien välineiden hallinta
- halu kehittää uutta ja kokeilla
- hyvät vuorovaikutustaidot, joiden avulla saavutetaan tutortoiminnassa tarvittava luottamus

Mutta, tutor-opettajakin on oppimassa, eikä hänen tarvitse olla valmis. Tarvitaan halua kehittyä, ymmärtää näkemäänsä ja toimia yhdessä.

Kun tässä on jo useita vuosia kulunut tvt-pedagogian parissa niin on syntynyt käsitys, että tarvitaan paitsi osaamista käyttää uusia välineitä, niin varsinkin kykyä ymmärtää mitä lisäarvoa ne tuovat opetukseen. Ja sen jälkeen tulisi löytää mielekkäitä ja toimiva opetusjärjestelyjä, joissa oppilaat ottavat paljon vastuuta ja toimivat yhdessä. Tällöin pitää luopua opettajajohtoisesta toiminnasta aika suurelta osin ja siirtyä johtamaan taustalta. Jos semmoinen asetelma ei ole tuttu, niin toimintaa voi oppia. Tutorit ovat toivottavasti juuri näissä tilanteissa suureksi avuksi.

Kyllä on kiinnostavaa nähdä miten uutta opsia saadaan myös tutorien avulla jalkautumaan.



maanantai 8. toukokuuta 2017

Oppimisen kuuluu olla kivaa

Otsikon lause on lainaus Laura Tuohilammen kirjoituksesta Tule sellaisena kuin olet? (lue tästä)
Kirjoitus kuuluu Teknologiateollisuuden 100-vuotissäätiön tilaamaan kirjoitussarjaan Sata tarinaa matematiikasta. Hieno tapa osallistua juhlavuoteen!

Laura on mainion Matikkanälkä- kirjan kirjoittaja, tutkija ja yliopistonopettaja. Hän puolustaa rohkeasti matematiikan asemaa hauskana ja oppimiseen innostavana aineena. Olen ihan samoilla linjoilla Lauran kanssa. Jos jokin asia on vaativaa, niin se voi silti olla (ja nimenomaa siksi)  innostavaa. Kun jotain haluaa kovasti tietää, jaksaa myös ponnistella.

Tulee mieleen Kamerakynä-koulutusvideo Kevään merkkejä jossa oppilas (tokaluokkalainen poika) toteaa että kuvaustehtävä oli kiva koska "Se oli semmosta vaikeeta eikä helppoa". Hän tarkoittaa varmaankin että oli riittävästi haastetta, jotta kiinnostus herää ja säilyy. Kun tämmöinen voimavara on olemassa, niin se kannattaisi valjastaa  mahdollisimman usein palvelemaan oppimista koulussa.

"Pakko on huono innostaja" toteaa Laura.  Tulevaisuuden työmarkkinoilla, jonne koululaisiamme kasvatamme, ei enää riitä että tekee työtään vain velvollisuuden tunteesta. Silloin yleensä jäävät uudet ideat ja käytännöt syntymättä. Innoton työteko ei tuota kovin paljon uutta ajattelua, jota kuitenkin kaivataan yhä useammin.

Kun sanotaan, että on tarpeen oppia puurtamaan ja tekemään ikäviäkin töitä, niin ollaan oikeassa ja väärässä. Varmaan on hyvä kasvattaa lapsi sietämään tylsää ja innostamatonta toimintaa, mutta eihän se voi olla enää kovin tärkeä kasvatustavoite. Markkinatalouteen perustuva hyvinvointiyhteiskuntamme on jo päättänyt arvoksi, että jokaisella on oikeus toteuttaa itseään ja löytää vahvuutensa. Jo aivan pieni lapsi oppii tekemän valintoja, jotka palvelevat hänen yksilöllisiä tarpeitaan. Olisi kovin hurskasta ajatella, että koulussa voidaan opettaa omaksumaan ihan toisia arvoja kuin ympäröivässä yhteiskunnassa on. Kriittistä ajattelua kylläkin on hyvä aina opettaa.

Kun on opittava joka tapauksessa entistä monimutkaisempia asioita ja jatkuvasti uutta, niin tuosta haasteesta selviää ilman muuta parhaiten jos opetus ja kasvatus on pystynyt tuottamaan sisäisen motivaation. Silloin säilyy halu ja kyky oppia uutta parhaiten.

Lainaan vielä lopuksi Lauraa: "Tämä on koulutukselle paras mahdollinen lopputulos: Itseohjautuva ja itseään kehittävä yksilö, jota ei tarvitse loppuelämänsä ajan ohjailla erilaisin pakkokeinoin."
Näin on.



sunnuntai 30. huhtikuuta 2017

Ihmisen laiskuudesta

Vapunaatto. Lumi- ja räntäsade ulkona ei oikein tunnu asiaankuuluvalta. Mutta, vappu on kuulemma työn juhlaa, joten on hyvä hetki pohtia työtä, ahkeruutta ja laiskuutta.
Ehkä en pelkätään laiskuuttani palaa hiukan samaan aiheeseen kuin edellisessä päivityksessä.

Ahkeruus on ilomme, opetettiin kai ennen ja jotenkin samoin ajatuksin nytkin suhtaudutaan työtekoon. On hiukan filosofinen kysymys ovatko lapset ja nuoret työssä koulussa. Työn etiikkaa kumminkin tarjoamme oppimiseen ja opiskeluun. Koulussa ollaan myös elämässä elämää ja kasvamassa, se on hyvä muistaa. Koulu on työpaikka vain opettajille.

Miten suhtautua ahkeruuteen ja laiskuuteen kasvattajana? Olen sitä usein pohtinut. Varsinkin aikamme jossa on käynnissä arvaamaton kulttuurinen murros, asettaa monet teollisen ajan hyveet uuteen valoon. Nyt työnteko saa ja usein sen pitääkin olla hauskaa, jos halutaan synnyttää uusia innovaatioita. Ilman laiskuutta tai ainakin halua tehdä asiat helpommin, olisi moni keksintö jäänyt keksimättä. Oppimisesta tiedämme kai nykyään, että siinä voi olla rentoja hetkiä ja sitten myös ahkerointia, vaikkapa puurtamistakin- mutta ei liikaa, koska se tappaa kiinnostuksen.

Vanha kamuni Martti kirjoitti mainiosti blogissaan uuden opsin suhteesta koulun arkeen:                 "Ope mä oppisin paremmin jos sä selittäisit ja kertoisit" (linkki)

Martti kertoo kuinka eräs opettaja oli halunut toteuttaa uutta opsia ja kyseli oppilailtaan miltä uusi opetustapa tuntuu. Vastaukset olivat (tietysti) konservatismin vastaisku, joista opettaja teki sen päätelmän, että pitää siirtyä osittain entiseen.

Tarkastelelen paria lausetta:

"Mä en tee mitään ku ei tästä tuu numeroo"  Mitä se on? Koulu on häivyttänyt lapsen luontaisen innon oppia ja tutkia. Ulkoinen palkkio on syrjäyttänyt sisäisen motivaation.

"Oppisin paremmin jos pitäisit kokeen" Mitä se on? Ihan sama ilmiö kuin edellä. Tässä vielä korostuu se, että oppilas on luovuttanut opiskelunsa motivaation ylläpidon opettajalle.

"Ope mä oppisin paremmin jos sä selittäisit ja kertoisit" Mitä se on? Oppilas on tottunut olemaan vastaanottaja ja on omaksunut roolin jossa ei paljon tarvitse ajatella itse.

Luulisin, että mitä pienemmiltä oppilailta kysyttäisiin vastaavissa tilanteissa, niin sitä innostuneempia vastauksia saataisiin. Pitkä kouluputki urauttaa...

Kerronpa (vaikka olen täällä varmaan joskus kertonutkin) oma kokemuksen asiasta noin neljän vuoden takaa:

Eräässä koulussa meillä oli tvt-oppimisen projekti. Matematiikan opettaja kokeili pari viikkoa käänteistä opetustilannetta, jossa uuden oppiminen oli siirretty kotiin opetusvideoiden katsomisen pariin. Koulussa siten varmennettiin opittua. Kun päättöarvioinnissa kasiluokkalaiselta tytöltä (hyvin pärjäävältä) kysyttiin, että mitä mieltä hän on ollut tästä tavasta oppia, oli vastaus: "Kyllähän tämä on mukavaa vaihtelua, mutta mieluiten opiskelen vanhalla tavalla." Kun kysyimme miksi, niin syykin selvisi: "No, kun tässä joutuu ajattelemaan niin paljon itse."  Aika jäätävä vastaus....

Suomi elää kulttuurista ennenkokematonta murrosta. Emme tiedä mitä ammatteja on jäljellä tai tullut uusia, kun koulussa nyt olevat valmistuvat ammatteihin. Emme oikein edes tiedä millaisia valmiuksia tulevassa yhteiskunnassa pärjäämiseen tarvitaan. Mutta oppia pitää varmaan haluta.

Keskimäärin olemme mukavuudenhaluisia, minä ainakin. Se on ollut siunaukseksi monen asian kehittämisessä. Ihminen  oppii kun on innostunut, mutta mukavuusalueilta on hyvä osata poistua.

Armeijassa 70-luvun hämärässä menneisyydessä olin huolissani siitä, että suuri osa porukasta tuntui omaksuneen käsityksen, että työn välttely on tarpellinen taito. Eiköhän sielläkin ole menty eteenpäin ja uskon että koulussakin parhaillaan tehdään töitä oppimisen innostuksen palauttamiseksi. Ja opetetaan myös tarvittaessa puurtamaan.

Tärkeää on nostaa koulun merkitystä oppijoiden elämässä  ja pitää yllä oppimisen intoa. Sittenhän kaikki onkin helppoa!