perjantai 2. joulukuuta 2016

Timss - poikajytky

Voihan pojat!
Viimeisin TIMSS-raportti ( Trends in International Mathematics and Science Study) julkaistiin 29.11. Opetus- ja kulttuuriministeriön toimesta ( linkki tiedotteeseen
Varsinaisen tutkimustyön on suorittanut Koulutuksen tutkimuslaitos Jyväskylän yliopistossa. TIMMS-tutkimus tallentaa paljon erilaisia taustatekijöitä, joiden vertailusta saadaan monipuolista tietoa. Neljäsluokkalaisten tutkimustulosten julkistamistilaisuuden videotallenne löytyy tästä: TIMSS-julkistamistilaisuus

Tallenne on kiintoisaa katseltavaa, suosittelen. Merkittävin muutos on tapahtunut viiden vuoden sisällä poikien osaamisessa, joka on laskenut paljon sekä matematiikassa, että luonontieteissä. Tyttöjenkin tulokset ovat heikentyneet, mutta paljon vähemmän. Tytöt ovat kaikilla osa-alueilla nyt poikia parempia.













Suomen kokonaissijoitus on silti edelleen hyvä. Meillä on vahvuutena  vähäinen heikosti osaavien joukko ja edelleen hyvä tulos muiden paitsi erinomaisesti pärjäävien ryhmässä.













Tiedotustilaisuudessa tutkijat vielä arvailivat tulosten syitä. Nythän lähinnä julkistettiin tuloksia, joiden syitä arvioidaan seuraavissa tutkimuksissa. Tutkittavaa varmasti riittää.
Paljon kiintoisaa on jo nyt nähtävissä. Arvailen mielellään itsekin tulosten syitä. Suuri osa tutkimustuloksia oli jo ennestäänkin tuttuja, vaikka niitä media mielellään uusina tarjoaakin.

Myös PISA-tuloksistamme tuttu heikentyvä motivaatio näkyy tuloksissa. Kiintoisaa on, että esimerkiksi korealaiset opiskelijat pitävät vähiten matematiikasta, mutta saavat huippusijoituksen. Kun meillä ei enää varmaankaan haluta/voida palata autoritääriseen pakko-oppimiseen, näyttäytyy meillä suhtautuminen oppiaineeseen tärkeänä tulostekijänä. Ehkä etenkin pojilla?



Olihan tutkimuksessa paljon hyvää. Oppimistuloksemme ovat edelleen tasalaatuisia. Koulut ja opettajat ympäri Suomen tuottavat lähes samanlaisia tuloksia. Oppilaiden sosiaalinen asema selittää eniten oppimistulosten eroja, mutta niinhän se on muuallakin aina ollut. Vaikka kirjojen määrä kotona voidaan yhdistää matematiikassa menestymiseen, ei kirjoja hyllyyn lisäämällä saada automaatisesti lapsen matematiikan taitoja paremmiksi.

Merkittävä huomio oli se, että kansainvälisesti luokanopettajat Suomessa lisäkouluttautuvat hyvin heikosti, vaikka koulutustaso ammattiin on korkea. Syyt ovat varmaan sysissä ja sepissä eli säästöt ja haluttomuuskin. Asia pitää korjata, vaikka opetusmenetelmien aiheuttamaa eroa ei löytynytkään. Johtunee osin siitä, että niissä ei ole tilastollisesti merkittäviä eroja, ainakaan vielä. Uusi ops saattaa muuttaa tilannetta.

Mutta se tärkein eli pojat, pojat. Olen huomannut somessa käydyissä keskusteluissakin, että aihe on vaikea. Me olemme muiden Pohjoismaiden tapaan pitkään tehneet paljon työtä sukupuolten tasavertaisuuden hyväksi. Tähän asti on silloin parannettu yksinomaan tyttöjen ja naisten asemaa. Vieläkin on töitä, mutta on ihan selvää, että pojilla ja miehillä on muunlaisia ongelmia, joihin pitää myös tarttua. Muutoin kehitys johtaa siihen, mitä eräs some-ystäväni jo totesi: Miehiä ei enää tarvita, naiset tekee kaiken paremmin...

Matematiikassa sentään ovat pojat ennen pärjänneet. Nyt näyttää että isoa osaa poikia vaivaa kouluvastaisuus, joka vaikuttaa kaikkeen koulumenestykseen. Pojathan ovat jo pitkään saaneet paljon huonompia keskiarvoja. Tytöt saavat halutuimmat opiskelupaikat ja täyttävät korkeimman asteen koulutuspaikkoja muutenkin. Näyttää siltä että tytöillä on paremmat elämänhallintataidot ja he pärjäävät heikosti motivoituneinakin. Syrjäyneistä valtaosa on miehiä.

Tutkijat nostivat julkistamistilaisuudessa esiin kotitaustan merkityksen oppimistuloksiin. Se ei ole uutta, eikä mielestäni selitä ollenkaan tätä viidessä vuodessa tapahtunutta heikennystä, etenkin pojilla. Tässä ajassa kotitaustat ei ole voineet muuttua selvästi huonommiksi. Edelleen tapahtuva muutos näyttää koulussa kyllä olevan opettajakunnan naisistuminen.  En uskalla väittää että se olisi syynä.

Kun edellistä PISA-tutkimuksen ensituloksia luin, oli siinä merkittävä huomio: "Koulun käytäntöjen ja opiskelijoiden odotusten välillä on lisääntyvä kitka."  Erinomaisesti sanottu! Tämä ilmiö voi hyvinkin olla kumuloituva ja tulee näkyviin pojilla eniten ja ensin. Tämä taas voi johtua kasvatuksesta, että pojilta odotetaan vähemmän vastuunottoa, niin kotona kuin koulussa. 

Opetusmenetelmistä tai oikeastaan oppimisen uudistamisesta on tässä yhteydessä puhuttu turhan vähän. Itselläni on vahva kokemus, että pojat kiinnostuvat matematiikasta aivan yhtä hyvin kuin tytöt, kun tehdään yhteistoiminnallisesti, monipuolisin menetelmin ja kannustetaan kotona ja koulussa. Itselle asetetut tavoitteet ja itsearviointi antavat pojille mahdollisuuden aktiiviseen rooliin, kuten tytöille myös, tietysti.
Valistuneena arviona päättelen, että erityisesti pojat reagoivat koululaitoksemme hiljaiseen muutokseen, jossa naiset ovat valtaosin opettajina (ja myös roolimalleina), tytöt saavat koko ajan parempia arvosanoja ja vähitellen yhä useampi poika ei aseta itselleen koulussa tavoitteita, joilla kilpailisi tyttöjen kanssa.

Koulutusjärjestelmämme ei voi muuttaa kotitaustoja ja niiden merkitystä. Peruskoulu perustettiin nimen omaa tasoittamaan eroja, jotka syntyvät jo varhaislapsuudessa. Nyt näitä eroja pitää alkaa erityisesti tasoittamaan poikien suhteen, juuri kun olemme tilanteessa, jossa luulimme pääsevämme sukupuolen suhteen neutraaliin koulutusilmapiiriin.

Koulussa voidaan hakea innostavampia tapoja opettaa. Samaistumisen kohteiksi pojille tarvitaan miesopettajia, ja vielä sellaisia, jotka arvostavat työtään ja oppilaitaan lämmöllä. Opetusmenetelmien pitäisi varmaankin juuri matematiikassa uudistua paljon. Luulenpa, että pojille sopisi esimerkiksi pelillinen oppiminen, yhdessä muoiden kanssa, tosi hyvin. Jos nyt juututaan siihen keskusteluun, että ei koulussa voi olla vaan kivaa, ovat pojat (ja kohta tytötkin) yhä heikompien tulosten edessä.

Sanotaan mitä sanotaan, niin asenteet ja osaaminen matematiikassa, tässä ajassa, kehittyvät myönteiseksi uteliaisuutta ja oppimisen intoa ruokkimalla. Uskon että tehostettu ja onnistunut täydennyskoulutus uuden opsin hengessä voisi muuttaa paljon. 

Lopuksi tämä. Jälleen kerran kaikki mitä haluaisin sanoa vaikka matikan opetuksesta, on sanottu jo ja paremmin kuin osaisin. Kiitos Laura Tuohilampi: Opettaja ei päätä onko laskeminen hyväksyttyä















torstai 24. marraskuuta 2016

Positiivista pöhinää

On ollut kiva havaita, kuinka uusi opetussuunitelma on saanut paljon myönteistä huomiota ja huomiota yleensäkin. Kohtuullisen pitkän opettajaurani havaintojen perusteella luulisin että nyt on enemmän uteliaisuutta ilmassa kuin aiemmin. Mitä uusi ops muuttaa ja miten?

Tietenkin on käynyt taas niin, että opetussuunnitelmat on työstetty ja niihin tutustuttu kovin eri tavoin eri kunnissa. Varsinkin media on kunnostautunut ottamalla esiin suurimpia muutoksia ja käsittelemällä odotuksia. Paljon on julkaistu tietokirjallisuutta, joka käsittelee uuden opetussuunnitelman painopisteitä ja haasteita. Luenpa viimeisimmän kirjamme myös siihen joukkoon. Oikeastaan ne vanhimmatkin viittaavat uuden opsin henkeen. Olimme siis oikeassa :) No, sehän on ollut aika helppoa, koska uusinkin ops on jatkumoa, suuntaan jota kohti on edetty jo pitkään.

Mutta lopulta, kaikista hyvistä suunnitemista huolimatta, yksittäinen opettaja päättää omassa työssään, miten uusi toteutuu. Suomalaisen opettajan autonominen asema on iso mahdollisuus, tekisi mieli sanoa, että hyvässä ja pahassa.

Mikä on uuden opsin toteutumisen resepti? Sitä on paljon pohdittu medioissa. Hauska ja kiinnostava kirja (monien joukossa) on Reseptit OPSin käyttöön (2016)

Tietokirjailijana ilahdutti se, että tekijöillä, Aki Luostarisella ja Iida-Maria Peltomaalla on ollut kunnioitettavaa yritystä murtaa mausteineen kaikkineen tietokirjan perinteisen hiukan pönöttävää muotoa. Reseptikirja-ajatus sopiikin hyvin ops aiheeseen. OPS kun on joskus opettajien mielestä aika soppa!

Kirjoittajien itseluottamus on ollut kohdallaan, kun on päätetty käsitellä melkein kaikesta kaikkea. Toisaalta niinhän me opettajatkin osaamme vähän kaikkea! Tavallisuudesta poikkeava sisällön muoto on sekä virkistävä ehkä hieman rasittavakin. Lopputulema on kumminkin positiivinen. Kun kirjassa käsitellään kaikkea toimintakulttuurista ohjelmointiin, on kokonaiskuvasta vaikea saada kiinni, ellei sitten luovu sen hakemisesta. Kirjaa voi nimittäin oikein hyvin lukea luku kerrallaan, useina pieninä kokonaisuuksina. Huomasin että omat tottumukset nousevat helposti esteeksi...

Itselleni ehdottomasti kiintoisinta luettavaa olivat luvut 1.Toimintakulttuurin merkitys ja sen kehittäminen sekä luku 5.Oppimisympäristö. Nämä tietenkin liittyvät tiukasti yhteen. Uusi OPS tuo mielestäni myös eniten muutoksia näihin kahteen koulunpidon peruspilariin- tai ainakin sen pitäisi tuoda.

Jokaisen luvun kohdalla annetaan aiheita keskustelulle ja yksityiskohtaisiakin toimenpideohjeita. Ansiokasta on sekin että kirja pyrkii olemaan lukijansa työnohjaaja. Reflektion ja itsereflektion merkitys uuden luomisessa onkin tärkeää juuri toimintakulttuurin kehittämisessä. Oppivan yhteisön käytänteisiin kuuluu keskustelu, ajatusten ja kokemusten vaihto. Oppiva opettaja harkitsee, tarkkailee toimintaansa ja arvioi uuden ja vanhan osaamisensa merkitystä.

Oppimisympäristön käsittely on kirjassa miellyttävää luettavaa. Sehän on suuri käsite, joka sisältää oikeastaan koulun koko pedagogisen ajatuksen. Ihan OPSin suurin haaste minusta tulee olemaan, miten saadaan oppiminen tapahtumaan kaikkialla, irti suljettujen tilojen perinteestä. Tämä tulee esiin varsinkin uusien mobiilien laitteiden hyödyntämisessä. Ne eivät tarvitse perinteistä tilajakoa tai perinteistä opettaja-oppilaat asetelmaa. Erityisen lämmittävää oli, että kirjoittajat nostivat esiin tässä yhteydessä emootiot ja turvallisuuden varsinkin. Sehän onkin meidän pedagogisen viihtymisen termimme tärkeä kulmakivi. Kun oppimisympäristöä kehitetään, on siinä sekä materiaalinen että emotionaalinen ulottuvuus.

Kyllähän se on niin, että  lukeminen on edelleen hyödyllistä ja mukavaa!


lauantai 19. marraskuuta 2016

Kiusaaminen ryhmäilmiönä

Vihdoinkin ja kiitos Hesarille!

Olin kyllä tosi tyytyväinen  aamulehteä lukiessani. Melkein tasan kaksi vuotta TV2:n Suuren koulukiusaamisillan  jälkeen Hesarissa puhuttiin täyttä asiaa kiusaamisesta ja sen ennaltaehkäisystä.


Tuossapa vasemmassa reunassa istun minäkin. Paikalle oli syksyllä 2014 kutsuttu eri syistä iso liuta asiantuntijoita, minut varmaan kirjojemme Yhteisöllinen pedagogia ja Rakenna oppiva ryhmä- pedagogisen viihtymisen käsikirja takia.  Oli ollut puhetta, että saisin kysymyksen kiusaamisen luonteesta sosiaalisena tapahtumana, sen ryhmäilmiöihin kuuluvista piirteistä. Sitä kysymystä ei sitten tullut ja koskettavat yksilökeskeiset tarinat täyttyvät illan. Kiusaamisen ehkäisykeinot jäivät melko lailla ilmaan tai toiveiden tasolle. Enemmän puhuttiin melkein jälkihoidosta... Muistan, että studion toisella puolella istui professori Christina Salmivalli, Kiva-koulu hankeen kehittäjän ominaisuudessa. Hänelle taisi käydä aika samoin. Ketään ei kiinnostanut kiusaamisilmiön viileämpi asiapitoinen tarkastelu, siltä tuntui.

No, tänään siis Hesarin pääkirjoitus kertoi tämän totuuden:


















Lainaus kirjoituksesta: "Kiusaaminen onkin ensisijaisesti ryhmäilmiö. Siksi pitäisikin vaikuttaa koko ryhmään niin, etteivät toiset ryhmän jäsenet tue kiusaamista."

Kyllä. Voisinpa vielä sanoa, että ryhmään on pyrittävä vaikuttamaan niin, että se ehkäisee kiusaamistilanteen syntyä. Kiusaaminen on ihmisyhteisöjen ryhmäilmiö. Mitä suurempi ryhmä ja mitä heikommin tunnetaan siinä toisia, niin kiusaamista tapahtuu sitä varmemmin. Sitä ei voi ymmärtää vain muutaman yksilön vuorovaikutusongelmana, vaikka se sillä lailla ryhmässä näkyykin. Ryhmään on helpompi vaikuttaa, kuin muuttaa yksilöitä, väitän. Harmi, että ryhmäilmiöitä ei opettajille koulutuksessaan tai myöhemminkään juuri opeteta, saati ryhmien ohjausta. Ryhmien kanssa opettajat kumminkin ovat ensisijassa tekemisissä. No, asiaan voi toki paneutua muutenkin, eihän ryhmäilmiöiden perusolettamukset ole mitään rakettitiedettä.

Toivon että kouluissa katseet käännetään entistä enemmän ryhmien ohjaamiseen. Ryhmien pitäisi olla riittävän kiinteitä ja pitkäkestoisia, jotta ne kehittyvät (arvioinnin ja ohjauksen avulla)   yhteisöllisiksi, turvallisiksi kaikille jäsenilleen. Paljon kiusaamista ehkäisee jo se, että kukaan ei ole yksin ja se, että ongelmat ovat yhteisiä ja avoimessa käsittelyssä. Kaikkien ongelmien yksilöllistäminen syö helposti koulussa yhä enemmän voimavaroja, silloinkin kun yksilölliset tukitoimet eivät edes tuota tulosta. Olisiko mahdollista, että yhteisöpedagogit voisivat tuoda tuoretta näkemystä kouluun, sen yhteisöjen rakenteellistamiseen?

Mistä oikein johtuu, että negatiiviset ryhmäilmiöt nähdään yleensä vain yksilöiden ongelmina? Onko helpompaa "ulkoistaa" yksittäisiin ihmisiin yhteinen syyllisyys vaikkapa syrjimisestä? Toisaalta tietoa tarvitaan paljon lisää. Kun esimerkiksi koulussa tapahtuu kiusaamista, niin se on kuitenkin jonkun reaktio järjestelyyn, jossa kiusaaminen on paitsi mahdollista myös todennäköistä. 

Mutta siis paljon kiitoksia Hesarille! Lehti on kunnostautunut muutenkin viime aikoina uuden opetussuunnitelman käsittelyssä ja tärkeiden kouluteemojen asiantuntevilla artikkeleilla. Ja hyviä alan kirjoja suorastaan tursuaa markkinoille. Kun vain saadaan opettajayhteisöihin innostunutta pöhinää, jossa tarkastellaan koulun ilmiöitä tuorein ajatuksin, yhdessä.