torstai 12. tammikuuta 2017

Mihin suuntaan?

Huomasin yllätyksekseni, että tämän blogin kymmenes vuosi alkaa. Juhlavuosi siis. Pitäisi varmaan yrittää olla tavallista viisaampi...

Ihmeen hyvin blogien kirjoittaminen on kestänyt kehityksen tuulia, vaikka viestiminen on siirtynyt yhä uusiin järjestelmiin, usein lyhyitä viestejä suosiviin. Mielipidekirjoitukset ovat kestosuosikkeja varmaan siksi, että oma mielipide selkiytyy kirjoittamalla -ja tuntuu oikealta, harmi kyllä. Tänään juuri viisauden tutkija Eeva Kallio totesi Hesarissa että viisaus on harvinaista. Eräs viisauden tuntomerkki on että ei juutu omiin näkökulmiinsa. Niitä omia näkökulmia tulee kyllä blogeissa esitettyä...

Juhlavuoden alkaessa mietin sitä, mihin koulussa kuljetaan, noin kasvatuksen ja opetuksen näkökulmasta. Tuntuu siltä, että uusi opetussuunnitelma on kerrankin tuonut paljon positiivista kiinnostusta. Usein opsit on nimittäin jääneet pölyttymään jo alkumetreillä. Uutta varmasti tarvitaankin ja sen uuden tekevät opettajat, yhdessä.

Viimeistään nyt ollaan suomalaisenkin koulutusjärjestelmän ison merkkipaalun äärellä. Se, mihin suuntaan lähdetään, on merkittävää. Useat tutkimukset osoittavat, että koululaiset ja heidän vanhempansakin odottavat koulun innostavan entistä enemmän. Kun velvollisuudesta oppiminen vähenee koko ajan yksilön ratkaisuja suosivassa kulttuurissamme, ovat opettajat ison haasteen edessä. Kulttuuria emme voi muuttaa, mutta omaa toimintaamme kyllä. Uusi ops tuli hyvään saumaan. Uskonpa, että maailman parhaat opettajat ryhtyvät uusiutumaan.

Nostan kolme trendiä tai ilmiötä, jotka minusta vaikuttavat paljon oppijoiden mielenmaisemaan ja opetuksen kehittämiseen.


1. Opettaja ei ole aikoihin ollut tiedon jakaja tai sivistyksen soihtu. Ei kovinkaan kaukaisessa menneisyydessä opettaja oli arvostettu, koska hän oli paremmin koulutettu kuin useimmat vanhemmat. Hän tiesi ja osasi paljon asioita, joita muut eivät hallinneet. Opettaja oli sivistyneen ihmisen ideaali, jota laajalti arvostettiin. Usein hän oli myös lähiympäristönsä vaikuttaja ja yhteisön aktiivinen jäsen. Tästä roolista opettajien on täytynyt luopua, monet nykyopettajat vielä hakevat etäisyyttä tarkoituksella koulun lähiympäristön yhteisöstä. Jos arvostus tuli ennen annettuna, on se yhä useammin ansaittava. Vanhemmat haluavat tuntea, että heidän lapsensa ovat opettajalle tärkeitä ja että opettjalla on annettavaa. Oppilaat odottavat samaa. Joskus tuntuu, että vanhaa aikaa kaivataan, olihan se tavallaan helpompaa. Uudenlainen opettajan rooli on kumminkin kiinnostava. Opettaja ohjaa oppimaan, innostaa ja kannustaa. Tärkeää on, että opettaja myös oppii itse koko ajan ja toimii siten mallina elinikäisen oppimisen tavoitteelle.

2. Tästä tulemme suomalaisen opettajan autonomiseen asemaan. Luin juuri kansainvälisestä TIMSS-tutkimuksesta että suomalaiset opettajat osallistuvat vähiten täydennyskoulutuksiin. Syitä on varmaan monia, kaikki huonoja. Lähtötasoltaan huippukoulutetut opettajamme tarvitsevat myös huippuhyvää täydennyskoulutusta. On ollut hienoa, että meillä opettaja voi valita työtapansa ja oppimismateriaalinsa, esimerkiksi. Se on ollut varmasti vahvuus, josta olen itsekin nauttinut. Kun halutaan kehittää kouluja muuttuvassa maailmassa yhtenäisesti esimerkiksi opetussuunnitelmien avulla, ei autonomia ole aina hyvä juttu. Jos jokainen opettaja tulkitsee tavoitteita omalla tavallaan, aukeaa oppilaille turhan kirjava opinpolku. Yhä suuremmissa kouluissa on tällöin vaikeaa luoda edes hiukan yhtenäistä opinpolkua. Koulut toimivat silloin liikaa opettajien vapauden ehdoilla .
Rehtoreilla on tässä iso haaste ja ehkäpä opettajat voisivat päivittää alaistaitojaan. Monissa kouluissa tehdäänkin nyt paljon hyvää työtä toimintakulttuurin oppilasystävällisyyden hyväksi.

3. Uusi oppimisteknologia on otettu Suomen kouluissa erityisen nihkeästi vastaan. Oppilaat käyttävät meillä edelleen kovin vähän tai epätarkoituksenmukaisesti tieto- ja viestintätekniikkaa, opettajat sen sijaan omassa työssään kyllä useimmiten jo hyödyntävät sitä. Oma johtopäätökseni omalla tvt-pedagogin kokemuksellani on, että mielekkäät tietotekniikan pedagogiset käyttötavat eivät leviä vielä tarpeeksi nopeasti, johtuen muun muassa opettajien yksin tekemisen kulttuurista. Epäluulon ja torjunnan sijasta tarvitsemme uteliaisuutta ja kokeilumieltä. Oppilaat voivat myös olla aktiivisesti mukana keksimässä, miten uusin teknologia voi auttaa oppimaan ja opiskelemaan yhdessä. Paljon hyvää on kumminkin tälläkin rintamalla tapahtumassa, lisää sitä.

Näitä ja muitakin tulevaisuuteen vaikuttavia ilmiötä on tänäkin vuonna tarkkailtava. Erityisen kiinnostavaa on, että miten uusi opetussuunnitelma todella vaikuttaa. Yleensä vaikutus on ollut pienehkö, nyt olen vähän optimistisempi. Katsotaan miltä vuoden lopuilla näyttää.


tiistai 27. joulukuuta 2016

Tärkeä ja jännittävä tutkimus tulossa

Eilen 26.12. julkaistiin Hesarissa professori Katariina Salmela-Aron haastattelu jossa oli ainakin kaksi tärkeää aihetta: Huoli poikien ja nuorten miesten pärjäämisestä ja OECD-maiden uusin vertaileva tutkimushanke.

Ihmeen hiljaista on ollutkin viimeisten PISA- ja TIMSS- tulosten julkaisun jälkeen, jossa sijoituksemme putoamista kyllä uutisoitiin, mutta vähemmän sitä, että oikeastaan koko tulosten huononeminen johtuu poikien jyrkästä tuloskunnon laskusta. Mukavaa että Salmela-Aro uskaltaa ottaa tärkeää asiaa esiin. Luulenpa että asia on niin hämmentävä, että ei monikaan "guru" arvaa lausua asiasta oikein mitään, ainakaan vielä. Toivottavasti kuitenkin joku tekee jotain jossain... 

Muutoin artikkelista voi poimia niitä huomioita tai parannusehdotuksia, joilla Salmela-Aro näkee voitavan nostaa motivaatiota ja vähentää kasvavaa eriarvoisuutta koulutuksessa.
Oppivelvollisuusiän nosto 18:sta vuoteen voisi hänen mukaansa auttaa tärkeän nivelvaiheen ylittämisessä. Kaikki pitäisi nimittäin saada peruskoulun jälkeen jatkokoulutukseen. Muutoin Salmela-Aro näkee kaikkein tärkeimmäksi antaa jokaisella elämänhallintataidot: "Koulu voi tasata näitä eroja opettamalla jokaiselle perustaidot; lukemisen ja laskemisen lisäksi ainakin raha-asioiden hoidon, silittämisen ja kyvyn elää ja tehdä työtä yhdessä. Ehkä kaikkein tärkeintä olisi auttaa jokaista nuorta löytämään se asia, missä juuri hän on hyvä. ”Pienelläkin kannustuksella voi joskus saada aikaan hyvän kierteen. Jokainen – ihan jokainen – on kuitenkin hyvä jossain.”

Varmasti tästä on helppo olla yhtä mieltä. Miten tähän päästään, on toinen asia. Minusta kouluissa tapahtuu liikaa kasvatusvastuun ja koko yhteisön hajoamista.  Yhä useamman aikuisen ohjaama oppija ei välttämättä saa kokonaista kuvaa itsestään. Yhtenäiseen opinpolkuun ei päästä oppilaan kannalta oikein missään, vaikka siitä paljon puhutaankin. Jos halutaan vahvistaa kasvatusotetta, pitäisi oppilaiden kontaktikuormaa kasvattajien kanssa keventää.

Mutta se jännittävä uusi tutkimus. Katariina Salmela-Aro on ollut kehittämässä uutta lasten sosioemotionaalisten taitojen mittaria, jota aletaan kokeilemaan ensi vuonna OECD-maissa.
Mitattavia alueita on kolme:
1. Kyky asettaa ja saavuttaa tavoitteita.
2. Yhteistyötaidot
3. Kyky ilmaista ja säädellä tunteita

On kyllä jännää myöhemmin nähdä, miten tämän tutkimuksen tulokset suhtautuvat Pisaan ja miten sijoitumme muiden maiden joukossa. Tosin, tässä tutkimuksessa on varmaankin vielä vaikeampaa kuin Pisassa erottaa kulttuurisia tekijöitä tulosten vaikutuksesta. Mutta hyvä että yritetään, sillä tässä tuntuisi olevan tutkittavana nykykoulun tärkeimmän tehtävän saavuttaminen. Tarvitsemme ihmisiä, jotka tuntevat vahvuutensa ja asettavat tavoitteensa niiden mukaan, jotka osaavat yhdessä saavuttaa enemmän kuin yksin ja jotka osaavat ilmaista itseään ja nauttia tunteistaan tasapainoisella tavalla.  

On hyvin tärkeää että näitä taitoja, jotka monella tavalla liittyvät yhteisötaitohin, mitataan ja sen perusteella osataan sitten ohjata koulujen toimintaa. Ei voida ajatella, että jokaiselle laaditaan vain oma, yksilöllinen  opinpolku tiedollisten taitojen hallintaan. Elämässä tärkeintä on tulla toimeen itsensä ja muiden kanssa. Koulun pitää osata ohjata myös näissä taidoissa. Opetushan menee melkolailla hukkaan jos kasvatuksessa epäonnistutaan. 

Ensituloksia odotellessa toivotan kaikille tasapuolisesti hyvää ja kiinnostavaa uutta vuotta!





tiistai 20. joulukuuta 2016

Opettaja on ryhmänsä johtaja

Tämä syksynä koulumaailmassa (somen avulla) levisi salamannopeudella oppilaiden kuvaama video opettajasta, joka oli menettänyt tilanteen hallinnan ryhmässään. Opettaja purki turhautumistaan oppilaisiin, valitettavasti väärään osoitteeseen. Kasvatustilanteen epäonnistuessa ei vikaa voi hakea kasvatettavasta, vaan vääristä toimenpiteistä.

 Ei ole tarve tässä lähteä ilman lähtötietoja arvioimaan asiaa enemmän. Kun tilanne on päässyt tuohon pisteeseen on työnohjaustarvetta varmasti ollut, eikä sitä ole ajoissa annettu.

Professori Timo Saloviita on eräs niistä, jotka ovat jo pitkään puhuneet opettajan ammattiosaamisen arvioinnin päivittämisen puolesta. Häntä oli haastateltu esim. Helsingin Sanomissa 5.12. jolloin Saloviita otti jälleen esille sen, että ryhmän hallinnan taitoja voidaan ja tulisi opettaa. Miksi opettajille ei opeteta käytännön valmiuksia auktoriteetin kehittämisestä, kysyi Saloviita. Sitä olemme kysyneet kirjoissammekin. Muutamaa opettajankouluttajaakin on asialla vaivattu, mutta ei oikein saatu vastausta. Yliopisto-opetus nyt vaan on akateemista, joka tarkoittaa enimmäkseen teoreettista. Auktoriteettia ei kylläkään voi ottaa työkalukseen vain teoriassa, sitä pitää kasvattaa muuttuvissa tilanteissa myös käytännössä. Toisaalta opettajien koulutus ei taida sisältää ryhmän hallinnan  teoreettisia aakkosiakaan?  Käytännön kasvatusongelmien  ratkaisun osaamista ei tutkijakoulutuksen saaneilla opettajienkouluttajilla voi edellyttää olevankaan.

Muistan oman opiskeluajan parhaina hetkinä sitä, kun Matti Somero, Lastenlinnan sairaalakoulun opettaja, veti meille Prakticum-kurssia. Siinä käytiin läpi haastavia kasvatustilanteita ja käytiinpä laitoksissa, joissa tehdään töitä haastavissa olosuhteissa. Kun Matti lopetti, kurssi loppui, ilmeisesti tarpeettomana... Käytännössä nuori opettaja joutuu kohtaamaan ensimmäisen vakavan konfliktin oppilaan (ja mahdollisesti perheen) kanssa melko valmistautumattomana ja usein yksin. Ei ihme jos epäonnistumisiakin tulee.

Kun nykyään ei voida ajatella, että opettaja hallitsee luokkaansa, koska häntä pelätään, niin tilanne vaatii osaamista. Ryhmä tarvitsee opettajan ohjaamaan/johtamaan, jotta siinä voisi toteutua kulloinkin annettu oppimistehtävä tai mieluiten vielä pitkän ajan kuluessa tapahtuvaa oppimaan oppimisen prosessia. Opettaja on johtaja, jolloin tarvitaan auktoriteettia. Nykyisin sen ansaitsee ilmeisesti kunnioituksen avulla. Jos oppilaat suhtautuvat opettajaansa epäkunnioittavasti, ei opettajalla ole mahdollisuuksia toimia ryhmän johtajana. Nykyään kasvatuksessa pyritään helposti kaveruussuhteeseen, joka on hyvä erottaa auktoriteetistä.

 Muistan, että vähän suutuin nuorena opiskelijana, kun ohjaajani sanoi, että ei sinun tarvitse olla aina oppilaiden kaveri. Tuo hyvää tarkoittava lausunto selvisi minulle paljon myöhemmin. Nykyään ajattelen, että opettaja voi liukua auktoriteetin ja kaveruuden rooleissaan, kunhan ilmoittaa selvästi oppilailleen mistä on milloinkin kyse. Itse olen ratkonut asiaa siten, että ilmoitan mahdollisuuksien mukaan asiat, joista päätän itse (perustellusti) ja sitten ne asiat joista voidaan tasa-arvoisesti neuvotella. Silloin ollaan enempi kaveritilanteessa.

En tässä nyt laadi omaa auktoriteetin kasvattamisen käsikirjaa. Auktoriteetin saavuttaminen ja sen käyttö ovat varmasti hyvin yksilöllinen asia. Keskinäinen kunnioitus on hyvä rakennusaine. Eikä haittaa, jos oppilaat pitävät opettajastaan ja opettaja oppilaistaan. Avoin vuorovaikutus ja yhteisöllinen ilmapiiri ovat kestävän auktoriteetinkin rakentumisen peruspilareita.