Huumori, yhdistää tai erottaa

Itsenäisyyspäivän alla on hyvä tarkastella huumoria.

Onpa hieno tutkimusaihe, tuo lasten huumori! Tuula Steniuksen väitöskirja varhaiskasvatuksen lasten huumorista julkistettiin 25.11. : Lasten huumorin rakentuminen päiväkodissa: "Mua kikattaa, kun mä teen jekkuja" - Kuvaava nimi. (LINKKI vaitöskirjaan)

Vaikka tutkimus on tehty varhaiskasvatuksessa, niin samoja havaintoja voitaisiin tehdä ihan kaikissa ikäluokissa perusopetuksessa. Huumorin luonne on sama, iästä riippumatta. Huumori kertoo paljon yhteisöstä, se on luovaa, yhdistävää tai erottavaa, yllätyksellistä ja usein haastavaakin. Olen aina ajatellut, että jos opettajaa ei naurata yhtään töissä, niin se on kyllä huolen aihe. Silti huumoria on tutkittu melko vähän, eikö se ole riittävän vakava aihe?

Stenius sanoo väitöskirjassaan muun muassa näin:

 "Aikaisemmat tutkimukset osoittavat, että huumorista on lapselle hyötyä niin itsetuntemuksen, luovuuden ja ongelmanratkaisun, ystävien saamisen, oppimisen ja sosiaalisen vuorovaikutuksen näkökulmasta."

"Huumori on jatkuvasti läsnä lasten arjessa. Lasten huumori ilmenee monipuolisesti kehollisena ja sanallisena hassutteluna, hyperhauskuutena tai karnevalismina. Lapsille huumori on leikkien, arjen tilanteiden ja vuorovaikutuksen väline, jossa innokkeina ovat hassut epäjohdonmukaisuudet ja yllättävät ilmiöt, jotka saavat aikaan naurua. Huumorin avulla lapset voivat testata turvallisessa ympäristössä rajojaan, hallita ihmissuhteita ja muuttaa yksinkertaiset rutiinit leikiksi nauraen ja ottaen kontaktia aikuisiin."

ja vielä tämäkin

"Oleellista huumorin ilmenemiselle näytti olevan se, millainen ryhmän toimintakulttuuri oli. Hallintaa ja järjestystä painottavassa toimintakulttuurissa huumorille ei ollut tilaa, kun sen sijaan osallisuutta painottavassa toimintakulttuurissa lapsilla ja aikuisilla oli yhteisiä hauskanpitohetkiä. Oleelliseksi lasten ja aikuisten välisen huumorin rakentumisessa osoittautui vuorovaikutuksen vastavuoroisuus".  Tämä on tärkeä havainto.

Näissä sitaateissa on monta tärkeää ilmaisua: Sosiaalinen vuorovaikutus, karnevalismi, turvallinen ympäristö, ihmissuhteiden hallinta, toimintakulttuuri, osallisuus- nämä ainakin. On helppo huomata, että huumorin ilmeneminen yhteisössä kertoo paljon. Tutkimuksessaan Stenius havaitsi, että iso osa lasten huumorista oli sellaista, johon aikuiset eivät reagoineet tai sitten pyrkivät hillitsemään ei-toivottavaksi koettua huumoria. Tämä lienee tuttua koulusta.

Huumori voi olla yksilön sisäistä, mutta usein se on sosiaalisessa tilanteessa ilmenevää. Silloin siihen liittyy väistämättä paljon ryhmädynamiikkaan ja asemaan kuuluvia ilmiöitä. Aikuisten ja lasten välillä koulussakin huumori voi yhdistää tai erottaa. Kun huumori on eräs luovuuden lähde ja sosiaalisen vuorovaikutuksen vahvistaja, kannattaa koulussa käyttää huumoria kasvatuksen sujuvana  apuvälineenä. Yhteinen huumori kertoo paljon osallisuudesta ja sitä myötä kouluun kiinnittymisestä. Jos opettaja jää ohjattavan ryhmän huumorin luomisen ulkopuolelle, hän ei ole saanut kehitettyä hyvää luottamus- ja kiintymyssuhdetta. Silloin hän ei voi tehdä paljonkaan kouluun kiinnittymisen hyväksi. Tässä opettajan oma pedagoginen lähestymistapa näyttää olevan keskeisessä asemassa. Jos opettaja suosii kontrolloivaa opetusta, ei huumorille jää tilaa niin kuin osallisuutta suosivan opettajan ryhmässä. Yhteinen huumori tuottaa turvallisuutta, tehostaa vuorovaikutusta ja kiinteyttää ryhmää. Silloin oppiminen sujuu varmasi mukavasti.

Joskus sanotaan, että ei koulussa aina voi, eikä pidä olla hauskaa. En ole kuullut että jossain koulussa olisi ollut liian hauskaa, niin että hauskuus olisi häirinnut tavoitteiden toteutumista.

Huumori on jännästi myös vallankäytön väline, sehän on opettajille tuttua. Karnevalisointi on juuri sopivan ja epäsopivan punnitsemista, siinä liikutaan herkästi rajamailla, joissa huumori muuttuukin väkivaltaiseksi tai uhkaavaksi. Kasvattaja on koulussa vastuussa siitä, että hänellä tilannetaju toimii. Siihen auttaa usein kokemus, koska vuorovaikutustilaneet tulevat nopeasti ja ovat aina uusia. Jokainen opettaja on varmasti kokenut, että ryhmissä on aina oppilaita, jotka haastavat opettajan auktoriteettiä. Huumori on parhaita keinoja haastaa, koska sen taakse voi myös paeta vastuuta. Milloin voi vastata huumorilla ja milloin täytyy pistää tilanne poikki, se on aina tunnistettava. Luulisin joka tapauksessa, että oppilaat arvioivat opettajansa melko pitkälle sillä, miten opettaja suhtautuu  huumoriin. Oletko meidän kanssa vai meitä vastaan, kysytään näissä "huumoritesteissä". Tietysti on niin, että opettajan luonnollisen auktoriteetin toimiessa oppilaat tietävät missä huumorin raja suurin piirtein kulkee. Silloin hekin ovat turvassa. Toisinaan voi olla hyväkin, että näitä rajoja tarkistellaan yhdessä. 

Huumori on parhaimmillaan voimakas työkalu kasvattajan pakissa. Sillä voi rakentaa yhteyttä yksilöihin ja ryhmiin, rentouttaa ilmapiiriä, kehittää luovuutta ja sen avulla jaksaa itsekin paremmin. Työuupumuksen melko varma merkki on huumorintajun katoaminen. Leikinlasku ja luovat keppostelut kuuluvat kouluun ja ansaitsevat arvostusta inhimillisyyden hienoina ilmauksina.

Katsotaan Pisaa sitten seuraavaksi :) 

Opettaja tarvitsee neuvottelutaitoja ja tilannetajua

Olen viime päivinä tutustunut Harri Gustafsbergin ajatuksiin ja oppeihin hyvästä vaikuttamisesta, vuorovaikutuksesta. Ne tuntuvat käyttökelpoisilta ja uskottavilta, koska takana on runsaasti kokemusta vaativista vuorovaikutustilanteista ja myös tutkimusta; hyvä yhdistelmä. Suurin osa havainnosta ja neuvoista sopii erinomaisesti kasvattajille, opettajille. Jaa, miksi? Katsotaan.

Harrin käyttämistä käsitteistä olen tykännyt: Esimerkiksi tilannetaju, hedonistinen adaptaatio, neuvottelutaidot ja aktiivinen kuuntelu. Lisäksi tähän liittyy Harrinkin esiin ottama kuvaus siitä, että aivot ennustavat koko ajan tulevaa. Kaikki termit ovat käytännössä ilmeneviä asioita, ei vain ylätason puhetta.

Tämä kaikki liittyy neuvottelutaitoon sosiaalisena taitona. Ajattelen, että neuvottelutaito on tärkeä edellytys sille, että yksilö voi kerryttää sosiaalista pääomaansa niin, että elämässä asiat menevät hyvin. Koulun tehtävä on varmistaa sosiaalinen pääoma riittävästi jokaiselle. Silloin on varmistettava, että jokaisella on työkaluja eli sosiaalisia taitoja. Ja nyt tullaan Harriin. Jotta opettaja voi tukea oppilaiden sosiaalisia taitoja ja auttaa sosiaalisen pääoman kertymisessä, hänellä pitää olla hyvät valmiudet ohjaamiseen. Harri uskoo siihen, että jokainen voi kehittää tilannetajuaan ja oppia hyväksi neuvottelijaksi. Kun vain tahtoo.

Tilannetaju on kykyä ymmärtää todellisuutta ympärilläni (kyky havainnoida itseään, toisia ihmisiä ja muuttuvia tilanteita) ja tehdä hyviä päätöksi tämän perusteella.
Neuvottelutaidot pohjautuvat aktiiviseen kuunteluun, jonka avulla voi luoda luottamusta. Aktiivinen kuuntelu edellyttää hyväntahtoisuutta. Mitä toinen tarkoittaa, tarvitsee ja tuntee? 

Hedonistinen adaptaatio liittyy käsittääkseni siihen, että ihmisen mieli tarkkailee muutoksia, jotka ovat yleisesti ottaen ei-toivottuja. Pyrimme palautumaan oletustilaamme. Lottovoittaja tuntee itsensä voittajaksi vain rajallisen ajan, sitten elämä tuntuu helposti samalta kuin ennenkin. Sekä ikävät että ihanat kokemukset palautuvat melko nopeasti normaalilta tuntuvaan olotilaan. Kun aivot pyrkivät ennustamaan lähitulevaisuutta, ovat tilanteiden muutokset häiriöitä. Häiriöiden sietokykyä voi harjoitella. Tähän liittyy kyky olla joustava, joka on opettajalle tärkeä valmius. Haastavat tilanteet ovat haastavia, mutta niiden mittakaava voi koulussakin tulkta suuremmaksi kuin se todellisuudessa on. Silloin ratkaisujen löytäminen voi tuntua ylivoimaiselta. Ja joskus toki niin onkin. Ymmärrän, että hedonistisella adaptaatiolla on kaksi vaikutusta; emme ole tyytyväisiä nykytilaan, haluamme jotain, mutta toisaalta emme siedä kovin hyvin muutoksia. 

Opettaja kohtaa paljon ei-ennustettavia tapahtumia. Jos sitä sietää huonosti, on vaikeuksissa, energiaa kuluu harmitukseen ja asioiden väkisin sovittamiseen oman suunnitelman mukaan.  Hyvin usein häiriötilanteet liittyvät oppilaiden kohtaamiseen ja siihen, että saa oppijan kiinnostumaan oppimisestaan koulussa. Kun koulussa ei enää voi pakottaa oppimaan ja olemaan niinkuin opettaja haluaa, on opettajan oltava hyvä neuvottelija.

Mitä hankalampi vuorovaikutustilanne on, sitä enemmän vaaditaan opettajalta tai kasvattajalta yleensä. Jos haluat vaikuttaa, pitää osata neuvotella. Mielestäni Harri Gustafsberg kuvaa kunnoittavaa ja välittävää kohtaamista ohjeistuksessaan. Koulussa saatetaan vaikeassa tilanteessa sortua moittimiseen, mutta sehän yleensä vain syventää konfliktia. Tärkeää on kuunnella, selvittää mitä toinen tuntee, haluaa.

Harrin kaksi keskeistä ohjetta parempaan vuorovaikutukseen:

1. Ota vastuu omasta ajattelusta, tulkinnoista, asenteesta ja tekemisistä. Kehitä mielen taitoja ja kasvata henkisiä resursseja.

2. Harjoita loputtamasti vuorovaikutustaitoja, niin että olet aina vaan täsmällisempi, selkeämpi, kohteliaampi, määrätietoisempi ja vaikuttavampi.

(LINKKI artikkeliin, josta lainaus)

Helppo sanoa, sanot ehkä. No nämä ovatkin tavoitteita, joita kohti on hyvä itse kunkin pyrkiä, oli kasvattaja tai ei.
Tässä vielä linkki videoon jossa lisää (Alea Iacta Est sarjaa)

Yläkouluun luokan oma opettaja

 Peruskoulun rakenne herättää toisinaan keskustelua, ehkä liian harvoin? Miten sen pitäisi kehittyä 70-luvulta, jolloin alettiin pitämään peruskoulua, jossa on kaksi opetusjärjestelmää, alakoulu ja yläkoulu? 
Vaikka yhtenäiskoulut lisääntyvät, on niissäkin sama rakenne ja ongelma oppilaiden kannalta.

On kyllä tiedossa, että siirtyminen yläkouluun ja aineopettajien toteuttamaan opetukseen, on joillekin vaikea vaihe, etenkin poikien arvosanat putoavat. Kouluun kiinnittyminen vähenee ja koulusta irtoamisen kierre saattaa alkaa juuri nivelvaiheessa. (LINKKI tutkimukseen)

Äidinkielen opettaja Otto Kallioranta oli minusta hyvin oikeilla jäljillä, kun hän kirjoitti Hesarin mielipidesivuilla 29.10. "Myös yläkoulussa pitäisi olla luokanopettaja".   Otsikossa olisi ehkä pitänyt olla luokanohjaaja, jos luokanopettaja on myös nykyistä tutkintoa kuvaava termi?

Tässä ollaan yhteisöllisen pedagogiikan ytimessä. Jos opetusryhmistä halutaan turvallisia yhteisöjä, pitää niiden sosiaalista rakennetta voida ohjata. Ja se on aikuisen, osaavan sellaisen homma. Kallioranta näkee, aivan oikein, tarpeen uudistaa aineenopettajan koulutusta, mikäli hänen ehdotukseensa tartutaan. Ja onhan tätä ehdotettu ennenkin. Koulutusjärjestelmä tuskin koskaan voi toteutua vain lasten ehdoilla, mutta aika paljon mennään nykytilanteessa aikuisten ehdoilla. 

Yhteisöllisyyden ja vuorovaikutuksen edellytys on pysyvyys. Vaikka etenkin yläkouluissa näkyy yhä enemmän ongelmia, lasten huonovointisuutta, motivaation laskua, arvosanojen laskua, niin silti peruskoulu tarjoaa vanhemmille oppilaille etenkin yhä useampia aikuisia ja epävakaita ryhmiä. Tällä tavalla toimitaan, vaikka tulokset eivät näytä paremmilta. Väittäisin, että kouluista on tullut aikuisten työpaikka ja taloudellisen tehokkuuden vaatimusten täyttäjä. Lapsilähtöinen, oppijoiden osallisuutta ja tarpeita vastaava pedagoginen suunnittelu pitäisi olla koulun toimintaa ohjaamassa.

Kotirantakin näkee ongelman olevan aineopettajien osaamisen kapeudessa, vaikka se on syvää. Hänen ehdottamansa koulutuksen laajuus vain on sellainen, että opettajia ja opintojen kustantajaa voisi olla vaikea löytää. Malleja yläkoulun opetusryhmien sosiaaliseen ohjaamiseen voi olla useitakin. Nykyinen tapa jossa oppilasryhmät jäävät heitteille, eikä kukaan aikuinen ohjaa ryhmien dynamiikkaa tai rakennetta, on joka tapauksessa monille liian haastavaa. Kun tähän lisätään yhä suuremmat koulut (onneton muoti-ilmiö), niin ratkaisu oppilaiden parempaan kouluun kiinnttymiseen ei ole yhä uusien erikoisosaajien palkkaamisessa kouluun. Toki heistä voi olla hyötyä etenkin ilmenevien ongelmien hoidossa, mutta ei juuri niiden ehkäisyssä. 

Opettaja-oppilassuhde on tärkeä. Samoin opettajan suhde opetusryhmään. Luottamuksen ja kiintymysuhteen rakentuminen vaatii aikaa ja osaamista opettajan puolelta. Monet oppilaat pärjäävät kyllä ilman luottoaikuista yläkoulussa, mutta silloin koulun tehtävä kasvattajana jää ohueksi. Perusopetuksen tehtävä on kuitenkin kansalaisuuten ohjaaminen. Tämä ydintehtävä pitää ottaa entistä vakavammin. Silloin on tärkeää miettiä myös rakenteiden toimivuutta suhteessa tavoitteisiin.

Monin paikoin näitä mietitään, tiedän, ja tuloksiakin saadaan. Toivon, että varsinkin yläkoulun sosiaalisia rakenteita voidaan tiivistää joka  koulussa. Se on aikuisten päätöksistä kiinni.