Takarivi on tarpeeton koulussa

 Olen lukenut Leea Lakan mainiota kirjaa Kapina pulpetissa (2025, Otava) nyt yli puolenvälin. Ehkäpä voi jo kirjata ensiajatuksia. Tunnistan ilmiöitä joita kirjassa sattuvasti kuvataan. Usein naurattaakin vaikka ei varmaan pitäisi...

Leea Lakka vietti etnografisessa tutkimushankkeessaan vuoden kahden koulun ysiluokalla. Hän havaitsi että molemmissa luokissa on takarivin kapinallisia, joille työn välttely on taidetta, päivästä toiseen. Isoa osaa ei opiskelu ns. napannut. Onko pakko tehdä, oli usein toistuva kysymys. Olen ennenkin ajatellut, että mitä oikein tapahtuu kun intoa täynnä olevasta ekaluokkalaisesta tulee kouluun kyllästynyt ja oppimista välttelevä ysiluokkalainen? Pahinta on että tästä ilmiöstä on tullut osa koulukulttuuria, joka jotenkin vaan hyväksytään. Eikö koulun tärkein tehtävä ole ruokkia uteliaisuutta ja oman toiminnan ohjauskykyä? Jos useiden kohdalla ei päästä tähän tavoitteeseen, ei myöskään onnistuta lisäämään tasavertaisuutta.

Kirjaa lukiessa havahduin taas siihen että aineenopettajalla ei ole helppoa. Kuinka ihmeessa aineenopettaja voi luoda kaikkiin oppilaisiinsa luottamussuhteen, jonka vaikutuksesta hän voisi ohjata jokaista työskentelemään mielekkäästi? En kyllä tiedä...Melkoista vääntöä ovat usein tuntien alut ja se että saa jokaisen tekemään tehtäviä, ihan oikeasti. Aika monet oppilaat nimittäin ovat vain tekevinään töitä. Tästä tuli kaukainen muistelu armeijasta. Jo silloin nuorena pohdin miten erilailla armeija kasvattaa, riippuen siitä minka roolin itse ottaa. Kouluttajat huomasivat aika pian kenellä kannattaa teettää töitä ja kenellä ei. Roolin muutosta ei juuri odotettukaan. Jos tuli välttlemään vastuuta ja pääsemään helpolla, niin se oli usein mahdollista. Tavallaan ymmärrettävää, että ei käytetä aikaa tehottomasti koulutustilanteessa. Opettajalla on kiusaus ihan käytännön syistä joutua samaan tilanteeseen. Kun aika on kortilla, ei ole helppoa käyttää sitä siihen, että saisi jonkun aloittamaan töitä, kun on monia jotka tekevät ja tarvitsevat apua.

Lakalla ei ole yhtä ratkaisuehdotusta tähän dilemmaan (tai en ole sitä vielä lukenut). Hän kuvailee tilannetta tarkkanäköisesti ja kyllä myös sitä, miten rento kurinpitäjä saa luokassa aikaan positiivisen työtilan - ja sitten toiset eivät saa. Väitän että perusopetuksessa ei ole yleensä riittävän yhtenäistä opinpolkua oppilaan näkökulmasta. Koulutyöhön voisi sitouttaa paremmalla menestyksellä, jos jo ekalta luokalta lähtien opetetaan  omien tavoitteiden asettelua, yhteistyötaitoja ja vastuun ottoa, sekä itsearviointia. Minulla on myönteisiä kokemuksia tästä. On näyttänyt että monet ovat hyötyneet myöhemminkin opinnoissa ja elämässä siitä, että koulussa on saanut eväät oman toiminnan ohjaukseen. (esim. Yhteisöllinen pedagogia ja Rakenna oppiva ryhmä-kirjamme)

Taas on mainittava pitkäkestoiset pienryhmät (oppivat ryhmät) oppimisen ja kasvun tukirakenteena. Lakka ei ehdota luokkien sosiaaliseen rakenteeseen muutoksia ainakaan luetussa osiossa, vaikka hänellä monia hyviä korjausehdotuksia onkin. Oppiminen on sosiaalinen tilanne koulussa ja siksi sosiaaliseen rakenteeseen olisi voitava puuttua, niin että se ei erottele oppilaita menestyjiin ja häviäjiin. Kirja on tärkeä puheenvuoro todellisuudesta. Takariviä ei tarvitse olla olemassa, mutta sitä ei lopeta yksittäisten opettajien oivallukset. Tarvitaan yhteisöllistä pedagogiaa. Ja kyllähän siitäkin on onnistuneita toteutuksia.

Itsekkyys- aikamme suurin uhka

 Kyllä emeritaprofessori Liisa Keltikangas-Järvinen on oikeassa. Hän tuonut mediassa esiin ongelman joka on oikeastaan itse aiheutettua. Itsekkyydestä on tullut hyväksyttävää ja normi. "Nykyajan ihmiskuva on yksilöllinen. Itsekkyys nähdään vahvuutena." - "Uskallan väitää että kulttuurimme vahvistaa kaikella voimalla kehitysvaihetta, jota kutsutaan primaarin narsismin kehitysvaiheeksi." "Länsimäinen yhteiskunta on sairastunut liialliseen yksilökeskeisyyteen. Se ei ole enää itsenäisyyttä, vaan raja on ylitetty. Yksilöllisyys on mennyt niin pitkälle, että se on muuttunut yksinäisyydeksi" (YLE uutiset 5.4. ja HS 4.3.)

Keltikangas-Järvinen huomauttaa että henkilökohtaisen onnellisuuden jatkuva tavoittelu johtaa siihen, että lopulta ei ole lainkaan onnellinen, eikä jaksa toimia tavoitteidensa eteen, varsinkin jos se vaatii ponnistelua. Kulttuurin muutosta voi selittää katsomalla laajasti yhteiskunnan kehittymiseen. Kun teollistuminen alkoi, alkoi myös luonnollisten yhteisöjen muuttuminen. Luonnolliset yhteisöt perustuivat keskinäisriippuvuuteen eli kun autan sinua, niin sinä autat minua tarpeen tullen. Kaupungit muuttivat asioita siten, että varakkaammat eivät tarvitse apua, koska ostavat sitä, eivätkä ihmiset muutenkaan tunne tai ole sukulaisia asuinalueellaan sukupolvien päästä. Keltikangas-Järvinen muistuttaa että asiaa on kyllä tutkittu. 80-luvulla havaitaan länsimaissa suuri ja melko nopea muutos. Autoritaarisen yhteiskunnan murruttua saimme ensin yksilönvapauden, mutta 80-luvulla se alkoi kääntyä oman onnellisuuden korostamiseen eli narsismiin. Silloin on myös yhteisöllisyys viimeistään heikentynyt. Sitä onkin alettu kovasti etsimään. (Linkki Puheenaihe videoon)

Miten tämä vakuttaa koulun tavoitteisiin ja toimintaan? Yhteiskunta rakentuu luottamukselle ja yhteistyölle. Jokaisella tulisi olla käsitys ja tavoite siitä, että voi tehdä jotain yhteiseksi hyväksi - ja samalla kokea mielekkyyttä ja onnea elämässään. Näemme jo että itsekkyyden aika on nakertamassa hyvinvointiyhteiskunnan toimintaa, koska hyvinvointia rakennetaan yhdessä, ei yksin.

Koulussa on yhä enemmän lapsia, joilla ei ole riittävää kokemusta yhteisöllisyydestä saati siitä, miten sitä tuetaan. Ei ole kokemusta keskinäisestä riippuvuudesta tai keskinäisestä luottamuksesta. Ei ole sosiaalisia valmiuksia,  yhdessä toimimisen taitoja. Ne kokemukset on koulun annettava, kun ei sitä muualla voi taata. Voisi sanoa että koulun on yhä tärkeämpää keskittyä ydintehtäväänsä eli kasvattamiseen. Muuten opetus on hukkaan heitetty ja mikä vielä pahempaa, kulttuurimme jatkuvuus on uhattuna.

Yhä selvemmin ymmärrän, että tästähän olemme aina kirjoittaneet ja tätä olen yrittänyt osaltani oppilailleni opettaa; Yhdessä toimimisen taitoa ja iloa. Yksilöllisyys ja yhteisöllisyys ovat janan eri päissä. Kun yksilöllisyys saa liikaa tilaa, yhteisöllisyys heikkenee. Koulussa toimivien aikuistenkin on tarpeen muistaa, että koulu on aina sosiaalinen ympäristö. Monet oppilaiden ongelmat yksilöllistetään nykyisin ,vaikka usein ongelma olisikin sosiaalinen. Hyvä yhteisö tukee ja kannustaa jäseniään ja on siten osaltaan terapeuttinen.

Jospa oppilaat tulisivat yhä useammin kouluun ajatellen: Miten voin auttaa kavereitani tänään? Mitä voin tehdä ryhmäni hyvinvoinnin eteen tänään? Onko minulla vielä opittavaa yhdessä toimimisen suhteen?
Useampi kirja on tästä kirjoitettu, niin mekin. Kertaan kumminkin, että pitkäkestoinen pienryhmä toimii koulussa ja muutenkin hyvänä harjoittelualustana matkalla rakentavaan yhteisöllisyyteen. Siinä voi kokea keskinäisriippuvuutta myönteisesti ja oppia miten ryhmä yhdessä toimien on enemmän kuin yksilöidensä summa. Tähän kannattaa paneutua juuri nyt.

Paljon ei aina ole hyvä

 Olen seuraillut paikallislehtemme vaalikeskusteluja. Sipoossa on aina ollut kiihkeä puheenaihe kyläkoulujen säilyttäminen. Nehän ovat lähes yksinomaan vanhoja ruotsinkielisiä kouluja. Suomenkielisiä kouluja on vähemmän ja todella suuria, lähes tuhannen oppilaan yksiköitä parikin. Tähän on historialliset (ja taloudelliset) syyt, mutta ei juurikaan kehityspsykologisia tai pedagogisia perusteita.

Suomeen on tällä vuosituhannella rakennettu kiihtyvästi yhä suurempia kouluja, myös silloin kun se ei ole ollut tarpeen. (linkki aiempaan kirjoitukseen) Hyvin toimivia ja oppilasmäärältään vakaitakin kouluja on suljettu ja oppilaita kuljetetaan yhä enemmän suuriin kouluihin. Tämä voi johtua suuruuden väärästä ihannoinnista. Suuri on joskus hyväkin asia, mutta peruskoulu tarjoaa lähipalveluja. Koulu on parhaimmillaan luonteva osa ympäristönsä yhteisöllisyyttä, ihmisten kohtaamipaikka ja kulttuurilaitos. Luonnollinen yhteisö ei jättikouluihin tule oppilaiden tai heidän vanhempiensa mukana, vaan se on rakennettava koulun aikuisten johdolla pitkäjänteisen prosessin avulla. Minusta on toisinaan näyttänyt, että suurissa kouluissa kasvatus väistyy opettamisen tieltä. Silloin järjestys on väärä.

Mutta aihetta kirjoitukseen löytyi siis paikallislehdessä. Kovin erilaisia vastauksia tuli lähikoulujen ja suurten koulujen paremmuudesta. Aika moni osasi sanoittaa yhteisöllisyyden ja pienen koulun tutun ilmapiirin. Jäin kaipaamaan sanaa kasvuympäristö, sillä lapsen kannalta koulu on ennen kaikkea kasvuympäristö, vaikka se onkin aikuisille työpaikka. 

Suuruutta pidettiin hyvänä siksi, että suuressa koulussa voidaan tarjota tasavertaisempaa ja monimuotoisempaa koulutusta kustannustehokkaammin. No, näin ei välttämättä ole. Suurissa kouluissa on nähtävissä, että oppilaskohtainen hinta alkaa hitaasti kohota noin  500-600:n oppilaan jälkeen. Suuressa yksikössä eriarvoisuus voi päinvastoin lisääntyä, koska siellä ei aina heti saada kiinni koulupudokkaista.

Ihan vastoin kehityspsykologian perusteita yksi ehdokas väitti, että suurissa kouluissa lapsi oppii sosiaalisuutta ja vuorovaikutustaitoja monenlaisten kohtaamisten avulla. Noh...Keksin tähän vertauksen että samalla logiikalla uimataidoton oppii paremmin uimaan kun hänet heitetään isoon ja syvään järveen. Veden paljous voi kuitenkin silloin hukuttaa...Samoin on kohtaamisten laita. 

Kun lapsi vasta opettelee vuorovaikutusta ja mentalisaatiota tärkeänä osana, niin jatkuvat, vaihtuvat vuorovaikutustilanteet ovat monille iso kuorma. Ihminen ei pysty ylläpitämään kovin montaa ihmissuhdetta, kuten vaikka mainiot Dunbarin luvut kertovat. On pikemmin niin, että jatkuva kontaktikuorma hidastaa lapsen sosiaalisen pääoman kehitystä ja voi johtaa joko eristäytymiseen tai konflikteihin, kun jaksamisen raja ylittyy.

Maineikas lapsen kehityksen tutkijamme Liisa Keltikangas-Järvinen sanoi kerran haastattalussa hyvin: "Vuorovaikutuksen idea on pysyvyys, pysyvyys ja pysyvyys." Kouluja tulisi ennen kaikkea arvioida tätä taustaa vasten; Kuinka niissä turvataan jatkuva, turvallinen ja jokaisen kehitystä tukeva vuorovaikutus.
Pienryhmät ja vertaistuki ovat tässä avainasemassa. Etenkin kun näyttää hiukan siltä, että luokanopettajien työ pirstoutuu usein suurissa kouluissa niin, että heidän mahdollisuutensa olla tuttu ja turvallinen aikuinen ja ryhmänsä ohjaaja ovat melko tiukassa.