lauantai 18. maaliskuuta 2017

Yksilöllisuus yhteisössä ja kännykät

Vaikka näiden kirjoitelmien aiheena on , ainakin löyhästi, kasvatuksen yhteisölliset ulottuvuudet, niin ei voi unohtaa yksilöllisyyttäkään.

Ihmisen elo kulkee monien ristikkäisten tarpeiden ja motiivien läpi. Melko merkillinen on yhteisöllisyys-yksilöllisyys akseli.  Useimmille meistä on kammottavaa jäädä yksin, ilman tukiverkkoja. Toisaalta liian tiivis yhteisö aiheuttaa monille ahtaan paikan kammoa. Varsinkin kulttuurimme nykytilassa yksilölliset tarpeet tunnistetaan ja "omaa tilaa" pidetään arvossa. Muistan tämän oman tilan ilmenneen itselleni esimerkiksi niin, että armeijassa halusin käyttää välttämättä omia sukkia ja alusvaatteita. Muutoin koin, että minuuteni pieneni liikaa. Miten tämä liittyy kouluun?

Keskustelin jokin aika sitten   Ismon kanssa koulujen tvt-kulttuurista. Jossain vaiheessa puhuimme penaaleista ja kännyköistä, että onko niissä emotionaalisesti jotain samaa? Kännykästä on varmaan tullut lähes kaikille osa persoonaa, siihen liittyvine  lukuisine valintoineen. Se ei ole vain tekniikkaa, vaan siihen on varmaankin luotu emotionaalinen side. Etenkin lapsille se on esimerkiksi esine, jonka avulla saa yhteyden isään ja äitiin. Nuoret arvostavat jo sitäkin että kännykkä luoyhteyden parhaisiin kavereihin: Kännykkä antaa turvaa. Hiukan samanlaista muistelimme penaalien edustaneen kouluaikoinamme. Penaalia oli kiva näpelöidä, vaikka ei sieltä mitään olis tarvinnutkaan. Sen sisällä oli usein itselle tärkeä kumi tai joku muu pikku esine, siis aarre.

Kun kouluissa kipuillaan sen kanssa, että miten kännykkä pitäisi olla esillä ja mihin sitä käytetään, voisi ottaa tämänkin näkökulman esille. Opettaja on koulussa yleensä asemassa, jonka voi kokea turvalliseksi. Lapset ja nuoret tulevat isoon ryhmään, jossa heitä arvioidaan monin tavoin ja jossa tapahtuu aina arvaamattomia asioita. Jotkut haluavat olla näkymättömia ja toiset haluavat herättää huomiota. Kaikki haluvat varmasti kuitenkin olla turvassa, onhan turvallisuuden tunne erittäin korkealla ihmisen tarvehierarkiassa. Jospa voidaan ajatella sitäkin, että kännykän näpelöinti ja sen esillä olo tuo myös turvallisuutta? Sen avulla voi tuoda kouluun jotain itselle tärkeää, esimerkiksi ainakin ajatuksellisesti kodin ja kavereiden tuomaa turvaa, itselle tärkeitä kuvia yms.

Koulu on paikka, jossa kohdataan erityisesti yhteisön ja yksilön jännite, parhaimmillaan rakentavasti.
Olen aina kannustanut omia oppilaitani tuomaan kouluun jotain itselle tärkeää helposti kuljetettavaa, vaikka itse tehdyn istuintyynyn, pienen pehmolelun yms.
Kun opettajia usein kovasti ärsyttää oppilaiden kännykän näpelöinti, voisikohan ajatus turvallisuuden tunteesta helpottaa? Jospa koukutus-termi on turhan yksipuolinen ja negatiivisesti latautunut kasvattajien mielessä?  Mietitään nyt, että mitä on koukuttumisen taustalla? Aito tarve vai onko kyseessä jokin uhka? Usein varmaan vain harmittaa, että on vaikea kilpailla kännykän ottaman huomion kanssa.

Kännykka ilmentää hyvin yksilöllisyyden ja yhteisöllisyyden ristivetoa. Se on yksilöllinen väline jolla pidetään yhteyttä yhteisöihin. On toki kohtuuullista odottaa, että koulussa keskitytään käsillä olevaan työhön jo senkin takia, että ryhmässä tietoisuus annetusta tehtävästä ei katoa. Opettaja tehtävä on ohjata opiskelua, ja selvät pelisäännöt ovat tarpeen. Työtä voi kuitenkin tauottaa ilman että tuottavuus kärsii, usein päinvastoin. Ehkäpä tietoa etsiessä on helposti vilkaistavissa omiakin viestejä.  Aina voi myös tarkkailla itseään. Kuinka kauan haluan itse olla ilman rakasta viestivälinettäni?




torstai 9. maaliskuuta 2017

Yhteisöllinen pedagogia, näin sen teimme

Löysin vanhoja videoita. Oman työssäoppimisen korkeakouluni osui vuosille 1998-2004, kun meillä oli kollegani Tiina Suojanen-Saaren kanssa mahdollisuus ottaa kaksi isoa luokkaa kuudeksi vuodeksi hoitoomme. Projektista kertyi ainesta kahteen kirjaan. Karttakepin kuolema-kokoelmakirjaan (2003) kirjoitimme osamme prosessin sujumisesta ja myöhemmin ilmestyi Yhteisöllinen pedagogia (2008), jossa arvioitiin jo tuloksia.

Projektia rahoitti Kriittisen Korkeakoulun Kasvatuskulttuuriprojekti. Saimme työnohjausta, pääsimme koulutuksiin ja luokkien työskentelyä videoitiin vuosittain. Nyt laitoin videot jee-,  eikun juutuubiin.

Käyttämäämme pedagogista lähestymistapaa nimitämme yhteisölliseksi pedagogiaksi. Siinä kulmakivenä oli käsityksemme eri-ikäisten oppijoiden vahvuuksista ja usko yhdessä tekemisen hyötyihin viihtymisen, motivoinnin ja oppimisen tukena.

Onneksi  saimme kaksi lähes 30:n oppilaan luokkaa. Tajusimme, että emme millään pysty huolehtiman jokaisen ekaluokkalaisen turvallisuuden tunteesta erikseen, saati että voisimme opettaa jokaista yksilöllisesti. Siispä oli pakko ajatella, että oppilaat auttavat myös toisiaan. Isot ryhmät pakottivat pois perinteisestä suunnittelusta. Ehkä olisimme muutenkin lähteneet etsimään raikkaita tuulia...

Oppilaslähtöisyys, itseohjautuvuus, korkea motivaatio, yhteistoiminnalliset työtavat, hyvä yhteisöllisyys. Siinä oli tärkeimpiä käsitteitä ja tavoitteita, joita lähdettiin hakemaan. Ja kyllähän niitä tuloksia kuudessa vuodessa tulikin, väitän. Videot ovat edelleen varsin ajankohtaisen tuntuista, mikäli takatukka ja hassut vaatteet unohdetaan :) Videot on koostettu samanmittaisiin pätkiin, joten ne saattavat päättyä vähän miten sattuu. Jos kuva on huono, johtuu se vain tekniikan kehittymisestä :)
Viimeisestä yhteisestä illasta eli ryhmien päättöjuhlista on myös video, siitä ehkä myöhemmin.

Mikäli ei jaksa kaikkia osia katsoa niin ensimmäisen osan ja viimeisen välillä on tapahtunut paljon, Niistä näkyy lähtötilanne ja se mihin on menty.

Yhteisöllinen pedagogia,  osa 1  (linkki)




Videoista välittyy ainakin se, että yhdessä tekeminen on hauskaa. Kun Tiina kanssa aloitimme kuuden vuoden projektin, niin ehkäpä tärkein tavoitteemme oli, että kuudennen luokan keväällä pitää olla paljon jäljellä sitä ekaluokkalaisen mukanaan tuomaa intoa oppia uutta. 
Aika oraakkeleja oltiin (valitettavasti). Koululaistemme koko 2000-luvun jatkunut motivaation putoaminen ja koulun merkityksen väheneminen lienee koulutuksen suurin haaste juuri nyt. Uusi ops haluaa aktiivisia oppilaita. 
Väitän, että opettaja voi vaikuttaa ryhmässään pitkäkestoisesti motivaatioon, pedagogiseen viihtymiseen ja oppimaan oppimiseen valitsemillaan menetelmillä.  Ihan hetkessä tuloksia ei kuitenkaan saada. 


sunnuntai 26. helmikuuta 2017

Pitää oppia oppimaan uudella tavalla

Tämä on jo vähän kulunut sanonta. Pysähdynpä kumminkin asian ääreen,  kun sen sanoo Bengt Holmström, talouden Nobel-palkittumme.

"Meidän pitää oppia oppimaan uudella tavalla, tuore Nobel-voittaja sanoi.
Uusilla oppimistavoilla Holmström viittasi vaikeuksiin, joita automaatiotekniikan hyödyntämisessä on.
Taloustieteilijöiden keskuudessa uuden tekniikan on uskottu olevan resepti tuottavuuden vauhdittumiseen, mutta todellisuudessa vauhti on hidastunut.

Holmströmin mukaan suurin ongelma voi olla se, että uutta tekniikkaa opitaan hyödyntämään hitaasti."
(Lähde MTV-uutiset 10.10.2016) linkki uutiseen

On ollut hyvinkin hauskaa ja kiinnostavaa yrittää paneutua omantyöuran loppusuoralla koulumaailmassa juuri tähän samaan asiaan. Toisaalta on hyvin ymmärrettävää, että perinteeseen ylpeästi nojaava koulutusinsituutiomme ei ota uusia oppimisen välineitä innoissaan vastaan. Kun vielä muutokset ovat nopeita, ja ulkoapäin tulevia, ei koulutusjärjestelmä oikein millään ehdi reagoida. Uusia ammatteja syntyy ja vanhoja häviää, työmarkkinoiden rakenne muuttuu ja uusia viestinnän välineitä tulee markkinoille kuin sieniä sateella. Mutta yritettävä on. Opettajan selviää parhaiten jos voi ajatella uusien vaatimusten olevan ammatillisesti haastavaa mutta kiinnostavaa. Eipä tule opetus- ja kasvatustöissä nykyään aika pitkäksi.

Vähän samasta asiasta, vaikka eri näkökulmasta kirjoittivat Helsingin seudun erilaiset oppijat ry.n edustajat Hesarissa 21.2. : Koulussa tulisi opettaa oppimistaitoja

Pidin erityisesti tästä kohdasta:
"Ratkaisuksi ehdotamme pakollista oppimistaitojen opetusta kouluihin. Opetusta pitää antaa säännöllisesti jokaisella luokka-asteella.
Opetus sisältäisi muun muassa opiskelutekniikoiden ja lukustrategioiden harjoittelua sekä oppimisen apuvälineiden käytön ohjausta. Tästä ei olisi hyötyä pelkästään oppimisvaikeuksisille oppilaille vaan jokaiselle."

Opettajat sanovat varmaan, että kyllähän oppimistaitoja opetetaan. Luulen, että kuitenkin vaihtelevasti, opettajien kiinnostuksesta ja osaamisesta riippuen. Se ei ole oppilaan kannalta hyvä juttu. Sillä tosiaan, kyllä varsinkin ajassamme on tärkeintä osata oppia. Se on taito, jota voi harjoitella, sopivan valmennuksen avulla. Jokaisen pitäisi löytää innostava ja tehokas tapa oppia, ja käyttää siihen uusimpia oppimisen välineitä.

Opettajien kannattaa minusta keskustella yhä enemmän siitä, mitä on tärkeää opettaa? Sisällöt ja oppimisen oppiminen ovat osittain yhtaikaa opetettavia, mutta painospiste on opettajilla hyvä olla tiedossa.


Usein kyllä ihmettelen sitä, että koulu voi toisille oppilaille olla kuin uimakoulu, jossa heitetään veteen ja käsketään uida, vähän kärjistäen. Koulun alku ei yleensä tarjoa oppimaan oppimisen opetusta. Jos sitä tuleekin, niin sitten myöhemmin, jolloin jotkut ovat voineet olla upoksissa liian kauan. Tämäkin asia tehdään jo monin paikoin uudella tavalla.