tiistai 27. helmikuuta 2024

Koulutuksen tehtävä (osa 2)

 Kyllähän koulutuksen tahtävästä pitää käydä jatkuvasti julkista keskustelua. Varmaankin aina ovat nämä kaksi eli talous ja toisaalta hyvän elämän perusteet olleet koulutuskentällä puntarissa. Kumman ehdoilla koulutusta järjestetään? Meillä, demokraattisessa maassa, on onneksi perusopetuslaki ja opetussuunnitelma pohjana koulutuksen järjestämiselle. Tavoitteena on aina ollut ollut ensisijassa kansalaisten oikeus kasvaa täyteen mittaansa ja elää mahdollisimman hyvää elämää. Samalla tietenkin on tärkeää, että koulutus tuottaa kansalaisia, jotka osalistuvat hyvinvointimme ylläpitoon ja edelleen kehittämiseen.

Viimeksi (kts. edellinen kirjoitus) kommentoin Martti Hetemäen ja Vesa Vihriälän kirjoitusta Hesarissa joka edusti pitkälti koulutuksen ja talouden kasvun yhteyden korostamista. Kirjoitusta kommentoivat minua viisaammatkin. Koulutuksen tutkimuslaitoksen professori Hannu L. Heikkinen Jyväskylän yliopistosta sai Hesariin kokonaisen sivun kirjoitukselleen "Koulutuksessa pitää kysyä, mitä on hyvä elämä" (linkki)


Olin hyvin iloinen tästä kirjoituksesta. On ensiarvoisen tärkeää, että tutkijat osallistuvat arvokeskusteluun, etenkin kun arvoista on kysymys. Heikkinen kirjoittaa: "Suomessa julkinen keskustelu näyttää kuitenkin edelleen kiertyvän kilpailukyvyn ja talouskasvun ympärille. Ja metsästävän syyllisiä Pisa-romahdukseen.
Kotimaiseen keskusteluun tarvittaisiin vähemmän talouselämän edustajia ja enemmän niitä, jotka osaavat esittää kysymyksiä koulutuksen perimmäisistä tarkoituksista. .... On kysyttävä edelleen tuota yksinkertaiselta näyttävää kysymystä. Mitä varten koulua käydään?"

On todella ihanaa lukea tämmöistä! Opettajien pitäisi joka lukuvuoden alussa voida käydä pohdiskelevaa keskustelua työstään ja sen tavoitteista. Kun itse ottaa haltuun opettajan työn ylevän tehtävän, antaa se varmasti motivaatiota ja iloa työhön.

Jos oli Heikkisen kirjoitus tiedemaailmassa rohkea, niin kyllä parin päivän päästä Hesarin mielipidesivulla Laura Ketonen, Jukka Rantala ja Juhani Rautapuro antoivat Hetemäen ja Viheriälän lähes kuulla kunniansa kirjoituksessaan Koulutuksen tehtävä ei ole tuottaa vain työvoimaa(linkki) Harvinaista tutkijamaailmassa, että kollegat syyttävät avoimesti toisia tutkijoita epätieteellisyydestä. Kirjoittajat olivat sitä mieltä, että Hetemäen ja Viheriälän kirjoitus oli mielipide, jossa uudistusehdotukset eivät perustuneet tutkimuksiin: Koulutuksen tutkijoina pidämme kuitenkin ongelmallisena sitä, että talouden asiantuntijat esittävät kevyin perustein toimenpiteitä, jotka ovat tutkimustiedon valossa kyseenlaisia (Viitattiin mm. ehdotukseen peruskouluvaiheen päättökokeesta). Melkoisen kylmää kyytiä, mutta hyvä, että asia tuli selväksi. Ja olen ihan samaa mieltä. Koulutus luo sivistystä ja sen mukana sitten syntyy myös taloudellista hyvinvointia. Järjestyksen pitää olla tämä, muuten ollaan huonoilla teillä.

Opettajan työ on tärkeää juuri sen laajan vaikutuksen takia. Uskon, että tieto oman työn merkityksellisyydestä voi lisätä työssä viihtymistä paljonkin. Opettaja kasvattaa, sivistää ja opettaa, onhan se mielettömän arvokas tehtävä.




perjantai 16. helmikuuta 2024

Koulutus ei tuota vain työntekijöitä

 Pari päivää sitten työelämäprofessori Martti Hetemäki ja tutkija Vesa Vihriälä (molemmat Helsingin yliopistosta) kirjoittivat Hesarin Vieraskynäpalstalla: Suomalaista koulutusta on uudistettava perusteellisesti. (linkki) Otsikosta eniten samaa mieltä, tavoitteista ja keinoista en ihan niinkään....Sillä asia on monitasoinen.


Kirjoituksessa vaadittiin korkeakoulutuksen lisäämistä ja ammatillisen koulutuksen vähentämistä. Toisaalta todettiin, että massiivinen maahanmuutto ei ole ratkaisu koulutusongelmiin. Käsittääkseni suurin osaajapula meillä on toisen asteen koulutuksesta tulevista rakennus- , kuljetus-, ja hoitoalat vaikka mainitakseni. Kyllähän osaajia tarvitaan joka paikassa. Kirjoituksessa on ilmeisesti oletuksena että korkeakoulutuksen lisääminen tuottaa paremman elintason ja kansantuotteen. Voi olla, mutta ei kai se ihan noin suoraviivaista ole?

No, enpä ole kansantalouden asiantuntija, joten siirryn kirjoituksen siihen osaan jossa puhutaan PISA-tuloksista ja peruskoulutuksen oppimistulosten parantamisesta. Kirjoittajat peräävät parempia kognitiivisia taitoja. Sosiaalinen pääoma eli koulun kasvatustehtävä loistaa poissaolollaan, harmillisesti. Näin käy yleensä, kun koulutus nähdään panostuksena työelämän tuottavuuteen ja oppilaat lähinnä työelämää palvelevina tuottavina työntekijöinä. Mutta kun meillä kaikilla on muutakin elämää ja kansalaisuuteen kasvu on ehkä tärkein rasti, joka pitää hoitaa koulussa ensin.

Keinot. Kirjoittajat ehdottavat perusopetuksen tulosten parantamiseksi seuraavaa: "Ilmeisiä halpoja keinoja ovat erilaisen opettajia rasittavan raportoinnin vähentäminen ja oppimisrauhan lisääntyminen esimerkiksi rajoittamalla kännyköiden käyttöä ja selkeyttämällä opettajien kurinpitovaltaa." Lisäksi kirjoitajat ehdottavat päättökokeita yhdeksäsluokkalaisille.- Korkeasti koulutetut kirjoittajat uskovat ilmeisesti, että ulkoista kontrollia lisäämällä oppimistulokset parantuvat... Toki sitäkin tarvitaan, jotta päästään alkuun, mutta korkeampaa oppimista ei tapahdu ilman sisäistä motivaatiota ja oman toiminnan ohjausta. Lisäksi kouluun kiinnittyminen on laskenut ja olemme rakentaneet yhä suurempia kouluja tehdäksemme kiinnittymisen vaikeaksi. Kallisarvoinen luottamus kouluyhteisöissä on heikentynyt, monesta syystä, esimerkiksi pysyvyyttä ei ole tarpeeksi. Meillä on muitakin rakenteellisia ongelmia perusopetuksessa, joihin tulisi voida puuttua. Jos niitä ongelmia ei ratkota, ei pelkkä kurin lisääminen auta. Enkä ole todellakaan järjestyksen vihollinen, sillä järjestys on kasvattajan alkupolku.

Perusopetuksen tehtävä on valmistaa tulevaan. Silloin pitäisi huolehtia että kasvatus onnistuu: Omien kykyjen tunteminen, oman toiminnan ohjaaminen, reflektointikyky itsen ja ympäristön suhteen, yhteistoimintataidot ja hyvä sosiaalinen pääoma. Sisäisen motivaation ylläpito. Nämähän ratkaisevat kumminkin miten sijoittuu jatko-opiskelussa ja elämässä yleensä. Perusopetus voi tasoittaa tietä.

Pisa -tulosten heikkeneminen johtuu ymmärtäkseni laajasti poikien keskiarvon putoamisesta, meillä on myös heikot tulokset maahanmuuttajien ja heidän lastensakin keskuudessa, lisäksi alueellinen eriarvoisuus on lisääntynyt. Näitä ei kännykkäkielloilla tasoiteta. 

Jos vain haetaan oppimistuloksia, niin päädymme siihen, että oppilaat ovat vääränlaisia ja kännyköistä johtuu loput. Kuitenkin haastavassa kasvuympäristössä kasvattaminen on yhä vaikeampaa ja opettajien pitäisi saada siihen aikaa ja ohjausta. Kasvatus pitää tuoda kouluun takaisin keskiöön.




perjantai 9. helmikuuta 2024

Vapaus ja rajat

 Olin tiistaina Kallion kirjastossa kiintoisan kirjan julkkareissa. Paikka on minulle aina matka nuoruuteeni, koska tuossa kirjastossa vietin paljon aikaa ja luin kirjoja jatkuvasti, koulukirjoja en juurikaan. No, niinkin voi oppia.

Mutta asiaan; Jarno Paalasmaa on tutkiva rehtori joka kirjoittaa kasvatusaiheista. Hänen uusin kirjansa Vapaus ja rajat, kaverivanhemmuudesta kasvattajaksi (2024) liikkuu kasvattajalle keskeisellä alueella.

Kirjassa on kolme osaa: ensimmäinen osa käsittelee kaverivanhemmuutta ja sen ilmenemistä, toinen osa kaverivanhemmuuden näkymistä kouluissa ja viimeinen osa tarjoaa tiivistettynä vapauden filosofian perusteita kasvattajan näkökulmasta. Rakenne on tiivis ja kirja on lukijalle ystävällinen. On varmaan hyvä ratkaisu kertoa ensin käytännön ilmiö ja lopuksi taustoittaa teoriaa sen takana. 

Kyllähän ilmiö on kaikille vanhemmille (ja usein opettajille myös) tuttu. On niin helppo antaa periksi jos on kiire tai ei jaksa kieltää, perustella, ohjata tavoitteellisesti.  Paalasmaa luettelee kaverivanhemmuuden merkkejä: luovutetaan päätöksenteko lapselle, kysellään mielipidettä kaikesta, ollaan mieliksi lapselle, kierretään epämukavat tilanteet, annetaan aina periksi. Isänä olen varmasti syyllistynyt joskus kaikkeen tähän, kyse on siitä ovatko nämä vallitsevia tapoja kohdata lapsi.

On olemassa myös kaveriopettajia. Muistan kun opetusharjoittelussa ohjaava opettajani sanoi: "Ei sun tarvitse olla oppilaiden kaveri". Vähän loukkaannuin, koska en ymmärtänyt mitä tarkoitettiin.  Kun en halunut olla diktaattoriope, joita olin toki kouluaikanani nähnyt, en ymmärtänyt vielä kasvattajan vastuuta tunnistaa vapaus ja rajat eri tilanteissa.

Paalasmaa muistuttaa, että kasvattajan tulee tunnistaa ikäkausien sisältämät reunaehdot. Lasta ei pidä asettaa tilanteeseen, jossa hän päättää jostain, mistä hän ei osaa vielä päättää. Silloin voidaan puhua jo heitteillejätöstä ja seurauksena voi olla pahojakin ongelmia ihmisyyteen ja kansalaisuuteen kasvamisessa. ( Ikäkausien tunnistamiseen liittyy muuten poikien heikomman koulumenestyksen ongelma. Syntymävuoden mukaan kootuissa ryhmissä pojat ovat usein kehitysiässään tyttöjä jäljessä, ja ovat siksi huonommassa asemassa.)

Olemme niin yksilökeskeisen kulttuurin keskellä, että kasvatus ja rajojen asettaminen ymmärretään helposti yksilön vapauden rajoittamiseksi. Siitä ei voi olla kyse. Oikeastaan asia on joskus ihan päinvastoin. Viime päivinä on uutisissa ollut puhetta siitä, että poliisi toivoo alle 15-vuotiaiden vangitsemisoikeutta. Tämä siksi, että heitä voidaan paremmin suojella omilta huonoilta valinnoiltaan ja rikosten jatkumiselta. 

On selvää, että kun autoritäärinen kasvatusote on pitkälti kadonnut, saavat opettajat kouluunsa yhä useammanlaisen kasvatuksen saaneita lapsia, ja onhan se rikkauttakin. Yhdessä ääripäässä ovat lapset, joita ei ole lainkaan rajoitettu ja joiden mielihaluja on jatkuvasti toteutettu. Joka tapauksessa yhä useampi lapsi elää pienperheessä, jossa omasta mukavuudesta ei useinkaan tarvitse tinkiä. Yleisen hyvän käsitys ja oma osuus sen saavuttamisessa on usein hämärä. Sosiaalinen pääoma ei ole kertynyt sosiaalisten taitojen osalta.

Opettajalle tämä tarkoittaa, että yhtenäinen kohtelu ei ole yleensä mahdollista oppilaiden yksilöllisessä kohtaamisessa. Ryhmän dynamiikka tuottaa usein yhtenäisempiä ilmiöitä, joiden ohjaamisessa voi noudattaa pitkälti samoja tai samansuuntaisia ratkaisuja. Siksi pitkäkestoinen pienryhmärakenne luokissa mahdollistaa helpommin ohjattavan ja ohjautuvan rakenteen opetusryhmiin. Jos luokka on jäsentymätön suurryhmä, on se luonteeltaan arvaamaton ja käytännössä ohjattavissa lähinnä kontrollin (opettajan ulkoisen hallinnan avulla). Silloin kasvatustehtävä ei etene.

Koulussa kasvatus etenee ihannetapauksessa rajoista kohti vapautta. Tavoitteena on oman toimintansa ohjaaja, itseohjautuva ihminen. Väistämättä mieleen nousee taas Auli Toomin opettajien opetusotteen jako kolmeen: kontrolli-suostuttelu-luottamus. Olisi hyvä, jos opettaja tunnistaa ja hallitsee joustavasti nämä kolme erilaista oman toiminnan perustetta. Tavoitteena kasvattajalla on varmaankin koko ajan siirtyä kohti luottamukseen rakentuvaa ohjausta. Silloin vapautuu myös aikaa ja intoa oppimiseen ja opettamiseen.


 Kiitos Jarnolle tärkeästä kirjasta, joka on myös kodin ja koulun yhteistyön kannalta tarpeellinen!