perjantai 18. toukokuuta 2018

Suutari ei pysynyt lestissä

Mielipide ei ole läheskään sama kuin mahdollinen totuus. Jos on jonkin alan asiantuntija, ei siitä seuraa että on kaikkien alojen asiantuntija. Opettajana tunnistan kyllä vaivan...

Keskuskauppakamarin toimitusjohtaja Juha Romakkaniemi taisi pudota tähän sudenkuoppaan, kun hän tänään kirjoitti Hesarin Vieraskynässä otsikolla: "Peruskoulun suuntaa on muutettava- keskeisissä aineissa on palattava johdonmukaiseen opiskeluun ja selkeään numeroarvosteluun "(linkki)

Kaikki ovat käyneet koulua, joten jokainen tietää miten koulussa pitää oppia ja kasvaa? No ei todellakaan. Kirjoituksen otsikko paljastaa  perehtymättömyyden asiaan ja siinä unohdetaan myös tyystin koulutuksen, etenkin perusopetuksen tärkein tehtävä: Kasvattaa yhteiskunnan  jäsenyyteen.  Mitä ovat sitten nuo keskeiset aineet? Siitä ei todellakaan ole yksimielisyyttä. Ja milloin numeroarvostelusta tuli selkeä, saati objektiivinen? Jokainen arviointiin perehtynyt tietää miksi numeroarviointia pyritään vähentämään ja tilalle kehittämään jotain tarkempaa ja oppijaa oikeasti hyödyntävää.

Oppiaineiden rajoista halutaan ja pitää päästä enemmän eroon. Ei ole mielekästä keskustella siitä, mikä oppiaine on tärkeä tai keskeinen. Oppiminen ja osaaminen ovat aina kokonaisvaltaisia tapahtumia. Ne eivät rakennu "aineittain". Koulua ei ole vielä saatu järjestymään oppijoiden kannalta parhaaksi mahdolliseksi yhtenäisen opinpolun rakenteeksi. Kouluista on tullut enempi aikuisten työpaikan ehdoilla kehittyvä. Tämä kehitys yritetään nyt muuttaa. Sitä pitää tukea (eikä kampittaa). Silloin pitää ensin ymmärtää mitä täällä ollaan nyt tekemässä.

Ei se ihan noin helppoa ole kuin Romakkaniemi toivoo. Koulutusputkesta ei tule huippuosaajia ja kansantaloutta kiihdyttäviä tuottavia työtekijöitä eristämällä oppiaineita toisistaan, lisäämällä kouluvuosia, oppitunteja ja kokeita. Ei, vaikka monissa maissa uskotaan tähän vielä.

Suomi on ollut innovaatioden huippumaa, koska meillä saavat lapset leikkiä, heitä ei uuvuteta väärillä asioilla väärään aikaan, eikä meillä ole liian pitkiä koulupäiviä tai loputtomasti läksyjä. Kirjoittaja on oikeassa siinä, että peruskoulun suuntaa tulee muuttaa, mutta aivan väärässä muutoksen suunnasta. Uusinkin opetussuunnitelma perustuu lukuisten asiantuntijoiden vuosien työhön. Siinä pyritään muuttamaan 2000-luvulla käynnissä ollutta koululaistemme motivaation laskua, joka heikentää etenkin poikien tuloksia. Motivaatiota ei taatustu saada aikaan ulkoisilla vaatimuksilla, siihen ei ole paluuta, kun autoritäärisyys on purettu yhteiskunnassamme laajasti jo 60-luvulta lähtien.

Romakkaniemen kirjoitus on tyypillinen aikamme mediailmiö. Ilman yhtäkään viittausta tutkimuksiin, kirjoittaja (asemaansa nojaten) esiintyy asiantuntijana alalla, jossa hän ei ilmeisesti ole meritoitunut. Nyt voi jälleen käydä niin, että mielipide otetaan faktana, jos haluaa vastustaa koulujärjestelmämme kehittymistä moderniin aikaan.  Toivottavasti ei kuitenkaan.

Sitten on vielä tämä kirjoittajan mainitsema aasialaisten maiden pärjääminen Pisa-tuloksissa. Eurooppa ei ole Aasia, eikä Suomi Singapore. Jokainen kulttuuri tarvitsee oman sovelluksensa hyvästä kasvatuksesta ja koulutuksesta. On ihan selvää, että se mikä toimii Singaporessa ei toimi meillä. Kyse on myös tavoitteista. Me tavoittelemme yksilöiden hyvää elämää ja omien kykyjen löytämistä. Koulussa saa viihtyä, kuten töissäkin. Me arvostamme myös vapaa-aikaa. Pitäisikö näitä arvoja muuttaa?

maanantai 14. toukokuuta 2018

Pojat koulussa, yhä kummempi juttu


Torstaina Hesarin tiedetoimituksen esimies Jukka Ruukki kirjoittu erittäin hyvän kolumnin otsikolla: Koulun kummajaiset.  Kiitos siitä.

On sekin kummaa, että asiasta on jo paljon tietoa ja puheissa parannetaan poikien syrjäytymistä, joka usein alkaa kehnon koulumenestyksen takia, mutta tilanne taitaa vain pahentua?

Ruukki toteaa, että Pisa-tutkimuksessa erot sukupuolten välillä ovat Suomessa monissa aineissa
 suurimmat tutkittujen maiden välillä, siis tyttöjen eduksi. Mikä tärkeää, Ruukki nosta esiin tutkimuksen
muutaman vuoden takaa. Siinä Helsingin yliopiston tutkijat havaitsivat, että tytöt saavat poikia
parempia arvosanoja, samalla osaamisella. Näin tapahtuu etenkin naisopettajien toimesta, joita
kouluissa on yhä suurempi enemmistö. Kouluun on kehittynyt kulttuuri jossa odotukset suosivat 
tyttöjä, näin kirjoittaja päätteli. 
On pakko olla samaa mieltä.

Naiset hakeutuvat lukioon ja yliopistoihin, miehet kouluttautuvat heikommin ja osa ei ollenkaan. Näin
on tasattu sukupuolten perinteistä eriarvoisuutta perusteellisesti. Kehitys on ollut hyvää ja ripeää, 
mutta. Onko meillä  vaikeaa suhtautua siihen, että miehet ovatkin nyt koulutuksen suhteen 
heikommassa asemassa ja tarvitsevat tukitoimia? Onko sukupuolten tasa-arvoistamisen tarve vienyt
 koulumaailmassa vauhtiin, jossa uusia ongelmia ei tunnisteta? Eihän tasa-arvon toteutuminen 
entistä paremmin voi tarkoittaa sitä, että huono-osaisuus siirretään vuorostaan pojille? Olen kyllä
 havainnut että poikien lisääntyvästä syrjäytymisesta ja arvioinnin epätasa-arvoisesta toteutumasta
 ei ole ihan helppo opettajien kansssa puhua.

On ollut tuskastuttavaa seurata tätä uutta epätasa-arvoistumisen kehitystä jo pari-kolmekymmentä
vuotta. Ensin ongelmaa ei nähty ja nyt se vieläkin usein kielletään. Samalla suuri poikien joukko
ajautuu huono-osaisten joukkoon ja syrjäytymisuralle. Toivottavasti siihen ei totuta? Silloin aletaan
 pitää luonnollisena sitä, että poikien ja nuorten miesten joukosta kasvaa suuri syrjäytyvien joukko.

Ratkaisu löytyy pitkälti opettajien asenteista ja koulujen toimintakulttuurin arvioinnista. Se ei edes
maksa juuri mitään. Sen sijaan poikiin kohdistetaan nykyisin paljon tukitoimia, jotka eivät useinkaan
muuta poikien käsitystä itsestään oppijoina. Jospa pedagogiaa muutetaan uuden opetussuunnitelman
suuntaan oppilaiden aktiivisuutta suosivaksi? Opetetaan oppilaat yhteistyöhön ja annetaan
kiinnostavia laaja-alaista osaamista vaativia tehtäviä. Kun oppiminen on kiinnostavaa ja sosiaaliset
turvaverkot kunnossa, niin heikosti motivoituvatkin (usein siis poikia) pääsevät mukaan oppimisen 
imuun. Näin uskon ja se on ollut kokemusperäinen havaintonikin. Kouluissa kannattaa pohtia poikien
 ongelmaa yhdessä ja löytää yhteisöllisesti sopivia muutoksia toimintakulttuuriin. Voi olla vaikeaa,
 mutta varmasti palkitsevaa.

Kysytään pojilta millaista koulua he tarvitsevat. Se on varmaan osin erilainen kuin tämä nykyinen.

sunnuntai 22. huhtikuuta 2018

Hiidenkiven koulu tasoittaa eroja

Olipa mukavaa! Yhteisöllinen pedagogia etenee.

Viime tiistaina julkaistiin Valtioneuvoston tilaaman tutkimushankkeen raportti: Tytöt ja pojat koulussa Miten selättää poikien heikko suoriutuminen peruskoulussa?   Aihe on paitsi kiinnostava, niin todella tärkeä meillä Suomessa, koska sukupuolten erot koulunkäynnin menestyksessä ja jatko-opintoihin hakeutumisessa/pääsemisessä näyttävät vain kasvavan, poikien tappioksi. Poikien arvosanat ovat lähes kaikissa aineissa heikoimmat ja tyttöjen etu toisen asteen opintoihin haettaessa on tuntuva. Lisäksi poikien motivaatio opiskeluun heikkenee nopeammin kuin tytöillä koko peruskoulun ajan. Oikeastaan on kestänyt hämmästyttävän kauan, että valtio kiinnostuu asiasta. Ensin pitää tutkia, jotta voidaan korjata. Nykyinen kehitys ei saa jatkua.

Opetusministeri Sanni Grahn-Laaksonen nosti tutkimuksen julkaisutilaisuudessa esiin neljä teemaa, joiden avulla korjausliikkeitä voitaisiin tehdä

- Lukeminen
- Arviointi
- Yhteisöllinen kulttuuri
- Motivaatio ja koulutuksen merkityksellisyys
 Yle uutiset (linkki)

Näistä teemoista minulle on kiinnostavin tietenkin tuo yhteisöllinen kulttuuri, johon kaikki muut oikeastaan liittyvät.

Samaan aikaan kun uutinen julkaistiin sai Hiidenkiven koulu ansaittua huomiota. Se oli mukana tutkimuksessa kouluna, jossa tytöt ja pojat pärjäävät yhtä hyvin. Oli tosi hienoa havaita, että koulussa oli tultu samoihin johtopäätöksiin kaikkien oppilaiden hyvän motivaation ja pedagogisen viihtymisen edellytyksistä kuin mekin olemme kirjoissamme tehneet. Oma opettajakokemus on vahvistanut käsitystä, että pedagogisillä järjestelyillä voi vaikuttaa siihen, että pojat ja tytöt pärjäävät koulussa yhtä hyvin. Avaimena tuntuu olevan osallistuminen aktiivisesti, yhdessä toimiminen ja oppijuuden omistaminen tätä kautta. Hiidenkiven koulussa opiskellaan neljän hengen ryhmissä ensimmäiseltä luokalta lähtien. Ryhmien kokoonpanoa vaihdellaan neljästi vuodessa. Meidän mallissamme (oppivat ryhmät) vaihtelu on vähäisempää ja perustuu ryhmäkohtaisiin tarpeisiin. Hiidenkiven mallissa ryhmä ehtii kuitenkin käydä läpi kehitysvaiheitaan ja näin oppilaat saavat kokemusta ja oppia yhteisötaitojensa kehittämiseen. Parasta on, että koko koulu noudattaa samaa menetelmää. Voin kuvitella että muutaman vuoden harjoittelun jälkeen oppilaat ovat aika mestareita yhteisötaidoissaan. Oppilaiden energiaa ei myöskään kulu siihen, että heidän pitää sopeutua opettajien erilaisiin opetus-ja arviointityyleihin.

Miksi muuten kouluissa aika usein nähdään tärkeäksi koota aina erilaisia ryhmiä? Jotta kaikki tutustuvat, sanotaan. Mutta tutustuminen ei ole useinkaan ongelma, vaan turvattomuus uusissa tilanteissa. Jos ryhmän jäsenet eivät ole luottamusuhteissa toisiinsa, niin ryhmän toiminta on helposti epävarmaa tai jopa tuottamatonta.

Kiinteässä ryhmissä opiskelu muuttaa paljon. Opiskelu ei ole vain opettajakeskeistä, oppilailla on aina vertaistuki ja kiinteällä ryhmällä saadaan esiin ryhmän vahvuus. Yhdessä osataan enemmän kun tiedetään ryhmän jäsenten vahvuudet. Motivaatio ja kiinnostus säilyvät paremmin vertaistuen avulla.
On varmaan tärkeää sekin, että yhdessä työskentely tutussa ryhmässä tuo turvallisuutta, joka mahdollistaa luontaisen uteliaisuuden, oppimisen halun vapautumisen.

Mikäli tyttöjen ja poikien eroja voidaan tasata opetusjärjestelyillä, yhteisöllisellä pedagogialla tässä tapauksessa, niin miksei sitten näin tehdä koko Suomessa? Onko käynyt niin, että vallitsevat opetusjärjestelyt ja arviointimenetelmät suosivat tyttöjä? Jos niin on, voidaan korjausliikkeitä tehdä kumminkin suhteellisen helposti. Kun vain koulussa, vapaitten taiteilijoiden työyhteisössä, päästään yksimielisyyteen valitusta pedagogiasta. Se voi olla hankalaa, mutta varmasti palkitsee kaikkia.

Toivotan Hiidenkiven koulun pedagogiselle työlle menestystä edelleen.