tiistai 18. kesäkuuta 2019

Lätkäopit kouluun?

Kesän lämmössä on hauska palata lätkän kultatunnelmiin. Oli todella kiinnostavaa kuunnella selitysten tulvaa siitä, että miksi joukkue, jonka ei pitänyt pärjätä ollenkaan, olikin menestystarina?
Useimmat asiantuntijat joutuivat ymmärtämään asiat toisin. Joukkue ilman supertähtiä olikin oikea joukkue, jossa sitoutuminen ja roolitus toimivat. Yhteisö onnistui tavalla jossa suoritus oli parempi  kuin yksilöiden normisumma.

Kun luin artikkeleita, joissa analysoitiin joukkueen häkellyttävää menestystä, alkoi tuntua että ollaan kasvatuksen ytimessä. Ryhmän vaiheet ja dynamiikka, onnistunut roolitus, luottamussuhteet ja sitoutuminen tavoitteeseen, näitä termejä käytettiin toistuvasti. Alpo Suhonen kuvaili sattuvasti haastattelussa, että vanhan käskyttävän tyylin valmennus korvautui keskustelevalla valmennuksella. Joukkueen jäsenet kokivat että heistä välitetään ja heihin luotetaan. Siitä kokemuksesta nousi täysi sitoutuminen annettuun tehtävään. Kun vedän mutkia hiukan suoriksi, niin koulussa puhuisimme opettajajohtoisesta ja oppilaslähtösestä johtamisesta eli pedagogiasta.

Välillä vähän ärsyttää, kun koulun opetuskeskustelun keskiöön tuntuu nousseen yksilölliset opinpolut, yhteisöllisyys-termi ei ole enää niin muodikas kuin aiemmin. Ehkä se on kulunut. Jokaisella oppijalla on toki yksilöllinen opinpolkunsa, mutta koulu on yhteisen oppimisen paikka ja sosiaalinen näyttämö, jossa opitaan yhteisön jäsenyyttä, toivottavasti myönteisellä tuloksella. Opettaja ei voi olla jokaisen oppilaansa personal trainer, sen sijaan hän voi johdattaa opettamaansa ryhmää hyvään oppimisvireeseen.

Opettaja saattaa nähdä työnsä tuntien ja erilaisten jaksojen suorittamisena, mutta kokonaiskuvaa omasta työstä kannattaa kalibroida usein. Työ muodostuu mahdottoman raskaaksi, jos opettaja ajattelee olevansa koko ajan suhteessa luokan kaikkiin yksilöihin, Sehän on mission impossible. Tämä lähtökohta johtaa muutenkin yleensä opettajajohtoiseen toimintaan, jossa oppilaiden keskinäinen vuorovaikutus on hyvin rajoittunutta. Yksilöt eivät saa silloin harjoitusta ryhmän toiminnasta (eivät opit yhteistyötaitoja), eikä ryhmä kehity.

Palataan siis valmennukseen. Jos hyväksytään ajatus, että opettaja johtaa oppimista ryhmissä, niin silloin on johdateltava ryhmiä hyvään tulokseen. Oppiminen tehostuu vuorovaikutuksessa, mutta vuorovaikutusta pitää jalostaa opettajan toimin. Tässä roolissa opettaja on valmentajakin, opettaessaan miten yhdessä opitaan. Ainakin hän opettaa valmiuksia. Muuten yhteistoiminnallinen oppiminen on vain sekavaa touhua.

Kun oppilasryhmää ohjataan läpi ryhmän vaiheiden kohti hyvää lopputulosta, on Jalosen opeilla paljon käyttöä. Tarvittavan luontaisen auktoriteettiaseman saa vain ansaitusti, mutta ilman sitä ryhmä ei ole ohjattavissa. Lisäksi on tunnettava ja tunnistettava niitä lainalaisuuksia, jotka liittyvät ryhmän kehittymiseen. Yhdessä oppiminen on vaativampaa, kuin vanha opettaminen eli perinteinen käskyttäminen, mutta  palkitsevaa, luovaa työtä. Niin, ja Jalonenkin korostaa että ansio on koko valmennustiimillä, ei hän yksin olisi menestynyt. Ammatillinen yhteistyö antaa paitsi esimerkin yhteistyön muodoista ja tavoista, niin sen ansiosta jokaisen ei tarvitse keksiä hyviä käytänteitä yhä uudestaan itse.






tiistai 4. kesäkuuta 2019

Opettajan arvokas työ ja mielikuvat

Lukuvuosi on päätöksessään ja opettajat arvioivat menneen lukuvuoden tapahtumia eri tavoin. Koulua koskevia uutisia on aina paljon mediassa  lukuvuoden päättyessä ja alkaessa.

Muutama päivä sitten Helsingin Sanomat (30.5.) oli ottanut esiin tilaston, jonka mukaan luokaopettajiksi hakevien määrä on romahtanut eli puoliintunut kuudessa vuodessa. Suomessa on ollut erittäin vaikea päästä tähän koulutukseen, johon on aina ollut kova tunku. Vieläkin hakijoita on runsaasti ja vain noin joka viides hakija hyväksytään, Helsingissä vain joka kymmenes. Asiaa selvitti artikkelissa muun muassa OKM:n opetusneuvos Armi Mikkola. Yhtä erillistä syytä ilmiöön ei ole.

Armi Mikkola nosti esiin yhden tärkeä asian hakijamäärien putoamiseen: ”Koulumaailmaa käsittelevä uutinen on yleensä aina negatiivinen. Totta kai se vaikuttaa siihen, kuinka kiinnostavana ala nähdään”. 
Muutkin haastateltavat ottivat esiin mielikuvan muutoksen. Mielikuvat ohjaavat tosiaan meidän paljon valintojamme, kaiken informaatiotulvan keskelläkin. Syyllistän vähän median toimijoita. Kun negatiivinen uutinen leviää positiivista paremmin, on suuri kiusaus levittää uutisia, joilla on huomioarvoa kovassa kilpailutilanteessa.  Mikäli opettaminen negatiivisen uutisoinnin seurauksena alkaa näyttäytyä vähemmän houkuttelevana ja arvostettavana, on median vaikuttajien syytä arvioida toimintaansa kriittisesti. Koulutus (ja sen hyvinvointi) on nimittäin sivistyksemme perusta.

Harmillista kyllä myös monet opettajat ovat lähteneet mukaan  oman työnsä negatiiviseen kuvailuun. Oppilaat eivät enää keskity, työ on paljon raskaampaa kuin ennen, on liian paljon tehtäviä, opettajat eivät jaksa, tämä kaikki on tullut tutuksi sosiaalisessa mediassa ja usein opettajien haastatteluissa julkisessa mediassa. Välillä tuntuu, että myös opettajien ammattijärjestö OAJ perustelee opettajien palkkauksen nostamista opettamisen erityisellä raskaudella. Opettaminen on minusta kyllä vaativaa asiantuntijatyötä, mutta myös kiintoisaa, merkityksellistä ja parhaimmillaan mahtavaa työtä.

Olisiko opettajan työn mielikuvan hallinta yhteisöllinen asia? Minusta on. Ihan koulun tasolla voidaan jo sopia, että ei moitita oppilaita tai valiteta jaksamisesta ihan kaikille. Turhautuminen ja väsyminen ovat ihan luonnollisia tunteita kaikissa töissä. Niitä hoidetaan työnohjauksen ja työpaikan johtamisen kautta. Opettaja on väistämättä esimerkki oppilailleen ja edustaa kotien suuntaan koulua. Ammattimainen toiminta edellyttää, että ongelmia käsitellään oikeissa paikoissa oikeilla tavoilla. Esimerkiksi vanhemmille ei kannata moittia heidän lapsiaan tai kertoa vanhempienillassa, että työ on raskasta. Opettajanhuone ei myöskään sovi oman kuorman purkamispaikaksi. Samoin on sosiaalisen median laita. Turhan helposti opettajat jakavat someen mielikuvaa työnsä raskaudesta ja viimeisillä voimilla lomalle lähteävästä opettajaparasta.  Näillä kaikilla viesteillä on nimittäin yhteissummana seurauksensa, vaikka yksilötasolla huolien laaja jakaminen helpottaisikin.

Tähän kirjoitukseen sain aihetta jo 2000-luvun alussa. Huomasin uuden ilmiön. Jos kerroin uusille tuttavuuksille että olen opettaja, sain osakseni säälivän ilmeen: " Voi, eikö se ole nykyään kauhean raskasta?" Kun sanoin että minusta opettaminen on tosi kivaa työtä ja viihdyn siinä ammatissa, sain osakseni epäileviä katseita. Ihmettelin jo silloin, että mitä on tapahtunut? Tottakai yhteiskunnan isot muutokset ovat tuoneet opettajan työhön paljon haasteita, mutta se on edelleen innostavaa, melko vapaata, vuorovaikutukseen nojaavaa tärkeää tulevaisuustyötä. Luulenpa, että työssä viihtymiseen vaikuttaa myös mielikuva, jonka työstä itselleen rakentaa. Sitä voi olla rakentamassa koko kouluyhteisö positiivisen toimintakulttuurin kautta. 


Voisiko ajatella, että ongelmia hoidetaan siellä missä ne ovat syntyneet ja koulutyön arvoa ja opettamisen merkityksellisyyttä saa mainostaa hyvällä omatunnolla?


ps. Muun muassa Pisa-tutkimukset ovat osoittaneet että koulun merkityksellisyys koululaisille on vähentynyt koko 2000-luvun. Tämä kehitys koskettaa väistämättä opettajiksi pyrkijöitäkin. Toivottavasti ei työssä olevia opettajia henkilökohtaisella tasolla.

tiistai 28. toukokuuta 2019

Voisiko lomalle lähteä rennosti?

Oppilaitoksissa kesätauko lähenee. Usein myös väsymys lisääntyy ja hermot kiristyvät. Opettajan ammattikuvaan kuuluu toisinaan myös se, että lomalle lähdetään uupuneena eli ansaitustiko?

Opettajan työ rytmittyy vuodenaikojan ja keskeisten juhlapyhien ympärille melkoisen vahvasti. Olen usein miettinyt, että onko pakko lähteä lomalle uupuneena? Silloin nimittäin osa lomasta menee toipumiseen. Voi käydä niinkin että uupuminen uhkaa nopeasti töiden taas alkaessa. Käytän kokeneen opettajan oikeutta neuvoa.

Opettajallakin on töitä, joihin voi vaikuttaa ja sitten töitä joihin ei voi vaikuttaa. Kevätlukukauden lopulla on hyvä vähentää kaikkea sitä työtä mihin voi vaikuttaa. Lomalle lähtöön voi alkaa valmistautumaan hyvissä ajoin. Kokeet ajallaan, ei raskaita leirikouluja keväällä (eihän niistä ole pitkäkestoista hyötyäkään keväällä), ei liian isoja juhlaprojekteja, otetaan rennosti yhdessä oppilaiden kanssa. Oppilaatkaan eivät yleensä motivoidu viimeisten viikkojan puristamisesta. Helpompi sanoa kuin tehdä, tietenkin, mutta kannattaa tehdä se mitä voi.

Suomalainen opettaja on hyvin tunnollinen ja kunnianhimoinen, työhönsä sitoutunut. Näillä arvoilla olemme rakentaneet hyvinvointia. Työtä arvostava toimintakulttuuri on etupäässä hyvä asia, mutta siinä piilee myös sudenkuoppa. Opettajan työssä suurin haaste on ajanhallinta. Työpäivä pirstaloituu lukemattomiin kohtaamisiin ja odottamattomiin tapahtumiin. Hyväkään suunnittelu ei aina auta, joskus jopa päinvastoin, se lisää joustamattomuutta. Suunnitelmallisuuden avulla voi kuitenkin vähentää niitä töitä, joita ei tarvitse tehdä. Itse olen aina jakanut koulutyöt kolmeen luokkaan: Niihin, jotka pitää tehdä tänään, niihin jotka pitää tehdä muutaman päivän sisällä ja niihin joita voi lykätä, kunnes niitä ei tarvitse enää tehdä. Yllättävän paljon on koulussa(kin) näitä viime mainittuja töitä...

Kiireisenä ja väsyneenä ei yleensä enää osaa olla kriittinen, koska ajattelu vähenee stressaantuneena.
Siksi väsymystäkin voi torjua yhdessä tekemällä. Työpari tai tiimi voi paremmin osata arvioida asioiden tärkeyttä verrattuna käytettävissä oleviin mahdollisuuksiin. Koulun toimintakulttuuriin voi varmasti myös tuoda hieman hellittämisen arvostusta, toisinaan on nimittäin tosi hyvä olla työpaikallaan jouten ja katsella mitä ympärillä tapahtuu. Kiireen torjumiseen tarvitaan koko työyhteisöä, yhteistä mielellään kirjattua tavoitetta ja yhteisiä käytäntöjä.

Joka tapauksessa lukuvuoden loppuun kasautuu asioita, joita ei voi muulloin tehdä. Aina ei ole mahdollista lähteä kesätauolle seesteisenä ja rauhallisin mielin. Kiirettä ja sterssiä pitää voida torjua oppilaitoksissa yhteisöllisesti paremmin, etenkin ennen kesälomaa, koska loma ei anna mahdollisuutta uusiutua ja levätä, jos se kuluu toipumiseen. Kiirettömyys ja rauhallinen työrytmi lukuvuoden lopussakin voivat ihan hyvin olla yhteisiä tavoitteita, joiden saavuttamiseksi laaditaan yhdessä toimenpidelista.

Opettajilla on erityinen velvoite huolehtia omasta hyvinvoinnistaan työpaikallaankin, koska he antavat tässäkin keskeistä mallia oppilailleen.

Rentoa kesää!