tiistai 20. syyskuuta 2016

Nuoret miehet joutilaina

Todella huolestuttava tulos, totesi Kristiina Volmari Opetushallituksesta, kun OECD-maiden  laaja, vuotuinen vertailu koulutustilanteestaa julkaistiin (linkki koko raporttiin).  Asiaa otsikoi muun muassa Helsingin Sanomat (linkki uutiseen) ja Lapin Kansa (linkki uutiseen) . Veikkaanpa, että jälkimmäisen lehden lukija-alueella ongelma on varsinkin tuttu, vaikka vertailussa ei käsitelty maiden alueellisia eroja.

Joutilaisuushan voi olla siunattu asia ja monet jopa kaipaavat sitä, tai ainakin sanovat niin. Mutta kun joutilaisuus ei ole valinta vaan tilanne, johon on ajauduttu, on se ongelma.





 (Education at Glance 2016)

Huolestuttava tulos oli siis se, että Suomessa, toisin kuin monissa muissa vertailumaissa, on nuorten miesten joutilaisuus ( so. vailla työtä ja koulutusta ) lisääntynyt nopeasti. Kun vielä vuonna 2005 nuorten miesten opiskelun tai työelämän ulkopuolella olevien määrä oli 12.2 prosenttia, oli vastaava luku vuonna 2015 21.1 prosenttia kaikista 15-29 vuotiasta miehistä. Ei nuorten naistenkaan asema ollut parantunut, mutta muutos oli paljon pienempi. Voihan olla, että tilasto ei kerro ihan koko totuutta, mutta tämä voi liittyä myös aluepolitiikkamme epäonnistumiseen. Nuoret miehet jäävät nuoria naisia useammin kotiseudulleen, pitämään taloa lämpimänä, kun taas naiset lähtevät opintojen ja työn perään kasvukeskuksiin.

Kouluun ja kouluyhteisöihin asia liittyy minusta tiiviisti. Pojat saavat jatkuvasti tyttöjä huonompia arvosanoja ja keskiarvoja peruskoulussa. Tytöt kansoittavat halutut jatko-opintopaikat. Olen täällä ennenkin ihmetellyt, että onko asia okei? Nyt näyttää siltä, että poikien syrjäytyminen koulussa alkaa siirtymään yhä enemmän myös koulun jälkeiseen aikaan, siis sinne mihin perusopetus valmentaa ja antaa eväitä. Kehitys on huolestuttavaa, sehän on selvä. Voi olla että kaikki ns, joutilaat nuoret miehet eivät ole lainkaan joutilaita, eivätkä edes huonossa tilanteessa. Useille kuitenkin on tulossa vaikea vaihe, kun elämässä ei pääse eteenpäin.

Koulu voi osaltaan hidastaa ja muutaa tätä kehitystä. Onko koulusta tullut liikaa tyttöjen koulu? Suosivatko oppisisälläöt ja arviointiperusteet keskimäärin tyttöjä poikia enemmän? Onko se ongelma, että ensimmäiset opettajat ovat useimmiten naisia? Tuetaanko poikia tarpeeksi opiskelemaan?. Onko se ongelma, että eri kehitysvaiheessa olevat tytöt ja pojat alkavat koulunsa samanikäisinä?  Syy ilmiöön on joka tapauksessa olemassa. Se lienee monisyinen, mutta selvitettävissä.

Uusi opetussuunnitelma voi toteutuessaan antaa pojille entistä paremmat mahdollisuudet onnistua ja innostua. Innostava ja oppilasta aktivoiva, oppilaslähtöinen ja yhteisöllinen pedagogia voi osaltaa purkaa tämän hetken huonoa kehitystä.



sunnuntai 11. syyskuuta 2016

Jos ei väkisin, niin pienellä pakolla

Muutama päivä sitten luin Hesarin Vieraskynästä mietittyvän kirjoituksen: Kouluja ei pidä digitalisoida väkisin (HS 7.9.2016) Kirjoittajat Antti Saari ja Janne Säntti ovat yliopistomiehiä. Varmaan tarkoitus oli aiheuttaa keskustelua  kärjistäen asioita. Oman lukukokemuksen perusteella kirjoitus liittyi rintamaan, jossa vastustetaan tieto- ja viestintätekniikan tuloa opetukseen, tällä kertaa jotenkin sillä perusteella, että koulun "ulkopuolelta" ei voida opettajien hallitsemaa opetusta muuttaa. Olen eri mieltä. Enkä näe että mitään rintamajakoa tarvitaan, kun haetaan koulutuksemme päivityksen suuntaa. Joka tapauksessa maailma on tullut kouluihin jo kauan sitten ja muuttua pitää, viisaasti tietenkin.

Jos en tällä kertaa puutu siihen, että digitalisaatio ei ole pedagogisesti kovinkaan järkevä termi silloin kun puhutaan opetuksesta. Digitalisaatio tuo opetuksen ulottuville uusia työkaluja, joita opettajien tulisi käyttää pedagogisesti mielekkäillä tavoilla. Välineiden käyttö on tärkeää myös siksi, että niitä pitää osata käyttää jatko-opinnoissa ja työelämässä. Ne voivat myös auttaa oppimaan innostavasti ja syvällisesti. Digitalisaatio ei ole opetusmenetelmä. Opetusmenetelmiin digitalisaatio voisi toki vaikuttaa nykyistä paljon enemmän, vaikkapa oppijalähtöisyyden lisääntymiseen.

Mutta. Kirjoituksessa oli muutama kiintoisa piirre, jotka liittyvät yhteisöllisyyteen koulussa.
Kirjoittajat toteavat: " Suomalainen opettaja on akateemisesti koulutettu itsenäinen toimija, johon luotetaan. Siksi meidän tulisi kunnioittaa opettajan itsenäistä pedagogista päätöksentekoa, jonka perusteella hän käyttää tai on käyttämättä tieto- ja viestintätekniikkaa osana opetusta. Opetuksen tasokkuus ei ole kiinni ensisijaisesti opettajien tieto- ja viestintäteknisestä osaamisesta. On mahdollista, että tekniikka voi joskus jopa haitata oppimista."
Tähän on todettava että opettajan ei tarvitse kovin paljon osatakaan tekniikkaa, vaan ymmärtää mitä hyötyä uudesta tekniikasta voisi opppimiselle olla. Tekniikka haittaa oppimista, jos sen käyttö ei ole pedagogisesti perusteltua tai siihen liittyvä opetuksen järjestämisen osaaminen ei ole tarkoituksenmukaista.
Eniten kiinnitin huomiota kuitenkin tuohon ilmaisuun itsenäinen. Varmaankin kirjoituksessa haettiin puolustusta opettajan vapaudelle päättää opetuksen menetelmisä ja välineistä. Tuntuu kuitenkin että se on joskus oikeus, joka on ensi sijassa  opettajan (ei oppilaan) etu.
Tässä on kyse yhteisöllisyydestä. Opettajien pitäisi työyhteisöissään rakentaa oppivia yhteisöjä. Oppilaalle ei aukea yhtenäinen opinpolku, jos yksittäisten opettajien oppiminäkemykset ja opetusratkaisut ovat kovin erilaisia. Jokainen opettaja ei voi enää päättää ihan kaikesta opetuksessaan, ei varsinkaan uuden opetussuunnitelman viitoittaman yhteistyötarpeen takia. Itsenäinen toimija opettaja kyllä on edelleen monella tavalla, yhteistyötä ja yhteisiä sopimuksia tarvitaan silti  kouluissa yhä enemmän. Opetustyötä ohjataan sitä paitsi niin opetussuunnitelman kuin kunnan omien linjausten mukaan. Pelkästään itsenäisyyttä korostamalla ei saada aikaan opetuksen yhdessä kehittämistä. Oman kokemukseni mukaan yksin kehittyminen on hidasta. Reflektointi ja vertaispalaute ovat kehittymisen kiihdyttäjiä. Opettajan, jo kenenkään, on hyvä olla elinikäisen oppimisen polulla, mielellään yhdessä työtoveriensa kanssa.

Kirjoittajat toteavat myös:" Emme kyseenalaista tieto- ja viestintätekniikan käyttöä koulutuksessa, mutta kritisoimme sen pitämistä ainoana vaihtoehtona." Tässä kohdin on joko suuri väärinymmärrys tai tarve polarisoida keskustelua. Ongelma Suomessa on ollut, että meillä tieto- ja viestintätekniikkaa käytetään kovin vähän verrattuna muuhun Eurooppaan. Käytön määrä ei tietenkään kerro opetuksen laadusta, mutta varmaan runsas tvt:an käyttö edistää myös hyviä opetuskäytäntöjä. Meillä on syytä olla uteliaampia digitekniikan mahdollisuuksista. Toistaiseksi en ole kuullut, että tvt olisi ainoa vaihtoehto opettaa, pikemminkin joskus päinvastaista kuulee.

Kenen koulu? Lainaus kirjoituksesta: "Onneksi tieto- ja viestintätekniikan käyttöä kouluissamme on kehitetty myös opettajien ja rehtoreiden tarpeiden pohjalta." Ehkä nyt luen yksittäistä tekstiä hiukan vinosta, sori siitä. Äkkiä luettuna tämän voi ymmärtää siten, että koulua tulee kehittää opettajien ja rehtoreiden tarpeiden pohjalta. Ehkä hiukan niinkin, mutta koulut ovat olemassa opiskelijoita varten. Lapset ja nuoret tarvitsevat eväitä tulevaisuudessa selviämiseen, sehän on koulun ainoa tehtävä. Koulua kehitetään siten oppijoidensa tarpeiden mukaan. Tulevaisuuteen on vaikea nähdä ja siksi kehitämme koulutusta valistuneiden arvausten perusteella. Tähän tarvitaan huippuosaajia, heitä joiden lausuntoihin uuden opetussuunnitelmankin perusteet nojaavat. Yksittäinen opettaja, koulu tai kuntakaan ei voi ohittaa tämän asiantuntijajoukon päätelmiä. Digitalisaatio tulee kouluihin, vaikka väkisin.


lauantai 3. syyskuuta 2016

Koulussa saa viihtyä!

Uuden opetussuunnitelman tiimoilta on käyty taas kerran polemiikkia koulussa viihtymisessä. Juuri kun olin Facebookissa sotkeutunut pariinkin keskusteluun/väittelyyn koulussa viihtymisestä, osui silmiini loistava tutkija Riku Ruotsalaisen haastattelu:  Koulu- mikä ja mitä se on?  kuntatiedon Polemiikkii -lehden numerossa 3/2016 (linkki)



Ennen kuin poimin helmiä tuosta artikkelista on todettava, että kuten keskusteluissa herkästi käy, niin viihtymiseen liittyvät käsitteet ovat hiukan epäselviä, tai ainakin usein sekaisin. Kun puhutaan koulussa viihtymisesta, ei ole kyse viihteestä, jota pidetään vieläkin suotta jotenkin epäilyttävänä. Vertaus olisi mielestäni tehtävä enemminkin aikuisten työssäviihtymiseen (vaikka koulu ei olekaan lasten ja nuorten työpaikka). Työssäviihtymisen kyselyjä tehdään, jotta saadaan tietoa työyhteisön tilasta. Hyvinvointi on tärkeää tuottavuuden ja hyvinvoinnin  kannalta. Työssä pahoinvointi indikoi vaikkapa loppuun palamista työssä.
Samoin perustein oppilaiden on tarpeen viihtyä koulussa, niin opiskelussa tunneilla kuin välituntisinkin. Oppimisympäristö ja toteutettu opetusjärjestely vaikuttavat viihtymiseen paljon. Tietysti oppilailla voi olla omassa elämässään vaikeita tilanteita, jolloin ei viihdy koulussakaan, vaikka kuinka innostavassa.

Opettaja ei ole viihdyttäjä, mutta hänen tärkeä tehtävänsä on saada oppilaat oppimaan- ja mielellään innostumaan siitä. Kun opettaja innostuu, se tarttuu oppilaisiinkin, ja kaikki jaksavat paremmin, myös ne väistämättömät tylsätkin hommat. Oppimisen (ja hyvinvoinnin) kannalta opettajan on tarpeen huolehtia pedaogigisesta viihtymisestä, termi jota olemme markkinoinneet kirjassammekin. Tämä tarkoittaa yksinkertaisesti tilaa, jossa oppilaat oppivat mielellään, innostuneesti. Silloin jaksaa keskittyä ja oppimisen muistijälki on syvempi. Emootiot ovat mukana.

Mutta tuohon artikkeliin. Siinä Amsterdamin yliopiston organisaatioteorian apulaisprofessori Riku Ruotsalainen ottaa esiin tärkeitä asioita uudenlaisen koulun tila- ja opetusratkaisuista. Hän toteaa, että koulun luonne muuttuu väjäämättä. Uusi opetussuunnitelma velvoittaa jokaisen koulun tarjomaan monialaisia ilmiölähtöisiä opetuskokonaisuuksia. Yhteisöllinen tiimityöskentely vaatii uusia tilaratkaisuja- ja uutta roolia opettajalta. Perinteisesti suomalainen opettaja on itsenäisesti päättänyt mitä hänen tunneillaan tapahtuu, nyt tarvitaan yhteistyötä yli ainerajojen.  Kontrolloivasta opetuksesta pitäisi nyt siirtyä vapautta ja vastuuta korostavaa oppilaiden aktiiviseen yhdessä työskentelyyn, Kun suuri yleisö usein haluaa kuria ja järjestystä kouluun, pohjautuu uusi ops siihen, että opetus on niin mielenkiintoista, että oppilaat käyvät koulua mielellään. Ruotsalainen toteaa että uuden kulttuurin syntyminen vaatii muutosjohtajuutta, mutta lisäksi jokaisen opettajan tulisi pohtia mitä uusi opettaminen tarkoittaa.

Tutkija nostaa esiin erään näkökulman siihen, miksi oppilaille pitää antaa enemmän vapautta ja vastuuta oppimisestaan. Niin sanotut Mopopojat ovat usein heitä, joiden tulokset eivät koulussa ole kovin hyviä. Ruotsalainen muistuttaa, että he saattavat sinnikkäästi opetella ymmärtämään moottorin toimintaa, jotta osaavat rassata ajokkiaan. Kun asia kiinnostaa, motivaatio antaa voimia ponnistella, oppia.

Lopuksi Riku Ruotsalainen mainitsee koulussa viihtymisen äärimmäisen tärkeä perusteen. " On pitkän päälle kestämätöntä, jos opettajakeskeisesti saavutetaan hyvät oppimistulokset, mutta oppilaat voivat huonosti." Tästä "kympin tyttöjen" oireilusta on ilmeisesti jo merkkejä. Kyse on siis myös koululaistemme hyvinvoinnista. Kontrolloiva ja opettajakeskeinen opetusjärjestely ei useinkaan innosta (lisää kouluviihtyvyyttä), eikä ainakaan osallista tai kasvata ottamaan vastuuta.

Tutkija Riku Ruotsalainen toivoo, ettei nuoria pidetä meillä vain Pisan ja hyvän koulumaineemme viejinä. On tärkeää että he yksilöinä ja henkilöinä kasvavat kantamaan vastuuta. Ihan samaa mieltä - ja vastuuta voi oppia vain harjoittelemalla. Vapaaehtoinen vastuunkanto kasvaa kun on tehtävistään kiinnostunut ja innostunut. Se on sitä pedagogista viihtymistä, josta opettaja on vastuussa.

lisäys 14.9. Kirsti Lonka sanoo tietenkin paremmin kuin minä tästä oppimisen ilosta.