perjantai 21. marraskuuta 2008

Kasvatusmietteitä

Tiistai-iltana oli TV 2:sen kasvatusilta. Studioon on kerätty parinkymmenen hengen joukko keskustelemaan kasvatuksesta ja sen tilasta Suomessa. Keskustelu oli enimmäkseen kiintoisaa. Harmi vain että tämmöisiin "suuriin" keskusteluihin kutsutaan nin monta ihmistä että tavanomainen keskustelu ei ole mahdollista. Puolet pienempi porukka olisi varmaan saanut syvällisemmän keskusteluillan aikaiseksi. Mutta ehkäpä näkökulmia tuli monta.

Raikkaimpia olivat nuorempien osannottajien mielipiteet. Tivattiin että mitä se yhteisöllisyys on ja miten sitä tehdään; hienoa. Vastausta ei tullut, varmaankin koska paikalla ei ollut nähdäkseni ketään varsinaista yhteisökouluttajaa tai muuta vastaavaa yhteisöllisyyden asiantuntijaa.
Reseptiksi tarjottiin koulun alkuun viikon parin kevennystä ja keskittymistä ryhmäytymiseen, kuten kai joku ministeri sanoi. Nuorison edustaja sivalsi mallikkaasti että parin viikon yhdessä leikkiminen ei tuota turvallista yhteisöä. EI niin, se on paljon pitempi urakka.

Aika paljon puhuttiin koulusta. Siitä puhuttaessa kaikki ovat näköjään asiantuntijoita. Koulu ei kumminkaan ole erillinen saareke tai ainoa kasvattaja. Keskustelussa ei ehditty käsitellä esimerkiksi liikunnan tai muun kulttuurin kasvattavaa merkitystä.

Hieno juttu kumminkin että tärkeimmästä mahdollisesta aiheesta puhuttiin televisiossa pitkässä lähetyksessä. Mikä voisi olla tärkeämpää kuin se miten lapsista ja nuorista huolehdimme? Mitä haluamme siirtää kulttuurissamme eteenpäin ja miten? Vain keskustelemalla julkisesti tätä tahtotilaa voi selvittää.

Ihan toinen asia. Korjasin viikolla uskonnon kokeita. Kysyttiin mikä on vaikein käsky toteuttaa. 21 vastasi ja heistä seitsemän vastasi vaikeimmaksi käskyn: Muista pyhittää lepopäivä. Syynä oli se että on aina niin paljon tekemistä ja menoa... Enpä olisi arvannut etukäteen.
Tietenkin yhteisöllisyyden näkökulmasta on hyvä että tavataan monia ihmisiä ja pidetään verkostoa yllä. Mutta ei ihminen jaksa kovin suurta ihmismäärää huoltaa kunnolla. Oppivatko lapset ja nuoret pinnallisiin ihmissuhteisiin ja nopeaan suorittamiseen kun monilla ei tunnu olevan omaa aikataulutonta aikaa riittävästi? Entä vuorovaikutustaidot?

tiistai 14. lokakuuta 2008

Rakenteiden muuttumattomuus

Rakenteisiin on vaikea puuttua?

Olen seuranut julkisuudessa soljuvaa ja jo hiipuvaa keskustelua siitä miten oppilaitosten tulee reagoida Kauhajoen tapahtumiin. On käynyt kuten viimeksi ja kuten oli arvattavissa. Lääkkeeksi tarjotaan lisää psykologeja, lisää opinto-ohjaajia, lisää kouluavustajia, lisää kouluterveydenhoitajia ja tietysti pienempiä oppilasryhmiä.

Hyvä. Kyllähän tämäkin auttaa MUTTA: Esimerkiksi professorit Lea Pulkkinen ja Matti Rimpelä ovat antaneet kriittisiä lausuntoja koulujen rakenteista ja heikosta yhteisöllisyydestä. Nämä lausunnot ovat olleet vain vähän esilla varsinkin koulutusalan julkaisuissa. Kuitenkin on kyseessä alansa kiistatta ansioituneita auktoriteetteja. Taas on niin, että hankalat lausunnot eivät kanna päättäjille tai niitä ei haluta kuulla. Ne muutokset jotka koskevat aikuisten työyhteisön tai työtavan muutoksia ovat vaikeita toteuttaa. Nyt ajatellaan että ulkoapäin tullut lisäresurssi kohdennetaan lapsiin.
Työyhteisöjen sisäinen kehitystyö on myös tärkeää. Ovatko kasvatusyhteisön työolot järjestetty aikuisten vai lasten ehdoilla? Miksi kouluissa ollaan työssä?

Pelkästään lisäämällä irallisia toimijoita kouluihin voidaan päätyä siihen, että asiantuntijat paloittelevat lapsen elämän. Apua tarvitseva lapsi ei löydä pysyvää ja turvallista tukiverkkoa.

Rimpelän tärkeä lausunto löytyy oireellisesti Talouselämä-lehdesta. Olisi voinut olla vaikka Opettaja-lehdessä...

"Talouselämä-lehti 24.9.

Aloitetaan koulusta
Sosiaali- ja terveysalan tutkimuslaitoksen Stakesin kokenut tutkimusprofessori Matti Rimpelä nimesi poikkeuksellisen suorasanaisesti yhden teon, jolla nuorten tilannetta voitaisiin parantaa: luovutaan luokattomasta lukiosta!
Rimpelän mukaan vain murrosikäisiä nuoria täysin ymmärtämättömät päättäjät ovat voineet hallinnollisilla päätöksillä riistää myrskyisää elämänvaihetta eläviltä nuorilta tutun luokkayhteisön tuoman turvan.

Opetushallitus siis kuulkoon Rimpelän tapaisia asiantuntijoita. Saman tien opetushallitus ja kunnat voisivat uudemman kerran ja kriittisesti miettiä muitakin asioita. Onko mielekästä tunkea kaikki kouluasteet mammuttimaisiksi yhtenäiskouluksi, jossa ainakin pienimmät alakoululaiset ovat vaarassa joutua eksyksiin ja isojen oppilaiden jalkoihin? Tai pitääkö kuusivuotiaat esikoululaiset välttämättä siirtää tutusta päiväkodista kouluun?"

Tämä pistää miettimään.

lauantai 4. lokakuuta 2008

Arvot kasvatuksessa

Tänään osallistun Kriittisen Korkeakoulun järjestämään Arvot kasvatuksessa- seminaariin Helsingissä Tieteiden talossa.
Paikalla on maamme eturivin kasvatusfilosofeja, mutta voi olla että yleisöä on vain kymmeniä.
Koen että juuri nyt pitäisi puhua vakavissaan arvoista ja salin täydeltä. Nyt ei voida enää harrastaa sanahelinää resursseista ja välittämisestä. Mitkä ovat ne arvot jotka oikeasti ohjaavat kasvatuksen ja koulutuksen järjestämistä Suomessa? On tapahtunut niin vakavia, että juhlapuheilla ei voi asiaa ohittaa, toivon.

Olen havainnut ainakin kolme rohkeaa kannanottajaa siitä mistä on kysymys. Stakesin tutkimusprofessori Matti Rimpelä, psykologian professori Lea Pulkkinen ja kasvatustieteen professori Kari Uusikylä ovat alansa ehdotomia kärkinimiä Suomessa ja maailmallakin. He ovat rohkeasti tuoneet esiin eri yhteyksissä sen, että tapahtumat Jokelassa ja Kauhajoella ovat olleet odotettavissa. Kouluja on organisoitu jo pitkään aikuisten ehdoilla ja tehokkuuden nimisssä. Pysyvyys ja siitä syntyvä yhteisöllisyys on tuhottu lasta ja nuorta ymmärtämättömien aikuisten hallinnollisilla päätöksillä. Kuten Kari Uusikylä sanoi juuri Opettaja-lehdessä: Lapsilla ei ole enää omaa koulua, luokkaa tai opettajaa. Meillä ihaillaan hyviä Pisa-tuloksia, mutta ei ole reagoitu huonoon kouluviihtyvyyteen. Suuret koulut ja luokattomuus eivät tuota kovin helposti yhteisöllisyyttä. Matti Rimpelä sanoi suoraan että luokaton lukio on pirstaloinut yhteisöllisyyden lukioikäisten elämästä.

Tämä asian ytimeen menevä kritiikki ei herätä meissä alan ammattilaisissa erityistä intohimoa. On niin paljon helpompaa vaatia lisää oppilashuoltohenkilöstöä, pienempiä opetusryhmiä ja yleensä lisäresursseja. Rahasta on helpompaa puhua kuin käytännöistä. Silloin on nimittäin mahdollista että omaa toimintaa ja ajattelua pitää muuttaa...

Lapsi ja nuori tarvitsee pysyvän vertaisryhmän jossa kasvaa, pysyviä aikuissuhteita ja oman tilan jossa käydään koulua. Näihin peruselementteihin voidaan tuoda vaihtelua, mutta ei kaoottisesti. Tästä on ihan tutkimuksellista näyttöä, mutta vaikuttaako se koulujemme rakenteisiin? Ei niin kauan kuin kouluja organisoidaan yhteisöllisyyden peruselementtejä ymmärtämättömien aikuisten näkökulmasta. Koulujen tulee palvella sitä että niissä tuotetaan hyvää oloa koululaisille ja sitten voidaan opiskella.

Puheet yhteisöllisyyden tukemisesta ovat vain hurskaita sanoja jos opetussuunitelmia ja opetuksen järjestämistä ei voida muuttaa. Lisäresurssit ovat silloin vain pahenevan ongelman peittämisyritys.

Puh, katsotaan mitä seminaarissa puhutaan.

keskiviikko 24. syyskuuta 2008

Kauhajoen tapahtumat - miten yhteisöllisyyttä tuetaan?
Ihan oikeasti.

Jo toinen tragedia. Tämän ei pitänyt tapahtua. Kuitenkin tapahtui. Nyt kasvatusyhteisöjen tulee tarkastella toimiaan uudesta näkökulmasta. Pääministeri Vanhanen lausui heti ensimmäisissä haastatteluissa että yhteisöllisyyden tukeminen on nyt tärkeää. Mutta miten se tapahtuu? Miten sitä tehdään? Yhteisöllisyys näyttää olevan nimittäin ominaisuus joka pitää organisoida.

Heti aluksi on tarjottu erityistyöntekijöiden lisäämistä kouluissa. Resurssit ovat toki tervetulleita, mutta eivät sinänsä ehkä auta. Kouluissa on jo nyt erillisiä toimijoita enemmän kuin tarpeeksi. Pahimmillaan oppilashuoltoryhmä on erilaisten asiantuntijoiden kokous jossa ei jaeta tietoa ryhmän sisällä, ei saada sitä muilta, eikä anneta eteenpäin. "Asiakkaan" elämä pirstaloituu liian monen auttajan käsiin. Lasten ja nuorten elämä on jokaisen yksilön kohdalla kokonaisuus. Yhteisöllisyyden tulee näkyä siten, että yksilö kokee olevansa turvallisessa ryhmässä ja hän tunnistaa ehjän opinpolun edessään.

Yhteisöllisyyttä tulee rakentaa kasvatusyhteisössä toimivien ammattilaisten ohjauksessa, riippumatta koulutuksen tasosta. EI riitä että "välitetään". Se miten välittäminen näkyy rakenteissa, sopimuksissa ja käytännöissä on ratkaisevaa. Varmaan käy taas helposti niin, että alueilla jossa aikuisten ja työntekijäryhmien saavutettuja etuja muutetaan, ei saada muutoksia aikaan. Tulee keskustella esimerkiksi luokattomuuden ihailun perusteista ja siitä miten opiskelevien nuorten elämään voitaisiin tuoda pysyvyyttä (vertaisryhmät ja opettajat). Opiskelijoiden itsenäisyyden ihannointi tulee lopettaa. Pisa-tuloksia ei saa lukea kritiikittömästi. Kumpi on tärkeämpää: yksilötason osaaminen vai koulussa viihtyminen ja terve itsetunto? On keskusteltava kasvatuksen arvoista ja siitä miten ne toteutuvat koulutuksen järjestelyissä.

Tärkeää on myös puhua osallisuudesta, ihan oikeasti. Usein lasten ja nuorten osallisuus jää kulissiksi, joka ei vaikuta asioiden kulkuun. Nytkin nuoret tiesivät oikein asioiden laidan. EI ollut järjestelmää jolla vertaisryhmän tieto kulkisi niille jotka voivat asioihin vaikuttaa. Tukioppilastoiminnan tai vastaavan voimistaminen, ryhmien pysyvyys ja tukeminen sekä fyysisen ympäristön kodikkuus ja omaksi kokeminen olisivat ilman muuta suuri askel eteenpäin todellisen yhteisöllisyyden rakentamisessa.

sunnuntai 14. syyskuuta 2008

Yhtenäiskoulun yhteisöllisyys

Yhteisöllisyys ja yhtenäiskoulut

Olen päässyt mukaan yhtenäiskouluhankkeeseen. Erikoinen tapaus: Kun Helsinki sai meiltä Sipoosta parhaita alueitamme, menetimme myös uusimman koulun. Oman kouluni Etelä-Sipoon koulun lähelle oltiin jo päätetty rakentaa uusi yläkoulu (6-9 ?). Nyt kun oppilaista katosi puolet Helsinkiin, laiva kääntyi. Vanha koulumme ja uusi vielä nimetön koulu yhdistettää 0-9 luokkien yhtenäiskouluksi. Rakennusten välillä on kilometri, joten se tuottaa haasteita. Muuten mielestäni hieno juttu.

Olin kolme päivää porukkamme mukana Joensuussa koulutuksessa ja Yhtenäiskoulupäivillä.
Tilaisuudesta on tullut Suomen suurin perusopetuksen tapahtuma järjestäjänä Syve:
http://www.t-tiimi.com/syve/

Asiaan on palattava yhteisöllisyydenkin merkeissä, mutta ensivaikutelmat tässä:
- Yhtenäiskoulusta puhutaan kuin uutuudesta. MUTTA meillä on jo yhtenäinen peruskoulu, on ollut jo noin 30 vuotta. Sinne ei vain ole ollut sopivia työntekijöitä, vain meitä kahden kerroksen porukoita...
- Yhteisöllisyyttä tarvitaan erityisesti ( ja jälleen) yhtenäiskouluihin siirryttäessä. On luotava arvot ja niistä juontavat käytänteet, rakenteet ja sopimukset. Yhteisöllisyyttä on tehtävä, se ei synny itsestään. Ja yhtenäiskoulu ei ole yhtenäinen ellei oppilas, kodit ja opettajat tunnista yhtenäistä pedagogista polkua, oppilaille tarkoitettua.

perjantai 29. elokuuta 2008

Yhteisöllisyyden jarruja

Yhteisöllisyys on arvo, joka tarvitsee järjestelmän

Usein syntyy hyviä ismejä tai ajatuksia, jotka eivät kuitenkaan läpäise kattavasti kulttuuriamme. Tälläisia ovat mielestäni nyt muodikkaat termit yhteisöllisyys ja osallisuus. Nämä tarkoittanevat samankaltaisista arvoista lähteviä, samaan suuntaan pyrkiviä toimenpiteitä. En nyt lähde jälleen ruotimaan termien sisältöä, vaan pohditaan sitä mikä estää näiden termien kattavan läpilyönnin organisaatioissamme? ( vaikka kaikki sanovat olevansa asian puolesta?)

Molemmat termit sisältävät ajatuksen yksilöiden samanarvoisuudesta toimijoina. Kyseessä on tietenkin ihmiskunnan ehkäpäs vaikeimmin toteutettava arvo. Vastustavia voimia on aina olemassa tälle arvolle, joka riisuu valtaa sitä itselleen keskittäville. Koulutkin ovat perinteisesti hierarkisia järjestelmiä. Vastuunkanto on toki hoidettava hierarkisesti, kokonaan toinen asia on aktiivisen vuorovaikutuksen järjestäminen samanarvoisesti.

Yhteisöllisyys ei ole, ainakaan laajassa mitassa ihmiselle luonnostaan ominaista. Olemme kyllä yhteisöllisiä omassa lähiryhmässämme, varsinkin jos siitä on meille hyötyä. Yhteisöllisyys laajasti ottaen täytyy opettaa ja organisoida, sitten kun vastustava voima on poistettu.
Yhteisöllisyyden toteuttamista kasvatusjärjestelmissä ( ja ehkä muutoinkin) hidastavia/estäviä voimia on siten ainakin:
- luontainen vastustus tai ainakin sitoutumisen puute
- tai yhteisöllisyyttä ei ole arvona sisäistetty
- käsitys, että yhteisöllisyys syntyy ja voi hyvin itsestään
- vaikkei tuota käsitystä olisikaan, ajan ja muunkin resurssin vähäisyys

Minusta aito yhteisöllisyys sisältää myös osallistumiseen kannustamisen. Näitä arvoja toteuttamalla voisimme kiivetä kasvatuksen ja koulutuksen seuraavalle askelmalle. Oppiva yhteisö olisi lähempänä...

keskiviikko 30. heinäkuuta 2008

Osallistuminen ja yhteisöllisyys

Nykyään puhutaan paljon osallisuudesta tai osallistamisesta. Yhteisöllisyyden kannalta kyseessä on hyvin läheinen termi. Voi sanoa että ei ole toista ilman toista. Yksilö ei ole yhteisön jäsen ellei hänellä ole osallisuutta siihen.

Mitä osallisuudella yleensä tarkoitetaan? Minusta termillä haetaan nykyään osallistuvan kansalaisuuden tuntomerkkejä. Ymmärrämme yhä paremmin että yhteiskunnan ja yhteisöjen hyvinvointi syntyy siitä, että yksilöt eivät syrjäydy ja että kaikkien yhteisön jäsenten osaaminen ja läsnäolo on tärkeä. Haetaan positiivista summaa.

Varmaan tästä syystä peruskoulun (ja nähdäkseni kaiken koulutuksen) päätavoitteeksi on yhä vahvemmin nimetty kansalaiseksi kasvamiseen. Tässä yhteydessä käytetään juuri sanoja aktiivinen ja vastuuntuntoinen.

Osallisuus-käsite on minusta jollain tapaa suorittamiseen tai yhdessä tekemiseen liittyvä. Usein se käsitetään osuudeksi tai mahdollisuudeksi osallistua johonkin toimintaan, jolla on lopputulos. Osallistamisen tavoitteena on vastuun kautta kasvattaa ja tuoda vahvuutta sosiaalisiin rakenteisiin.

Ajattelen että yhteisöllisyys on hieman laajempi käsite. Esimerkiksi koulussa yhteisöllisyys tarkoittaa että koulu on kasvualusta kaikkien kasvulle. Yhteisöllisessä ajattelussa kaikki ovat jo lähtökohtaisesti osallisia. Yhteisöllisyys on vuorovaikutuskenttä. Yhteisössä on mahdollista tehdä virheitä. Yhteisö sietää yksittäisten jäsentensä laiminlyöntejä, epäsosiaalisuutta tai muita virheitä osallisuushankkeita paremmin yksinkertaisesti siksi, että yhteisöllisyys on elämää yhdessä. Korjausliikkeiden avulla yhteisöllinen tietoisuus ja osaaminen kasvavat myönteiseen suuntaan.

Nämä molemmat kansalaisuuteen tai ryhmän jäsenyyteen liittyvät termit ovat sukua toisilleen. Ne kuvaavat tai sisältävät enemmän arvoja kuin konkreettisia tekoja. Koulujen alkamisen jo lähestyessä muistutan itselleni että tekojen, toiminnan mielekäs ja pitkäkestoinen tavoitteellisuus nousee vain arvojen tunnistamisen kautta.

ps. Kun tässä selitän sanoja, niin nykyään se on avaamista. On hauskaa seurata kuinka kieli sopeutuu. Selittää-ilmaisu alkoi olla negatiivissävytteinen varmaan esimerkiksi urheilijoiden kootuista ”mitään en ole ottanut” lausunnoista. Avata-sana on positiivinen. Kun avaan oven tai kesäisen siiderin niin tapahtuu jotain myönteistä (yleensä). Silti minusta avataan nykyisin liian monia asioita. Välillä voisi ihan hyvin myös selittää.

perjantai 11. heinäkuuta 2008

Yhteisöllisyys ja ympäristö



Yhteisöllisyys ja koulun työympäristö


Keskustelin tunnetun arkkitehdin kanssa Sipoon kehittymisestä. Keskustelu ajautui julkiseen rakentamiseen ja kouluihin. Päivittelin sitä että koulujen nykyinen muotokieli ja materiaalit (betoni, teräs, lasi) eivät lisää viihtyisyyttä ja turvallisuutta. Arkkitehti oli hieman yllätyksekseni samaa mieltä: ”Niin, kyllä ihmiset tunnistavat rakennettuun ympäristöön sisältyvän viestin. Jos heitä ei toivoteta tervetulleeksi tai osallisiksi, he vastaavat samalla tavalla.” Meillä Sipoossakin on taas tänä kesänä seurattu julkisten tilojen pihoilla tapahtuvaa sotkemista ja ilkivaltaa. Täälläkin on monta rumaa koulua.

Miten yhteisölisyys ja koulujen fyysinen toimintaympäristö liittyvät toisiinsa? Mikäli yhteisöllisyys siis määritellään siten, että siinä joukko ihmisiä tiedostaa ja toteuttaa yhteistä tavoitetta, niin tätä tavoitetta olisi erittäin hyvä esittää myös konkreettisesti. Vieraaseen kouluun astuttaessa fyysinen ympäristö kertoo paljon. Usein tämä viesi vain katoaa tilassa arkityötään tekevien tietoisuudesta.
Jokaiseen kouluun olisi hyvä pyytää aika ajoin vieras tarkkailemaan sitä miltä koulutila tuntuu.

Asiaa voi purkaa osiinsa.
1. Ergonomia. Koulujen tuolit ja pöydät ovat usein huonoja.Mikäli aikuisten työpaikoissa laitettaisiin 25 ihmistä yhteen huoneeseen ja huonoihin työpisteisiin, paikalle kutsuttaisiin varmaan työsuojelu. Kuka voi valvoa koululaisten etuja? Väärät ja epämukavat asennot ja kalusteet ovat paitsi viesti, niin myös levottomuuden aiheuttaja.
2. Valaistus ja ilmanvaihto. Tarvinneeko kommentoida? Aika monillla on kokemuksia asiasta.
3. Koulun tilojen järjestely. Koulujen työtilat järjestetään usein kriteerinä helppo valvonta. Viihtyvyyden kannalta olisi tietysti hyvä hajoittaa kulkeminen ja luoda pieniä vapaita työtiloja.
4. Sitten on paljon pieniä asioita joilla yhteisöllisyyttä voi edistää pienelläkin budjetilla; pihojen istutukset, viherkasvit koulun tiloissa, kirjasto, värimaailma ja vaikka akvaariot, joilla voi lisätä koulutilojen kodinomaisuutta. Tässä kohdin monet voivat olla erikin mieltä. ”Täytyykö koulussa viihtyä?” Minusta täytyy.

Viihtyisä ja kodikas koulu vähentää jännitteitä, luo turvallisuutta ja parantaa siten oppimista ja vähentää järjestyshäiriöitäkin. Sillä kuka rikkoisi kotiaan? Ei kovin moni. Lisäksi täytyy muistaa, että lapset ja nuoret eivät ole koulussa vain töissä kuten siellä tryöskentelevät aikuiset. He ovat siellä elämässä elämäänsä ja kasvamassa (hyviksi ihmisiksi).

Mikäli koulu kasvatusyhteisönä haluaa toteuttaa yhteisöllisyyttä, niin on vaikeaa ajatella ettei huomioitaisi fyysistä ympäristöä. Vaikka lähtökohta olisi huonokin, niin aina voi tehdä paljon. Viesti on kuitenkin helposti luettava ja tärkeä. Vastuu siitä on aikuisilla, mutta lapset ja nuoret voi ottaa mukaan esimerkiksi oppilastoimikunnan avulla suunnittelemaan ja toteuttamaan meidän kivaa koulua.

Ihan hyvin voi aloittaa opettajainhuoneesta. Miltä siellä näyttää? Arvostammeko omaa työpaikkaamme? Olemmeko tuoneet sinne jotain viihtyisää, kaunista ja toisia ilahduttavaa?

lauantai 14. kesäkuuta 2008

Koulutuksen tehtävä

Koulun tehtävä

Välillä suuresti harmittaa, että koulutuksen perustehtävästä vallitsee, jos ei tietämättömyys, niin ainakin erimielisyys.

Koulutus on sivistyksen turva. Peruskoululaki ja asetukset ilmaisevat selvästi etä tavoiteena on yhteiskuntakelpoisuus, ”aktiivinen kansalaisuus”. Lisäksi ohjaavissa asiakirjoissa mainitaan että peruskoulun tehtävä on kasvattaa  ja opettaa. Järjestyksen täytyy  olla tämä. On kovin vaikeaa opettaa jos ei ole kasvatettu...

Meillä opettajillakin on välillä tapana  korostaa opettamista ja sen tärkeyttä. Ehkä näin on siksi, että sen tulokset ovat (näennäisen) helposti mitattavissa ja siten muiden arvioitavissa. Perusopetuksen osalta on vielä ongelmallista se, että meillä työskentelee eri koulutuksen saaneita opettajia. Luokanopettajat ovat kasvatustieteilijöitä, aineenopettajat oman aineensa asiantuntijoita. Tulokulma opetustyöhön voi olla hiukan eroava erilaisen koulutuksen takia.

Oletan että koulutuksen tarkoitus voidaan yleisimmillään ilmaista siten että koulutusjärjestelmän tarkoitus on siirtää sivistyksellinen ja kulttuurinen perintömme seuraavalle sukupolvelle. Tästä seuraa ainakin kaksi näkökulmaa yhteisöllisyteen.

Yksittäiset opettajat eivät ehkä ole nähneet tehtäväänsä ja sen toteuttamisen keinoja samana. Toteuttaakseen toivotvasti yhdessä sovittua perustehtävää tuloksellisesti opettajat tarvitsevat keskustelevan työyhteisön ja hyvät yhteydet koteihin ja koko yhteiskuntaan. Vaikka elämmekin hajautuvassa arvomaailmassa, tulee kasvattajilla olla riittävän luja, yhteinen pohja työlleen. Muuten ei oikeastaan ole mitään kasvatettavaa...

Kulttuurimme on ennennäkemättömän nopeassa muutoksessa. Mitä meillä on siirrettävänä sellaista, joka on kestävää tulevaisuudessa? Varmasti paljonkin, mutta asiaa tulee pohtia yhteisöllisesti. Kasvatustyössä mielestäni näkyy nopean kehityksen aiheuttamat ongelmat: Nuori sukupolvi tekee uutta kulttuuria, vanhempi sukupolvi seuraa tapahtumia ulkopuolelta. (Ilmiö alkaa näkyä siinäkin että väestö jakautuu ainakin kolmeen kulttuuriseen kerrokseen: nuoret, työikaiset ja ”seniorit”.) Yhteisöllisessä rakenteessa ja toimintakulttuurissa koulussa toimitaan vuorovaikutuksessa, jolloin uusi ja vanha sulautuvat myönteiseen prosessiin.

Kun tarkastellaan koulutuksen perustehtävää tästä näkökulmasta, niin erilaiset lukiolistat, Pisa-tutkimus yms selvitykset ovat hiukan masentavia. On toki ymmärrettävää, että koulutuksen toimintaa tulee arvioida osissa. Näitä osia on parasta lukea tärkeimmän tehtävän saavuttamiseksi.

Arviointia


Vanha kamuni Hellströmin Martti arvioi blokissaan (
http://pedagogiikkaa.blogspot.com ) Koulutuksen arviointikeskuksen julkaisua:Tavoitteista vuorovaikutukseen. Perusopetuksen pedagogiikan arviointi. Kyseessä on ansiokas yritys kuvata ja seurata perusopetuksen toimintaa tavallista syvemmin.
Tutkimus herättää minussakin paljon ajatuksia. Suomen perusopetuksen tulokset ovat mainiot, mutta minusta olisi korkea aika hypätä seuraavan sukupolven kouluun vai olisiko se paluuta juurille?
Tutkimus nostaa esiin sen että opetus on Suomessa tasalaatuista ja opetussuunnitelma toteutuu melko hyvin. Hyvä. Seuravia kehittämisen alueita löytyy:

1. Opettajat työskentelevät yksin, opettajajohtoisesti, eivätkä uudista opetustaan.
2. Opetussuunnitelma koetaan vaativaksi, jopa ahdistavaksi.
3. Työrauhan säilyttämisessä on ongelmia.
4. Kiusaamista ei ole saatu loppumaan.
5. Opettajat ovat usein väsyneitä.
6. Suurta tai vaikuttavaa muutosta koulun toiminnassa ei näy.
7. Opetus tapahtuu pääsääntöisesti paljon koulun ”sisällä”. Tarvittaisiin ulosmenoa ja teknologian mahdollistavia kontakteja maailmaan.
8. Koulujen resurseissa on eroja.

Yhteisöllisyyden näkökulmasta kohta 1 on avainasemassa: Mikäli opettajat näkevät itsensä yksittäisinä toimijoina, eivät muutkaan alueet ole kehitettävissä. Useat selvitykset osoittavat että yksittäisen opettajan toiminta ei muuta ympäristöä ja usein aktiivinen muutosopettaja väsyy itse.
Opettaja tarvitsee ammatillista yhteistyötä kolleegojen kanssa. Reflektointi kollegan kanssa on tehokas työtä ohjaava ja jaksamista tukeva menetelmä. Opettajalle on myös erittäin hyödyllistä muodostaa verkosto koulun muihin toimijoihin ja vanhempiin. Ja erittäin tärkeää olisi lähteä oppimaan yhdessä oppilaiden kanssa.
Näen avaimena kaikkiin ongelmiin kouluyhteisöjen luomisen ja lujittamisen. Kun vastassa ei ole vastustajia vaan yhteistyökumppaneita, niin myönteinen ilmapiiri vahvistuu. Tämä on tietty helppo sanoa. Mutta, tässäkin tarvitaan tavoitteita ja niiden suuntaista työtä. Varsinkin suuren yhteisön rakentaminen on hidasta ja siitä tulee parhaimmillaankin jatkuva prosessi. Arvot, rakenteet ja toimintakulttuuri on saatava palvelemaan yhteisöllistä näkökulmaa. Mikäli koulut voivat toimia yhteisölisesti, siirtyy tämä ote minusta myös yhteiskuntaan. Raportissa mainitut ongelma-alueet ovat nimittäin varmasti tuttuja myös ”oikeasta” elämästä.

Käydäänpä lista vielä yksi kerrallaan läpi:
1. Yksin työskennellessä ei opi paljoa omasta työstä.
2. Mikäli opetussuunnitelman toteutuminen koetaan kokonaan omalle vastuulle jääväksi, on vastuu todella raskas. Ammatillinen keskustelu voisi tuoda näyn siitä, että jokainen opettaja voi kantaa oman osuutensa ops:in toteutumisesta. Peruskoulu on kuitenkin 9 vuotta pitkä...
3. Työrauha (mitä se sitten milloinkin tarkoittaa) ei voi olla yksittäisen opettajan ”temppujen” varassa. Yhteisöllisessä pedagogiassa oppilaat ovat kumppaneita ja työrauhan tulisi kasvaa myös oppilasryhmän sisältä. Työrauhan tulee olla ennenkaikkea oppilaiden etu. Tässä kohdin opetajien ammatilliset keskustelut työtavoista ja koulun toimintakulttuurista ovat myös tärkeitä.
4. Tämä on sama ilmiö kuin edellisessä kohdassa. Kiusaaminen on ryhmän sisäinen tapahtuma. Sitä voidaan vähentää tehokkaasti jos a) ryhmä ei suvaitse sitä keskuudessaan ja b) opettaja on ryhmän sisällä siten että saa reaaliaikaista tietoa ryhmän kulloisestakin dynamiikasta.
Koulun koko toimintakulttuuri voidaan suunnata tukemaan kiusaamisen vähentämistä. Tämä vaatii sitten yhteisöllisiä rakenteita.
5. Opettajan väsymiseen ei ole tietenkään kaikkivoipaa ratkaisua. Varmasti kuitenkin yksinäinen opettaja väsyy helpommin kuin ammatillisen ryhmän jäsenenä työtään tekevä.
6. Suuret muutokset, mikäli sellaista halutaan, tapahtuvat vain organisoidusti. Varsinkin kun koulun kaltaiset instituutiot sisältävät muutosvastaisuutta jo itsessään. Yksittäiset innovaattorit voivat pikemminkin ärsyttää ja hidastaa muutosta ympäristössään. Organisoitu muutos tarvitsee esim.vahvaa johtajuutta. Varsinkin yksin työtä tekevät opettajat eivät ehkä yleensäkään tunnista/tiedosta että heitä johdetaan...Tai että heillä on yleensä esimies.
7. Koulut toimivat usein suljetusti. Opetus tapahtuu luokkahuoneissa ja ulkoa tulevat yhteydenotot häiritsevät koulun elämää. Minusta näin tapahtuu helposti varsinkin suurissa kouluissa, ellei jälleen toimita organisoidusti toisin. Yksittäiselle opettajalle ”ulos” meneminen voi olla liian työlästä, On helpompaa ja riskittömämpää toimia tutussa luokkaympäristössä. Yhteistyö kollegojen ja vanhempien kanssa helpottaa poikkeavien työtapojen toteutusta. Prosessissa yhteisöllisesti ryhmäytetty, ohjeistettu ja harjoitettu luokka osaa toimia myös luokan ulkopuolella.
8. Aktiiviset vanhemmat ovat koulunsa parhaat puolustajat. Yhteisöllinen koulu ottaa vanhemmat mukaan koulun kehittämiseen ja resurssien hankintaan. Vanhemmat ovat resurssi jo sinällään.

torstai 7. helmikuuta 2008

Näkökulmien tarkennusta

Sattuipa somasti. Hesarissa alkoi kirjoittelu opettajan tehtävästä ja/tai sen luonteesta. Ennenkuin kouluyhteisö yhteisöllistyy, pitää sillä olla yhteinen tavoitetietoisuus. Ensin kannattaa lukea lait, asetukset ja opetussuunnitelma. Olisi ensiarvoisen tärkeää tietää mistä työantaja maksaa meidän työmaallamme. Sitten luodaa arvot ja visiot synnyttävä prosessi, joiden tulisi ohjata toimintakulttuuria. Tämä on vuosittaisen arvioinnin kohde. Siihen tarvitaan rakenne.
En malttanut olla osallistumatta keskusteluun.

Sunnuntai 27.1. Helsingin Sanomat, Mielipide
Kasvattaminen on yhteisöllistä

Jon Hirvilahti esitti ( HS mielipide 20.1.) että opettajan työ koskee vain tuntikehyksen ja opetustavoitteiden toteuttamista. Näin suppea näkemys opetustyöstä on sekä pelottava että turha.

Pelottava siksi, että Suomessa parhaillaan keskustellaan yhteisöllisemmän koulun kehittämisestä. Opettajat ovat olleet keskusteluissa aktiivisia ja kehittämiseen sitoutuneita. Tätä prosessia ei ole syytä väheksyä, eikä sitä saa hidastaa. Opettaja, kuten jokainen aikuinen ollessaan tekemisissä lasten tai nuorten kanssa, on joka tapauksessa esimerkki ja kasvattaja. Tästä vastuusta ei voi ummistaa silmiään. Opettamista ei voi myöskään irrottaa kasvattamisesta, prosessit ovat inhimillisesti toisiinsa kietoutuneita. Tämä tosiasia on tiedossa parhaiten luokanopettajilla, jotka ovat kasvatustieteilijöitä, mutta se kerrotaan varmasti myös aineopettajakoulutuksessa. Monet tutkimukset osoittavat selkeästi, että opettaja-oppilas suhteen emotionaalinen vakaus on oppimisen motivaatiolle keskeinen tekijä. ( esim. Yli-Luoma 2003)

Lisäksi tiedetään hyvin, että ihminen oppii parhaiten kun oppimiskokemukseen liittyy myönteinen sosiaalinen kokemus. Oppilasryhmä on ryhmädynamiikan lakien mukaisesti prosessissa, jonka ohjaamiseen tarvitaan johtajaa. Johtajaton ryhmä on lauma, jnka ilmiöt ovat voittopuolisesti negatiivisia (mm. kiusaaminen). Opettajan tulee ottaa ryhmässään johtajan rooli. Eihän meillä aikuisillakaan ole johtajattomia työpaikkoja! Oppilasryhmän johtajana toimiminen on paljon muutakin kuin asioiden siirtämistä oppilaan päähän. Nykyinen oppimiskäsitys ei muutenkaan tue vanhaa käsitystä opettajasta tiedon jakajana. Lapsilla ja nuorilla on aina oikeus siihen tunteeseen, että he ovat yksilöinä arvokkaita ja tervetulleita antamaan osuutensa yhteisön rakentamiseen. Kaikella yhteiskunnan järjestämällä opetuksella on keskeisenä tehtävänä siirtää kulttuuria seuraavalle sukupolvelle. Tämä tehtävä ei voi olla yksinomaa kotien tehtävä. Kodeissa ei nykyään voi myöskään oppia kaikkia sosiaalisia taitoja yksinkertaisesti siksi, että useimmat perheet ovat sosiaalisten taitojen harjoittelemiseen liian pieniä. Kotien ja koulujen kasvatus täydentää ja tukee toisiaan.

Turha kyseinen mielipide oli sikäli että Peruskoululaki ( 2 § Peruskoulun tulee pyrkiä kasvattamaan oppilaansa tasapainoiseksi, hyväkuntoiseksi, vastuuntuntoiseksi, itsenäiseksi, luovaksi, yhteistyökykyiseksi ja rauhantahtoiseksi ihmiseksi ja yhteiskunnan jäseneksi) ja Lukiolaki ( 2 § Lukiokoulutuksen tavoitteena on tukea opiskelijoiden kasvamista hyviksi, tasapainoisiksi ja sivistyneiksi ihmisiksi ja yhteiskunnan jäseniksi...) määrittelevät selkeästi koulutuksen ensisijaiseksi tehtäväksi kasvattamisen. Laki sitoo kouluviranomaisia. Mikäli opettajat eivät omatoimisesti lakia lue tai sitä ei ole koulutuksessa luetettu, tulee työantajan huolehtia, että opettajat ovat tietoisia velvoitteistaan. Sen jälkeen eri tahot voivat yhdessä pohtia miten koulutuksen tavoitteet; kasvatus ja opetus yhteisöllisesti parhaiten toteutuisivat. Kolmenkymmenvuotisen opettajaurani aikana olen kokenut tämän haastavimmaksi ja mielekkäimmäksi kehittämisalueeksi kouluissa.

perjantai 4. tammikuuta 2008

Yhteisöllinen pedagogia

Olimme kirjoittaneet opettajan oman työn kehittämisestä ja oppilaiden erilaisuuden tunnistamisesta ja siitä mitä yksilöiden persoonalliset erot yhteistyössä merkitsevät. Julkisuudessa alkoi näkyä yhä enemmän keskustelua kasvatusyhteisöjen (päiväkodit, peruskoulut ja muut oppilaitokset) tarpeesta vahvistaa yhteisöllisyyttäään. Tähän liittyvät muun muassa lasten turvallisuus, kiusaamisen ehkäisy ja työntekijöiden työssä jaksaminen ja työhyvinvointi.
Kun päätimme mekin sanoa asiasta jotain, huomasimme että markkinoilla on paljonkin työyhteisön hyvinvointia ja kehittämistä koskevaa kirjallisuutta ja tutkimusta. Huomasimme kuitenkin että kirjat ovat yleensä tutkijoiden ja aikuisten näkökulmasta ja kokemuksista lähtöisin. Niinpä ajattelimme käsitellä yhteisöllistä pedagogiaa yhteisöllisin menetelmin. Etsimme jo Karttakepin kuolemasta esitellyn kolmen eri luokan oppilaat ja suoritimme kyselyn, joka tavoitti yli 70 nuorta. Lisäksi osaa haastateltiin henkilökohtaisesti. Kolmanneksi ryhmäksi otimme silloisen Raunon luokan 4a:n. Lisäksi haastattelimme nuorta opettajaa sekä työnantajan edustajaa. Urakka levisi siis aika suureksi. Kaikeksi onneksi Raunon entinen oppilas Annele otti yhteyttä ja halusi suorittaa opiskeluun liittyvää harjoittelua. Hänestä olikin paljon apua materiaalin hankinnassa ja luokittelussa.
Kirjoittamisen edetessä huomasimme, että kirjan sisältämä rakenne ei ollut helppo hallita. Siinä oli Liisan kirjoittamaa teoriaa ryhmäilmiöistä, meidän omia pohdiskelujamme lähtökohdista sekä haastattelujen esittelyä kommentein. Huhhuh! Päätimme kuitenkin, ettei sivumäärää kasvateta yli tavoitteen (noin 170-180).


Onneksi projekti hieman venyi. Saimme mielestämme asiat paremimin paperille, mutta joskus prosessi pitää lopettaa... Tällä kertaa painopaikkamme Tallinnassa oli kovin ruuhkainen, mutta niin vaan kirja tuli "kotiin" juuri ennen joulua!

Omasta mielestämme olemme nyt käsitelleet melko kattavasti keskeisiä käytännön kasvatuksen ja opetuksen alueita:
-Opettajan työn omaehtoinen kehittäminen ja vuorovaikutuksen lisääminen sen avulla.
-Persoonan laadut (temperamentit) kasvatuksessa. Miten ne tunnistaa ja miten niitä kannattaisi kohdata?
-Lopuksi sitä miten edellämainittuja taitoja/tietoja voidaan käyttää yhteisöllisyyden rakentamisessa kasvatusyhteisöissä.

Aiheita on ihan varmasti lisää, mutta nyt täytyy pitää luovaa taukoa!

Yksilöt yhdessä

Kun olimme dokumentoineet oman opettajuuden kasvuamme, jäi jäljelle luonnollisesti monta muuta ammattimaiseen kasvatukseen liittyvää kysymystä. Karttakepin kuolema synnytti myös meistä työ/avioparin, joten kirjoitusta oli jatkettava - kun alku oli niin tuloksellinen...
Ensimmäisen kirjamme yhteydessä pohdimme opettajuuden löytymistä ja opettajan persoonallista kasvua. Sen kauttahan myös opettajan työ kehittyy, kun on kehittyäkseen. Tärkeältä alkoi tuntua se havainto ,että oppilaat ovat erilaisia. Monet ongelmatilanteet kasvatustyössä johtuvat yksinkertaisesti siitä, ettei kasvattaja tunnista kohtaamansa lapsen persoonan laatua tai ei osaa vastata lapsen persoonaan omaa persoonallista reagointitapaansa sopeuttaen. Liisa oli kirjoittanut aiheesta jo 90-luvun alussa kirjassaan Lapsen laatu. Sitä kysyttiin jatkuvasti, mutta se oli loppuunmyyty. Niinpä ajattelimme kirjoittaa työparina aiheesta päivittäen sitä uusilla tutkimustuloksilla ja opettajan kokemuksiin perustuvilla havainnoilla.


Yksilöt yhdessä - Kasvatus ja persoonan laatu
Kirja käsittelee persoonan laatua eli temperamenttia sekä teoriassa että käytännössä. Erityisesti tarkastellaan temperamentin osuutta vuorovaikutustilanteissa, yksilöiden ollessa yhdessä. Kirjassa esitetään myös käyttökelpoinen malli erilaisten laatujen tunnistamiseen.Miksi ihmisen on vaikea muuttua? Temperamentti on suureksi osaksi perimässämme. Se määrittelee pitkälti tapamme lähestyä ihmisiä ja asioita. Temperamenttia, laatua, voi siten lähestyä ainoastaan kunnioituksella. Harkitseva ajattelijalapsi ei välttämättä ole hidastelija, jonka täytyy oppia nopeammaksi. Helposti tunteillaan reagoiva ei ehkä olekaan yliherkkä, vaan toimii laatunsa mukaisesti. Laadun tunnistaminen voi helpottaa erilaisuuden hyväksymistä ja tuoda uusia näkökulmia kasvatustyöhön. Lue lisää: http://www.arator.fi/yksilot.html
141 sivua, nid. Arator Oy 2005 ISBN: 952-9619-89-8

Karttakepin kuolema

Ensimmäinen kirjamme ilmestyi v.2003. Me opettajat olimme kaikki olleet mukana Liisa Rainan (silloinen Kiesiläinen) vetämässä Kasvatuskulttuuriprojektissa, joka oli Kriittisen Korkeakoulun silloinen oppilaitoksiin suunnattu kehittämisprojekti. Hanketta rahoitti Koneen säätiö. Opimme kaikki valtavasti oman työn ohjaamisesta vuorovaikutteiseen suuntaan. Projektin loputtua kaikilla oli haikea olo. Totesimme, ettei opettajilla ole tapana dokumentoida saati julkistaa kokemuksiaan kasvattamisesta ja opettamisesta. Ajattelimme että voisimme omalta osaltamme yrittää muuttaa tätä mielestämme huonoa tapaa. Kirja syntyi siis kolmen opettajuustarinan ja kouluttajan/työohjaajan teoriaosuudesta.


Karttakepin kuolema
Kokemuksia vuorovaikutteisista kasvatus- ja opetusmenetelmistä

Sisällysluettelo: Liisa Raina: Kohti uutta koulua. Paula Moilanen: Yksinpuurtamisesta yhteistoiminnallisuuteen. Hannu Haapaniemi: Tiimityöskentelyä ja vuorovaikutusta koululuokassa. Rauno Haapaniemi - Tiina Suojanen-Saari: Opettajat työparina - vuorovaikutuskokemuksia


Mitä tarkoittavat tiimityö ja yhteistoiminnallisuus koulun työtapana? Miten opettaja voi oppia ja kehittää työtään? Kirja keskittyy vuorovaikutteisten työtapojen kehittämisestä saatuihin kokemuksiin. Teoksen näkökulma on käytännöllinen ja kirjoittajien omakohtaisiin pikäaikaisiin kokemuksiin perustuva.
194 sivua, nid. Arator Oy 2003 ISBN: 952-9619-83-9