perjantai 25. syyskuuta 2020

Miksi kiusaaminen ei lopu?

 Aina sama juttu.

Taas on julkisuuteen (mediaan) ilmestynyt vahvasti keskustelu kiusaamisesta ja sen lopettamisesta.
Esimerkiksi YLE on ansiokkaasti nostanut aihetta esille. Mutta ei tarvitse olla edes pessimisti arvatakseen, että kiusaaminen ei lopu... Jaa miksi?

Kun jokainen on kokemusasiantuntija kouluasioissa, niin aika monet esiintyvät ongelman ratkaisijoina tuomalla yhä uudelleen esiin toimia, joilla ei ole päästy kovin pitkälle: Pienemmät ryhmät. Lisää erityishenkilöstöä kuten psykologeja, erityisopettajia, kuraattoreita, kouluterveydenhoitajia, kouluvalmentajia, kouluavustajia tai kouluvalmentajia. -- Ja mitä niitä onkaan. Ja sitten sanotaan että pitää olla nollatoleranssi, mitä sillä sitten tarkoitetaankaan. Aika paljon paukkuja on koko 2000-luvulla laitettu kiusaamisen "ehkäisyyn" kun todellisuudessa on hoidettu kiusaamisen seurauksia. Tietysti on tärkeää sammuttaa tulipalot, mutta pitää huolehtia myös siitä, että paloja ei synny. Kiusaaminen ei lopu tapahtumien ulkopuolelta tulevalla avulla.

On myös tarpeen täsmentää termejä. Kun nyt on ollut esillä myös pahoinpitely koulussa ei se minusta oikein sovi kiusaaminen-termin alle. Pahoinpitely on väkivaltaa, joko satunnaista tai suunniteltua, mutta olisi parempi käyttää sanaa pahoinpitely, joka on rikos. Sitten on kiusaamista ja kiusoittelua, harmaan kaikki sävyt, joita on usein vaikeampi havaita ja hoitaa kuin selkeä pahoinpitely.

Mennään kuitenkin keskeiseen asiaan. Koulussa kiusaaminen on pitkälti ryhmäilmiö, sosiaalinen tapahtuma. Jos kiusaamista hoidetaan henkilöiden välisenä konfliktina, jää hoitamatta tai paremminkin kasvattamatta se yhteisö, joka sallii kiusaamisen. Terve, myönteinen yhteisö suojaa kiusaamiselta. Koulussa on rakenteita ja käytäntöjä, jotka synnyttävät turvattomuutta ja altistavat kiusaamiselle. Opettajilla ei ole yleensä yhtenäistä käsitystä (tai osaamista) siitä, miten ryhmistä saadaan turvallisia, itseohjautuvia ja koulumyönteisiä. Kiusaaminen ei lopun ohjelmilla tai henkilöstön lisäämisellä, jollei koulussa noudateta yhteisöllistä pedagogista ohjelmaa. Olisi nähtävä kaikkein tärkeimmäksi se, että koulu on kaikille turvallinen. Tämä hoituu parhaiten niin, että kaikilla on hyvä turvaverkko osana sosiaalista pääomaansa. Koulu voi tukea pitkäjänteisten ystävyys- ja opettaja-oppilas suhteiden kehittymistä. Koulussa voidaan opettaa yhteistoimintataitoja ja kehittää oppilaiden (ja miksei opettajienkin) itsearviointikykyä. Koulupäivien rakennetta voidaan muokata oppilaslähtöiseksi. Paljon voidaan tehdä ilman lisöäkustannuksia, jos koulussa saadaan aikaan painopisteen muutos, toimintakulttuurin vahva kehittäminen. Hirmu vaikeaa opettajien autonomiankin takia, mutta mahdollista.

Juuri luin, että Espoo lopettaa "pieniä" kouluja. Kouluissa pitää olla neljä rinnakkaisluokkaa. Tämä tavoite perustuu varmaankn taloudelliseen tehokkuuteen. Millainen hinta on luonnollisen yhteisöllisyyden menetyksellä? Koulujen koon nopea kasvu on ollut trendi jo pitkään. Se johtaa automaattisesti turvattomuuden lisääntymiseen jo matkojen pitenemisenkin takia. Suuressa joukossa yksilö tuntee olonsa uhatuksi ja oma pysyvä turvaverkko on erittäin tärkeä. Jäsentymätön lauma on helposti vihamielinen. Näitä asioitakin pitää miettiä, kun haluamme lisätä lasten ja nuorten hyvinvointia. 

Oppilaan paras turva on hyvät kaverit, sellaiset jotka kulkevat rinnalla vuosia. He ovat kasvukumppaneita, jopa elinikäisiä ystäviä. Sellaisia tarvitsevat kaikki. Jos tästä huolehtiminen ei ole kenenkään hommaa, niin sitten jatketaan yhä uusien paikkaavien toimien ketjua. Sosiaalisen pääoman kerryttäminen on kuitenkin Opetussuunnitelmassa määritelty koulutuksen tehtäväksi. Pitäiskö se ottaa ihan todesta?

Lisäys: Ymmärrän kyllä että kiusaaminen tai väkivaltainen käytös ei lopu kouluissa (ihmisissä) vaikka oltaisiin kuinka suojaavissa yhteisöissä tai omataan hyvä sosiaalinen pääoma. Ihminen on väkivaltainen, tästä ominaisuudesta on ollut evoluutiossa paljon hyötyä. On houkuttelevaa, lapsillekin, olla vahvemman puolella, jotta ei joudu heikompaan asemaan. Ryhmäilmiöt ovat helposti erottelevia ja väkivaltaisia, jos niitä ei päämäärätietoisesti ohjata. Silti jää jäljelle meidän selviytymisvietistämme nouseva kyky toimia julmasti. Siksi kasvatus.





sunnuntai 20. syyskuuta 2020

Onko pakko?

 Jokin aika sitten osallistuin sosiaalisessa mediassa ammatilliseen keskusteluun siitä, onko oppilaiden pakko mennä suihkuun liikuntatunnin jälkeen. Kysyin tätä itseltäni 90-luvun alussa. 

Oikeastaan koko kysymyksen asettelu tuntuu väärältä. Opettajilla kun ei ole käytettävissään pakkokeinoja. Opettaja ei voi pakottaa mihinkään (paitsi vaaratilanteissa). Yhteiskuntamme on kehittynyt vaiheeseen, jossa yksilön koskemattomuus on lastenkin oikeus ja kasvattaminen on ohjaamista oikeaan suuntaan.

Korona-aikana meille tuotiin hallituksen taholta ilmaisu, joka sopii kouluunkin: Vahva suositus. Sekin muuten ymmärrettiin osaksi väärin ja luultiin pakoksi. Totta kai opettajat kehottavat (vahvasti) oppilaitaan pesytymään ja huolehtimaan hygeniasta, sehän kuuluu kasvatukseen. Ketään ei kuitenkaan voi väkisin viedä suihkuun, sehän olisi virkavirhe tai mikähän termi siihen sopii. On suorastaan outoa, että samaa keskustelua on käyty eri yhteyksissä esim. kännykän takavarikoinnista. 

Omaan kouluaikaani kuului se, että aikuinen saattoi pakottaa ja etenkin opettaja. Jos oppilas ei poistunut luokasta, hänet vietiin tukasta vetäen, jos ei syönyt häntä syötettiin. Aika karmeaa, mutta siihen lapset saivat tottua. Kaikki on nyt toisin. Iso ero on siinäkin, että emme elä yhtenäiskulttuurissa. Kodeilla ja yhteiskunnalla on monenlaisia odostuksia koulun suhteen. Teki niin tai näin, niin joku voi aina olla eri mieltä. Siinä sitten luovitaan. - Joku saattaa olla sitäkin mieltä, että lasta pitää pakottaa. Meillä on kuitenkin laki, joka antaa suojaa.

Ehkäpä kysymyksellä tarkoitettiinkin sitä, että onko kouluissa tapana tai sääntönä, että liikunnan jälkeen mennään suihkuun? Nykyään on varmaan monia käytäntöjä. Alastomuuteen suhtautuminen on muuttunut melkoisesti viime vuosikymmeninä, etenkin lapsilla, harmi kyllä hieman ahdistuneempaan suuntaan. Osa lapsista saattaa myös kulttuurisista syistä kokea mahdottomaksi mennä suihkuun tilaan jossa on muitakin. Paras toimintatapa on varmaan tilanteen mukainen harkinta, niin että lapsen etu on tärkein. Yksilöllinen kulttuuri on omalla tavallaan hankala, kun koulussa kuitenkin ohjataan ryhmiä. Mutta siihen on totuttava.

Se 90-luvun kysymys? Syntyi tilanne, jossa ensimmäistä kertaa eräs poika (uusi oppilas) kieltäytyi menemästä suihkuun liikuntatunnin jälkeen, olisiko ollut noin 4-luokkalainen. Huomasin heti, että kaikki muut pojat odottivat, että mitä siitä seuraa. Oli tulossa esimerkkitapaus. Tai niin luulin. Tulin itkettäneeksikin poikaa, kun tivasin syitä kieltäytymiseen (olimme tietenkin kahden). Mitään kunnon syytä en saanut, mutta lopulta älysin sopia, että poika käy suihkussa, kun muut ovat poistuneet. Muille selitin että tämä on poikkeus. - Illalla sain pojan äidiltä soiton, jossa hän kertoi lapsensa mielenterveyteen liittyvistä vaikeuksista. Niistä olisi ollut tarpeen tietää etukäteen. Kaikki sujui lopulta aika hyvin. Ilmoitin muulle ryhmälle, että kyseisen pojan kanssa on sovittu, että hän menee suihkuun kun muut ovat käyneet - tai käyttää opettajan suihkua joka on omassa tilassa. Ei syntynyt ainakaan pahempia pulinoita. 

Noihin aikoihin alkoi syntyä yhä enemmän tilanteita, että osa pojista ei halunut mennä muiden kanssa suihkuun. Peli oli menetetty, mutta yleisistä syistä. Minunkin oli sanottava oppilaille, että kyseessä vahva suositus joka perustuu henkilökohtaisen hygenian hoitoon. He, jotka kokivat alastomuuden yhteisessä tilassa kiusalliseksi, eivät tietenkään valistuksesta saaneet juuri motivaatiota ylittää ahdistustaan. Viattomuuden aika oli ohi, syyt olivat kulttuurin muutoksessa. Ei haluttu, eikä voitu pakottaa. Sinänsä hyvä tilanne - jäljelle jääkin sitten kasvatus. Ammatillisen kehittymisen kannalta se onkin parasta.








sunnuntai 6. syyskuuta 2020

Hyvinvointi on ensiarvoista

 Hesarin mielipidesivuilla kirjoittivat Mikko Puhakka ja Martti Iivonen tärkeästä aiheesta "Hyvinvointi on edellytys koulumenestykselle" (HS 24.8.2020). Kirjoittajat ovat hyvällä asialla ja osaavat myös kätkeä kiistellyn viihtymis-sanan  helpommin ymmärrettävään muotoon ja asiayhteyteeen. Viihtyminen ja hyvinvointi liittyvät  tiukasti toisiinsa.

Olemme Liisan kanssa markkinoinneet pedagogisen viihtymisen käsitettä, jotta ei jouduttaisi väittelyyn siitä, että ei aina voi olla kivaa tai että ei opettaja ole viihdyttäjä. Harmillisesti kielessämme viihtyminen liittyy viihde-sanaan, jolla on ristiriitainen painolasti, ainakin kun puhutaan kasvatuksesta ja opetuksesta.

Kirjoittajat viittaavat siihen, että suomalaisessa koulussa on yhä enemmän oppilaita, jotka uupuvat ja kärsivät mielenterveyden ongelmista. Lisäksi kouluviihtyvyys on heikko, vaikka oppimistuloksissa olemmekin olleet huippuja. "Koulujärjestelmässä painotetaan edelleen teoreettisuutta ja tiedollista substanssiosaamista, mutta sivistyksen edistäminen ei saa tapahtua hyvinvoinnin kustannuksella." Kirjoittajat toivovat koulujen tekevän hyvinvointisuunnitelman, jonka avulla voidaan muuttaa koulun toimintakulttuuria lisäämään viihtyvyyttä ja hyvinvointia. He mainitsevat muun muassa Kiva- ja Versotoiminnan ja elämänhallintataitojen harjoittelemisen. Omana näkökulmana lisään  oppilaan kokeman koulupolun ja sen tuottaman turvallisuuden/turvattomuuden.

Viihtymistä tai "yhteishenkeä" edistetään kouluissa usein ryhmän ulkoa tulevilla toimilla tai lyhyillä projekteilla. Turvallisuus on hyvinvoinnin perusta, se on oma lähtökohtani näihin asioihin. Sitä voidaan koulussa edistää varmistamalla, että kukaan ei ole yksin - eikä niin sanotussa huonossa seurassa. On päästävä tapahtumien sisään. Lasten ja nuorten omat turvaverkot, so. kestävät ystävyyssuhteet, tuovat parhaiten turvaa ja hyvinvointia sekä kouluun että koulun ulkopuolelle. Mikäli koulun toimin pyritään edistämään  hyvinvointia vain koulussa, ei hyviin tuloksiin päästä.  Melko helposti voidaan koulussa muodostaa pitkäkestoisia oppivia ryhmiä, joihin muodostuu myönteinen riippuvuus eli kestävät kaverisuhteet. Näitä oppivia ryhmiä voidaan opetuksen ohella tukea monin tavoin ja suunnata erityistukea niiden kehittymiseen, mieluummin kuin että ongelmia korjataan vain yksilötasolla, tapahtumien ulkopuolella. Koulussa kaikki tilanteet ovat sosiaalisia, julkisia ja yhteisön voimin hoidettavissa.

Monet merkit viittaavat siihen että kouluissa ei voida enää edetä suuntaan, jossa yksittäisetn oppilaiden ongelmia hoitavat yhä useammat asiantuntijat. Yhä suuremmat kouluyksiköt vaativat oppilaiden sosaalisilta taidoilta ja verkoilta yhä enemmän. Yhteisöllisyys heikkenee jos ei tunne olevansa yhteisön jäsen, yhteistä tavoitetta toteuttamassa. Turvattomuuden lisääntyessä nousee vihamielisyys ja välinpitämättömyys esiin. Lauma jossa yksilöt eivät tunne toisiaan, on helposti vihamielinen. En näe muuta ratkaisua kuin yhteisöllisyyden vahvistamisen. Se alkaa siitä, että jokaisen tuntee kuuluvansa turvalliseen pienryhmään.


Asiaa voinee hoitaa eri tavoin, päämäärä on tärkeä ja yhteinen tahtotila sen toteuttamiseen. Opettajat eivät nykyisin oikein voi vain opettaa, he joutuvat/pääsevät yhä enemmän valmentamaan oppimiseen kasvua ja rakentamaan hyvinvointia ryhmiin. Onhan se kiinnostavaa, yhdessä!




keskiviikko 26. elokuuta 2020

Arvioinnin ristiveto

 Marika Toivolaa fanitan. Matikanope ja tutkija, joka jaksaa uudistaa ja kyseenalaistaa. Hän on käänteisen oppimisen ja arvioinnin edelläkävijöitä. Olen Hesarin mielipideosastolta löytänyt kolme itseäni kiinnostavaa kirjoitusta, joista Marikan on ensimmäinen.

Eikö koronakevätkään nostanut huolta arvioinnista? - oli otsikko kirjoituksessa (HS 22.8), jossa Marika nostaa esiin tärkeän arvioinnin kaksijakoisen luonteen ja kysyy pitääkö niin olla. " Arvointi on mitä suuremassa määrin eettistä toimintaa. Se konkretisoi oppilalle opettajan ihmiskäsityksen. Harva tulee miettineeksi, kuinka tyly opintokokonaisuuden lopuksi pidettävän summatiivisen kokeen viesti on: aivan kuin oppilas olisi vain arvostelun kohde, jonka ei uskota voivan muuttaa toimintaansa palautetta saatuaan." Moni opettaja protestoi: Ei ole muuta vaihtoehtoa, näin koulu toimii. Mutta onhan opettajalla vapaus kohdata oppilaansa haluamallaan tavalla- ja velvollisuus noudattaa opetussuunnitelman edellyttämää monipuolista arviointia.

Marika Toivola käsittelee arvioinnin summatiivista ja formatiivista muotoa. "Toisin kuin summatiivinen arviointi formatiivinen eli oppimisen aikainen arviointi konkretisoi oppilaalle, että opettaja ei pelkästään usko oppilaan kehityskelposuuteen vaan myös auttaa oppilasta kehittymään havaittujen puutteiden pohjalta."  Opettaja on työssään puun ja kuoren välissä. Hän on sekä yhteiskuntapoliittinen toimija että ihmisen yksilöllisen kasvun tukija. Nämä tehtävät eivät tosin ole välttämättä ristiriidassa, mutta usein ovat. Yhteiskunta (etenkin työmarkkinat) toivoo tuottavaa työvoimaa ja koulutukseen laitetun taloudellisen panostuksen tuottoa, toisaalta hyvinvointivaltion yleinen tavoite on hyvä elämä, johon on yksilöllisiä polkuja. Opetus ja kasvatus ovat koulun tehtäviä. Opetetaan elämässä tarvittavia tietoja ja taitoja sekä kasvatetetaan, tuetaan yksilön liittymistä yhteisöön siten, että hänellä on mahdollisuus kasvaa täyteen mittaansa. Arvioinnin pitäisi tukea molempia tavoitteita, ehkä tärkeimpänä auttaa oppilasta näkemään omat vahvuutensa ja motivoida elämänmittaiseen kehittymiseen.

Opettajalle arviointi saattaa olla jotain, mitä tehdään urakalla. Itselleni se oli aina melko epämieluisaa. Kun joutui antamaan heikkojakin arvosanoja, oli aina mielessä se, että miten tämäkin arvosana vaikuttaa? Ei ainakaan kannustavasti. Arvosana ei yleensäkään ole kovin laaja-alainen viesti. Sitä voi laajentaa esimerkiksi arviointikeskusteluilla ja oppilaan oman tavoitesuunnitelman avulla. Arviointi on myös vallankäyttöä, joten sitä tehdessä pitäisi mahdollisimman tietoinen omasta toiminnasta.

Onko niin, että summatiivinen arviointi koetaan edelleen tärkeimmäksi arvioinnin muodoksi? Ainakin se on yleensä arvioinnin näkyvin muoto. Silti, olen samaa mieltä siinä, että formatiivinen arviointi on oppimisen ja oppilaan kannalta se tärkeämpi arvioinnin muoto. Marika toteaa, että opettajia on velvoitettu jo kahdenkymmenen vuoden ajan edistämään arvioinnillaan sekä oppimista että oppilaiden itsearviointitaitoja. "Osaamisen mittaaminen ei ole tulostavoite, vaan mittauksia tehdään, jotta tiedetään, missä ollaan tällä hetkellä ja mitä apuja tarvitaan, jotta todellakin päästään sinne minne ollaan menossa."

Arviointi on yhteisöllinen asia. On hyvä, jos koulun työyhteisössä varataan aikaa yhteiseen pohdintaan arvioinnin muodoista ja tehtävistä. Millainen arviointi palvelee/kannustaa parhaiten kaikkien oppimista? Sitä on hyödyllistä yhdessä linjata.



sunnuntai 9. elokuuta 2020

Koulumysteeri - pojat

 Kiitos paljon Hesarin päätoimittaja Anu Ubaud! Otit tänään kolumnissasi esille mielestäni koulumaailman polttavimman pedagogisen ongelman: Mitä pojille tapahtuu ekaluokan jälkeen? -ja jos saan lisätä, ehkä jo ekalla luokalla. Varsinkin Suomessa.

Tutkimuksen ovat kivoja, kun ne tuovat esiin tärkeitä ilmiöitä, jotka kyllä näkyvät, mutta joita emme ymmärrä. Kansallinen koulutuksen arviointikeskus (Karvi) on mitannut ekaluokkalaisten lähtötason osaamista. On selvinnyt, että yksilölliset osaamisen erot vastaavat jopa kolmen vuoden kehityseroja. Sen sijaan alueellisesti eroja ei juuri ole. Myös tyttöjen ja poikien osaaminen on samantapaista. Mutta: Peruskoulun päättövaiheessa tyttöjen ja poikien osaamisessa on suuria eroja. Suurin osa koulupudokkaista on poikia. Tytöjen ja poikien lukutaidon erot ovat OECD - maiden suurimmat. Tästä ilmiöstä kertovat suuret kansainväliset vertailevat tutkimukset kuten Pisa ja TIMMS lahjomattomasti.

Olen kyllä jo vuosikymmeniä hämmästellyt, miten koulutuksen arviointi ja ohjaus ei ole osanut reagoida yhä pahenevaa tilanteeseen. Kouutusjärjestelmämme on kehittynyt niin, että se syrjäyttää osan pojista ja antaa yleensäkin pojille heikommat arvosanat ja huonommat mahdollisuudet jatko-opintoihin. Tätä ei voi pitää luontevana, sillä ilmiö on erityisesti meillä voimakas. Esimerkiksi nykyinen koulutusmenestyjä Viro ei kärsi tästä ilmiöstä.

Tämä on vaikea aihe. Juurihan meitä on opetettu, että tyttöjä pitää kannustaa, heidän itsetuntoaan tukea. Sukupuolirooleista pitää päästä eroon, ei ole tyttöjen tai poikien harrasteita ja niin edelleen. Olisikö tässä yhteydessä sukupuolisensitiivisyyskin muuttunut sukupuolierojen tunnistamisesta samankaltaisuuteen pyrkimiseen - ja onko tässä ongelma? Yksilöitä tulee kohdella kunnioituksella, mutta koulun kasvatusjärjestelmä on aina ryhmätapahtuma. Omalla, pitkällä  opettajauralla olen nähnyt, miten tytöt ovat voimaantuneet ja ottaneet usein luokan johtajuuden sekä parhaat arvosanat. Samalla on näyttänyt että osalle pojista on jäänyt häirikön ja koulupudokkaan roolit. Kaikki tämä on tapahtunut melkein luonnostaan? 

Kehityksen pysäyttäminne tulee olemaan vaikeaa. Ensin pitää ymmärtää, mistä on kyse. Sitten voidaan etsiä toimenpiteet, joilla vaikutetaan tervehdyttävästi, sekä koulujen toimintakulttuuriin että lasten ja nuorten kulttuuriin. Pojat pitää saada osallisiksi omaan oppimiseensa ja liittymään kouluyhteisöön. Uskon lujasti, että yhteisöllinen pedagogia on tässäkin avainasemassa. Kannustava ja huolta pitävä yhteisö ei päästä ketään putoamaan. Usein näyttääkin siltä, että heikosti koulussa menestyvät pojat löytävät toisistaan heimon, joka "auttaa" toisiaan epäonnistumaan koulussa. Hyviä, koulussa pärjäämiseen auttavia kavereita ei enää ole. Siinä voi koulu auttaa.

Pitäisi voida tutkia ja keskustella, onko poikien ja tyttöjen edelletyksissä, esimerkiksi tunnetaidoissa eroja. Käytännössä näyttää siltä, että etenkin pojilla on vaikeuksia itsesäätelyssä, jota opiskelun itsenäinen vastuunotto edellyttää. Onko se kasvatuksen tulosta, koulun toimintakulttuurista johtuvaa vai jonkin hitaamman kehityksen vaikutusta, sitä ei kai vielä oikein ymmärretä. Mutta jotain pitää todellakin tehdä, pian. Ulkopuolisuutta ja elämisensä tarkoituksettomuutta kokevat nuoret miehet ovat yhteiskunnalle paitsi kalliita niin myös usein ongelmia tuottavaa porukkaa, näin ainakin historia on osoittanut.

Jokainen opettaja ja kasvattaja voi tehdä paljon. Koko toimintakulttuuria ei yksi opettaja muuta, mutta kohtaamisen luonteen voi aina itse säädellä. Jos kuulee moitteita peruskoulussa yhdeksän vuotta, ei minäkuva voi olla kovin rakentava. He, joilla ei mene hyvin, tarvitsevat tukea itsetunnon rakentamisessa. Meiltä, jotka olemme sen horjuttaneetkin.




sunnuntai 2. elokuuta 2020

Lukujärjestys

Elokuun alku siirtää väistämättä kouluväen ajatuksia lukuvuoden alkuun. Lukujärjestys on mielessä.
Sana on kyllä melkoisen vanhentunut, koska se kertoo että asioita luetaan, järjestyksessä. Sehän kuvaa aikaa kun yksi luki ja muut opettelivat ulkoa. Työjärjestys - sana ei ole sen parempi, koska vain opettajat ovat koulussa töissä, oppilaat eivät ole työsuhteessa, he ovat oppimassa ja kasvamassa. No, enpä ole keksinyt itse parempaa.

Ihanteellinen lukujärjestys? No se olisi ollut jo kevätlukukauden lopussa valmiina, jolloin oppilaat, opettajat ja vanhemmat olisivat voineet rauhassa viettää kesänsä ja suunnitella syksyn toimintaa.
Se olisi sellainen, jossa esimerkiksi ei päiviä pilkota oppitunteihin, vaan kokonaisuuksiin. Jonka avulla viikko aloitetaan ja lopetetaan omassa kiinteässä ryhmässä. Vaativat projektit ovat keskellä viikkoa. Ainakin yksi päivä viikossa on rauhoitettu koko luokan/ryhmän yhdessäololle, jolloin voidaan toteuttaa pitempiä opintoretkiä ilman isompia ongelmia. Siis haave?

Lukujärjestys laaditaan kai yleisesti opettajien ehdoilla, opettajien toimesta. Enpä ole juuri kuullut, että oppilaat tai vanhemmat osallistuisivat lukujärjestyksen tekoon. Varmaan se monille rehtoreille ja opettajille sopisi, mutta käytännössä lukujärjestys on enemmän tekninen yhtälö kuin pedagoginen ohjausväline. Vähän harmi.

Koulussa on niin paljon lukujärjestyksen pedagogiaa rajoittavia tekijöitä, että usein lukujärjestyksen pedagoginen ulottuvuus jää kokonaan pois. Kunhan saadaan tilkkutäkki jotenkin kursittua kokoon. 
Mutta, huomasin kyllä pitkällä opeuralla, että lukujärjestys kuljettaa työviikkoa paljonkin. Se tukee vuoden työtä rytmillään joko hyvin tai vähemmän hyvin. Luokanopettajan on mahdollista muokata lukujärjestystä jonkinverran itse, vaikka yhdessä oppilaiden kanssa. Aineopettaja ei oikeastaan voi lukujärjestystään muuttaa. Nyt, kun yhteisopettajuutta on alettu puheen lisäksi  joissain paikoin toteuttamaan, tulee lukujärjestykseen ihan uusia elementtejä.  Toivottavasti lisää joustavuutta.

Melko ikuinen väitely liittyy lukujärjestysasioissa jaksoihin. Niiden tarve on kai syntynyt aineopettajien tuntien jaosta, pedagogista tarvetta en helposti löydä. Voihan olla kiva että viikkorytmiin tulee vaihtelua, mutta kaikkiaan on varsinkin suurissa kouluissa jo muutenkin tarpeeksi muuttuvia tekijöitä. Pysyvyys tuottaa turvallisuutta ja rauhaa.

Vähitellen kouluissa pitäisi liukua ainejakoisuudesta kokonaisopetuksen suuntaan. Se palvelisi tiedon mielekästä käsittelyä ja koulun kasvatustehtävää paremmin. Iso urakka, mutta tulee tapahtumaan. Siilomainen tiedon käsittely ei ole nykypäivää. Itselle paras lukujärjestys oli, kun useimpien tuntien kohdalle laitoin OT (oppitunti), jolloin elettiin viikkosuunnitelmien mukaan. Näin syntyi joustavuutta ja mahdollisuus liittää opittavaa ainesta yhteen.

Ei ole helppoa, ei. Miten kehitetään lukujärjestyksiä oppilaslähtöisiksi, sen sijaan että ne ovat opettajien työlistoja? Miten kuullaan kotien toiveita? Miten lukujärjestyksen avulla voidaan tukea oppilaiden sosiaalisten suhteiden kiinteyttä ja samalla turvallisuutta? Miten lukujärjestys mahdollistaa oppivien ryhmien kasvun? Miten työviikko rytmitetään toimivaksi kokonaisuudeksi? Lukujärjestys vaikuttaa koulussa viihtymiseen ja jaksamiseen paljonkin, väitän. Onkohan asiaa tutkittu?

Tiedostan vallan hyvin, että lukujärjestys on reunaehtojensa synnyttämä. Mutta kaikki luova liikkumavara kannattaa käyttää ja ainakin pyrkiä luomaan lukujärjestyksistä kokonaisuuksia, luokille ja opettajille. Ja sitten pitäisi keksiä joku järkevä uussana koko lukujärjestykselle... Semmoinen joka kuvaa nykyistä tehtävää paremmin. Mutta en nyt keksinyt....


tiistai 7. heinäkuuta 2020

Viisautta voi oppia

Tämä on hyvä aihe. Luin ja kuuntelin juttuja kirjasta jota en ole vielä lukenut:


Aihe on ajankohtaisempi kuin ehkä koskaan, koska kaikesta tiedon tulvasta huolimatta ihmisten tai organisaatioiden toiminta ei näytä läheskään aina viisaalta. Ilahduttavaa on, että aihe, josta yleensä kirjoittavat vanhat "viisaat" miehet on nyt naistutkijoiden otteessa.

Yliopisto-lehti 5/20 julkaisi toisen kirjoittajan Jenni Spännärin haastattelun. Olen kovin samaa mieltä tästä: "Viisas on myötuntoinen. Hän ei ruoski itseään eikä muita epäonnistumisista vaan miettii, mitä kaikesta voi oppia. On hyvä pyrkiä ymmärtämään myös sellaista, mikä tuntuu itselle ensin vieraalta."

Työyhteisön näkökulmasta Jenniä on haastateltu Y-lehdessä 4.4. (linkki). Jenni muistuttaa, että koska ihminen voi tehokkaimmin muuttaa itseään ja omaa toimintaansa, organisaation muutos lähtee liikkeelle yksilöstä. Voidaan tämänkin perusteella mielestäni ajatella, että yhteisötaidot ovat tärkeitä työkaluja jokaiselle. Hyväkin yhteisö voi huonosti ja voi mennä rikki, jos siinä toimii voimakkaasti omia tavoiteitaan ja tarpeitaan toteuttava yksilö. Viisauden kolmesta ulottuvuudesta yhteisössä Jenni ajattelee näin:
"Kolmiulotteisen viisausmallin mukaan viisaus voidaan hahmottaa osaavan, pohtivan ja myötätuntoisen ulottuvuuden kautta. Työelämässä nämä viisauden kolme ulottuvuutta esiintyvät yksilöiden teoissa, pohdinnassa ja asenteissa, yhteisöjen keskinäisessä toiminnassa sekä organisaatioiden rakenteissa, tavoitteissa, arvoissa ja johtajuudessa. -Organisaatioiden tasolla viisauden osaava ulottuvuus voi ilmetä esimerkiksi avoimena suhtautumisena uuteen tietoon tai kykynä selvitä monimutkaisista ongelmatilanteista. Pohtiva viisaus näkyy muun muassa siinä, miten organisaatioita kehitetään tietoisesti, miten tärkeinä niissä pidetään arvoja ja miten avoimesti niissä viestitään. -Myötätuntoista viisautta taas on muun muassa sellaisissa organisaatioissa, jotka helpottavat ihmisten sosiaalista kanssakäymistä ja työyhteisön muodostumista. Myötätunto näkyy myös siinä, millaisia tavoitteita organisaatio asettaa toiminnalleen; kuuluuko tavoitteisiin myös yhteisen hyvän edistäminen."
Molemmat kirjoittajat ovat äänessä Ylen Areenasta löytyvässä Sari Valton ohjelmasarjassa otsikkona Miten tullaan viisaaksi? (linkki) Kivaa ja kiinnostavaa kuunneltavaa.
Saas nähdä miten ajattelen kun olen lukenut kirjan. No, tämmöistä mediavirtaa nyt uidaan, kun kirjasta kertova oheismateriaali alkaa elämään omaa elämäänsä ja vaikuttaa ehkä jopa enemmän kuin kirjan sisältö. Ehkä aiheeseen on syytä palata lukukokemuksen jälkeen.

Mutta siis. Laitan tänne tämän päivityksen, koska opettajan olisi varmaankin hyvä olla viisas ja osaava johdattamaan viisauden äärelle. Tieto ei yksinään näytä maailmaa parantavan tai takaavan yhteisöjen/yksilöiden hyvinvointia. Koulu ei voi olla vain tiedon jakaja. Opettajan tehtävä on myös kasvattaa hyviä ihmisiä. Yhä tärkeämpää on opettajalle itselleen omata riittävästi yhteistoimintataitoja, jotta voidaan rakentaa kouluun työyhteisö, joka olisi turvallinen ja innostava. Nythän tässä olisi kesälukemista, jotta tulisi sitten viisaampana taas kouluun.

lauantai 27. kesäkuuta 2020

Tunne ohjaa yhteisöllisyyttä

-ja opettaja voi ohjata tunteita.

Kiitos Jaana Isohätälä !
Oululainen tohtoritutkija on avannut yhdessä toimimisen ehtoja ja sitä, miksi se koetaan usein vaikeaksi. Jaanan tuore väitöskirja käsittelee sosioemotionaalisten ja kognitiivisten prosessien vuorovaikutusta yhteistoiminnassa. Kun ryhmä suorittaa tehtäväänsä on jaossa aina tunteita ja osaamista.

On erittäin kivaa, että väitöskirjassa tuodaan tuloksena esiin ryhmän tuottavuudelle tärkeä elementti: luottamus ja turvallisuus eli sosioemotionaalinen hyvinvointi. Ilman sitä ryhmässä toimisen tulokset eivät juuri nouse yksin toimimisen yläpuolelle.

"Tunnevuorovaikutus tukee taitavaa ryhmätyöskentelyä
Tieto ja tunteet nivoutuvat yhteen pienryhmien vuorovaikutuksessa. Tunnevuorovaikutus auttoi opiskelijoita säätelemään yhteisöllistä oppimistaan ja käymään argumentoivaa keskustelua. Väitöskirja kuvailee, kuinka opettajaopiskelijat käsittelivät tietoa, ilmaisivat tunteitaan ja tulivat toimeen ryhmätyötilanteissa. Tulokset osoittavat, että tunteiden ilmaisu ja toisten tukeminen innostivat opiskelijoita osallistumaan vuorovaikutukseen"  Oulun yliopiston tiedotteesta 

No ihan niin samaa mieltä kuin voi olla. Itse olen ollut 40 vuotta kokemusasiantuntija  luokisssa ja oppinut tuon asian käytännössä. Kun opettaja kokee, että oppilaiden yhteistyö ja yhteistoiminnallisuus yleensä etupäässä aiheuttaa hässäkkää, on kyse siitä, että ryhmien tunnetilaa pitäisi ohjata myönteiseen suuntaan. Se on vaikeaa, eikä oikein kuulu opettajien koulutukseen, harmi kyllä. Mutta onneksi löytyy yhä enemmän hyviä malleja ja tutkimuksia, joden avulla pääsee eteenpäin.

Isohätälä sanoo munoulu-julkaisussa :


Haastaminen edellyttää turvallisuutta. 
Isohätälä muistuttaa, että tunteiden ja mielipiteiden haastaminen on tiimityön ydin. Jos niin ei olisi, se ei olisi yksilötyötä parempaa. ”Vastapainona pitää olla tunteisiin vetoavaa myönteistä vuorovaikutusta ryhmässä. Kaikilla pitää olla turvallinen tunne ja kokemus, että me yhdessä työskentelemme yhteisen päämäärän eteen", sanoo Isohätälä.

Ihan niin. Olemme kirjoissamme korostaneet turvallisuutta  yhdessä toimimisen peruspilarina. Etenkin kun on kyse lapsista ja nuorista koulussa, on turvallisuus olennainen asia yhdessä tekemisen onnistumiseksi. Tarvitaan jatkuvuutta, tuttuja, luotettuja ihmissuhteita, muutoin yhteistoiminnasta suurin osa menee ryhmän sisäisten jännitteiden purkuun tai ehkä jopa purkautumattomuuteen. 

Asian voi sanoittaa toisinkin: Viisas vaimoni, yhteisökoulutuksen uranuurtajia Suomessa, Liisa Raina (ent. Kiesiläinen) on aina korostanut sitä, että ryhmän ohjaajan (opettajan, kasvattajan) tulee kiinnittää huomio ryhmän kaksoistehtävään. Ryhmä huolehtii, halusimme tai emme, annetun muodollisen tehtävän lisäksi kiinteydestään. Jos ryhmä on jo kehittynyt, tämä huolenpito on lähes automaattista ja auttaa ryhmään saavuttamaan hyviä tuloksia. Kun näin ei ole, on annettava aikaa ja ohjausta ryhmän kehittymiselle sille tasolle, jolloin ryhmässä on turvallista, parhaimmillaan hauskaa.

"Tulosten valossa on luonnollista, että ryhmä- ja tiimityö koetaan usein vaativaksi. Oppilaitoksissa ja työpaikoilla on syytä harjoitella tunnevuorovaikutusta osana taitavaa ryhmätyöskentelyä ‒ myös etäyhteyksien välityksellä." Oulun yliopiston tiedotteesta 5.6.2020

Omasta kokemuksesta käsin voin vakuuttaa, että harjoitus onnistuu koulutyössä parhaiten pitkäkestoisissa, oppivissa ryhmissä.




torstai 18. kesäkuuta 2020

Etäkoulu - jako kahteen

Kesäloma taisi tulla monelle koulussa työtä tehneellä hyvään aikaan. Erikoinen kevät, eikä syksyn erikoisuudesta voi sanoa vielä mitään.

Loma on rentoutumisen aikaa. Rentoutuneena on parasta arvioida omaa toimintaa ja pohtia, onko opittu uutta. Tai mitä omassa toiminnassa on sellaista josta voisi luopua. Etäisyys arkeen auttaa yleensä näkemään tarkemmin.



Etäkoulu varmaan toi kokemuksia, hyviä ja huonoja. Nyt meillä alkaa olla tutkittua tietoakin etäkoulusta. Viimeisimmästä Yliopisto-lehdestä 5/20 luin Erja Sandbergin kiinnostavasta kyselystä, jossa oli keväällä kysytty huoltajien ja opettajien kokemuksista etäkoulusta. Vastauksista näkyy kaksi toteutumaa, hyvä ja huono. Vastaajia oli 1126 eri puolilta Suomea.  Tuloksista havaitaan, että huoltajat jakautuivat selvästi kahteen leiriin. Toiset olivat erittäin tyytyväisiä etäopetukseen ja toiset erittäin tyytymättömiä. Tulos ei ole hyvä. Se paljastaa, että meillä ei ollut uudessa tilanteessa mahdollista seurata ja ohjata opetusta niin, että se olisi ollut kaikille oppilaille tasalaatuista, koulusta tai opettajasta riippumatta. Epäilen, että normaalioloissakin on pitkälti näin, mutta silloin opetus ei ole kodeissa niin näkyvää kuin se ainakin osin oli nyt. 
Tämä johtuu  opettajen suuresta autonomiasta. Kun opettaja saa vapaasti valita, miten toteuttaa opetusta, on tuloksena paitsi opetuksen rikkautta myös epätasalaatua. Suomalaisen koulun kantava ajatus siitä, että kaikki saavat yhtä hyvää opetusta, ei poikkeusoloissa toteutunut. Se onkin osin luonnollista. Opettajien mahdollisuudet ottaa etäkoulu haltuun olivat jo valmiiksi erilaiset. Toivoa todellakin sopii, että nyt kirjattiin koulutustarpeita ja paikataan puutteita syksyllä. Vaikka kaikki näytti menevän ihmeen hyvin, niin osalle oppilaista ja vanhemmista tuli eteen tilanne, jossa ei käyty etäkoulua vaan pidettiin kotiopetusta.

Erja Sandberg toteaa opettajien vastauksista: "Opettajista kyselyyn vastasivat vain hyvin työnsä hoitaneet. Hekin tosin kertoivat kollegoistaan, jotka ovat menneet alta riman." Koulujen toimintakulttuuri on tainnut olla pitkään tämä, jokainen huolehtii omasta työstään, ongelmia piilotellaan. Kurja juttu, mutta tässä ollaan kyselyjen ytimessä yleensäkin. On erittäin vaikeaa saada esiin itseen liittyviä ongelmia, jos niistä kysytään suoraan tekijöiltä. Aika harva haluaa ilmoittaa työhön liittyvistä vaikeuksistaan, loppujen lopuksi. Kun ihminen sanoo, että ihan hyvin menee, niin se ei kerro oikeastaan mitään. Pitkällä koulukokemuksella sanon, että koulujen epäkohtia on hyvin vaikea saada yhteisölliseen käsittelyyn, ellei koulussa ole huolellisesti rakennettu yhteisöä joka oppii ja kannustaa, niin opettajia, oppilaita ja muutakin henkilökuntaa. Ongelmat voidaan kuitenkin ratkoa kestävästi yleensä vain yhdessä. Tähän suuntaan onneksi moni koulu etenee.

Erja Sandberg toteaa etäopetuksesta vielä: "Etäopetukselle pitää ehdottomasti luoda valtakunnalliset laatusuositukset. Nyt käytännöt vaihtelevat liikaa ja oppijat ovat eriarvoisessa asemassa."
Jos niin tehtäisiin, niin sitten on vielä kysymys, että miten nämä suositukset saadaan käytäntöön? Onhan meillä opsikin, jota toteutetaan monella tavalla. 

Jännää tässä etäopetuksessa on kumminkin, että mitä pysyvää muutosta se tuo opetukseen. Olihan se melkoinen digibuusti. Vanha digiope on ollut tavallaan iloinen siitä. Ei niin pahaa, ettei jotain hyvää.







perjantai 5. kesäkuuta 2020

Koulutus rakentaa yhteisöä

Kyllä tuli hyvä mieli!

Professori Kristiina Brunila sanoi Yliopisto-lehden 4/2020 haastattelussa (sosiaalisen pääoman tärkeydestä) paremmin kuin itse olisin osannut: "Koulutusta ei pidä nähdä yksilön valmentamisena vaan yhteisön rakentamisena." Niin totta! Yhteisöllinen ote koulujen toimintakulttuurissa ei oikein toteudu puheita pitemmälle, ennen kuin tämä on sisäistetty. Arvot ohjaavat kuitenkin toimintaa, mutta vain kun ne yhdessä omaksuttu.


Brunila on kasvatuksen ja koulutuksen sosiaalisen oikeudenmukaisuuden ja tasa-arvon uusi professori. Titteli on kyllä todella pitkä, mutta on asiakin painava. Meillä on kaikkia koskevan sivistysvaltion ihanne. Peruskoulun tarkoitus on antaa kaikille, taustasta riippumatta, tasavertaiset lähtökohdat toteuttaa itseään ja olla aktiivinen kansalainen, rakentavalla tavalla. Viime vuosina olemme saaneet kuulla, että koulu ei enää ihan niin hyvin hälvennä sosioekonomisen taustan aiheuttamaa koulussa (ja myöhemmin elämässä) pärjäämisen eroja. Sosiaalinen pääoma periytyy yhä voimakkaammin ja oppilaan koulunkäyntiä tuetaan kodeissa hyvinkin eri tavoin. Alhainen koulustaso periytyy, kuten korkeampikin koulutus. Esimerkiksi PISA-tulosten valossa on meillä käynnissä eräänlainen uuden luokkayhteisön hiljainen rakentuminen. Koulu voi vaikuttaa tähän.

Brunila toteaakin: " Ne (kasvatus ja koulutus)  voisivat mahdollistaa liikettä ja muutosta enemmänkin, sillä koulutus on mitä suurimmissa määrin valtaan liittyvää yhteiskunnallista toimintaa. Sitähän se on aina ollut. Miksi sitten nyt, kun meillä kuitenkin on tavoitteena kaikkien koulu, tasa-arvo ei enää etenenkään?


"Kaikki, jotka toimivat koulutuksen parissa, tarvitsevat ymmärrystä eriarvoisuuksista ja etuoikeuksista. Jos perusymmärrystä ei ole, eriarvoisuuden mekanismit jäävät tunnistamatta." --

"Eriarvoisuuden purkautumisen isoin este on se, ettei omaa etuoikeutettua asemaa suhteessa muihin tunnisteta sellaiseksi," sanoo Brunila. Tässähän on hyvää evästä opettajille lomalla pohdittavaksi. Opettaja on etuoikeutettu työpaikallaan suhteessa oppilaisiin ja korkeasti koulutettuna asiantuntijana myös yhteiskunnassa yleensä.


Lisäisin tähän sen kasvuympäristön, jossa nyt lapset elävät. Yhteisöä ei voi rakentaa tai siihen liittyä ilman riittävää yhteistoimintaosaamista, ilman riittävää sosiaalista pääomaa. Yhteistoimintaosaamista voidaan harjoitella kattavasti vain koulussa. Perheet ovat pieniä, sukupolvien vuorovaikutus usein puutteellista. Monet lapset kokevat muuttoja ja perhe hajoaa. Yhteistyötaitojen kypsyminen tarvitsee turvallisia pysyviä suhteita. Vanhempien hyvä sosiaalinen pääoma perityy, monilla on hyvät turvaverkot jo valmiina - mutta monilla ei ole. 

Hyväkään koulumenestys ei takaa turvallista ja hyvää elämää, heikko sosiaalinen pääoma suistaa helposti syrjäytymiskierteeseen. - Opettajat saattavat tuskailla heikosti motivoituneita oppilaita. Nämä ovat hyvin usein niitä, joilla ei ole riittävää yhteisöön kuulumisen tunnetta. Koulun ammattihenkilöstö voi rakentaa toimintakulttuurin, jossa vahvistetaan yhteisöllisyyttä ja kehitetään yhteisöön kuulumiseen tarvittavia yhteistyötaitoja. Se on vain nähtävä yhteisenä tärkeänä tehtävänä, eikä esim, kouluun palkatun yhteisökasvattajan hommana. Luulenpa että vahvasti yhteisöllisyyttä tuottavassa koulussa kaikilla on mukavaa, opettajillakin. 

Asiasta olen kirjoittanut niin paljon etten tässä yritä pikakuvailla, miten se tehdään. Hyviä toimintamalleja on jo olemassa.


Muutosten ajassa onni, hyvä elämä, ei edelleenkään löydy yksilöstä.

Brunila tuumii: "Katse tulisi kääntää omasta navasta ympäristöön ja yhteisöön". 


No siinähän on meillä kaikilla oppimista. Kasvattajan pitää oppia se mitä opettaa.





torstai 28. toukokuuta 2020

Tämäkin lukuvuosi on kohta historiaa

Outoa. Lukuvuoden loppu tuntuu nyt hiukan etäiseltä, koska ensimmäistä kertaa en ole kouluissa juuri ollut koko keväänä. No, aikansa kutakin. Tästä seuraa kumminkin se, että näkökulmani siirtyy tapahtumien keskeltä reunamilta tarkkailijaksi. Eläkeläiselle sopivaa hommaa. Tosin olen onnekseni huomannut, että vaikka roolini jokapäiväisestä kokemusasiantuntijuudesta on muuttunut vähitellen yhä enemmän sivusta seuraajaksi, niin käsitykseni hyvistä kasvun (ja oppimisen) olosuhteista ei ole muuttunut. Ehkäpä vain vahvistunut.

Sivuhuomautuksena: Koulujen avaaminen ei sitten aiheuttanutkaan romahdusta koronatilanteeseen, kuten pessimistisimmät povasivat. Hienoa, että asiantuntijat olivat oikeassa. Nyt päinvastoin on saatu tartuntaketjut nopeasti selville ja katkaistua ne. Loma-aika on sitten kriittinen, miten ihmiset noudattavat varovaisuutta oma-aloitteisesti?


Lukuvuosi rytmittää koulujen työtä. Teki mieli hieman paneutua asiaan. Sehän on vanha keksintö. Wikipedia kertaa historian lyhyesti:

"Suomessa kouluvuosi kesti aiemmin syyskuun alusta toukokuun loppuun, joten kesäloma oli kokonaiset kolme kuukautta. Koulua käytiin kuutena päivänä viikossa, joskin yleensä kerran kuukaudessa oli yksi arkipäivä vapaata (ns. kuukausiloma), usein lauantaina tai maanantaina. Kun syyslukukaudesta 1971 lähtien lauantait muutettiin eräin poikkeuksin vapaapäiviksi, koulun alkua aikaistettiin elokuun puolelle. Koulutyö päättyi aikaisemmin yleensä 31. toukokuuta, ellei se sattunut pyhäpäiväksi, mutta 1990-luvun alussa päättymispäivä siirrettiin viikon 22 lauantaihin, joka useimmiten on kesäkuun puolella.
Hiihtoloman keksi vuonna 1926 kouvolalainen voimistelunopettaja ja suojeluskuntaupseeri Santeri HirvonenLauri Pihkala edisti asiaa 1930-luvulla, ja hiihtoloma tuli käyttöön oppikouluissa vuonna 1933 ja kansakouluissa 1934.[
Maaseutukunnissa pidettiin syyslukukaudella perunannostolomaa 1940-luvulta aina 1970-luvulle asti. Loma kesti 2–10 päivää ja se oli yleensä syyskuun lopussa tai lokakuussa."

Yle uutiset sivuilta löytyy mukava artikkeli lukuvuodesta: "1800-luvulla lomailtiin enemmän ja sota-aikoina talkootyö oli koulutusta tärkeämpää."  Tosin tuo ajatus 1800-luvun enemmästä lomailusta ei taida olla ihan tarkka. Lapsethan olivat maatalouden työvoimaa, kuten melkein kaikki muutkin.

Lukuvuosi jakautuu melko samoin periaattein suurimmassa osassa maailmaa. Voi nähdä, että entisen maanviljelyyn perustuvan elämänrytmin vaikutukset ovat jääneet koulujen työaikoihin. Ehkäpä tämä rytmitys on melko toimiva.  Lähde kuviin:  Eu Eurydice 2018  


Koulujen loma-ajat ovat vuosikymmenten kuluessa hieman muuttuneet, etenkin viispäiväiseen viikkoon siirryttäessä. Euroopassakin on silti suuria eroja maiden välillä koulujen loma-ajoissa. Aika hauska havainto on, että Viro, joka porskuttaa nyt Pisa-tulosten menestyjänä, pitää kiinni perinteisestä kolmen kuukauden kesälomasta. Oppiminen ei riipu ainakaan suoraan siihen käytetystä ajasta.



Etenkin täällä pohjoisessa kesä on tärkeää kasvun aikaa, ehkäpä myös meille ihmisille. Opettajan loma mahdollistaa oman työn arviointia arjen ulkopuolelta ja ehkäpä uuden oivaltamista. Kun tekee töitä kasvavien lasten ja nuorten kanssa, haastaa ja innostaa se opettajaakin kasvamaan. Asiantuntijatyössä ei ole koskaan valmis.

Mietin aina opettajana, että onko lukuvuoden pakko rytmittyä niin, että se loppuu työn tiivistymiseen ja ähkyyn?
Minusta ei. Ajanhallinta on opettajan suurimpia haasteita. On kokemukseni mukaan mahdollista ainakin huomattavasti keventää lukukausien ja lukuvuoden loppua jakamalla töitä pitkällä aikavälillä tasaisesti. Autonomiaa voi käyttää omaksi hyväkseen, onhan se lopulta oppilaidenkin hyvää. Ei kannata kuormittaa töissään itseään niin, että puolet lomasta menee toipumiseen. Lomaan on ehkäpä nyt poikkeusoloissa voinut laskeutua paremmin, jos on ollut mahdollista pitää oppitunteja ulkona luonnossa. 

Ihanaa kesää!




perjantai 15. toukokuuta 2020

Miten sujui!

Etäopetuksen vaikutuksista on kyselty ensi kertaa laajasti myös oppilailta. Tutkimusta johtaa Turun yliopistossa professori Christina Salmivalli: "Lasten ja nuorten oma ääni pääsi nyt kuuluviin ensimmäistä kertaa kevään aikana tässä laajuudessa.” HS 14.5.

Lähes 50 00 tuhatta peruskoululaista on vastannut laajaan kyselyyn etäopetuksesta. Alustavia tuloksia on jo annettu ja HS julkaisi eilen siis artikkelin tuloksista. Odotan kiinnostuneena raporttia. Kuten on arveltu, etäopetus jatkaa ja vahvistaa epätasa-arvoa. Keskiverto-oppilas on pärjännyt hyvin, mutta osalla oppilaista ovat vaikeudet lisääntyneet.


Tärkeä huomio liittyy kiusaamiseen ja sen vähentämiseen/poistamiseen, josta uhkaa tulla koulujen ikuisuuskysymys:


"LASTEN ja nuorten vertaissuhteita ja sosiaalista kehitystä sekä kiusaamisen ehkäisyä tutkinut Salmivalli pitää hyvänä joskin myös ristiriitaisia tuntemuksia herättävänä tuloksena sitä, että kiusaaminen väheni tuntuvasti. Ennen etäopetusjaksoa toistuvasti kiusattuja oli kuusi prosenttia ja sen aikana vain pari prosenttia.
”Kiusattujen määrä suorastaan romahti, eli koulujen sulkeminen on paras interventio eli väliintulo ikinä. Tosin liki kolmasosaa toistuvasti kiusattuja kiusattiin edelleen myös etäopetuksen aikana. Ennen etäopiskelua toistuvasti kiusatut kokivat kaikkein myönteisimpänä asiana etäopiskelussa sen, että kiusaamista ja loukkaavaa kohtelua oli nyt vähemmän”, Salmivalli sanoo.
Tämäkin tulos osoittaa, että nettikiusaaminen on lopulta melko harvinaista, vaikka lähes kaikilla lapsilla ja nuorilla on nykyään netti taskussa.
Salmivallin mukaan kaiken kaikkiaan on surullista, että koulu on yhä monelle niin turvaton paikka." HS 15.4.2020

Ei ole kovin yllättävää, että kiusaaminen väheni merkittävästi, kun ei olla koulussa. Koulu on kiusaamiselle sosiaalinen näyttämö ja myös paikka, jossa kiusaaminen voi jäädä aikuisilta huomaamatta, kontaktien kohinaan.
Yhteisöllisen pedagogian kannattajana lämmittää Salmivallin kommentit, vaikka ne eivät suorastaan auta kiusattuja. Kiusaamista voidaan vähentää yhteisöllisin keinoin, kiusaaminen ilmiönä ei lopu eristämiseen, vaan odottaa sopivaa paikkaa ilmaantumiselleen.
Koulussa kiusaaminen ei lopu yksilöiden välisestä selvittelystä, koska siihen osallistuu pääsääntöisesti koko se ryhmä jossa tapahtuu. Kiusaaminen loppuu, kun paljastetaan kiusaamisen ryhmäroolit ja pidetään aktiivisilla järjestelyillä  huolta, että kukaan ei ole ilman hyvää vertaistukea, hyviä kavereita. Koulu on turvaton paikka silloin, jos ryhmät ovat laumoja, joissa ei ole aikuisten kehittämää ja tukemaa yhteisön rakennetta. Jos halutaan nollatoleranssi joka tarkoittaa, että kiusaamista ei esiinny, niin tarvitaan ennaltaehkäiseviä pedagogisia rakenteita kouluun. Ja hyviä käytäntöjä joilla rakenne toteutuu. Hyviä malleja on olemassa, ne pitää vain ottaa käyttöön. Ei ihan helppoa, jos opettajat pitävät autonomiastaan liian tiukasti kiinni- mutta mahdollista kun ollaan yhteisellä asialla.

perjantai 8. toukokuuta 2020

Lukuvuoden loppu

Aika paljon on ollut mielipiteitä ja totuuksia siitä, että lukuvuoden loppu vietetään perusopetuksessa lähikoulutuksessa. Näin hallitus päätti kuultuaan perustuslain vaatimuksia ja terveysalan asiantuntijoita. Oma asiantuntemukseni ei ole tällä kertaa ylivertainen.
Mutta mitä voidaan kahdessa viikossa tehdä - ja onko näillä päivillä merkitystä? Vastaus riippuu tietenkin siitä, mitä merkityksellä haetaan.

Jokainen päivä on merkityksellinen oppimiselle, sehän on selvä. Opettajat kuitenkin miettivät sitä, mitä tavoitteita toiminnalle asetetaan ja missä määrin tavoiteita halutaan saavuttaa. Koululla on useita tehtäviä, jotka nivoutuvat toisiinsa. Opettajilla on kokemukseni mukaan yllättävän erilaisia tulkintoja työnsä päämääristä. Jos lukee perusopetuslain ja opetussuunnitelman, niin kyllähän sieltä aika selvän kuvan saa. Ongelma voi olla siinä, että koulujen työyhteisöissä ei riittävästi (ja usein) yhdessä tiivistetä työn keskeisiä tavoitteita. Inhimillinen ja sosiaalinen pääoma, siinähän se on. Pitää opettaa tietoja ja taitoja, joita tarvitaan jatko-opiskelussa ja elämässä yleensä - ja pitää tukea kasvua yhteiskunnan jäsenyyteen. Silloin on kyse yhteistyötaidoista ja kyvystä kehittää itseään sosiaalissa kontakteissa.

Nyt olisi varmaan hyvä hetki valmistautua ensi lukuvuoteen. Emme voi silloin palata entiseen normaaliin, vaan uuteen sellaiseen. Nyt ehtii jo opettaa uudet rutiinit, joihin voidaan turvallisesti palata kun koulu elokuussa alkaa. Opettajatkin oppivat uuden toimintakulttuurin raameja samalla. Oppilaiden kannalta on hyvä, jos annetaan aikaa heille vahvistaa omaa turvaverkkoaan eli kaverisuhteita. Varsinkin he, jotka eivät osaa itse aktiivisesti ylläpitää vertaistukeaan, voivat tarvita apua.

Ei voi olla tilanteesta iloinen, mutta muutos on myös mahdollisuus.  Kouluissa joudutaan nyt tekemään yhteisöllistä pedagogiaa tukevia ratkaisuja, pakosta ja/tai vahingossa. Ryhmien kiinteyttä pitänee vahvistaa ja ryhmää opettavien aikuisten määrää vähentää. Hyvä niin. Voi olla, että tässäkin suhteessa jotain muuttuu kouluissa pysyvämmin. Minusta on oikein hyvä, jos voidaan palata koulutuksen arvoihin ja perustehtävään. Ehkäpä opetusteknologiaan keskittyminen ja asioiden opettaminen vaihtuvien asiantuntijoiden avulla on jo tiensä päässä, jos ajatellaan koulun tehtävää sivistys- ja hyvinvointiyhteiskunnan rakentajana. Kun kaikilla ei enää ole mahdollisuuksia harjoitella yhteistyötä tai yhteisöön liittymistä koulun ulkopuolella, on koulun tartuttava näihin osaamista vaativiin alueisiin entistä pontevammin. Muuten ei uudelleen alkanut eriarvoistuminen pysähdy, eikä syrjäytymisestä tai koulukiusaamisesta päästä eroon. 
Ei niin pahaa, että ei jotain hyvää. Pitänee useinmiten paikkaansa, vaikka ei aina.


torstai 30. huhtikuuta 2020

Etäopetus päättyi, yllättävästi?

Nyt se loppui, kuten oli alunperin suunniteltukin, etäopetus. Olen ollut aika hämmästynyt, miten keskustelu asiasta on ollut poliittista, edunvalvontaa ja osin epäasiallista. Hallitus noudatti laillisuuperiaatteita, kuten hallinnollisissa päätöksissä pitää tehdä. OAJ ruokki minusta tyytymättömyyttä päätökseen etukäteen turhan roimasti. Oliko se oppostiopolitiikkaakin? Toivottavasti ei.


Minusta tämä oli asiapohjaisesti melko yksinkertaista. Jos asiantuntijoiden mielestä ei laillisia perusteita erikoisjärjestelyihin ole, ei voida etäopetusta jatkaa. On toinen asia tietenkin, että mitä mieltä on päätöksestä. Eivät kaikki tykkää esimerkiksi kiinteistöverostakaan. On ollut osin masentavaa, että opettajatkin ovat sotkeneet mielipiteet ja tiedon somekeskusteluissa. Mediakasvattajia kun ovat...
Iso hatunnosto ja tsemppiä opettajille tässäkin tilanteessa. Koulunpito on yhteiskunnan ydintoimintoja. Monet joutuvat venymään erikoistilanteessa.

Olli Luukkainen, OAJ:n puheenjohtaja, näytti antavan vähän ajattelemattomia lausuntoja, ainakin median mukaan. Järjestön ikkunoista tuntuu tämän uutisoinnin perusteella lasten arki ja tarpeet avautuvan  huonosti. Pari asiaa:

"– Kahden viime viikon aikana menee kuulumisten vaihtamiseen ja lasten keskinäiseen ilonpitoon aikaa, Luukkainen arvelee." (lähde Yle uutiset 28.4.)  

Voihan käpy! Eikö tuo ole juuri tärkeää? Ei perusopetus voi olla vain sisältöjen opettamista. Lapset tulevat kouluun tapaamaan kavereitaan, liittymään ryhmäänsä joka tuo turvaa. Sosiaalisen pääoman kerryttäminen on annettu OPSissa koulun tehtäväksi. Sitä ei juuri voi tehdä etänä. On varmasti tarpeen antaa aikaa keskinäiseen ilonpitoon. Se ei ole lainkaan hyödytöntä aikaa, koulussakaan.


Toinen asia:


"OAJ:n Luukkaisen mielestä koulukeskustelussa on korostettu turhan paljon koulun merkitystä eräänlaisena sosiaalityön jatkeena ja yhteisönä.
– Ne asiat eivät ratkea sinänsä koulussa. Koulussa ollaan vain muutama tunti, lopun ajan lapset ovat joka tapauksessa siinä omassa kasvuympäristössään. Sosiaalitoimen tukipalveluita perheet tarvitsevat joka tapauksessa."

Yllätyin melkoisesti, sikäli kuin tämä on tarkka lainaus. Perusopetus on lasten kasvun kannalta keskeinen yhdeksän vuoden jakso. Koulu on erittäin tärkeä osa jokaisen koululaisen kasvuympäristöä. Ei ole olemassa erikseen jossain koulun ulkopuolella olevaa lasten kasvuympäristöä. Kun eriarvoistumista ei ole voitettu, on perusopetus ehkäpä tärkein toimija lasten kokonaisvaltaisen hyvinvoinnin takaajana ja koordinoijanakin. Parhaiten oppii turvallisessa ympäristössä, joukkoon kuuluen. Sitä paitsi sosiaalitoimen tukipalvelut ovat aikuiskontakteja. Se ei korvaa vertaisryhmän, luonnollisen tukiverkon tarvetta. Hyvät ystävät voivat olla elämänmittainen tuki ja turva. Koulu voi edistää tätä.

lauantai 25. huhtikuuta 2020

Kouluun vai ei?

Melko paljon mediakohinaa on nyt sen aiheen ympärillä, että avataanko koulut yleisesti ainakin joillekin luokille. On ollut puhetta esimerkiksi 1-3 ja ysiluokkalaisista. Koulussa ehdittäisiin olla reilu pari viikkoa. Tässä keskustelussa on niin monta hämmentäjää, että soppa on sakea. Toiset sanovat, että ei missään tapauksessa kannata avata enää kouluja ja sehän olisi vaarallistakin ja toiset, että lasten tasa-arvon kannalta olisi tärkeää saada ainakin pienimmät kouluun. Kotien tuki on kuitenkin erilaista ja sosiaalinen kehitys tapahtuu vain sosiaalissa kehyksissä. Ja - lasten turvaverkko, sosiaalinen pääoma rakentuu pitkälti koulussa. He, joilla sosiaalinen pääoma on niukka jo ennestään, kärsivät varmaan eniten, jos ystävistä koostuva turvaverkko harvenee tai peräti katoaa.

En ole virologi, enkä enää edes päivittäin koulussa, mutta otanpa muutaman pointin. -On melko varmaa että kesäloman jälkeen olemme edelleen korona-ajassa. Kouluissa voi edelleen levitä tämä tauti. Nyt  olisi ilmeisesti  hyvä jos mahdollisimman moni perusterve saisi tartunnan ja immuniteetin. Siksi kai näitä rajoituksia aletaan purkamaan asteittain.

On ollut kiinnostavaa seurata mediakeskustelua etäopetuksesta. Aluksi menivät kotiopetus ja etäopetus sekaisin, nyt ei niinkään. Opetuksen tekninen toteutus on noussut tärkeäksi arviointikohteeksi ja opetus on muutenkin ennen näkemättämän läpinäkyvää. Hyvä, että on puhuttu myös opetuksen ja koulun sosiaalisesta ulottuvuudesta. Koulun tehtävä on luoda hyvinvointia, saattaa tulevat kansalaiset osaksi sivistys- ja hyvinvointivaltiotamme. Se on tärkein kasvatustehtävä turvallisen yhteiskunnan edellytyksensä. Ja myös hyvän elämän edellytyksenä yksilötasolla. Niin tai näin, yhteiskuntaa ylläpitävää yhteistyöosaamista harjoitellaan kouluissa, enemmän tai vähemmän suunnitelmallisesti, mutta joka tapauksessa. Etänäkin voi jotain yhteisöön liittymisen taitoja harjoitella ja osaava opettaja huomioi varmasti yhteisöllisyyden vaalimisen suunnittelussaan.

Olen kyllä taipuvainen ajattelemaan, että etenkin pienemmille oppilaille olisi hyvä tavata vielä keväällä luokkayhteisönsä, jotta syksyllä ryhmän uudelleen rakentuminen ei kestä tavallista pitempään. Mutta hyödyt, haitat ja vaarat arvoidaan muualla kuin minun päässäni.

Opettajille voi olla tärkeä havainto (jälleen) että koulut, koulutus on yhteiskunnan keskeinen toiminto ja siksi tärkeää. Opettaja tekee tärkeää työtä, aina yhteisönsä eturintamassa.


keskiviikko 15. huhtikuuta 2020

Etäopetuksen tavalliset erikoiset

Kohta on kuukausi toteutettu opetusta etänä. Usein mediassa hoetaan, että ollaan ennenkokemattomassa tilanteessa. Ei olla. Johtunee siitä, että he jotka ovat kyllä käyneet kouluja erittäin poikkeuksellisissa oloissa eivät huutele, eikä heitä kovin paljon enää ole. Huomasin tämän, kun ajankuluksi ryhdyin viimeinkin kirjoittamaan puhtaaksi vanhempieni kirjeenvaihtoa vuosilta 1943-47. Opetus on ollut keskeytyksissä, oppilaitoksia siirretty ja opetusta toteutettu kirjeopistona (etänä), myöskin opintojen sisältöjä on muutettu poikkeusoloissa. Nyt on se ero, että siirtyminen normaalioloihin käynee helpommin.


Äitini kirje rintamalle maaliskuussa -44


Sitten tähän päivään. Etäopetus on kuukaudessa  ainakin jollain lailla normalisoitunut. Kuukausi on ilmeisesti aika pitkälle aika, jolloin voidaan siirtyä uuteen toimintakulttuuriin. Alussa  OAJ viestitti 16.3.



On käynyt kuten arvelin. Opetus on näkyvää ja kodeissa tehdään arvoita toiminnasta. Varmaan on myös kouluissa ja kunnissa päästy jo hiukan seuraamaan opetuksen toteutumista ja tasoittamaan olosuhteita. Työtä riittää. Digiloikka on nyt digisukellus, syvään päähän. Ehkäpä ihan hyvä niin. Etäläsnäoloa on harjoiteltu sekä kouluissa että seurakunnissa. Molemmat insituutioita, joissa digiajan mahdollisuuksia on käytetty hyvin epätasaisesti. Ehkäpä tilanne muuttuu pysyvästi. Tulee olemaan kiinnostavaa seurata, että mitä poikkeusjärjestelystä jää normiksi. Opetushallitus on seurannut tilannetta tarkoin ja esitti uudet täsmennetyt ohjeensa etäopetukseen 14.4. Hienoa että ollaan jo kehittämisvaiheessa.


Yhteisöllisen pedagogian näkökulmasta on ensinnäkin kiinnostavaa, että mediassa on ollut puheenvuoroja siitä, miten nyt loistavat oppilaat, joita opettaja ei niinkään koulussa huomaa. Tällöin puhutaan vetäytyvistä oppilaista. Sitten on ilmeisesti myös erityisherkkien tai muuten virikkeistä häiriytyvien joukko, jotka saattavat nyt jaksaa paremmin, kun ulkoiset ärsykkeet ovat säädeltävissä. Vielä ei tiedetä, kuinka moni jää opetuksesta jälkeen, mutta lienee selvää, että jatkuessaan etäkoulu lisää epätasa-arvoa. Kotien mahdollisuudet tukea lapsia ovat hyvin eritasoisia.

Yhteisöjen kehityksestä tai yhteistoimintataitojen opetuksen puutteesta ei ole minusta kauheasti puhetta. Onko kumminkin niin, että koulun tehtävänä nähdään kapeasti oppisisältöjen omaksumisen tuki? Koulun tärkein tehtävä on kuitenkin auttaa lapsia ja nuoria kasvamaan aktiiviseen kansalaisuuteen. Sehän on koko perusopetuksen idea. Yhteiskuntamme voi hyvin vain, kun kansalaiset osaavat toimia yhdessä rakentavalla tavalla. Keskinäinen luottamus on toimivan yhteiskunnan kulmakivi.

Yhdessä toimisen taidot ovat yhä tärkeämpiä opettaa, kun meillä ei juurikaan ole pysyviä yhteisöjä lasten kasvuympäristönä. Yhdessä ei toimita enää niinkään tradition ohjaamana, vaan nyt luodaan yhä monimutkaisempia yhteistyön muotoja. Niillä voidaan saavuttaa lisäarvoa, johon hyvinvointi nojaa. Yhteisöön liittymisen ja siinä rakentavasti toimimisen aidot voidaan ja pitää opettaa. On puhe sosiaalisesta pääomasta, joka jakautuu ilman puuttúmista hyvin epätasaisesti. Mitä kauemmin etäopetus jatkuu, sitä suurempi mahdollisuus on, että syrjäytyminen lisääntyy. Ilman hyvien kavereiden ja välittävän opettajan tukea on osalla oppilaista yhteisöön liittymisen ongelmia yhä enemmän. Heikot yhteistoimintataidot liittyvät usein puutteelliseen sosiaaliseen pääomaan. Tiedolliset puutteet on helpompi paikata kuin auttaa yksilö pois syrjäytymisen tieltä.

Oppisisältöjä voidaan oppia etänä ihan yhtä hyvin kuin koulussa läsnäollen. Jotkut saattavat jopa oppia paremmin kodin rauhassa. Se, miten toimitaan yhdessä, voidaan oppia vain olemalla läsnä. Siksi koulussa on tärkeää olla.

maanantai 6. huhtikuuta 2020

Etänä, mutta yhdessä

Etäopetus on hyvää vauhtia normalisoitumassa. Jossain kunnissa, kouluissa tai luokissa homma on alkanut vauhdikkaammin ja jossain muualla kestää vakiintuminen kauemmin, jos etätyön välineet ovat jääneet vähälle harjoittelulle.

Omasta kokemuspiiristä näkee, että opetus on nyt hyvin erilaista, näinhän on ollut ennenkin. Koulukulttuurissa ei ole yleensä puhuttu hyvästä ja huonosta opetuksesta, pikemminkin on mielellään ylläpidetty myyttiä tasalaatuisesta opetuksesta, siten että kaikki opettajat ovat yhtä hyviä. No, vaikka opettajan työn tuloksia on vaikea mitata, niin onhan eroja aina ollut. Sitäpaitsi onko tärkeää että opettaja on pidetty vai että hänen oppilaansa saavat hyviä numeroita. Tämäkään ei aina ole sama asia. Omat tavoitteet ovat aina keskittyneet siihen, että oppilaani oppivat oppimaan, tuntemaan omat mahdollisuutensa ja tekemään yhteistyötä rakentavalla tavalla.

Takaisin asiaan. Naapuripihalla olen nähnyt, kun juostaan välitunnilla ulos ja sitten taas jatkuu etäopetus työjärjestyksen mukaan. Toisessa tapauksessa opettaja on jakanut viideluokkalaiselle maanantaisin Wilmaan tehtävät, jotka vanhemmat sitten tarkastavat. Oma lapsenlapsi valitti että on liian vähän tehtäviä kun hän on aina yhdeltätoista valmis. Kun toiset opettajat tekevät työtä enemmän kuin ennen, ovat toiset (varmaan harvat) melkein lomalla. Opetus on nyt todella avointa, kotien näkyvillä. Sen seuraukset voivat olla laajakantoiset, hyvällä tavalla, toivon.

Paljon riippuu siitä, miten työnantaja on huolehtinut opettajien lisäkoulutuksesta ja modernien oppimisvälineiden kunnosta. Toisaalta opettajien autonomia on usein rehtorin "kauhu", ei sovi puuttua pedagogisiin ratkaisuihin. Kaikki rehtorit eivät ole mieltäneet tehtäväänsä opetuksen kehittäjinä omassa koulussaan. Hyvää tilanteessa on, että oppilaille siirtyminen heille jo tuttuun tapaan olla vuorovaikutuksessa on luontevaa.  Ehkäpä koko Suomi oppii nyt käyttämään etäyhteyksiä tehokkaammin hyväkseen.

Tulkintoja ja käytäntöjä etäopetukseen on siis monia, opettajien autonomia, niin hyvässä ja pahassa, jatkuu nyt etäopetuksessakin. Jos kyse on hyvien vaihtoehtojen valinnoista, niin hyvä. Jos kyse on osaamattomuudesta, niin apua pitää osata kysyä ja saada. Etäopetus ei ole kotikoulua, ne ovat aivan eri asioita. Opetushallitus on antanut hyviä ohjeita, joita toivon mukaan kaikki ovat lukeneet.
Linkki sivulle

























Nappaan tähän sivun muistilistalta muutaman mielestäni hyvän ohjeen:

3. Etänä opiskelevat lapset tarvitsevat aikuisia. Vastuu opetuksesta ja sen etenemisestä on opettajalla. Aikuiset huolehtivat turvallisista rutiineista ja oppimisympäristöistä sekä mahdollisuuksiensa mukaan siitä, että lapset opiskelevat. Ohjeista huoltajia heidän omasta roolistaan. Huoltajien on hyvä tietää opiskelun rutiinit ja viikon tavoitteet. Huoltaja tukee opiskelussa ja huolehtii myös siitä, että lapset syövät, lepäävät ja ulkoilevat mahdollisuuksien mukaan. 

4. Luokaa yhdessä rutiinit ja aikataulut myös etäyhteyksiä hyödyntävään opiskeluun. Säilyttäkää mahdollisuuksien mukaan oppilaille ja opiskelijoille tutut toimintatavat. 



5. Ohjeistakaa selkeästi, mitä, missä, milloin ja miten tehdään – etänä annettavassa opetuksessa ohjeistamisen tärkeys korostuu. Antakaa esimerkiksi perusopetuksessa lyhyitä kirjallisia ohjeita, jotka tukevat oppilaiden itseohjautuvuutta. Puhutelkaa ohjeissa oppilaita ja käyttäkää aktiivia. Esimerkiksi: "Ota kuva puhelimellasi ja kirjoita siihen sopiva kuvateksti. Talleta kuva ja teksti tähän." 
6. ​​​​​Opettaja, ole tavoitettavissa mutta muista pitää huolta omasta jaksamisestasi. Kerro, miten ja milloin sinuun saa yhteyden.
7. Käyttäkää erilaisia työtapoja. Korvaava opiskelu voi olla 
  • oppilaan itsenäistä työskentelyä niin verkossa kuin kirjan tai tehtävien äärellä 
  • parityöskentelyä 
  • yhteisöllistä tiedonjakamista pilvipalvelussa tai viestittämällä 
  • reaaliaikaisia opetustuokioita (ryhmäpuhelu, Skype tms.)
8. Antakaa monipuolisia ja vaihtoehtoisia tehtäviä.  Esimerkiksi perusopetuksessa ei ole tarkoitus, että lapset istuvat koko päivän tietokoneella. Tehtäviä voi tehdä vaikkapa lukemalla, tutkimalla kotia tai lähiympäristöä, kirjoittamalla käsin, piirtämällä tai keskustelemalla vanhemman kanssa. Tuotokset voi sitten tallettaa koneelle opettajan tai koko ryhmän nähtäväksi.
9. Vuorovaikutus on tärkeää, joten luokaa sille paikkoja: esimerkiksi verkkokeskustelut isommille ryhmille ja WhatsApp-keskustelut pienemmille ryhmille sosiaalisen median palveluiden ikärajat huomioiden. Pyrkikää huolehtimaan siitä, että keskustelu on rakentavaa ja asiallista. 
No, niitä tulikin monta, kun ovat tärkeitä. Ehkäpä korostaisin selkeitä ohjeita ja rutiineja, sehän helpottaa myös opettajan työtä. Myös ryhmän kiinteydestä huolehtiminen on myöhemmin palkitsevaa. Lähes kymmenen vuotta tvt-pedagogina on opettanut, että 
digiopetuksen käytännön ongelmat eivät ole niinkään teknisiä (nehän voidaan ratkaista), vaan liittyvät opettajan pedagogiseen otteeseen ja siitä ponnistaen hänen taitoonsa antaa sellaisia ohjeita, että itseohjautuvuus on mahdollista. 
Nimittäin, ohjeiden suunnittelu ja antaminen ovat nyt erityisesti arvossaan. Eikä tämä koske vain opettajia, vaan yleensäkin asioiden sujuvuutta. Kuinka usein olemmekaan manaamassa epäselviä ohjeita tai tavoitteita aikuisten elämässä! Ehkäpä ohjeistuksesta pitäisi tehdä oppiaine! Selvää on, että vaikka itse mielestään antaa hyvän ohjeen, niin vastaanottajat voivat olla eri mieltä.

Jos ja kun hyvin käy, ovat opettajat etäkoulun jälkeen oppineet antamaan yhä selkeämmin tavoitteet, tehtäväohjeet ja aikataulun. Sitten ei tarvitsekaan kuin antaa turvallista tukea, läheltä.

tiistai 31. maaliskuuta 2020

Etäopetusta, tunteella

Ihan vielä ei epänormaalista koulunpidosta ole tullut normaalia, kun torjumme koronaa. Mutta veikkaan, että tulevien viikkojen kuluessa etäkoulu alkaa tuntua normaalilta. Ihminen on sopeutuva olento.

Kuten edellisessä päivityksessä arvelinkin, on yhteisöllisyyden vahvistumisesta paljon merkkejä. Yhteisöllisyyden keskeinen perusta on yhteinen tehtävä, ja sehän meillä nyt on.

Ajatuksia etäopetuksesta, tai -oppimisesta. - Nythän oppivat kaikki. Etäkoulua koskeva kirjoittelu ja somepöhinä on ollut melko lailla teknispainotteista. Tietokoneet, etäyhteydet, Wilman toimivuus ja niin edelleen, ovat puhuttaneet. Oppimista ohjaa kuitenkin ennen kaikkea tunteet, emootio, se ei ole muuttunut mihinkään. Lainaan kahta arvostamaani lähdettä. Opetusneuvos Eija Kauppinen tutki väitöskirjassaan ansiokaasti tunteiden merkitystä oppimisessa ja opettajuudessa. (LINKKI) Kirjoitin myös blogissani Eijan ajatuksista Opsin suhteen: LINKKI . Opettajan tärkein tehtävä on edelleen tukea oppilasta niin, että hän uskoo itseensä ja haluaa oppia. Suomessakin vieraillut Deborah Britzman on kiinnittänyt huomiota koulutuksen emotionaaliseen olemukseen (LINKKI)

Mediassa on aivan oikein puhuttu siitä, että etäopetus paljastaa opettajien menetelmät ja suhteen oppilaisiinsa vanhemmille tavalla, joka on ennen kokematon. Myös se paljastuu, että toiset opettajat ovat valmiimpia toimimaan uudessa tilanteessa kuin toiset. Rankkaa, mutta voi tehdä hyvää. Uskon itse lujasti koulun avoimuuden hyödyllisyyteen. Nyt ollaan tilanteessa, jolloin jokainen koti on opetuksen näyttämö. 

Mutta ne tunteet. Oppimisen keskeinen edellytys on turvallisuuden tunne.Se korostuu entisestään etäopetuksessa. Oppilaan on tarpeen luottaa siihen, että hän saa apua tarvittaessa ja että hänestä välitetään, siitä tulee turvallinen olo. Opettaja, joka on onnistunut rakentamaan oppilaisiinsa hyvän luottamus- ja kiintymyssuhteen, onnistuu varmasti etäopettajanakin hyvin.  Silloin hänkin osoittaa luottamusta oppilaitansa kohtaan. Luottamusta  osoitetaan vuorovaikutuksessa, molempiin suuntiin.

Turvallisuus nojaa luottamukseen, joka on suomalaisen yhteiskunnan ehkä tärkein menestystekijä.  Amerikkalainen dokumentti vuodelta 2011 The Finland phenomenom, kertoi suomalaisen koulun vahvuudesta, siitä että kaiken avaimena on Trust, luottamus jonka olemme suomalaiseen yhteiskuntaan rakebtaneet ja jota on tärkeää ylläpitää. (LINKKI dokumenttiin) Luottamusta tarvitaan nytkin, jotta poikkeusoloissa kaikki toimii. Luottamus pitää kuitenkin ansaita.

Opettaja kasvattaa nytkin oppilaistaan oppijoita. Silloin on tärkeää herättää ja ylläpitää uteliaisuus, joka on ihmiselle luontaista. Etäopetuksessa voi olla haasteena keksiä uudessä toimintaympäristössä riittävästi mielenkiintoisia tehtäviä, mutta voi käydä niinkin, että niitä keksitään vaikka kuinka. Muitakin palkitsemijärjestelmiä, kuin uteliaisuuden tyydyttäminen, on onneksi olemassa. Nythän kotonakin niitä varmasti etsitään. Pakolla ei kuitenkaan enää opita, ainakaan hyvin.

Turvallisuuden ja oppimishalun ollessa kunnossa opettaja tarvitsee, yhteisöllisen pedagogian määritelmin, myös monipuolista vuorovaikutusta. Se joudutaan nyt korvaamaan etälaitteilla. On tärkeää, että oppilaat kokevat oppimisen omakseen ja tuntevat voivansa vaikuttaa. Silloin he sitoutuvat yhteiseen toimintaan. Onneksi opettaja voi olla nykytekniikan turvin läsnä ja tukena nytkin.

Loppujen lopuksi oppiminen ja opettaminenkin on useimmille helppoa jos tunne on oikea. Oikean tunnetilan viritys ja sen ylläpito on vaativaa työtä, mutta helpottaa koulutyötä ratkaisevasti, sen tietää opettaja kokemuksesta. Saman äärellä ollaan, vaikka työvälineet ja toiminnan ulkoiset olosuhteet ovatkin nyt kovasti muuttuneet. Kevättä kohti!

LINKISSÄ laulaa Mustarastas

tiistai 24. maaliskuuta 2020

Yhteisöllisyys voi hyvin poikkeusoloissa

Noin viikko eletty poikkeustilaa, joka vaikuttaa kouluihin hyvin paljon. Muutenkin aletaan ymmärtämään, että kevät ja varmaan kesäkin tulevat olemaan erikoista aikaa. Ainakin kaksi seikkaa on noussut mieleen kun menoa on tullut seurattua, jos enempi sivusta.

Yhteisöllisyys ja digiloikka.

-Nyt pitää tinkiä omasta vapaudesta ja ajatella muita. Ikävää, mutta myös hyvä kokemus. Yhteisöllisyyttä kehittyy yleensä, kun sitä tarvitaan. Kun kaikki on hyvin saatetaan luulla, että parhaiten parjää omin voimin.

Vaikeat ajat voivat yhdistää ihmisiä, kirjoittaa HS

Yhteisöllisyys kasvaa hädän hetkellä, julkaisee YLE uutissivustollaan

Ruoveden kunnan johtoryhmä lähettää kuntalaisille tiedoteen : "Toteamme kiitollisuudella että kun ajat vaikeutuvat, yhteen hiileen puhaltaminen ja yhteisöllisyys lisääntyvät."

Olisi tietenkin kovin mukavaa, että ihmisyhteisöjen, ihmisten parhaat puolet tulisivat esiin hyvinvoinnin aikana, mutta siinä vaiheessa emme useimmiten ole.

-Koulut ja opettajat. Vanhana tvt-pedagogina olen ihaillut sitä, miten hienosti opettajat ovat sukeltaneet syvään päähän, kun Suomessa on tehty ja tehdään massiivinen digiloikka, jota olisi kyllä ollut todella vaikeaa tehdä vapaaehtoisesti. Tässäkin auttaa varmasti yhdessä tekeminen, neuvotaan ja ideoidaan toisiamme. Nyt ei esteenä ole laitteiden toimimattomuus tai riittämättömyys, eikä opettajan puutteellinen koulutus. Mennään kun ei ole vaihtoehtoja.

Digiloikan suurimpia esteitä on ollut kaikenlainen toimimattomuss ja myös täysin riittämätön, käyttäjäkeskeinen koulutus. Opettajat eivät ole myöskään perinteisesti kauhean innokkaasti jakaneet idoitaan, jolloin aika moni opettaja on keksinyt digipyörää itse. Ja se on mahdoton urakka ottaen huomioon digikehityksen vauhdin. Digiloikka on ollut vaikeaa,  kun oppilaiden ja opettajien välinen digikuilu on jopa kasvanut. Varmasti on nytkin on paljon pulmia, mutta poikkeusoloissa sitä siedetään paremmin.

Poikkeustilanne on digiloikalle otollinen. Se tietenkin aiheuttaa pakon edessä digivälineiden ja -alustojen käytön, mutta ennen kaikkea muuttaa asenteita ainakin kahdella tavalla.
Kaiken ei tarvitse toimia täydellisesti, koska sitä ei nyt odotetakaan. Tilanteita ennakoiva ja tarkasti ennakoiva opettaja sietää paremmin nyt poikkeamia suunnitellusta. Digivälineet tarjoavat toisinaan yllätyksiä, sehän on koettu. Kunhan pärjätään, se riittää nyt.
On myös varsin luultavaa, että useimmille, jopa digivastaisille opettajille, tulee nyt ihan hyviä kokemuksia digivälineiden käytöstä. Digistä tulee seuraavien viikkojen aikana ystävä, joka pelastaa pulasta. Emmehän olisi mitenkään voineet siirtää kouluja etäopetekseen tehokkaasti ilman tvt-tekniikkaa- ja oivaltavia pedagogisia järjestelyjä.

Kun tämä menee ohi, on kiintoisaa nähdä kuinka paljon toimintakulttuuri on muuttunut digivälineiden käytössä. Veikkaan, että näemme paljon pysyviä muutoksia niin koulujen työssä kuin muuallakin.

Voimia ja yhteisiä onnistumisen hetkiä ison haasteen kanssa!