lauantai 17. marraskuuta 2018

Voiko alistamalla opettaa?

Opettaja oppilas-suhteeseen sisältyy aina vallankäyttö. Vastuu vallan käytöstä on sillä, joka sitä käyttää. Viime päivien puheenaiheeksi on noussut yhden tunnetun voimisteluvalmentajan, Titta Heikkilän pöyristyttäviltä kuulostavat metodit. Urheilulehden artikkelin mukaan hän on kiroillut, haukkunut ja nöyryyttänyt valmennettaviaan vuosikausia. Silti asiaan ei ole puututtu riittävästi. Seuran vaihto auttoi kai vain jatkamaan vääristynyttä roolia.

Miten tämä liittyy kouluun? No, siten että valmentaja on myös kasvattaja joka opettaa, ja sitenkin että koulussa tuollainen kasvatusote on toivottavasti jo historiaa. Kyllähän itse olen koululaisena pelännyt opettajia ja yhden äidinkielen opettajan kiusaamisen kohteenakin olin, huonon käsialan vuoksi. Ja olen varmasti itsekin sanonut joskus oppilailleni jotain, mitä on pitänyt pyytää anteeksi. Pointti on tässä, että kasvatusilmapiiri ja arvot lasten oikeuksista ovat onneksi muuttuneet, ja koulussa toimitaan toisin kuin ennen. Luulenpa, että jos opettaja sanoisi oppilaalleen, että olet laiska eikä sinusta tule mitään, niin seurauksia tulisi.

On kuitenkin aloja, joissa lapsia ja nuoria saa edelleen kohdella huonosti. Joissain urheilulajeissa/seuroissa voi olla edelleen neuvostoaikaisia valmennustapoja, jolloin yksilön etu ei ole tärkeä, vaan seuran, valmentajan tai ryhmän etu ohittaa sen. Myös muissa harrasteissa voi näin olla. Esimerkiksi soitonopetus, klassinen baletti, jopa näytteleminen voivat olla harrastemuotoja, joissa voi joutua opettajan/ohjaajan silmätikuksi, tai jopa hyväksikäytön uhriksi. Jos valta on lähes rajaton, on suuri kiusaus käyttää sitä väärin. Ajatellaanko vieläkin, että itsetunnon murentamisella saadaan jotain positiivista aikaan? Pelon kautta johtaminen  ja auktoriteettien pelko yleensä ei kuulu kehittyneeseen demokratiaan, eikä tuota yleensäkään mitään hyvää tai uutta. Vähän kuin meetoo kamppanja, on tämäkin asia nyt otettava valaisuun. Taiteen tai urheilun varjolla ei voi hyväksyä vastuuasemassa olevilta narsistista käytöstä tai nöyryyttömistä. Jos se on koulussa saatu loppumaan, niin se on saatava kitkettyä muualtakin.

Toivoa sopii, että asiaa ei nyt lakaista maton alle, vaan ohjeistetaan selvästi, millä ehdoilla saa valmentaa. Asia koskee muitakin tahoja kuin vain Voimisteluliittoa. Vanhemmilta tarvitaan myös rohkeutta ottaa asia esille ja tuoda julkisuuteen epäkohdat jos ei muu auta. Ongelmien piilottaminen sisäpiiriin on  yleensä vääränlaista suojelua.

Tässä vielä linkki Ylen Uutisluokan juttuun .

Asia olisi ansainnut enemmänkin huomiota, mutta ehkä sitä vielä tulee. Aika vähän ainakin oma sosiaalisen median jako tästä sai tykkäyksiä. Varmasti on monia, jotka hyssyttelevät, kun kyse on menestyneestä lajista. Korostan, että kyse on laajemminkin kasvatuksen menetelmistä ja auktoriteetin terveestä käytöstä, ihan missä vain.  On hyvin tärkeää miten lapsia ja nuoria kohdellaan, varsinkin heidän esikuviensa taholta. Auktoriteetteja (ihanteita) lapset ja nuoret tietenkin tarvitsevat, mutta sellaisia, joilta voi saada kestäviä rakennusaineita omaan elämään

tiistai 13. marraskuuta 2018

Merkitystä etsimässä

Tänään kokoontuu opettajien Topelius-kahvila kodissamme. Pian parikymmentä vuotta jo ollaan istuttu muutaman kerran vuodessa erilaisten pedagogisten kysymysten äärellä. Porukka hieman vaihtelee, mutta muutamasta lähikoulusta ja vähän kauempaakin on meitä mukana., jopa on muutama meistä ehtinyt eläkkeellekkin. Topelius-nimi valikoitui historiallisista syistä, koska olemme hänen vanhuuden kotinsa lähimaisemissa täällä Sipoossa ja Helsingin ryöstämällä alueella. Lisäksi Topelius oli aikaansa edellä monessa asiassa ja lapsilähtöisen pedagogian puolustaja. Hän ajoi myös koulutusta tytöille. 

Kuvahaun tulos haulle topelius


 Kollegiaaliset keskustelut ovat kivoja ja ehkä hyödyllisiäkin. Opettajilla on tarvetta jutella työhön liittyvistä asioista. Sen huomaa, kun kaksi tai kolme opettajaa tapaa. Aika pian puhe kääntyy kouluasioihin ja muut paikalla olijat saavat luvan liittyä mukaan. Miksei siis ihan järjestettäisi mahdollisuuksia keskusteluun teekupposen äärellä?

Tänään on tarkoitus puhua koulun merkityksellisyydestä ja sen mahdollisesta muuttumisesta. Ollaan mielestäni koulukeskustelujen ytimessä. Olen aiheesta kirjoittanut täällä aiemminkin : Koulun merkitys kadoksissa , mutta nyt voi ihmetellä sitä, miten hitaasti korjausliikkeitä tehdään.  Tutkijat ovat löytäneet ongelman ja jopa kertoneet miten sitä hoidetaan. Kouluissa pitää ottaa tieto vastaan ja  ohjata toimintaa parempaan suuntaan. Se vaatii ohjausta ja yhteisöllisiä rakenteita. No, ei kovin helppoa tietenkään. Katariina Salmela-Aron tutkimusryhmän löytö oli silloin ja nytkin seisauttava: 

"Lähes puolet 12-vuotiaista suhtautuu kyynisesti koulunkäyntiin. He kokevat merkityskatoa suhteessa kouluun ja koulunkäyntiin. Nämä nuoret myös kokevat, että heidän tapansa hyödyntää digitalisaatiota ja uutta tekniikkaa ei vastaa koulujen käytäntöjä. Näin on syntymässä merkityskuilu koulun ja nuorten välille. Kun merkitys hämärtyy, nuoret suuntaavat koulun sijaan energiansa muualle.  Tämä käy ilmi Suomen Akatemian rahoittamasta tutkimuksesta." Linkki Suomen Akatemian uutiseen 9.11. 2015

Sama asia on esillä myös OPH:n sivuilla 

Ajattelin tuolloin kun tutkimus julkaistiin, että nyt kyllä on tapahduttava muutos. Uusi Ops siihen pyrkiikin. Oppilaat pitää saada aktiivisiksi ja osallistumaan omaan oppimiseensa. Oppimisen merkitystä ja kiinnostavuutta yritetään lisätä. Mutta paljon luen ja kuulen sitä, että oppilaat eivät osaa keskittyä, ryhmät ovat liian suuria ja tukitoimia tarvitaan yhä lisää. Silloin kun oppilaat ovat vääränlaisia tai nähdään, että ongelmat juontuvat ainakin vain heistä, ei päästä korjaamaan merkityksellisyyden puutetta.  Koulun pitää olla lasten ja nuorten (tietenkin opettajienkin)  mielestä tärkeä muutenkin kuin kavereiden tapaamispaikkana. Heidän pitää kokea oppiminen omakseen ja kiinnostavaksi. Kun koululaiset saavat oivalluksen siitä, että he rakentavat koulussa omaa elämäänsä, omilla valinnoillaan ja teoillaan, ollaan jo pitkällä sisäisen motivaation hyödyntämisessä. Iso uhkakuva on, että koulun koettu merkityksen puute seuraa näitä nuoria suhteessa yhteiskuntaankin myöhemmin.

Koulun merkityksellisyys oli ennen Suomessakin selvempi: Koulu oli tie parempaan elämään. Koulutus antoi mahdollisuudet sosiaalisen aseman paranemiseen ja poisti köyhyyttä. Nyt on muitakin mahdollisuuksia kuin pitkä koulutus. Koulutuksen rinnalle nousee osaaminen kun työpaikkoja etsitään. Sitä paitsi toimeentulo turvataan, vaikka töitä ei olisikaan. Koulutustaso ja sosiaalinen asema ovat meillä ihmeen vahvasti periytyviä. Koulussa voidaan ja pitää murtaa tätä ketjua.

Lähivuosien suurin haaste koulutusjärjestelmissä on tämä merkityksellisyyden palauttaminen ja vahvistaminen kaikille oppijoille (ja miksei opettajille myös, jos se on vähän kadoksissa.) Tarvitsemme kaikki lahjakkuudet toteuttamaan itseään myös työelämässä, ja yhteiskunnassa yleensäkin. Millä keinoilla siihen päästään? Tätä pitää opettajayhteisöissä pohtia kun yhteistä toimintakulttuuria luodaan. Yksittäisten opettajien toimet eivät riitä. Monissa kouluissa ollaan jo lähdetty liikkeelle yhdessä ja hyvä niin.

maanantai 5. marraskuuta 2018

Mihin lomaa tarvitaan?

Syyslomat ovat hyvinkin jo muisto, mutta loman dilemma on aina olemassa. Sitä kun ei ole koskaan tarpeeksi.  Syyslomasta etenkin saadaan aikaan aina kauhea haloo. Pitääkö sen olla kaksi, kolme, neljä vai viisi päivää pitkä? Aika monet opettajat haluavat syysloman olevan viikon mittainen. Perusteena on usein, että syyslukukausi on raskas. (Tosin samaa perustetta käytetään kun halutaan pääsiäislomaa pitemmaksi.) Syksyn  pimenevät päivät ovat varmaan monille hankalia, vaikka olemme Suomessa kasvaneet valoisuuden vaihteluun.

Syysloman oikeasta pituudesta voidaan kiistellä loputtomasti, koska kiistaan ei ole olemassa yhtä, oikeaa ratkaisua. Itse olen aina kannattanut lyhyempää syyslomaa, jos se on pitemmän joululoman ehto. Oppilaille syysloma on myös hiukan hankala. Suomessa on yleensä syysloman aikaan melko kehnot ulkoilusäät ja sisällä vietetty ja valvottu viikko ei varmasti piristä. Eivät kaikki perheet suinkaan voi matkustaa syyslomalla etelään.

Jos vähän kerettiläiseksi heittäydyn, niin mietin joskus, miten koulutyö on niin erityisen raskasta, että pitkän kesäloman jälkeen on kahden kuukauden päästä  pakko päästä lomalle? On paljon muitakin vaativia työaloja, joissa loma olisi varmasti tarpeen, ajattelen vaikka sairaanhoitajia ja muitakin vuorotyössä olevia. Ammattikunnat käyttävät työn vaativuutta työehtojen parantamisen välineenä ja välillä tuntuu, että opettajienkin kohdalla marttyyrin sädekehää kiilloitetaan ammattiyhdistyksemme voimallakin. No, ei ehkä lähdetä tähän... Työn pitää olla myös antoisaa ja hauskaa, jos se ei sitä lainkaan ole, on väärällä alalla.

Mutta ovathan lomat mukavia. Ne eivät voi kuitenkaan korjata tilannetta, jossa työntekijä kuormittuu työstään jatkuvasti liikaa. Uupumusta loma  vähentää vain hetkellisesti. Omien havaintojen mukaan pitempiä lomia vaativat usein juuri he, joilla on vaikeuksia jaksaa töissä. Ratkaisua pitää kuitenkin etsiä muualta.

Miten lomia voisi yleensä perustella? Niitähän ei aina ole ollut. Vapaa-aikamme on huikeasti suurempi kuin vain muutama sukupolvi sitten oli. Japanissa on maailman pitkäikäisin kansa ja hyvin lyhyet lomat- ja pitkät työpäivät. Miten siellä jaksetaan?  Ehkä meillä liikaa jaetaan elämä työhön ja vapaa-aikaan, jota halutaan aina vain lisää. Tämä johtaa helposti arvomaailmaan, jossa työntekö on välttämätön paha, jota on kestettävä, jotta voi elää "oikeaa" elämää vapaa-ajalla. Opettajan työssä on minusta ollut aina hauskaa, että selkeitä raja-aitoja ei tässä ole. Työ ja vapaa-aika ovat kuitenkin samaa, omaa elämääni.

Palaan loman tarkoitukseen. Varmasti jokainen täyttää loma-aikaa omalla tavallaan. Aikaa perheelle, tilaisuus kokea uusia asioita, voi oppia jotain uutta, harrastaa ja levätä. Varmaan monilla on ajatus, että lomalta, etenkin kesälomalta, palaa virkistyneenä ja ehkä uudistuneena. Ammatillisesti hyvä loma voi mahdollistaa oman työn arviointia ja mahdollista uudistumista. Itse olen ainakin kokenut muutaman ahaa-elämyksen juuri lomalta palaneena. Työantaja maksaa lomamme. Ehkäpä juuri parantunut työteho on maksajan näkökulmasta hyvä loman peruste.

Loman pituus ei aina takaa sitä, että loma tekee hyvää. Loma-aika on hyvä käyttää itselleen mahdollisimman hyvin. Jo siksikin että töihin on sitten taas hauska mennä. Ehkä koulussa voisi olla tarpeen puhua yhdessä hyvästä lomasta ja samalla työssä viihtymisestakin? Opettaja on aikuisen tärkeä malli. On minusta varottava sellaisen mallin antoa, jossa työ koetaan vain lomien väliseksi pakolliseksi sietämiseksi. Ja kyllähän monet opettajat ovat innoissaan töissä. Ehkä on mahdollista luoda kouluun yhteisöllinen toimintakulttuuri, jossa työstä iloitaan ja tsempataan kaikkia yhdessä?
Työilmapiiri ei ole vain sattuman kauppaa, siihen voi vaikuttaa yhteisin toimin.

sunnuntai 28. lokakuuta 2018

Lapset pois kotoa?

Yhteiskunnan järjestämä kasvatus ja koulutus ylettyy myös hyvin nuoriin, jopa 1-2 vuotiaisiin. Varhaiskasvatus on suuren kiinnostuksen kohteena myös siksi, että se on osa yhteiskuntapolitiikkaa. Suomessa on tuettu kotihoidon tuen avulla pienten lasten kotona oloa, mielestäni ihan oikein. Toisaalta tämä linja koetaan epätasa-arvoa lisääväksi, koska hyvin usein kotona pieniä lapsia hoitava on äiti. Varhaiskasvatus on Suomessa laadukasta ja sen katsotaan tasoittavan  lasten valmiusten kehittymistä.

Vähän harmistuin kun Hesarissa oli 25.10. otsikko: Aikainen varhaiskasvatus hyödyttää. Harmitti siksi, että minusta taaperoiden paras paikka on kotona ja siksi että otsikko ei tarkemmin luettuna kestänyt. Jutusta ilmeni nimittäin, että Norjassa oli havaittu 1-2 vuotiaana varhaiskasvatuksen aloittaneiden saavan ensimmäisellä luokalla parempia (miten paljon?) tuloksia matematiikassa ja kielissä. Mutta; pitemmällä aikavälillä vaikutuksia ei ole havaittu. Siis mikä hyöty on sitten kyseessä?
Kuitenkin sanottiin: "Suomalaiset tutkijat tulkitsevat kuitenkin, että 1–2-vuotiaille lapsille olisi siksi edullisempaa mennä varhaiskasvatukseen."

Jutun kirjoittaneella Suvi Vihavaisella on voinut olla sukupuolten tasa-arvoisempaan asemaan liittyvä näkökulma. Sehän on tärkeää. Kotona lapsia hoitavan vanhemman pitäisi nähdä tekevän tärkeää työtä, ja sen tulisi minusta kerätä ainakin eläke-etua. Mutta se on politiikkaa. Lasten kotihoitoon liittyy oleellisesti lasten kokonaisvaltainen hyvinvointi ja myös perheiden hyvinvointi. Lasten aamuinen hoitoonvienti ja sitten töistä kiireellä haku ei aina ole stressitöntä. Luulenpa että pieni lapsi on usein väsyneempi tullessaan päiväkodista, kuin jos hän on ollut kotona. Kokonaisvaltaista hyvinvointia on tietenkin vaikeampaa tutkia kuin yksittäisten kognitiivisten taitojen tasoa, mutta se on varmasti tärkeämpää kuin väliaikainen taidollinen etu.

Uutisessa käsiteltiin myös suomalaista varhaiskasvatuksen  laadun tutkimushanketta, jota vetävät tutkimusprofessori Kristiina Huttunen ja tutkimusjohtaja Tuomas Kosonen.  Alustavasti näyttää siltä, että varhaiskasvatuksen laadulla on merkitystä, kun verrataan osaamista kotona hoidettaviin lapsiin. Laatua syntyy vaikka aikuisten ja lasten suhdeluvusta. Varmasti myös johtamisesta, työntekijöiden osaamisesta, motivoitumisesta ja toimintakultuurista.

Varhaiskasvatuksen, kuten perusopetuksenkin laadusta puhuminen on helposti arkaluontoista. Mielellään ajatellaan, että kasvatus ja opetus on tasalaatuista kaikkialla Suomessa. Näin ei voi olla. Olosuhteet vaihtelevat ja sen mukana muuttuvat onnistumisen pelimerkit. Kasvatuksen ja opetuksen laatua pitää arvioida ja mielellään aivan työntekijätasolla. Se on osa ammatillista yhteisöllisyyttä.

Suomessa on tuettu harvinaisen pitkään pienten lasten kotona hoitoa. Se onkin minusta tarpeen. Perheinstituutiolla ei mene teollisen ajan maailmassa hyvin. Perheet hajoavat tai ovat hajanaisia ja tukiverkot ovat usein repaleiset. Lasten hyvinvoinnin kannalta pysyvät, hyvät ihmissuhteet ovat tärkeitä. Niitä ei voi kokonaan korvata kodin tai perheen ulkopuolelta. Olisi hyvä jos kotien, varhaiskasvatuksen ja koulujen kasvatuskumppanuutta vahvistetaan ja luodaan pitkäkestoisia suhteita myös kodin ulkopuolella tapahtuvaan kasvatukseen. Sillä mitä hyötyä on osaamisesta jos jää yksin?





maanantai 15. lokakuuta 2018

Tyhmä vai tuhma?

Ilmiöiden taustat ovat kiinnostavampia kuin ilmiöt, vaikka nopea tiedonvälitys ei aina tätä tuo esiin.

Yliopisto-lehti on mukavaa luettavaa.  Siinä on paljon uutisia eri aloilta, tiivistetyssä muodossa. Kun olen yleissivistysihmisiä, niin tämmöinen informaation jako sopii minulle hyvin.

Koulutus, kuinkas muutenkaan, oli myös numeron 7/18 yhtenä teemana. Pieni, mutta erittäin kiinnostava uutinen oli emeritusprofessori Jarkko Hautamäen arvio siitä, miksi Pisa-tulokset ovat heikentyneet. (s. 26-27)  "Testitulokset kielivät enemmän heikosta motivaatiosta kuin osaamattomuudesta".  Hautamäen mukaan protestanttisen etiikan vaikutukset näyttävät heikkenevän protestanttisissa maissa, etenkin poikien osalta.

Pisa-testi on ns. matalan panoksen testi, joka ei vaikuta arvosanoihin. Jo aiemmin muistan Pisa-koordinaattori Jouni Välijärven huomauttaneen, että Suomen huipputuloksiin vaikuttaa paljon myös se, että Suomessa oppilaat tekevät testit loppuun ja huolellisesti. Useissa maissa on ollut paljon oppilaita, jotka eivät tee testejä loppuun tai eivät keskity testiin kunnolla. Nyt ovat nousseet huipulle eräät Aasian maat ja naapurimme Viro. Näissä maissa on oppilailla epäilemättä korkea motivaatio suorittaa. Aika harvoin näistä muuttujista kuitenkin puhutaan Pisa-keskusteluista. Ei ole olemassa testiä, jolla eri puolilla maailmaa asuvat oppilaat saataisiin tekemään samalla motivaatiolla ja samanarvoisessa tilanteessa. Motivaatio on kuitenkin oppimisen ja suorittamisen keskeinen tekijä. Motivaation heikkeneminen on näkynyt meillä koko 2000-luvun esim.  juuri Pisa-testeissä. Koulun merkityksellisyys on vähentynyt. Myös oppilaiden halu tehdä vaativaa testiä ilman hyötyä on heikentynyt. Syyt ovat varmasti monimutkaiset. Hautamäki muistuttaa myös, että testit mittaavat ehkä menneisyyden taitoja, joita nuoret eivät koe ajankohtaisiksi.

Lyhyen artikkelin otsikko oli hauska: "Emme muutu tyhmemmiksi, vaan ehkä tuhmemmiksi".  Ponnistelu ilman henkilökohtaista palkkiota ei kuulu enää länsimaiseen arvomaailmaan, siten kuin ennen. Se on sekä hyvä yksilöille että yhteisöllisyyden kannalta huono asia. Luulen, että suuri osa koulun esitetyistä ongelmista johtuu juuri tästä. Kun sanotaan että kännykkä vie keskittymisen, lapset ovat rauhattomia, oppilasryhmät liian suuria ja opettamien kaikkiaan on vaikeampaa kuin ennen, niin mahdollisesti on kyse juuri heikentyneen motivaation seurauksista. Vaikka, varmaan aina on puhuttu samoin koululaisista....

Sisäinen motivaatio on kaiken oppimisen keskiössä, silloin kun ei ole pakkoa suorittaa esimerkiksi selviytymisen takia. Hautamäki pitää uuden opsin suuntaa hyvänä, niin minäkin. Heikentynyt motivaatio voidaan saada sen avulla heräämään. Oppilaiden tai heidän ympäristönsä moittiminen ei ratkaise motivaatio-ongelmaa. Kulttuurinen muutos haastaa  koulun toimintakulttuurin kehittymään. Hautamäki sanoo asian hienosti: "Nuorten mielenkiinto maailmaa kohtaan ei ole sammunut. Koulun on vain vastattava heidän tarpeisiinsa." Tässä on koulujen tämän ajan haaste, johon useat yksittäiset opettajat ovat jo vastanneet. Nyt pitäisi luoda kouluihin yhteisöllistä pedagogiaa keräämällä hyviä käytäntöjä toimintakulttuurin summaksi. Suunta on jo oikea.



tiistai 9. lokakuuta 2018

Aikuisen vastuu

Kasvattaminen on tärkeää. Jos yhteisö haluaa välittää arvojaan ja pyrkimyksiään kasvaville jäsenilleen, niin kasvatetaan ja opetetaan. Tällöin aiheutetaan joskus mielipahaakin, kun on opittava että yhteisön jäsenenä ei voi aina toimia vain omien halujen ja pyrkimysten mukaisesti. Kasvava lapsi ja nuori ei esimerkiksi osaa tai tiedä miten tervehditään tai  koska on sopiva aika nukkua,  mikä on terveellistä ruokaa.

Kuuntelin pari viikkoa sitten kun Keijo Tahkokallio oli Ylen aamuteeveessä (linkki). Hän muistutti taas, kuten jo vuosikymmeniä on sitkeästi tehnyt, että on asioita joista aikuiset päättävät ja asioita, joista voi neuvotella.  Ja sitten myös niitä, joista lapsi tai nuori voi päättää itse. Tämä rajanveto on hänen mukaansa hämärtynyt. Olen samaa mieltä. Ei tarvitse kysyä "Tulisitko syömään?" silloin kun ruoka on valmista. Voi sanoa "Käykää syömään, olkaa hyvä!" Olen kyllä aika monesti katsellut, kun vanhempi työntää rattaissa olevaa lasta ruokakaupassa ja kyselee mitä haluaisit syödä. Valinta voi olla ihan väärä. Jos ei ole edellytyksiä valita, ei voi antaa vastuuta valinnasta. Hamppareita ei kannata syödä jatkuvasti. Sitten kun tuo sama lapsi on teini, on peli jo aika menetetty.

Ihan sama ilmiö koskee kouluakin. Paitsi että lasten ei enää tarvitse pelätä opettajia (hyvä asia), niin kouluissakin on lähdetty välillä neuvottelemaan asioista, joista ei tarvitsisi neuvotella. Kun lapset ja nuoret eivät ole tottuneet ottamaan käskymuotoisia (imperatiivi) ohjeita, niin he olettavat että aina on varaa neuvotella tai tehdä oman mielen mukaan. Aika usein neuvottelu on väsytystä, jossa lapsi tai nuori voittaa.  Näin ei kuitenkaan yhteiskunnassa voi toimia. Kyllähän meidän aikuistenkin on syytä noudattaa vaikka nopeusrajoituksia, vaikka ei aina haluaisi.

Olen itse kokenut, että ryhmän hallintaa helpottaa paljon, kun asettaa selkeät rajat neuvoteltavien ja ei-neuvoteltavien asioiden välille. Asiat joista aikuinen on vastuussa ja ovat ammattiosaamisen kannalta tärkeitä ovat niitä ei-neuvoteltavia. Tämä tietenkin niin että, perustelee jaon. Vähän oudoksun esim. leirikoulusta äänestämistä. Opettaja on kuitenkin pedagoginen asiantuntija ja tietää parhaiten millainen leirikoulu toteuttaa  sille asetetut tavoitteet. Kun tämä on hänen vastuullaan, niin opettajan mielipide on painavin. Olen usein esimerkiksi antanut oppilaiden päättää kokeiden päivämääristä. Sen ajankohdan sopivuuden voivat oppilaat tietää parhaiten.

Tästäpä juontuu ajatas kamaliin kännyköihin. Kun puhutaan taas miten kännykät vievät keskittymisen ja häiritsevät opetusta koulussa, on se osin kummallista. Kännykän käyttöä  oppitunneilla säätelee nimittäin opettaja suvereenisti. Jos tämä on oppilaille epäselvää, on jotain yhteisössä pielessä. Koulun tärkeä kasvatustehtävä on digiajassa opettaa mobiililaitteiden oikeaa käyttöä, sekä sosiaalisesti että tiedon hankkimisen ja jakamisen kannalta. Tämä onnistuu parhaiten kun aivan kaikki koulun aikuiset noudattavat samoja, sovittuja käytäntöjä. Silloin ei tule ongelmia siitä, milloin neuvotellaan ja milloin ei. Kyse on toimintakulttuurista, jonka vahvuus syntyy yhteisöllisistä ratkaisuista.

perjantai 28. syyskuuta 2018

Sukupuolittuva koulu

Olen ennenkin ihmetellyt miten tavoitteiden, arvojen ja toteutuneen käytännön välillä voi olla paljonkin ristiriitoja, etenkin tasa-arvoasioissa. Otetaan tämä Suomen opiskelu- ja työmarkkinoiden voimakas  sukupuolittuminen. Asiasta on monenlaista tutkimus-ja tilastonäyttöä:

"Suomen työmarkkinat ovat vahvasti sukupuolittuneet. Miehet ja naiset työskentelevät omilla sektoreillaan ja omissa ammateissaan. Miehet hakeutuvat yksityiselle sektorille vientiteollisuuteen ja rakennusalalle, naiset julkiselle sektorille ja yksityisen sektorin palveluammatteihin. " Näin toteaa palkkatasa-arvon tutkija Paula Koskinen-Sandberg. (linkki Talentia 2018)

Itse asiassa meillä on teollisten maiden eräs jyrkimmin sukupuolittainen  jakautunut työelämä. No, onko tämä merkki tasa-arvosta tai ei? Suomessa on maailman mallimaa tasa-arvolainsäädännössä ja naisten aseman parantamisessa. On hyvin hämmentävää yrittää löytää yhteyksiä sukupuolittuneen työelämämme, arvojemme ja tasa-arvolainsäädännön välillä. Mihin nyt sitten pitäisi pyrkiä ja millä tavoin? Siitä ei ihan hirveästi kuitenkaan puhuta.

Toisaalta voidaan ajatella, että olemme vaiheessa jossa jokainen voi valita ammattinsa kiinnostuksen perusteella. Onhan käynyt niinkin että monet ennen täysin miesvaltaiset ammatit ovat naisistuneet, paras esimerkki on varmaan eläinlääkärit. Siskoni on maalarimestari ja artesaani, myös hänen alansa on muutamassa vuosikymmenessä muuttunut täysin miesvaltaisesta naisvaltaiseksi. Kun naisia hakeutuu korkeakouluihin paljon enemmän kuin miehiä, niin tottakai monet alat muuttuvat perinteisistä.  Sitten on vielä työmarkkinoille tullut ilmiö, että on töitä joita kantasuomalaiset eivät halua tehdä esim kuljetusalalla tämä näkyy. Meillä työt jakautuvat , varmaan ensi kertaa mieltymysten mukaan. Naisten ja miesten mieltymyksillä on tilastoissa merkittävä ero. Mutta onko se hyvä?

Opettajana ja kolmen pojan isänä näen tässä kehityksessä ainakin yhden ison ongelman. Eihän se lasten kasvatus jakautunut omien vanhempien ikäpolvessa  tasaisesti, mutta oman ikäpolveni piti muuttaa asia. Hetken se onnistuikin vähän. Nyt työmarkkinoiden sukupuolittuminen antaa yhä vahvemman viestin: Kasvatus ja hoito(ala) on naisten hommaa. Ei hyvä minun mielestäni. Pojat ja miehet, jotka tarvitsevat tukea, ovat järjestään naistyötekijöiden asiakkaita. Ja kyllähän tytöillekkin olisi tarpeen saada julkista esimerkkiä siitä että kasvatuksesta, koulutuksesta ja hyvinvoinnista huolehtiminen on kaikkien asia.

Kouluun tämä liittyy siten, että miten ihmeessä voidaan koulussa opettaa mitään sukupuolineutraaliudesta tai samanvertaisuudesta, kun samalla näytetään käytännössä esimerkkiä siitä, että sukupuolella on väliä?  Kouluissa valtaosa työntekijöistä on naisia, eskarista puhumattakaan. No onhan sukupuolella toki merkitystä, mutta onko meillä vähän hukassa, että mitä väliä sillä oikeastaan on?

( Eikä tässä nyt ole tarpeen ottaa esiin, että koulussa tytöt pärjäävät selvästi paremmin. Voi se liittyä myös edellä mainittuun jakoon. Mutta sehän on taas oma aiheensa.)

maanantai 17. syyskuuta 2018

Uudistuksia johdetaan

Olen lukenut kasvavalla uteliaisuudella Espoossa tapahtunutta rehtorin irtisanomista. Mieleeni tuli elokuussa lukemani Hesarin Vieraskynäkolumni. Tietojohtamisen professori Samuli Pekkola Tampereelta kirjoitti : Digitalisaatio vaatii taitavaa johtamista. HS 20.8.2018




Kun tässä viimeiset seitsemän vuotta on tutustunut koulujen digitalisaatioprosesseihin myös kouluttajana, niin voin olla vain samaa mieltä.

Pekkola kirjoittaa:
 "Digitalisaatiohankkeiden hyötyjen vähäisyys johtuu pitkälti haluttomuudesta muuttaa vallitsevia käytänteitä ja toimintatapoja. Hankkeet ovat usein vain lyhyitä kokeiluja, joissa tietotekniikan mahdollisuuksia testataan hyvin rajatussa ympäristössä. Tällaisia pieniä kokeiluja ovat esimerkiksi videoneuvottelujen käyttö päiväkotien työntekijöiden ja vanhempien välisessä viestinnässä sekä erilaisten hakemusasiakirjojen sähköinen palauttaminen."

Tämä tuntuu pätevän julkishallintoon ja kouluihin, oman kokemuksen perusteella. Ihmisten haluttomuus muuttaa vallitsevia käytäntöjä palautuu kulttuurin pyrkimykseen jatkua. Tämä unohtuu hankkeissa ja kehittämisprosesseissa liian usein. Hankkeen vetäjät ovat itse innostuneita, eivätkä tunne riittävästi ihmisen muutosvastarinnan ja vahvistuserheen voimaa.  Näistä syistä kaikki palautuu ennalleen kovin helposti tai ainakin kehittäminen on tahmeaa. Pekkola korostaa, että digitaliosaatiohankkeiden pitää edetä syvälle käytäntöihin ja tuottaa todellista hyötyä.

"Muutosten vastustaminen, uusien tekniikoiden ja toimintamallien oppimisesta aiheutuvat tuottavuuden notkahdukset sekä arjen työpaineet ja kiireet saavat tekijät usein palaamaan vanhoihin tapoihin." Kuulostaa kovin tutulta.

"Valitettavan usein johtaja kuitenkin jättää kokeilun onnistumisen työntekijöiden vastuulle. Tämä johtaa helposti siihen, että hyödyt jäävät ­vähäisiksi ja digitalisaatiohanke tuomitaan epäonnistuneeksi." Kouluissa johtajia ovat rehtorit, jotka johtavat hyvin eri tavoin. Kouluttajan urallani havaitsin helposti, että kouluissa, jossa rehtori johti, tuki koulutusprosessia ja oli läsnä, päästiin pisimmälle koulutuksen hyödyissä. Silloin koko yhteisö liikahti.

Pekkola kirjoittaa, että pienien kokeilujen hyödyt ovat pieniä. Vähän samaa ajattelin usein koulutusprosessissa, jossa koulutus keskittyi vaikka yksittäiseen menetelmään. Digitalisaation hyödyntämisessä opetuksessa on kyse laajasta kokonaisuudesta, joka muuttaa koulun koko toimintakulttuuria. Muutoin digitalisaation mahdollisuudet oppimisesta eivät toteudu täysimääräisesti tai toteutuvat hyvin eriarvoisesti. Mikäli opettajat käyttävät pedagogista vapauttaan menetelmien ja välineiden suhteen koulussa omien mieltymysten mukaan, on koulun opetuksen kehittäminen sattumanvaraista ja oppilaiden kannalta epätasa-arvoista. 

Pekkolan mukaan digitalisaatio kutistuu piperrykseksi, mikäli johto ei ole siihen aidosti sitoutunut. Näin näyttää kouluissa olevan. Paljon piperretään yksittäisillä laitteilla, mutta turhan harvoin poistutaan mukavuusalueilta ja lähdetään hakemaan uudenlaista vuorovaikutustilannetta oppimisen järjestämiseen.

 "­Organisaatioissa pitää pystyä kokonaisvaltaiseen ja pitkäkestoiseen ajatteluun, määrätietoiseen johtamiseen ja muutosvastarinnan murtamiseen." Pekkola lopettaa artikkelinsä näin. Espoon tapahtumien valossa kirjoitus saa uusia sävyjä. Vaikka Espoossa ei olisikaan kyse siitä, että ylempi johti vastustaa muutosta, niin kyllä kouluissa on sitäkin nähty.

Kaikenlainen syvälle käyvä kehittäminen vaatii organisaation koko johtamisketjun saumatonta ja pitkäjänteistä yhteistyötä. Kuntasektorilla ei useinkaan helppoa, mutta läpinäkyvä toiminta ja avoin arviointi voivat johtaa hyvään tulokseen.



sunnuntai 9. syyskuuta 2018

Kehittäjälle potkut

Viime aikojen kouhuttavin koulu-uutinen tuli Espoosta, tuosta innovaatioiden kaupungista. Saunalahden koulun kehittäjä-rehtori Hanna Sarakorpi sai potkut pikaisesti, (linkki uutiseen)  kun asiasta päättäminen oli siirretty Ilpo Saloselle.

Sen jälkeen on mediassa liikkunut paljon uutisia, joiden perusteella ei millään voi sanoa, että mistä oli kysymys. Ainakin näyttää hiukan siltä, että potkut liittyvät asioihin, joiden sanotaan olevan asiaan liittymättömiä. Potkut ovat tietenkin aina juridisesti oltava perustellut ja varmaankin Espoon opetustoimessa on perusteita kerätty. Sukset opetustoimen johdon kanssa ovat joka tapauksessa menneet ristiin ja siitä kärsivät varmaan eniten oppilaat ja koulun henkilökunta. Harmillista.

Joukko vanhempia ja opettajia kiiruhti puolustamaan rehtoriaan. Ja sitten oli niitä jotka osin nimettömästi arvostelivat rehtoria. No, niin on aina kun on kyse esimiehen asemassa olevasta henkilöstä, toiset tykkää ja toiset ei. Linkki uutiseen

Opettajien Ammattijärjestö OAJ säesti potkuja (linkki), koska koulussa oli ilmeisesti tehty aika paljon työtä, jonka lukeminen työajaksi on haastavaa. No, opettajien työaika pitäisi saada vihdoin ja viimein yksiselitteiseksi, muuten on kovin vaikeaa saada kouluja kehittymään yhteisöllisiksi ja oppiviksi yhteisöiksi.

Näyttää siltä että Hanna Sarakorpi on mitannut rehtorin toimivaltaa yläkanttiin ja saattaa olla että hän on joutunut merkityksi omavaltaisten toimien vuoksi. Mutta onhan niin että " Jos kukaan ei suutu, niin mikään ei muutu" Näin sanoi mm. Matti Rimpelä, joka taisi tuskastua Me-hankkeen(linkki) vetäjänä Saunalahdessa rajoituksien ylittämisen vaikeuteen ja lopetti pestinsä.

No, tästäpä tullaan Me-säätiöön ja miten se liittyy asiaan. Me-säätiö on Supercellin rahoittama säätiö jonka tavoite on syrjäytymisen ehkäiseminen  "Jokaisella lapsella ja nuorella pitäisi olla tasavertaiset mahdollisuudet turvalliseen kasvuun ja hyvään elämään." Tavoite säätiön kotisivulta. 
Tavoitteeseen pääsemiseksi säätiö on pilotoinut kahdessa koulussa, joista Espoon Saunalahti on siis toinen. Säätiö julkaisi tiedotteen, (linkki) jossa arvostellaan Sarakorven potkuja ja kuvaillaan yhteistyötä Espoon koulutoimen johdon kanssa toimimattomaksi. Teksti on melko suorasanaista. Espoon perusopetuslinjan päällikkö Ilpo Salonen (joka siis päätti tai ainakin toteutti potkut) kiisti kytkennän selkeästi . Sitä ei siltikään voi kiistää, että Me-säätiössä on koettu asia toisin kuin Espoon opetusjohdossa. Sattumaako on, että potkut toteutettiin aika pian senjälkeen kun Me-säätiö oli antanut Espoolle huomautuksen yhteistyösopimuksen toimimattomuudesta... Voihan se ollakin. Jotain on kuitenkin mennyt huonosti, se on selvää.

Hanna Sarakorpi on ilmoittanut käynnistävänsä oikeusprosessin potkuistaan ja kokee olleensa ajojahdin kohde. (linkki)  Niin usein kehittäjille käy huonosti julkisella sektorilla. Kateus ja joustamaton hallinto voivat tappaa hyvätkin hankkeet. Tämä havainto on yleisellä tasolla, kun ko. tapauksesta ei voi mitään varmaa sanoa. Varmaan on Hannallakin peiliin katsomisen paikka, kelläpä meistä ei olisi elämässä ollut.

Ajattelen asiaa arvopohjaisesti. Koulun tehtävänä on paitsi opettaa, niin etenkin kasvattaa ja tukea niin, että kaikilla on edellytykset hyvään elämään. Me-säätiö pyrki juuri auttamaan tässä koulun tärkeimmässä tehtävässa, kasvatustyössä. Helposti se jää ainetavoitteiden ja oppituntien jalkoihin, mutta hyvätkään arvosanat eivät auta, jos oman elämän hallinta ei ole kunnossa. Jos nyt olisi pidetty lasten ja nuorten hyvinvointi kaikkein tärkeimpänä myös teoissa eikä vain puheissa, niin olisi menetelty toisin. Olisi haettu ratkaisu, jolla hanketta olisi voitu jatkaa sujuvasti ja rehtorin parhaita puolia olisi voitu hyödyntää edelleen. Tässä aikuisten kiistellessä karsivät eniten koulun oppilaat ja myös työyhteisö. Toivon Saunalahden työyhteisölle voimia ja mahdollisuuksia jatkaa hyvää työtä. Kuten myös Me-säätiölle. Aina voi oppia.

tiistai 28. elokuuta 2018

Oppimaisema muutoksessa

Kouluissa tapahtuu, eikä kaikki ole kuten ennen. Pedagogiaa määrittelevät paljon materaaliset ja hallinnolliset tekijät, rehtoreiden ja opettajien opetussuunnitelmatulkintojen lisäksi.

Yhtenäiskoulut ovat jo muuttaneet paljon. Konsepti ei varmaan ole vielä valmis. Niissä käydään usein kädenvääntöä mm. opettajien vaihtumisen ja pysyvyyden välillä. Yhtenäinen opinpolku oppilaalle tai heidän perheidensä kokonaistuki ei niissä ole aina  toteutunut, mutta kehitys jatkuu. Kuitenkin yhtenäiskoulu on mahdollisuus palata peruskoulun idean alkulähteisiin. Mahdollisesti yhtenäiskoulut ovat osaltaan aiheuttaneet koulujen toimintakulttuurin uusimman disruptorin eli avoimet oppimiympäristöt, joustavat opetustilat tai miten asia halutaankaan ilmaista.

Kuten yhtenäiskoulujen suhteen, on myös tämä uudenlainen koulutilojen järjestely sekä pedagoginen että taloudellinen kysymys. Yhtenäiskoulut ja myös avoimet opetustilat ovat useinkin halvempia kuin perinteiset ratkaisut. Siksipä niitä innokkaasti puolustetaan, myös pedagogisesti. Kaupunkien ja kuntien talouspäälliköistä tulee tuolloin pedagogisia pioneereja. Eikä siinä välttämättä mitään pahaa ole, uusi on tervetullutta, onhan kouluissa toimittu samoilla malleilla noin sata vuotta. Mutta on hyvä erotella säästö kehityksestä.

Hesari julkaisi ansiokkaan koulumyönteisen artikkelisarjan koulujen alun aikoihin. Viimeisin artikkeli kertoi uudenlaisista koulutiloista.   Pulpettirivien tilalle ovat tulleet "muuntojoustavat tilat", joissa lapset saavat vaikka maata- Kuinka työrauha säilyy nykykouluissa? HS 13.8.2018 ( linkki)
Paperiversiossa pääotsikko oli vähemmän toimittajan ennakkoluuloja kuvaava- ja hyvä niin.
Toimittajan otsikoinnissa näkyy, miksi traditionaalista toimintakulttuuria on vaikea muuttaa.  Makaaminen yhdistyy jotenkin tässä työrauhan menetykseen, vaikka ne eivät liity toisiinsa välttämättä mitenkään. Vieläkin työrauhalla ajatellaan tarkoitettavan tilannetta, jossa opettaja puhuu edestä ja oppilaat kuuntelevat hiirenhiljaa, tai että jokainen suorittaa yksin tehtäviään hiljaisuuden vallitessa. Useinkaan tämä ei ole optimaalinen oppimisen tila. Omissa kokemuksissa työrauha eli nykykielelle päivitettynä hyvä oppimisen tila, saavutetaan kun oppilailla on mahdollisuus vuorovaikutukseen, miellyttävässä työtilassa. Tarvitaan kuitenkin yhteisöllisen pedagogian osaamista ja oppimistilanteen näkemistä oppilaan silmin. Kun fyysinen tila muuttuu, muuttuu toimintakin. Avoimissa tiloissa esimerkiksi opettajat joutuvat aivan toisella tavalla huomioimaan toisiaan ja heillä on paremmat mahdollisuudet tehdä työtä yhdessä. Kaikki eivät tosin tästä tykkää.

Joustavista tiloista on jo järjestetty  paljon seminaareja. Tässä Oppimaisemafestivaali 2017 satoa Espoosta : Joustavat oppimisen tilat (linkki)


Erityisellä kiinnostuksella seuraan vanhan työpaikkani Sipoonlahden koulun (entinen Etelä-Sipoon koulu) laajennuksen toteutumista. Suuren yhtenäiskouluun mahtuu jopa 1300 oppilasta ja se jakautuu oppikyliin. Hanke tulee olemaan valtakunnallisestikin merkittävä. Minulla oli ilo olla arkkitehtikilpailun valintaraadissa mukana. Voittanut ehdotus loisti pedagogisilla perusteillaan. Toivon hartaasti, että rakennukseen suunniteltu pedagogia jalostuu opettajien toimesta innostavaksi, yhteisölliseksi toimintakulttuuriksi. Valmista tulee parissa vuodessa.   Linkki esittelyyn.


Jännittäviä aikoja eletään opetuksen maailmassa. Uusi tutkimus lisää koko ajan ymmärrystämme siitä, miten saatamme lapset, nuoret ja aikuisetkin elämän kestävälle innostavalle oppimispolulle. Tiedämme nyt esimerkiksi, että ihminen oppii yhdessä, tekemällä ja tuntiessaan omat vahvuutensa. Siirrymme vauhdilla aikaan, jossa pitää omaksua yhä monimutkaisempia uusia asioita, koko ajan. Entinen koulumalli valmisti aivan toisenlaiseen todellisuuteen, siksi tarvitaan jotain ihan muuta.



tiistai 14. elokuuta 2018

Maailman tärkeintä työtä

Lukuvuoden alku tuo koulun mediaan. On hienoa, että viime vuosina on koulujuttujen sävy muuttunut. Joskus aiemmin tuntui, että koulusta tekivät juttuja ne toimittajat, joille oli jäänyt paljon hampaankoloon omista kouluajoistaan.  Sitten mentiin koululle tekemään juttuja kysellen oppilailta  tyyliin " Onhan koulussa kauheaa, onhan?"  Nyt on ollut taas paljon positiivista mediassa. Se on hyvä, sillä koululaisella on oikeus tykätä koulusta, kuten opettajillakin.

Iso lehti oli taas hyvällä asialla 10.8. "Kiitos, kun et luovuttanut suhteeni" HS -artikkelissa (linkki)
Jutussa viisi tunnettua henkilöä kirjoitti kiitoskirjeen entiselle opettajalleen. Tärkeää on ollut, että on tullut kuulluksi ja nähdyksi, saanut hyväksyntää ja kannustusta. On syntynyt hetkiä, jotka ovat kantaneet vuosien päähän ja vaikuttaneet oman elämän kulkuun.



Ei oikein voi edes tietää, milloin syntyy oppilaalle erityisen tärkeä muisto, niin hyvässä kuin pahassa. Se on ainakin minusta opettajuudessa ihaninta, mutta myös pelottavan velvoittavaa. Kasvattajan ammattitaitoon kuuluu olla jatkuvasti herkävaistoinen vuorovaikutuksessaan oppilaiden kanssa.
Kaikki oppilaat ovat erilaisia, ja he toivovat olevansa opettajalle tärkeitä. Kiintymyssuhdeteorian mukaan hyvä vuorovaikutus kehittyy luottamuksen kautta.  Opettajan pitää herättää luottamusta ja arvostustakin. Ei aina ihan helppoa, mutta tavoitteena tärkeää.

Kaikki viisi kirjoittajaa keskittyivät muistoissaan siihen, miltä opettaja on tuntunut. Heille ei ollut tärkeää tai päällimmäisenä muisto siitä, mitä ovat oppineet tiedollisesti. Tämä on taas hyvä muistaa kun lukuvuosi alkaa. Ensin rakennetaan ryhmään/oppilaisiin hyvä oppimisen tunnetila, sitten on kaikki helpompaa. Jos niin ei tapahdu, on parhainkin ponnistus opettamisessa melko hukkaan heitettyä aikaa. Ihminen oppii, kun haluaa.

keskiviikko 1. elokuuta 2018

Pomolla on asiaa

Elokuun ensimmäinen suuntaa kouluväen ajatukset työmaalle, viimeistään. Ei varmaan ole sattuma, että Opetushallituksen pääjohtaja Olli-Pekka Heinosen kolumni tiedosta ja demokratian toimivuudesta julkaistiin eilen 31.7. Hesarissa. Koulu on sivistyslaitos ja sivistyksen tulevaisuuteen vaikutetaan vahvasti globalisaation ja internetin aikana tiedon valtavirroissa. Tai sitten epätiedon.

Meidän on opittava olemaan eri mieltä (linkki) oli kolumnin otsikko. Ja niinhän se on. Heinonen ihmettelee sitä, miten on mahdollista, että näytämme elävän tiedon jälkeistä aikaa, nyt kun tieto liikkuu enemmän kuin koskaan. Kirjoitus on tärkeä ja olen kovin samaa mieltä kaikesta.

Vaikka sanaa mediakasvatus ei erikseen mainittu, on viesti opettajille ja koulutusjärjestelmälle mielestäni kolumnissa selvä. Meidän on opetettava tulevalle sukupolvelle niitä taitoja, joilla voi erottaa oikea tieto vääristellystä. Lisäksi on opittava ymmärtämään, että oikeankin tiedon perusteella voidaan olla eri mieltä, vetää erilaisia johtopäätöksiä.

Heinonen huomauttaa että syy-seuraus -suhteet ovat nykyään erittäin monimutkaisia ja siten vaikeita hahmottaa. Ihminen käsittelee mieluiten yksinkertaisia tai yksiselitteisiä asioita. Kun maailma monimutkaistuu on populismille yhä enemmän tilaa. Sivistyksen tärkeä tehtävä on torjua yksinkertaistamista, silloin kun tietoa latistetaan sillä.

Lainaus:"On vaarallista, että erilaisilla ihmisillä, yhteisöillä ja valtioilla on eri faktat siitä, miten perusasiat ovat. Siitä, miten asiat ovat, ei voi johtaa sitä, miten niiden pitäisi olla."

Minäkin kuulun 60-luvulla kasvaneeseen idealistien sukupolveen. Olin innoissani internetistä. Sehän toisi tasavertaisen mahdollisuuden kaikkialle hankkia ja levittää tietoa. Oikea ja laajalle levinnyt tietoa parantaisi maailmaa. En siinä osanut ajatella, että tieto on valtaa. Valta haluaa keskittyä ja siksi tietoa on aina kontorolloitu. Internetin rajattomat tiedonvälitysmahdollisuudet antavat myös ennen näkemättömät mahdollisuudet rajoittaa ja muuntaa tietoa. Ja niin myös tehdään. Ihmisiin vaikutetaan yhä enemmän tiedon tai tiedolta näyttävän informaation avulla.

Opettajien on kovin tarpeen miettiä näitä asioita yhdessä koulun alkaessa, ovathan koulut sivistyksen kehto. Elämme aikoja, jolloin sivistys pitää pelastaa ja demokratiaa vahvistaa yksikertaistamisen ja populismin uhatessa. Ei riitä, että käytetään luotettavaksi koettua, suppeaa tietolähdettä. On opittava liikkumaan tiedon valtavirroissa itsenäisesti. Kouluissa on tarpeen opettaa yhä enemmän uusia opiskelu-ja kansalaistaitoja: kriittistä tiedon hakemista ja kykyä ymmärtää eri näkökantoja.  Oppiva organisaatio onnistuu tässä tehtävässä yhdessä. Opettajat tekevät nyt todella tärkeää tulevaisuustyötä.


lauantai 7. heinäkuuta 2018

Jos nukuttaa koulussa, on väsynyt.

Kesä on Suomessa uudistumisen ja levon aikaa. Tosin aika monelle voi jäädä lomalle niin pitkä lista kivoista tai tekemättömistä asioista, että loma on yhtä suorittamista. Vaikka kyllähän puuhastelemalla voi rentoutua, kunhan homma ei lähde lapasesta.



Opettajilla on lomaa ihan kivasti, vaikka se ei kolmea kuukautta ole ollut enää aikoihin. Parasta aikaa oli minusta aina kesäkuu, jolloin ei tarvinnut suunnata  ajatustakaan työn arkeen. Silloin saatoin uudistua, ainakin vähän.

Asiaakin oli. Kesällä on valoisaa, eikä minua ainakaan nukuta, tosin nuorempana vielä vähemmän, niin paljon kuin talvella. Nukkuminen ja riittävä uni on koulussa ja yleisesti kasvava ongelma. Olen usein ajatellut, että kun opettajat  puhuvat työn olevan raskaampaa kuin ennen ja oppilaiden olevan vaikeampia, niin suuri syy voisi olla liian vähäisessä nukkumisessa, sekä oppilaiden ja opettajien kohdalla.

Kun seuraan ihmisiä ja varsinkin nuorempia ikäpolvia ympärilläni , niin usein nukutaan ihan älyttömän vähän. Nukkumisen määrä on tutkitusti vähentynyt merkittävästi. (linkki uutiseen)  Minulla oli tarkat nukkumaanmenoajat kotona, eikä viikonloppuna juuri siitä joustettu. Harmitti tottakai, varsinkin kun televisio alkoi vallata iltoja kivoilla ohjelmilla. Mutta oli se kyllä viisautta.
Aikuisena olen sitten itsekin sortunut liian vähäiseen nukkumiseen. Illat ovat vain niin kivoja...Tulihan yötöitäkin tehtyä.

Mutta tässä hyvä pätkä taas muistuttamaan unen tärkeydestä, itsellekin :

Mathew Walker unesta, linkki videoon  (kiitos kääntäjälle)



Ehkä voitaisiin ottaa puheeksi talviunen lisäksi kesäuni. Voisiko koulussakin olla päikkäritila? Voitaisiinko koulussa antaa enemmän univalmennusta, ihan kaikille?
Maailmamme täyttyy virikkeistä ja nopeasta ajasta. Hyvinvoinnin kannalta sille pitää löytyä vastapainoa. Uni on sellainen.  Hyvinvointi on oppimisen tärkeimpiä peruskiviä.




maanantai 25. kesäkuuta 2018

Arviointi paremmaksi

Koulukeskustelujen pölypilvi lienee laskeutunut. Juhannuksen jälkeen ei koulu muutamaan viikkoon saa tilaa medioissa, mutta kunhan elokuun alku koittaa, pääsee koulu jälleen puheenaiheeksi. Onhan se paikka, josta kaikilla on kokemusta. Se saa usein tuntemaan, että tietää miten asiat ovat tai miten niiden pitäisi olla.

Arviointi on melkein ikuisuusaihe. Kummaa on, että aiheet ovat aina samoja, mutta ikäänkuin uusina. Näin tuntuu olevan etenkin arvioinnin laita. Tänä keväänä taisi olla Tuomas Kasevan juttu Hesarissa 27.5. ainakin yksi keskeinen keskustelun aloittaja. "Arvotaan seuraava arvosana" oli sunnuntailiitteessä olevan artikkelin otsikko. Nettiartikkeli kertoi arvosana-arpajaisista.  Keskeinen viesti oli, että arvosanat eivät ole kovin vertailukelpoisia ja että opetajilla on erilaisia perusteita antamilleen arvosanoille. Tämän ei pitäisi olla uutinen, vaan tosiasia, jonka pohjalta arviointia on kehitettävä paremmaksi. Kuitenkin somekeskusteluissa oli paljon opettajia jotka tykkäävät lausunnosta: "Kyllä minun mielestäni arviointi on tasapuolista ja luotettavaa". Mutta kun se ei ole mielipidekysymys.

Onhan se ymmärrettävää, että koulu pitää kiinni arvovallastaan ja haluaa arvioinnin olevan kunnossa. Vanhemmat tietenkin mielellään uskovat myös arvosanojen olevan ihan oikeita kaikille. Suurin piirtein näin voi ollakin.

Olisi päästävä eteenpäin arvioinnin ongelmien jatkuvasta uutisoinnista uutena asiana. Äkkiä hakemalla huomaa, että joka vuosi, sopivaan aikaan, aihe on uutisena esillä.

Tutkija: Koulujen arvosanat eivät ole vertailukelpoisia (Helsingin uutiset 15.12.2014) Asiasta voidaan siis puhua myös väliarvioinin aikaan.
"Koulujen arvosanat yhtenäistetään" (HS 13.3. 2015) Melko optimistinen otsikointi.
Jättitutkimus" Tyttöjen arvosanat koulussa selvästi poikia paremmat" (Turun Sanomat 9.8.2016) Koulun alkukin sopii hyvin. Tyttöjen ja poikien erilainen menestys ja arviointi on jatkuvan ihmettelyn ja epäuskon aihe.
"Arvosanat heittävät epäreilusti" (Tiede-lehti 9.4.2015) Hyvä ja selventävä artikkeli peruskoulun arvioinnista.
Matematiikan arvosanat eivät ole vartailukelpoisia (Savon sanomat 14.3.2017) Lukion matematiikan arvosanojen eroista. Ehkä tämä on se kaikkein pyhin arvosana, eikä sekään ole sen paremmin toimiva kuin muissa aineissa tai peruskoulussa.

Asiat eivät ole aina niin kuin haluamme. Usein sitten halutaan niin paljon, että puolustusmekanismimme toimii siten, että uskomme todeksi se mitä haluamme. Näin on harmillisesti arvioinnin laitakin. Minulla(kaan) ei ole reseptiä arvioinnin täydelliseksi tekemiseksi, mutta varmasti paremmin ja luotettavammin toimivan arviointijärjestelmän voi kehittää. Silloin on tärkeää, että kaikki tunnistavat ongelman. Muutoin ei päästä eteenpäin. Oppilaiden arviointi nojaa nyt sadan vuoden takaiseen auktoriteettiuskoon, joka on onneksi kadonnut tai katoamassa. Minusta ei ole opettajilta pois, päin vastoin, jos myöntää arvosanajärjestelmän heikkoudet. Mahdollisesti jo se ajatus voi korjata arviointia hieman toimivammaksi.

Harmillista on, että nyt halutaan painottaa päästötodistuksen arvosanoja yhä enemmän jatko-opintoihin pääsyissä. Tiedämme, että osaa oppilaista arviointi ei kohtele reilusti (pojat esim).
Olen pitkälti sen kannalta että päästykokeet voisivat antaa paremman tuloksen kun haetaan motivoituneita ja eri aloille sopivia opiskelijoita.

Isoin pulma arvioinnissa on siis epätasa-arvoinen kohtelu. Suurissa joukoissa arvointi näyttää toimivan. Useimmat heikompien arvosanojen saajat kokevat varmaan, että heikko numero kuuluu heille. Tämä ei silti riitä. Arviointia pitää kehittää kannustavammaksi ja tasapuolisesti kohtelevaksi.
Tässäkin tavitaan yhteisöllistä pedagogiaa. Opettajayhteisöjen on tarpeen keskustella arvioinnista jatkuvasti, tehdä selkeitä sopimuksia ja yhteisiä kriteereitä. Erittäin tärkeää on sitten sekin, että sekä oppilaat ja heidän kotiväkensä on kunnolla informoitu arvioinnin perusteista.

Pitäisikö paremmin erotella toisistaan palautteen luonteinen arviointi ja se arviointi jossa tuloksia verrataan muiden suorituksiin?
Voisiko arviointia kehittää enemmän näyttöjen suuntaan?


keskiviikko 13. kesäkuuta 2018

Koti ja koulu, yhdessä vai erikseen?

Aamu alkoi hyvin. Luin Facebookista Matti Rimpelän erinomaisen tiivistelmän siitä, miten kodin ja koulun keskinäinen asemointi on vuosikymmenien aikana muuttunut. Rimpelä vastasi Opetushallituksen pääjohtajalle Olli-Pekka Heinosella haastatteluun Verkkouutiset -lehdessä , jossa hän kuvaili koulujen olevan yhä suuremmissa haasteissa, kun kodeissa ei huolehdita perusasioista. 
Tämä on myytti, joka sitkeästi elää opettajien parissa, ja ilmeisesti harmillisesti myös OPH:n pääjohtajankin puheissa. Muutoksia on varmasti tullut kodin ja koulun yhteistyöhön, mutta minusta suurin muutos on ollut moniarvoisuuden lisääntyminen. Kaikki kodit eivät välttämättä enää tue tai edes hyväksy koulun kasvatustavoitteita. Opettajakunta on saattanut kohdata uuden ammatillisen haasteen, johon opettajia ei ole valmisteltu.

Rimpelä totesi, että vanhempien osaamattomuus/haluttomuus lastensa oikeaan kasvatukseen on ollut läpi historian puheenaiheena. Peruskoulun alkuaikoina huolenaihe tarkoitti sitä, että koulun tehtäväksi katsottiin tukea kotien kasvatusta ja kasvatuksen osaamista. Koulu ja opettajat asemoituivat samaan joukkueeseen vanhempien kanssa, ehkäpä usein myös valmentajiksi tai avustajiksi. Muutos tapahtui 1980-ja 90-lukujen taitteessa. Rimpelä toteaa "Peruskoulu luopui 1990-luvulla kotikasvatuksen tukemisesta ja perhekasvatuksesta. Jätti vanhemmat näissä haasteissa selviytymään yksin tai hakemaan apua sosiaali- ja terveysalveluissa. Perhekasvatuksen poistuminen opetussuunnitelmista tarkoitti, että koulu ei enää opastanut lapsi-vanhemmuuteen." Harmillista. Puheet vanhemmuuden heikosta tilasta olivat 90-luvun mediassa paljon esillä. Varmaan myös opettajien välituntikeskusteluissa.

Rimpelä toivoo, minusta täsmälleen oikein, että perhekasvatuksen ja kotikasvatuksen tukemista pidettäisiin perusopetuksen yhtenä keskeisenä kodin ja koulun yhteistyömuotona. Opettajathan ovat kasvatuksen ammattilaisia, eivät "vain" opettajia. Mikäli opettajat uudestaan katsoisivat tehtäväkseen tukea koteja kasvatuksen osaamisessa, koulussa olisi haastavia ammatillisia tilanteita joidenkin oppilaiden ja kotien kanssa- ei moitittavia vanhempia tai oppilaita. Luulenpa että moni opettaja toimiikin tällä periaatteella, vaikka nykyiset opetussuunitelmat eivät kotikasvatuksen tuen roolia opettajille annakaan.

Rimpelä toteaa: "Huomion keskittäminen osaamisen sijasta vastuuseen ja avuttomuuteen siirtää keskustelun moraalin ja tunteen alueelle."  Sehän ei ole ammatillinen vastaus haasteeseen.

Arvostamani opettaja-innovaattori Lea Tornberg lausui aiheesta : Kodin ja koulun välisessä yhteistyössä ammattilaiset ovat vastuussa ilmapiirin luomisesta. 
Melkein samoja sanoja olemme kirjoissamme käyttäneet.  Kodin ja koulun yhteistyö on koulun yhteisöllisen toimintakulttuurin ydintä. Ovatko kodit samassa vai eri joukkeessa? Jos ovat samassa, niin miten koulusta viestitään ja vahvistetaan tätä näkemystä?  

Yhtenäisen arvomaailman aikaan opettajat olivat luonnollisia auktoriteetteja, myös kasvatusasioissa. He katsoivatkin rooliinsa kuuluvan myös kotiensivistämisen ja auttamisen. Uudenlaisessa moniarvoisessa ja monikulttuurisessa toimintaympäristössä koulun/opettajien on tarpeen rakentaa joukkue tukemaan lasten kasvua, uusin periaattein. Siinä voi olla monenlaisia rooleja ja näkemyksiä, mutta tavoitteena on yhdessä tukea lapsen kasvua ja mahdollisuuksia löytää omat vahvuutensa.  





keskiviikko 6. kesäkuuta 2018

Retkirahat ja tasavertaisuus

Kesäaihe koulujen kohdalla on myös retket, niiden pedagogia ja etenkin rahankeruu. Itse toivoisin että retkien liittyminen koulun toimintaan olisi enempi tarkastelun aiheena. Mutta, koska opintoretkia ja -käyntejä ei ole rahoitettu, vaikka niihin kannustetaan, on niiden ympärillä paljon keskustelua rahasta: Pitääkö vanhempien maksaa, saavatko oppilaat kerätä rahaa, kuka vastaa rahojen käytöstä ja niin edespäin.

Lapsiasianvaltuutettu Tuomas Kurttila on ollut aktiivinen. Nyt hän tarttui koulujen retkirahojen keräämiseen: 
Lapsiasiavaltuutettu:  Retkirahojen keruun kouluissa on loputtava – kuntien on kunnioitettava perusopetuksen maksuttomuutta. HS 26.5.2018

Tosin jutussa puhutaan luokkaretkirahoista. Luokkaretkiä ei kai ole ainakaan opetussuunitelman mukaisesti olemassa. Sen sijaanon koulun ulkopuolista opetusta, joita ovat opintokäynnit ja -retket. Lisäksi voidaan järjestää kestoltaan pitempia leirikouluja eli pitempi opintoretki. Koulun tehtävä ei ole järjestää huvimatkoja, vaan retket ovat oppimisen tukea. Silti niissä voi hyvinkin olla hauskaa.


Lyhyestä uutisesta ei käy oikein selville, mitä toimintaa tarkoitetaan. Kouluissa on hyvin erilaisia käytäntöjä retkien toteuttamiseksi. Monet retket ovat ilmaisia, kävelymatkan päässä. Olen itse liikkunut oppilaiden kanssa myös polkupyörilla pitkiäkin matkoja ja melomallakin on päästy luontoon. Mutta kyllähän leirikoulu Gotlantiin maksoi ja monet leirikoulut Viron kansallispuistossa Lahemaalla ovat vaatineet kotien ison tuen, sekä rahallisesti että teoilla. Kyllä, olen keränyt kodeista paljon rahaa vuosikymmenien aikana. Olen ollut opintoretkien suurkuluttaja. Esimerkiksi olen vienyt oppilaita rakastamiini museoihin, ja niitä on monta. 
Kaikki on vapaaehtoista, tietysti. Aina on sovittu ääneen, että jos joku ei halua tai voi maksaa, lapsen osuus maksetaan yhteisestä kassasta, eikö asiaa kerrota muille. Itse en ole rahoja keränyt, vaan sen on hoitanut joku vanhempi.  Parasta on ollut jos lapset ovat voineet itse kerätä rahaa vaikka diskoiltoja järjestämällä. Rahojen keruuseen liittyy ongelmia, se on myönnettävä. Mutta, siihen liittyy paljon toimintaa joka yhdistää koteja, tuo yhteisöllisyyttä luokkaan. Opintoretket ovat hyvin suunniteltuina isoja kokemuksia, joilla on parhaimmillaan pysyviä vaikutuksia, niin ryhmän dynamiikkaan kuin yksittäisten oppilaiden kiinnostuksen kohteisiin. 

Ensimmäinen leirikouluni oli Sipoon saaristossa. Luokan kaksi vilkasta ja laiskanpuoleista poikaa ilmoittivat, että he haluavat  tehdä kaikki ruoat kahden päivän aikana. Onneksi älysin luottaa poikiin. Kaikki tuli hoidettua. Myöhemmin molemmista tuli ammattikokkeja.

Luokasta ja koulusta poistuminen tarjoaa mahdollisuuden oppia enemmän ja kehittää ryhmän kykyä toimia yhdessä. Se vaatii opettajalta suunnittelua, tutustumista ja pedagogista suuntautumista toiminnallisiin työtapoihin. Jos rahaa ei voisi olenkaan kerätä, jäisi moni upea koulukokemus kokematta. Ja opettajakin oppisi vähemmän. Rahankeruuseen liittyvät ongelmat voidaan minusta ratkoa hyvillä pelisäännöillä, jolloin kaikki ovat edelleen tasavertaisessa asemassa osallistumaan retkiin. Rahaa ei tässä yhteiskunnassa kuitenkaan ole kaikilla yhä paljon.

lauantai 2. kesäkuuta 2018

Enemmän on parempi?

Koulujen lulkuvuoden päättyessä ja myös alkaessa on medioissa aina paljon koulujuttuja, usein kiriittisiä. Huonot uutiset taitavat olla hyviä uutisia, koska ne usein kiinnostavat hyviä enemmän, huokaus...

Nyt on (taas) ollut esille ainakin arviointi, suomalaisen koulun epäonnistuminen, väärin opettaminen, retkirahojen keruu ja tietenkin oppivelvollisuuden pituus, joka on aina vaan liian lyhyt. Tähän samaan listaan tekee mieli laittaa vielä usein toistuva aihe kasvatuksen ja oppimisen alueella; onko kotona hoidettu lapsi tyhmempi kuin jo pienenä päivähoitoon laitettu? Tätäkin on taas yritetty todistella.

 Aloitan aiheiden  ruodinnan oppivelvollisuuden pituudella. Opettajien Ammattijärjestö OAJ on esittänyt oppivelvollisuuden kasvattamista sekä alusta että lopusta. OAJ haluaa aloitteessaan  (linkki) että esiopetus koskee 5- ja 6-vuotiaita ja oppivelvollisuus nostetaan  19:sta vuoteen (nykyisin 17).

Esitys on hyvin muotoiltu, mutta ongelmallista hieman on, että se toisi jäsenistölle lisää töitä. Tai sehän ei tietenkään ole ongelma, mutta aiheuttaa jääviyttä.

Onko niin, että koulunkäyntiä lisäämällä voidaaan ehkäistä syrjäytymistä? Saadaanko yhdestä maailman parhaasta kouujärjestelmästä vielä parempi lisäämällä kouluvuosia? Nythän olemme nimenomaa se maa, jossa koulua käydään aika vähän, hyvin tuloksin.


Vanha kamuni Martti Hellström ja Peter Jonsson vastasivat asiaan Hesarissa 30.5. Otsikolla Oppivelvollisuutta ei kannata pidentää (linkki) Perusajatus oli varmaan se, että laadulla on enemmän merkitystä kuin määrällä, kasvatuksessa ja opetuksessakin.
Lainaan kirjoitusta:

"Opinnoista syrjäytymisen juurisyyt eivät ratkea oppivelvollisuusputkea pidentämällä vaan nykyistä varhaiskasvatusta ja oppivelvollisuuskoulua viisaasti uudistamalla.

Oppilaan kuuluu ottaa ikäkautensa mukaisesti vastuu oppimis­prosessistaan, ja kouluyhteisön on ­tuettava sitä. Opetuksen laatu ja ­oppimisen syvyys ovat kriittinen onnistumistekijä – ei se, kuinka monta vuotta koulunpenkillä on ­pakosta istuttava."

Kyllä olen samaa mieltä. On ihan hyvä kysymys se, että mihin koulussa laitetaan rahaa. Oppivelvollisuuden pidentämisen sijaan olisi laitettava voimavaroja uuden opsin jalkauttamiseen, yhteisöllisten rakenteiden vahvistamiseen ja opettajien työn uudistamisen tukemiseen. Uusi opetussuunnitelma on laitettu liikkeelle melko pienin koulutus- ja työnohjausmahdollisuuksin.

Kun halutaan, että kaikki valmistuvat peruskoulusta voimaantuneina ja halukkaina edelleen oppimaan uutta, tarvitaan entistä parempaa tukea ja kaikkia kiinnostavaa pedagogiaa. Koulua olisi kehitettävä siten, että siellä ei jää yksin. Kouluyksiköiden kasvaessa tämä on yhä suurempi rakenteellinen ja toimintakulttuuriin liittyvä haaste. Syrjäytyvä nuori ei valttämättä tarvitse lisää ammatti-ihmisiä ympärilleen tai lisää ahdistavia kouluvuosia. Hän tarvitsee hyviä kavereita tuekseen opiskelussa ja vapaa-ajalla ja koulussa ehkä vain yhden aikuisen johon voi luottaa. Aikuisen, joka seuraa useamman vuoden nuoren koulupolulla kannustaen ja ohjaten. Ehkäpä toimii tukihenkilönä koulun jälkeenkin? 

Jos halutaan käyttää lisää rahaa kouluun, niin laadun kehittäminen on tärkeämpää kuin määrän, vaikka se onkin vaikeampaa.


perjantai 18. toukokuuta 2018

Suutari ei pysynyt lestissä

Mielipide ei ole läheskään sama kuin mahdollinen totuus. Jos on jonkin alan asiantuntija, ei siitä seuraa että on kaikkien alojen asiantuntija. Opettajana tunnistan kyllä vaivan...

Keskuskauppakamarin toimitusjohtaja Juha Romakkaniemi taisi pudota tähän sudenkuoppaan, kun hän tänään kirjoitti Hesarin Vieraskynässä otsikolla: "Peruskoulun suuntaa on muutettava- keskeisissä aineissa on palattava johdonmukaiseen opiskeluun ja selkeään numeroarvosteluun "(linkki)

Kaikki ovat käyneet koulua, joten jokainen tietää miten koulussa pitää oppia ja kasvaa? No ei todellakaan. Kirjoituksen otsikko paljastaa  perehtymättömyyden asiaan ja siinä unohdetaan myös tyystin koulutuksen, etenkin perusopetuksen tärkein tehtävä: Kasvattaa yhteiskunnan  jäsenyyteen.  Mitä ovat sitten nuo keskeiset aineet? Siitä ei todellakaan ole yksimielisyyttä. Ja milloin numeroarvostelusta tuli selkeä, saati objektiivinen? Jokainen arviointiin perehtynyt tietää miksi numeroarviointia pyritään vähentämään ja tilalle kehittämään jotain tarkempaa ja oppijaa oikeasti hyödyntävää.

Oppiaineiden rajoista halutaan ja pitää päästä enemmän eroon. Ei ole mielekästä keskustella siitä, mikä oppiaine on tärkeä tai keskeinen. Oppiminen ja osaaminen ovat aina kokonaisvaltaisia tapahtumia. Ne eivät rakennu "aineittain". Koulua ei ole vielä saatu järjestymään oppijoiden kannalta parhaaksi mahdolliseksi yhtenäisen opinpolun rakenteeksi. Kouluista on tullut enempi aikuisten työpaikan ehdoilla kehittyvä. Tämä kehitys yritetään nyt muuttaa. Sitä pitää tukea (eikä kampittaa). Silloin pitää ensin ymmärtää mitä täällä ollaan nyt tekemässä.

Ei se ihan noin helppoa ole kuin Romakkaniemi toivoo. Koulutusputkesta ei tule huippuosaajia ja kansantaloutta kiihdyttäviä tuottavia työtekijöitä eristämällä oppiaineita toisistaan, lisäämällä kouluvuosia, oppitunteja ja kokeita. Ei, vaikka monissa maissa uskotaan tähän vielä.

Suomi on ollut innovaatioden huippumaa, koska meillä saavat lapset leikkiä, heitä ei uuvuteta väärillä asioilla väärään aikaan, eikä meillä ole liian pitkiä koulupäiviä tai loputtomasti läksyjä. Kirjoittaja on oikeassa siinä, että peruskoulun suuntaa tulee muuttaa, mutta aivan väärässä muutoksen suunnasta. Uusinkin opetussuunnitelma perustuu lukuisten asiantuntijoiden vuosien työhön. Siinä pyritään muuttamaan 2000-luvulla käynnissä ollutta koululaistemme motivaation laskua, joka heikentää etenkin poikien tuloksia. Motivaatiota ei taatustu saada aikaan ulkoisilla vaatimuksilla, siihen ei ole paluuta, kun autoritäärisyys on purettu yhteiskunnassamme laajasti jo 60-luvulta lähtien.

Romakkaniemen kirjoitus on tyypillinen aikamme mediailmiö. Ilman yhtäkään viittausta tutkimuksiin, kirjoittaja (asemaansa nojaten) esiintyy asiantuntijana alalla, jossa hän ei ilmeisesti ole meritoitunut. Nyt voi jälleen käydä niin, että mielipide otetaan faktana, jos haluaa vastustaa koulujärjestelmämme kehittymistä moderniin aikaan.  Toivottavasti ei kuitenkaan.

Sitten on vielä tämä kirjoittajan mainitsema aasialaisten maiden pärjääminen Pisa-tuloksissa. Eurooppa ei ole Aasia, eikä Suomi Singapore. Jokainen kulttuuri tarvitsee oman sovelluksensa hyvästä kasvatuksesta ja koulutuksesta. On ihan selvää, että se mikä toimii Singaporessa ei toimi meillä. Kyse on myös tavoitteista. Me tavoittelemme yksilöiden hyvää elämää ja omien kykyjen löytämistä. Koulussa saa viihtyä, kuten töissäkin. Me arvostamme myös vapaa-aikaa. Pitäisikö näitä arvoja muuttaa?

maanantai 14. toukokuuta 2018

Pojat koulussa, yhä kummempi juttu


Torstaina Hesarin tiedetoimituksen esimies Jukka Ruukki kirjoittu erittäin hyvän kolumnin otsikolla: Koulun kummajaiset.  Kiitos siitä.

On sekin kummaa, että asiasta on jo paljon tietoa ja puheissa parannetaan poikien syrjäytymistä, joka usein alkaa kehnon koulumenestyksen takia, mutta tilanne taitaa vain pahentua?

Ruukki toteaa, että Pisa-tutkimuksessa erot sukupuolten välillä ovat Suomessa monissa aineissa
 suurimmat tutkittujen maiden välillä, siis tyttöjen eduksi. Mikä tärkeää, Ruukki nosta esiin tutkimuksen
muutaman vuoden takaa. Siinä Helsingin yliopiston tutkijat havaitsivat, että tytöt saavat poikia
parempia arvosanoja, samalla osaamisella. Näin tapahtuu etenkin naisopettajien toimesta, joita
kouluissa on yhä suurempi enemmistö. Kouluun on kehittynyt kulttuuri jossa odotukset suosivat 
tyttöjä, näin kirjoittaja päätteli. 
On pakko olla samaa mieltä.

Naiset hakeutuvat lukioon ja yliopistoihin, miehet kouluttautuvat heikommin ja osa ei ollenkaan. Näin
on tasattu sukupuolten perinteistä eriarvoisuutta perusteellisesti. Kehitys on ollut hyvää ja ripeää, 
mutta. Onko meillä  vaikeaa suhtautua siihen, että miehet ovatkin nyt koulutuksen suhteen 
heikommassa asemassa ja tarvitsevat tukitoimia? Onko sukupuolten tasa-arvoistamisen tarve vienyt
 koulumaailmassa vauhtiin, jossa uusia ongelmia ei tunnisteta? Eihän tasa-arvon toteutuminen 
entistä paremmin voi tarkoittaa sitä, että huono-osaisuus siirretään vuorostaan pojille? Olen kyllä
 havainnut että poikien lisääntyvästä syrjäytymisesta ja arvioinnin epätasa-arvoisesta toteutumasta
 ei ole ihan helppo opettajien kansssa puhua.

On ollut tuskastuttavaa seurata tätä uutta epätasa-arvoistumisen kehitystä jo pari-kolmekymmentä
vuotta. Ensin ongelmaa ei nähty ja nyt se vieläkin usein kielletään. Samalla suuri poikien joukko
ajautuu huono-osaisten joukkoon ja syrjäytymisuralle. Toivottavasti siihen ei totuta? Silloin aletaan
 pitää luonnollisena sitä, että poikien ja nuorten miesten joukosta kasvaa suuri syrjäytyvien joukko.

Ratkaisu löytyy pitkälti opettajien asenteista ja koulujen toimintakulttuurin arvioinnista. Se ei edes
maksa juuri mitään. Sen sijaan poikiin kohdistetaan nykyisin paljon tukitoimia, jotka eivät useinkaan
muuta poikien käsitystä itsestään oppijoina. Jospa pedagogiaa muutetaan uuden opetussuunnitelman
suuntaan oppilaiden aktiivisuutta suosivaksi? Opetetaan oppilaat yhteistyöhön ja annetaan
kiinnostavia laaja-alaista osaamista vaativia tehtäviä. Kun oppiminen on kiinnostavaa ja sosiaaliset
turvaverkot kunnossa, niin heikosti motivoituvatkin (usein siis poikia) pääsevät mukaan oppimisen 
imuun. Näin uskon ja se on ollut kokemusperäinen havaintonikin. Kouluissa kannattaa pohtia poikien
 ongelmaa yhdessä ja löytää yhteisöllisesti sopivia muutoksia toimintakulttuuriin. Voi olla vaikeaa,
 mutta varmasti palkitsevaa.

Kysytään pojilta millaista koulua he tarvitsevat. Se on varmaan osin erilainen kuin tämä nykyinen.

sunnuntai 22. huhtikuuta 2018

Hiidenkiven koulu tasoittaa eroja

Olipa mukavaa! Yhteisöllinen pedagogia etenee.

Viime tiistaina julkaistiin Valtioneuvoston tilaaman tutkimushankkeen raportti: Tytöt ja pojat koulussa Miten selättää poikien heikko suoriutuminen peruskoulussa?   Aihe on paitsi kiinnostava, niin todella tärkeä meillä Suomessa, koska sukupuolten erot koulunkäynnin menestyksessä ja jatko-opintoihin hakeutumisessa/pääsemisessä näyttävät vain kasvavan, poikien tappioksi. Poikien arvosanat ovat lähes kaikissa aineissa heikoimmat ja tyttöjen etu toisen asteen opintoihin haettaessa on tuntuva. Lisäksi poikien motivaatio opiskeluun heikkenee nopeammin kuin tytöillä koko peruskoulun ajan. Oikeastaan on kestänyt hämmästyttävän kauan, että valtio kiinnostuu asiasta. Ensin pitää tutkia, jotta voidaan korjata. Nykyinen kehitys ei saa jatkua.

Opetusministeri Sanni Grahn-Laaksonen nosti tutkimuksen julkaisutilaisuudessa esiin neljä teemaa, joiden avulla korjausliikkeitä voitaisiin tehdä

- Lukeminen
- Arviointi
- Yhteisöllinen kulttuuri
- Motivaatio ja koulutuksen merkityksellisyys
 Yle uutiset (linkki)

Näistä teemoista minulle on kiinnostavin tietenkin tuo yhteisöllinen kulttuuri, johon kaikki muut oikeastaan liittyvät.

Samaan aikaan kun uutinen julkaistiin sai Hiidenkiven koulu ansaittua huomiota. Se oli mukana tutkimuksessa kouluna, jossa tytöt ja pojat pärjäävät yhtä hyvin. Oli tosi hienoa havaita, että koulussa oli tultu samoihin johtopäätöksiin kaikkien oppilaiden hyvän motivaation ja pedagogisen viihtymisen edellytyksistä kuin mekin olemme kirjoissamme tehneet. Oma opettajakokemus on vahvistanut käsitystä, että pedagogisillä järjestelyillä voi vaikuttaa siihen, että pojat ja tytöt pärjäävät koulussa yhtä hyvin. Avaimena tuntuu olevan osallistuminen aktiivisesti, yhdessä toimiminen ja oppijuuden omistaminen tätä kautta. Hiidenkiven koulussa opiskellaan neljän hengen ryhmissä ensimmäiseltä luokalta lähtien. Ryhmien kokoonpanoa vaihdellaan neljästi vuodessa. Meidän mallissamme (oppivat ryhmät) vaihtelu on vähäisempää ja perustuu ryhmäkohtaisiin tarpeisiin. Hiidenkiven mallissa ryhmä ehtii kuitenkin käydä läpi kehitysvaiheitaan ja näin oppilaat saavat kokemusta ja oppia yhteisötaitojensa kehittämiseen. Parasta on, että koko koulu noudattaa samaa menetelmää. Voin kuvitella että muutaman vuoden harjoittelun jälkeen oppilaat ovat aika mestareita yhteisötaidoissaan. Oppilaiden energiaa ei myöskään kulu siihen, että heidän pitää sopeutua opettajien erilaisiin opetus-ja arviointityyleihin.

Miksi muuten kouluissa aika usein nähdään tärkeäksi koota aina erilaisia ryhmiä? Jotta kaikki tutustuvat, sanotaan. Mutta tutustuminen ei ole useinkaan ongelma, vaan turvattomuus uusissa tilanteissa. Jos ryhmän jäsenet eivät ole luottamusuhteissa toisiinsa, niin ryhmän toiminta on helposti epävarmaa tai jopa tuottamatonta.

Kiinteässä ryhmissä opiskelu muuttaa paljon. Opiskelu ei ole vain opettajakeskeistä, oppilailla on aina vertaistuki ja kiinteällä ryhmällä saadaan esiin ryhmän vahvuus. Yhdessä osataan enemmän kun tiedetään ryhmän jäsenten vahvuudet. Motivaatio ja kiinnostus säilyvät paremmin vertaistuen avulla.
On varmaan tärkeää sekin, että yhdessä työskentely tutussa ryhmässä tuo turvallisuutta, joka mahdollistaa luontaisen uteliaisuuden, oppimisen halun vapautumisen.

Mikäli tyttöjen ja poikien eroja voidaan tasata opetusjärjestelyillä, yhteisöllisellä pedagogialla tässä tapauksessa, niin miksei sitten näin tehdä koko Suomessa? Onko käynyt niin, että vallitsevat opetusjärjestelyt ja arviointimenetelmät suosivat tyttöjä? Jos niin on, voidaan korjausliikkeitä tehdä kumminkin suhteellisen helposti. Kun vain koulussa, vapaitten taiteilijoiden työyhteisössä, päästään yksimielisyyteen valitusta pedagogiasta. Se voi olla hankalaa, mutta varmasti palkitsee kaikkia.

Toivotan Hiidenkiven koulun pedagogiselle työlle menestystä edelleen.