lauantai 7. heinäkuuta 2018

Jos nukuttaa koulussa, on väsynyt.

Kesä on Suomessa uudistumisen ja levon aikaa. Tosin aika monelle voi jäädä lomalle niin pitkä lista kivoista tai tekemättömistä asioista, että loma on yhtä suorittamista. Vaikka kyllähän puuhastelemalla voi rentoutua, kunhan homma ei lähde lapasesta.



Opettajilla on lomaa ihan kivasti, vaikka se ei kolmea kuukautta ole ollut enää aikoihin. Parasta aikaa oli minusta aina kesäkuu, jolloin ei tarvinnut suunnata  ajatustakaan työn arkeen. Silloin saatoin uudistua, ainakin vähän.

Asiaakin oli. Kesällä on valoisaa, eikä minua ainakaan nukuta, tosin nuorempana vielä vähemmän, niin paljon kuin talvella. Nukkuminen ja riittävä uni on koulussa ja yleisesti kasvava ongelma. Olen usein ajatellut, että kun opettajat  puhuvat työn olevan raskaampaa kuin ennen ja oppilaiden olevan vaikeampia, niin suuri syy voisi olla liian vähäisessä nukkumisessa, sekä oppilaiden ja opettajien kohdalla.

Kun seuraan ihmisiä ja varsinkin nuorempia ikäpolvia ympärilläni , niin usein nukutaan ihan älyttömän vähän. Nukkumisen määrä on tutkitusti vähentynyt merkittävästi. (linkki uutiseen)  Minulla oli tarkat nukkumaanmenoajat kotona, eikä viikonloppuna juuri siitä joustettu. Harmitti tottakai, varsinkin kun televisio alkoi vallata iltoja kivoilla ohjelmilla. Mutta oli se kyllä viisautta.
Aikuisena olen sitten itsekin sortunut liian vähäiseen nukkumiseen. Illat ovat vain niin kivoja...Tulihan yötöitäkin tehtyä.

Mutta tässä hyvä pätkä taas muistuttamaan unen tärkeydestä, itsellekin :

Mathew Walker unesta, linkki videoon  (kiitos kääntäjälle)



Ehkä voitaisiin ottaa puheeksi talviunen lisäksi kesäuni. Voisiko koulussakin olla päikkäritila? Voitaisiinko koulussa antaa enemmän univalmennusta, ihan kaikille?
Maailmamme täyttyy virikkeistä ja nopeasta ajasta. Hyvinvoinnin kannalta sille pitää löytyä vastapainoa. Uni on sellainen.  Hyvinvointi on oppimisen tärkeimpiä peruskiviä.




maanantai 25. kesäkuuta 2018

Arviointi paremmaksi

Koulukeskustelujen pölypilvi lienee laskeutunut. Juhannuksen jälkeen ei koulu muutamaan viikkoon saa tilaa medioissa, mutta kunhan elokuun alku koittaa, pääsee koulu jälleen puheenaiheeksi. Onhan se paikka, josta kaikilla on kokemusta. Se saa usein tuntemaan, että tietää miten asiat ovat tai miten niiden pitäisi olla.

Arviointi on melkein ikuisuusaihe. Kummaa on, että aiheet ovat aina samoja, mutta ikäänkuin uusina. Näin tuntuu olevan etenkin arvioinnin laita. Tänä keväänä taisi olla Tuomas Kasevan juttu Hesarissa 27.5. ainakin yksi keskeinen keskustelun aloittaja. "Arvotaan seuraava arvosana" oli sunnuntailiitteessä olevan artikkelin otsikko. Nettiartikkeli kertoi arvosana-arpajaisista.  Keskeinen viesti oli, että arvosanat eivät ole kovin vertailukelpoisia ja että opetajilla on erilaisia perusteita antamilleen arvosanoille. Tämän ei pitäisi olla uutinen, vaan tosiasia, jonka pohjalta arviointia on kehitettävä paremmaksi. Kuitenkin somekeskusteluissa oli paljon opettajia jotka tykkäävät lausunnosta: "Kyllä minun mielestäni arviointi on tasapuolista ja luotettavaa". Mutta kun se ei ole mielipidekysymys.

Onhan se ymmärrettävää, että koulu pitää kiinni arvovallastaan ja haluaa arvioinnin olevan kunnossa. Vanhemmat tietenkin mielellään uskovat myös arvosanojen olevan ihan oikeita kaikille. Suurin piirtein näin voi ollakin.

Olisi päästävä eteenpäin arvioinnin ongelmien jatkuvasta uutisoinnista uutena asiana. Äkkiä hakemalla huomaa, että joka vuosi, sopivaan aikaan, aihe on uutisena esillä.

Tutkija: Koulujen arvosanat eivät ole vertailukelpoisia (Helsingin uutiset 15.12.2014) Asiasta voidaan siis puhua myös väliarvioinin aikaan.
"Koulujen arvosanat yhtenäistetään" (HS 13.3. 2015) Melko optimistinen otsikointi.
Jättitutkimus" Tyttöjen arvosanat koulussa selvästi poikia paremmat" (Turun Sanomat 9.8.2016) Koulun alkukin sopii hyvin. Tyttöjen ja poikien erilainen menestys ja arviointi on jatkuvan ihmettelyn ja epäuskon aihe.
"Arvosanat heittävät epäreilusti" (Tiede-lehti 9.4.2015) Hyvä ja selventävä artikkeli peruskoulun arvioinnista.
Matematiikan arvosanat eivät ole vartailukelpoisia (Savon sanomat 14.3.2017) Lukion matematiikan arvosanojen eroista. Ehkä tämä on se kaikkein pyhin arvosana, eikä sekään ole sen paremmin toimiva kuin muissa aineissa tai peruskoulussa.

Asiat eivät ole aina niin kuin haluamme. Usein sitten halutaan niin paljon, että puolustusmekanismimme toimii siten, että uskomme todeksi se mitä haluamme. Näin on harmillisesti arvioinnin laitakin. Minulla(kaan) ei ole reseptiä arvioinnin täydelliseksi tekemiseksi, mutta varmasti paremmin ja luotettavammin toimivan arviointijärjestelmän voi kehittää. Silloin on tärkeää, että kaikki tunnistavat ongelman. Muutoin ei päästä eteenpäin. Oppilaiden arviointi nojaa nyt sadan vuoden takaiseen auktoriteettiuskoon, joka on onneksi kadonnut tai katoamassa. Minusta ei ole opettajilta pois, päin vastoin, jos myöntää arvosanajärjestelmän heikkoudet. Mahdollisesti jo se ajatus voi korjata arviointia hieman toimivammaksi.

Harmillista on, että nyt halutaan painottaa päästötodistuksen arvosanoja yhä enemmän jatko-opintoihin pääsyissä. Tiedämme, että osaa oppilaista arviointi ei kohtele reilusti (pojat esim).
Olen pitkälti sen kannalta että päästykokeet voisivat antaa paremman tuloksen kun haetaan motivoituneita ja eri aloille sopivia opiskelijoita.

Isoin pulma arvioinnissa on siis epätasa-arvoinen kohtelu. Suurissa joukoissa arvointi näyttää toimivan. Useimmat heikompien arvosanojen saajat kokevat varmaan, että heikko numero kuuluu heille. Tämä ei silti riitä. Arviointia pitää kehittää kannustavammaksi ja tasapuolisesti kohtelevaksi.
Tässäkin tavitaan yhteisöllistä pedagogiaa. Opettajayhteisöjen on tarpeen keskustella arvioinnista jatkuvasti, tehdä selkeitä sopimuksia ja yhteisiä kriteereitä. Erittäin tärkeää on sitten sekin, että sekä oppilaat ja heidän kotiväkensä on kunnolla informoitu arvioinnin perusteista.

Pitäisikö paremmin erotella toisistaan palautteen luonteinen arviointi ja se arviointi jossa tuloksia verrataan muiden suorituksiin?
Voisiko arviointia kehittää enemmän näyttöjen suuntaan?


keskiviikko 13. kesäkuuta 2018

Koti ja koulu, yhdessä vai erikseen?

Aamu alkoi hyvin. Luin Facebookista Matti Rimpelän erinomaisen tiivistelmän siitä, miten kodin ja koulun keskinäinen asemointi on vuosikymmenien aikana muuttunut. Rimpelä vastasi Opetushallituksen pääjohtajalle Olli-Pekka Heinosella haastatteluun Verkkouutiset -lehdessä , jossa hän kuvaili koulujen olevan yhä suuremmissa haasteissa, kun kodeissa ei huolehdita perusasioista. 
Tämä on myytti, joka sitkeästi elää opettajien parissa, ja ilmeisesti harmillisesti myös OPH:n pääjohtajankin puheissa. Muutoksia on varmasti tullut kodin ja koulun yhteistyöhön, mutta minusta suurin muutos on ollut moniarvoisuuden lisääntyminen. Kaikki kodit eivät välttämättä enää tue tai edes hyväksy koulun kasvatustavoitteita. Opettajakunta on saattanut kohdata uuden ammatillisen haasteen, johon opettajia ei ole valmisteltu.

Rimpelä totesi, että vanhempien osaamattomuus/haluttomuus lastensa oikeaan kasvatukseen on ollut läpi historian puheenaiheena. Peruskoulun alkuaikoina huolenaihe tarkoitti sitä, että koulun tehtäväksi katsottiin tukea kotien kasvatusta ja kasvatuksen osaamista. Koulu ja opettajat asemoituivat samaan joukkueeseen vanhempien kanssa, ehkäpä usein myös valmentajiksi tai avustajiksi. Muutos tapahtui 1980-ja 90-lukujen taitteessa. Rimpelä toteaa "Peruskoulu luopui 1990-luvulla kotikasvatuksen tukemisesta ja perhekasvatuksesta. Jätti vanhemmat näissä haasteissa selviytymään yksin tai hakemaan apua sosiaali- ja terveysalveluissa. Perhekasvatuksen poistuminen opetussuunnitelmista tarkoitti, että koulu ei enää opastanut lapsi-vanhemmuuteen." Harmillista. Puheet vanhemmuuden heikosta tilasta olivat 90-luvun mediassa paljon esillä. Varmaan myös opettajien välituntikeskusteluissa.

Rimpelä toivoo, minusta täsmälleen oikein, että perhekasvatuksen ja kotikasvatuksen tukemista pidettäisiin perusopetuksen yhtenä keskeisenä kodin ja koulun yhteistyömuotona. Opettajathan ovat kasvatuksen ammattilaisia, eivät "vain" opettajia. Mikäli opettajat uudestaan katsoisivat tehtäväkseen tukea koteja kasvatuksen osaamisessa, koulussa olisi haastavia ammatillisia tilanteita joidenkin oppilaiden ja kotien kanssa- ei moitittavia vanhempia tai oppilaita. Luulenpa että moni opettaja toimiikin tällä periaatteella, vaikka nykyiset opetussuunitelmat eivät kotikasvatuksen tuen roolia opettajille annakaan.

Rimpelä toteaa: "Huomion keskittäminen osaamisen sijasta vastuuseen ja avuttomuuteen siirtää keskustelun moraalin ja tunteen alueelle."  Sehän ei ole ammatillinen vastaus haasteeseen.

Arvostamani opettaja-innovaattori Lea Tornberg lausui aiheesta : Kodin ja koulun välisessä yhteistyössä ammattilaiset ovat vastuussa ilmapiirin luomisesta. 
Melkein samoja sanoja olemme kirjoissamme käyttäneet.  Kodin ja koulun yhteistyö on koulun yhteisöllisen toimintakulttuurin ydintä. Ovatko kodit samassa vai eri joukkeessa? Jos ovat samassa, niin miten koulusta viestitään ja vahvistetaan tätä näkemystä?  

Yhtenäisen arvomaailman aikaan opettajat olivat luonnollisia auktoriteetteja, myös kasvatusasioissa. He katsoivatkin rooliinsa kuuluvan myös kotiensivistämisen ja auttamisen. Uudenlaisessa moniarvoisessa ja monikulttuurisessa toimintaympäristössä koulun/opettajien on tarpeen rakentaa joukkue tukemaan lasten kasvua, uusin periaattein. Siinä voi olla monenlaisia rooleja ja näkemyksiä, mutta tavoitteena on yhdessä tukea lapsen kasvua ja mahdollisuuksia löytää omat vahvuutensa.  





keskiviikko 6. kesäkuuta 2018

Retkirahat ja tasavertaisuus

Kesäaihe koulujen kohdalla on myös retket, niiden pedagogia ja etenkin rahankeruu. Itse toivoisin että retkien liittyminen koulun toimintaan olisi enempi tarkastelun aiheena. Mutta, koska opintoretkia ja -käyntejä ei ole rahoitettu, vaikka niihin kannustetaan, on niiden ympärillä paljon keskustelua rahasta: Pitääkö vanhempien maksaa, saavatko oppilaat kerätä rahaa, kuka vastaa rahojen käytöstä ja niin edespäin.

Lapsiasianvaltuutettu Tuomas Kurttila on ollut aktiivinen. Nyt hän tarttui koulujen retkirahojen keräämiseen: 
Lapsiasiavaltuutettu:  Retkirahojen keruun kouluissa on loputtava – kuntien on kunnioitettava perusopetuksen maksuttomuutta. HS 26.5.2018

Tosin jutussa puhutaan luokkaretkirahoista. Luokkaretkiä ei kai ole ainakaan opetussuunitelman mukaisesti olemassa. Sen sijaanon koulun ulkopuolista opetusta, joita ovat opintokäynnit ja -retket. Lisäksi voidaan järjestää kestoltaan pitempia leirikouluja eli pitempi opintoretki. Koulun tehtävä ei ole järjestää huvimatkoja, vaan retket ovat oppimisen tukea. Silti niissä voi hyvinkin olla hauskaa.


Lyhyestä uutisesta ei käy oikein selville, mitä toimintaa tarkoitetaan. Kouluissa on hyvin erilaisia käytäntöjä retkien toteuttamiseksi. Monet retket ovat ilmaisia, kävelymatkan päässä. Olen itse liikkunut oppilaiden kanssa myös polkupyörilla pitkiäkin matkoja ja melomallakin on päästy luontoon. Mutta kyllähän leirikoulu Gotlantiin maksoi ja monet leirikoulut Viron kansallispuistossa Lahemaalla ovat vaatineet kotien ison tuen, sekä rahallisesti että teoilla. Kyllä, olen keränyt kodeista paljon rahaa vuosikymmenien aikana. Olen ollut opintoretkien suurkuluttaja. Esimerkiksi olen vienyt oppilaita rakastamiini museoihin, ja niitä on monta. 
Kaikki on vapaaehtoista, tietysti. Aina on sovittu ääneen, että jos joku ei halua tai voi maksaa, lapsen osuus maksetaan yhteisestä kassasta, eikö asiaa kerrota muille. Itse en ole rahoja keränyt, vaan sen on hoitanut joku vanhempi.  Parasta on ollut jos lapset ovat voineet itse kerätä rahaa vaikka diskoiltoja järjestämällä. Rahojen keruuseen liittyy ongelmia, se on myönnettävä. Mutta, siihen liittyy paljon toimintaa joka yhdistää koteja, tuo yhteisöllisyyttä luokkaan. Opintoretket ovat hyvin suunniteltuina isoja kokemuksia, joilla on parhaimmillaan pysyviä vaikutuksia, niin ryhmän dynamiikkaan kuin yksittäisten oppilaiden kiinnostuksen kohteisiin. 

Ensimmäinen leirikouluni oli Sipoon saaristossa. Luokan kaksi vilkasta ja laiskanpuoleista poikaa ilmoittivat, että he haluavat  tehdä kaikki ruoat kahden päivän aikana. Onneksi älysin luottaa poikiin. Kaikki tuli hoidettua. Myöhemmin molemmista tuli ammattikokkeja.

Luokasta ja koulusta poistuminen tarjoaa mahdollisuuden oppia enemmän ja kehittää ryhmän kykyä toimia yhdessä. Se vaatii opettajalta suunnittelua, tutustumista ja pedagogista suuntautumista toiminnallisiin työtapoihin. Jos rahaa ei voisi olenkaan kerätä, jäisi moni upea koulukokemus kokematta. Ja opettajakin oppisi vähemmän. Rahankeruuseen liittyvät ongelmat voidaan minusta ratkoa hyvillä pelisäännöillä, jolloin kaikki ovat edelleen tasavertaisessa asemassa osallistumaan retkiin. Rahaa ei tässä yhteiskunnassa kuitenkaan ole kaikilla yhä paljon.

lauantai 2. kesäkuuta 2018

Enemmän on parempi?

Koulujen lulkuvuoden päättyessä ja myös alkaessa on medioissa aina paljon koulujuttuja, usein kiriittisiä. Huonot uutiset taitavat olla hyviä uutisia, koska ne usein kiinnostavat hyviä enemmän, huokaus...

Nyt on (taas) ollut esille ainakin arviointi, suomalaisen koulun epäonnistuminen, väärin opettaminen, retkirahojen keruu ja tietenkin oppivelvollisuuden pituus, joka on aina vaan liian lyhyt. Tähän samaan listaan tekee mieli laittaa vielä usein toistuva aihe kasvatuksen ja oppimisen alueella; onko kotona hoidettu lapsi tyhmempi kuin jo pienenä päivähoitoon laitettu? Tätäkin on taas yritetty todistella.

 Aloitan aiheiden  ruodinnan oppivelvollisuuden pituudella. Opettajien Ammattijärjestö OAJ on esittänyt oppivelvollisuuden kasvattamista sekä alusta että lopusta. OAJ haluaa aloitteessaan  (linkki) että esiopetus koskee 5- ja 6-vuotiaita ja oppivelvollisuus nostetaan  19:sta vuoteen (nykyisin 17).

Esitys on hyvin muotoiltu, mutta ongelmallista hieman on, että se toisi jäsenistölle lisää töitä. Tai sehän ei tietenkään ole ongelma, mutta aiheuttaa jääviyttä.

Onko niin, että koulunkäyntiä lisäämällä voidaaan ehkäistä syrjäytymistä? Saadaanko yhdestä maailman parhaasta kouujärjestelmästä vielä parempi lisäämällä kouluvuosia? Nythän olemme nimenomaa se maa, jossa koulua käydään aika vähän, hyvin tuloksin.


Vanha kamuni Martti Hellström ja Peter Jonsson vastasivat asiaan Hesarissa 30.5. Otsikolla Oppivelvollisuutta ei kannata pidentää (linkki) Perusajatus oli varmaan se, että laadulla on enemmän merkitystä kuin määrällä, kasvatuksessa ja opetuksessakin.
Lainaan kirjoitusta:

"Opinnoista syrjäytymisen juurisyyt eivät ratkea oppivelvollisuusputkea pidentämällä vaan nykyistä varhaiskasvatusta ja oppivelvollisuuskoulua viisaasti uudistamalla.

Oppilaan kuuluu ottaa ikäkautensa mukaisesti vastuu oppimis­prosessistaan, ja kouluyhteisön on ­tuettava sitä. Opetuksen laatu ja ­oppimisen syvyys ovat kriittinen onnistumistekijä – ei se, kuinka monta vuotta koulunpenkillä on ­pakosta istuttava."

Kyllä olen samaa mieltä. On ihan hyvä kysymys se, että mihin koulussa laitetaan rahaa. Oppivelvollisuuden pidentämisen sijaan olisi laitettava voimavaroja uuden opsin jalkauttamiseen, yhteisöllisten rakenteiden vahvistamiseen ja opettajien työn uudistamisen tukemiseen. Uusi opetussuunnitelma on laitettu liikkeelle melko pienin koulutus- ja työnohjausmahdollisuuksin.

Kun halutaan, että kaikki valmistuvat peruskoulusta voimaantuneina ja halukkaina edelleen oppimaan uutta, tarvitaan entistä parempaa tukea ja kaikkia kiinnostavaa pedagogiaa. Koulua olisi kehitettävä siten, että siellä ei jää yksin. Kouluyksiköiden kasvaessa tämä on yhä suurempi rakenteellinen ja toimintakulttuuriin liittyvä haaste. Syrjäytyvä nuori ei valttämättä tarvitse lisää ammatti-ihmisiä ympärilleen tai lisää ahdistavia kouluvuosia. Hän tarvitsee hyviä kavereita tuekseen opiskelussa ja vapaa-ajalla ja koulussa ehkä vain yhden aikuisen johon voi luottaa. Aikuisen, joka seuraa useamman vuoden nuoren koulupolulla kannustaen ja ohjaten. Ehkäpä toimii tukihenkilönä koulun jälkeenkin? 

Jos halutaan käyttää lisää rahaa kouluun, niin laadun kehittäminen on tärkeämpää kuin määrän, vaikka se onkin vaikeampaa.


perjantai 18. toukokuuta 2018

Suutari ei pysynyt lestissä

Mielipide ei ole läheskään sama kuin mahdollinen totuus. Jos on jonkin alan asiantuntija, ei siitä seuraa että on kaikkien alojen asiantuntija. Opettajana tunnistan kyllä vaivan...

Keskuskauppakamarin toimitusjohtaja Juha Romakkaniemi taisi pudota tähän sudenkuoppaan, kun hän tänään kirjoitti Hesarin Vieraskynässä otsikolla: "Peruskoulun suuntaa on muutettava- keskeisissä aineissa on palattava johdonmukaiseen opiskeluun ja selkeään numeroarvosteluun "(linkki)

Kaikki ovat käyneet koulua, joten jokainen tietää miten koulussa pitää oppia ja kasvaa? No ei todellakaan. Kirjoituksen otsikko paljastaa  perehtymättömyyden asiaan ja siinä unohdetaan myös tyystin koulutuksen, etenkin perusopetuksen tärkein tehtävä: Kasvattaa yhteiskunnan  jäsenyyteen.  Mitä ovat sitten nuo keskeiset aineet? Siitä ei todellakaan ole yksimielisyyttä. Ja milloin numeroarvostelusta tuli selkeä, saati objektiivinen? Jokainen arviointiin perehtynyt tietää miksi numeroarviointia pyritään vähentämään ja tilalle kehittämään jotain tarkempaa ja oppijaa oikeasti hyödyntävää.

Oppiaineiden rajoista halutaan ja pitää päästä enemmän eroon. Ei ole mielekästä keskustella siitä, mikä oppiaine on tärkeä tai keskeinen. Oppiminen ja osaaminen ovat aina kokonaisvaltaisia tapahtumia. Ne eivät rakennu "aineittain". Koulua ei ole vielä saatu järjestymään oppijoiden kannalta parhaaksi mahdolliseksi yhtenäisen opinpolun rakenteeksi. Kouluista on tullut enempi aikuisten työpaikan ehdoilla kehittyvä. Tämä kehitys yritetään nyt muuttaa. Sitä pitää tukea (eikä kampittaa). Silloin pitää ensin ymmärtää mitä täällä ollaan nyt tekemässä.

Ei se ihan noin helppoa ole kuin Romakkaniemi toivoo. Koulutusputkesta ei tule huippuosaajia ja kansantaloutta kiihdyttäviä tuottavia työtekijöitä eristämällä oppiaineita toisistaan, lisäämällä kouluvuosia, oppitunteja ja kokeita. Ei, vaikka monissa maissa uskotaan tähän vielä.

Suomi on ollut innovaatioden huippumaa, koska meillä saavat lapset leikkiä, heitä ei uuvuteta väärillä asioilla väärään aikaan, eikä meillä ole liian pitkiä koulupäiviä tai loputtomasti läksyjä. Kirjoittaja on oikeassa siinä, että peruskoulun suuntaa tulee muuttaa, mutta aivan väärässä muutoksen suunnasta. Uusinkin opetussuunnitelma perustuu lukuisten asiantuntijoiden vuosien työhön. Siinä pyritään muuttamaan 2000-luvulla käynnissä ollutta koululaistemme motivaation laskua, joka heikentää etenkin poikien tuloksia. Motivaatiota ei taatustu saada aikaan ulkoisilla vaatimuksilla, siihen ei ole paluuta, kun autoritäärisyys on purettu yhteiskunnassamme laajasti jo 60-luvulta lähtien.

Romakkaniemen kirjoitus on tyypillinen aikamme mediailmiö. Ilman yhtäkään viittausta tutkimuksiin, kirjoittaja (asemaansa nojaten) esiintyy asiantuntijana alalla, jossa hän ei ilmeisesti ole meritoitunut. Nyt voi jälleen käydä niin, että mielipide otetaan faktana, jos haluaa vastustaa koulujärjestelmämme kehittymistä moderniin aikaan.  Toivottavasti ei kuitenkaan.

Sitten on vielä tämä kirjoittajan mainitsema aasialaisten maiden pärjääminen Pisa-tuloksissa. Eurooppa ei ole Aasia, eikä Suomi Singapore. Jokainen kulttuuri tarvitsee oman sovelluksensa hyvästä kasvatuksesta ja koulutuksesta. On ihan selvää, että se mikä toimii Singaporessa ei toimi meillä. Kyse on myös tavoitteista. Me tavoittelemme yksilöiden hyvää elämää ja omien kykyjen löytämistä. Koulussa saa viihtyä, kuten töissäkin. Me arvostamme myös vapaa-aikaa. Pitäisikö näitä arvoja muuttaa?

maanantai 14. toukokuuta 2018

Pojat koulussa, yhä kummempi juttu


Torstaina Hesarin tiedetoimituksen esimies Jukka Ruukki kirjoittu erittäin hyvän kolumnin otsikolla: Koulun kummajaiset.  Kiitos siitä.

On sekin kummaa, että asiasta on jo paljon tietoa ja puheissa parannetaan poikien syrjäytymistä, joka usein alkaa kehnon koulumenestyksen takia, mutta tilanne taitaa vain pahentua?

Ruukki toteaa, että Pisa-tutkimuksessa erot sukupuolten välillä ovat Suomessa monissa aineissa
 suurimmat tutkittujen maiden välillä, siis tyttöjen eduksi. Mikä tärkeää, Ruukki nosta esiin tutkimuksen
muutaman vuoden takaa. Siinä Helsingin yliopiston tutkijat havaitsivat, että tytöt saavat poikia
parempia arvosanoja, samalla osaamisella. Näin tapahtuu etenkin naisopettajien toimesta, joita
kouluissa on yhä suurempi enemmistö. Kouluun on kehittynyt kulttuuri jossa odotukset suosivat 
tyttöjä, näin kirjoittaja päätteli. 
On pakko olla samaa mieltä.

Naiset hakeutuvat lukioon ja yliopistoihin, miehet kouluttautuvat heikommin ja osa ei ollenkaan. Näin
on tasattu sukupuolten perinteistä eriarvoisuutta perusteellisesti. Kehitys on ollut hyvää ja ripeää, 
mutta. Onko meillä  vaikeaa suhtautua siihen, että miehet ovatkin nyt koulutuksen suhteen 
heikommassa asemassa ja tarvitsevat tukitoimia? Onko sukupuolten tasa-arvoistamisen tarve vienyt
 koulumaailmassa vauhtiin, jossa uusia ongelmia ei tunnisteta? Eihän tasa-arvon toteutuminen 
entistä paremmin voi tarkoittaa sitä, että huono-osaisuus siirretään vuorostaan pojille? Olen kyllä
 havainnut että poikien lisääntyvästä syrjäytymisesta ja arvioinnin epätasa-arvoisesta toteutumasta
 ei ole ihan helppo opettajien kansssa puhua.

On ollut tuskastuttavaa seurata tätä uutta epätasa-arvoistumisen kehitystä jo pari-kolmekymmentä
vuotta. Ensin ongelmaa ei nähty ja nyt se vieläkin usein kielletään. Samalla suuri poikien joukko
ajautuu huono-osaisten joukkoon ja syrjäytymisuralle. Toivottavasti siihen ei totuta? Silloin aletaan
 pitää luonnollisena sitä, että poikien ja nuorten miesten joukosta kasvaa suuri syrjäytyvien joukko.

Ratkaisu löytyy pitkälti opettajien asenteista ja koulujen toimintakulttuurin arvioinnista. Se ei edes
maksa juuri mitään. Sen sijaan poikiin kohdistetaan nykyisin paljon tukitoimia, jotka eivät useinkaan
muuta poikien käsitystä itsestään oppijoina. Jospa pedagogiaa muutetaan uuden opetussuunnitelman
suuntaan oppilaiden aktiivisuutta suosivaksi? Opetetaan oppilaat yhteistyöhön ja annetaan
kiinnostavia laaja-alaista osaamista vaativia tehtäviä. Kun oppiminen on kiinnostavaa ja sosiaaliset
turvaverkot kunnossa, niin heikosti motivoituvatkin (usein siis poikia) pääsevät mukaan oppimisen 
imuun. Näin uskon ja se on ollut kokemusperäinen havaintonikin. Kouluissa kannattaa pohtia poikien
 ongelmaa yhdessä ja löytää yhteisöllisesti sopivia muutoksia toimintakulttuuriin. Voi olla vaikeaa,
 mutta varmasti palkitsevaa.

Kysytään pojilta millaista koulua he tarvitsevat. Se on varmaan osin erilainen kuin tämä nykyinen.

sunnuntai 22. huhtikuuta 2018

Hiidenkiven koulu tasoittaa eroja

Olipa mukavaa! Yhteisöllinen pedagogia etenee.

Viime tiistaina julkaistiin Valtioneuvoston tilaaman tutkimushankkeen raportti: Tytöt ja pojat koulussa Miten selättää poikien heikko suoriutuminen peruskoulussa?   Aihe on paitsi kiinnostava, niin todella tärkeä meillä Suomessa, koska sukupuolten erot koulunkäynnin menestyksessä ja jatko-opintoihin hakeutumisessa/pääsemisessä näyttävät vain kasvavan, poikien tappioksi. Poikien arvosanat ovat lähes kaikissa aineissa heikoimmat ja tyttöjen etu toisen asteen opintoihin haettaessa on tuntuva. Lisäksi poikien motivaatio opiskeluun heikkenee nopeammin kuin tytöillä koko peruskoulun ajan. Oikeastaan on kestänyt hämmästyttävän kauan, että valtio kiinnostuu asiasta. Ensin pitää tutkia, jotta voidaan korjata. Nykyinen kehitys ei saa jatkua.

Opetusministeri Sanni Grahn-Laaksonen nosti tutkimuksen julkaisutilaisuudessa esiin neljä teemaa, joiden avulla korjausliikkeitä voitaisiin tehdä

- Lukeminen
- Arviointi
- Yhteisöllinen kulttuuri
- Motivaatio ja koulutuksen merkityksellisyys
 Yle uutiset (linkki)

Näistä teemoista minulle on kiinnostavin tietenkin tuo yhteisöllinen kulttuuri, johon kaikki muut oikeastaan liittyvät.

Samaan aikaan kun uutinen julkaistiin sai Hiidenkiven koulu ansaittua huomiota. Se oli mukana tutkimuksessa kouluna, jossa tytöt ja pojat pärjäävät yhtä hyvin. Oli tosi hienoa havaita, että koulussa oli tultu samoihin johtopäätöksiin kaikkien oppilaiden hyvän motivaation ja pedagogisen viihtymisen edellytyksistä kuin mekin olemme kirjoissamme tehneet. Oma opettajakokemus on vahvistanut käsitystä, että pedagogisillä järjestelyillä voi vaikuttaa siihen, että pojat ja tytöt pärjäävät koulussa yhtä hyvin. Avaimena tuntuu olevan osallistuminen aktiivisesti, yhdessä toimiminen ja oppijuuden omistaminen tätä kautta. Hiidenkiven koulussa opiskellaan neljän hengen ryhmissä ensimmäiseltä luokalta lähtien. Ryhmien kokoonpanoa vaihdellaan neljästi vuodessa. Meidän mallissamme (oppivat ryhmät) vaihtelu on vähäisempää ja perustuu ryhmäkohtaisiin tarpeisiin. Hiidenkiven mallissa ryhmä ehtii kuitenkin käydä läpi kehitysvaiheitaan ja näin oppilaat saavat kokemusta ja oppia yhteisötaitojensa kehittämiseen. Parasta on, että koko koulu noudattaa samaa menetelmää. Voin kuvitella että muutaman vuoden harjoittelun jälkeen oppilaat ovat aika mestareita yhteisötaidoissaan. Oppilaiden energiaa ei myöskään kulu siihen, että heidän pitää sopeutua opettajien erilaisiin opetus-ja arviointityyleihin.

Miksi muuten kouluissa aika usein nähdään tärkeäksi koota aina erilaisia ryhmiä? Jotta kaikki tutustuvat, sanotaan. Mutta tutustuminen ei ole useinkaan ongelma, vaan turvattomuus uusissa tilanteissa. Jos ryhmän jäsenet eivät ole luottamusuhteissa toisiinsa, niin ryhmän toiminta on helposti epävarmaa tai jopa tuottamatonta.

Kiinteässä ryhmissä opiskelu muuttaa paljon. Opiskelu ei ole vain opettajakeskeistä, oppilailla on aina vertaistuki ja kiinteällä ryhmällä saadaan esiin ryhmän vahvuus. Yhdessä osataan enemmän kun tiedetään ryhmän jäsenten vahvuudet. Motivaatio ja kiinnostus säilyvät paremmin vertaistuen avulla.
On varmaan tärkeää sekin, että yhdessä työskentely tutussa ryhmässä tuo turvallisuutta, joka mahdollistaa luontaisen uteliaisuuden, oppimisen halun vapautumisen.

Mikäli tyttöjen ja poikien eroja voidaan tasata opetusjärjestelyillä, yhteisöllisellä pedagogialla tässä tapauksessa, niin miksei sitten näin tehdä koko Suomessa? Onko käynyt niin, että vallitsevat opetusjärjestelyt ja arviointimenetelmät suosivat tyttöjä? Jos niin on, voidaan korjausliikkeitä tehdä kumminkin suhteellisen helposti. Kun vain koulussa, vapaitten taiteilijoiden työyhteisössä, päästään yksimielisyyteen valitusta pedagogiasta. Se voi olla hankalaa, mutta varmasti palkitsee kaikkia.

Toivotan Hiidenkiven koulun pedagogiselle työlle menestystä edelleen.


lauantai 14. huhtikuuta 2018

Haalistuva individualismi ja kahtia jakaantunut Suomi

Kiinnostavaa!
 Luin Nuorisotutkimus-lehden uusimmasta numerosta (1/2018) Antti Maunun artikkelin Arjen rytmit ja yhteisöt - ammattiin opiskelivien hyvä elämä ja haalistuva individualismi. Artikkeli pohjautuu nuorten kanssa käytyihin ryhmäkeskusteluihin sekä alan tutkimusten seurantaan. Päätelmät ovat todella huomionarvoisia kuvatessaan nykytilaa ja ehkä ennustavat tulevaa suuntausta.  Ne jakautuvat tavallaan kahteen osaan, arvojen muutokseen ja yhteiskunnan jakaantumiseen koulutustaustan mukaan.

Maunun haastattelemat ammattiin opiskelevat nuoret eivät tuo juuri lainkaan esiin yksilöllisyyden tai henkilökohtaisten valintojen tärkeyttä hyvän elämän perusteena. Sen sijaan he pitivät tärkeinä toimivia ihmissuhteita, arjen sujuvuutta ja yleensä paikan löytämistä sosiaalisessa ympäristössä. He myös pitävät ihanteenaan heitä, jotka sitoutuvat vuorovaikutustilanteisiin ja tulevat toimeen monenlaisten ihmisten kanssa, eivätkä arvosta välttämättä heitä, jotka ilmaisevat itseään vapaimmin. Maunu toteaakin, että perinteiset agraariyhteiskuntaan perustuvat yhteisöt ovat pääosin kadonneet. Niitä on pidetty myös yksilöllisyyttä rajoittavina. Olisiko nyt tullut aika nähdä pysyvät yhteisöt haluttuina, turvaa ja jatkuvuutta tarjoavina järjestelminä? Siltä ainakin vaikuttaa.

Kiintoisaa ja huolestuttavaakin on, että yksilöllisyyden ja yhteisöllisyyden tarpeet ovat ilmeisen jakaantuneita sosiaalisiin tautaryhmiin. Onko Suomeen kehittynyt kaksi rinnakkaista sosiaalista kulttuuria? Maunu toteaa, että nuorisotutkimus on havainnut itsetoteutuksen ja valinnanmahdollisuuden olevan eniten arvostettua ylempien sosiaaliluokkien nuorilla ja yliopisto-opiskelijoiden kesken. Toisaalla ammattiin opiskelevat ja työväenluokkataustaiset pitävät tärkeämpänä elämässä oman paikkansa löytämistä perhe- ja työelmässä, hyvää arkea ihmissuhteineen. Toisaalta Maunu muistuttaa, että Nuorisobarometri 2016 antoi viitteitä siitä, että sosioekonomisesta taustasta riippumatta 15-29 vuotiaiden tärkeimmät toiveet kuitenkin liittyvät oman paikan löytämiseen työ- ja perhe-elämässä sekä toimintakyvyn säilyttöämiseen. Individualistisia toiveita ei juuri esiintynyt.
Oma päätelmäni on, että hyvä sosiaalinen asema ja taloudellinen riippumattomuus saattaa synnyttää harhan autonomiasta yhteisön sisällä. Tarpeen tullen voi vaihtaa ammattia, työpaikkaa, harrasteita tai perhettä. He, jotka kokevat tarvitsevansa pysyvyyttä, myös pitävät parempaa huolta yhteisöön kuulumisesta ja sitoutumisesta. Kysymys kuuluu: Mistä rakentuu hyvä elämä?

Yhteisöllisyyden näkökulmasta olisi mielestäni nykyistä enemmän mietittävä, millaisia arvoja koulutusjärjestemämme opettaa rakenteissaan. Kun korostamme yksilöllisiä opinpolkuja, niin onko yhteisötaitojen oppiminen uhattuna? Jos ryhmät ja niiden johtaja eli opettaja vaihtuvat usein, niin viestitäänkö samalla, että sitoutuminen ei ole tärkeää, jokainen tekee valintansa itse?

Artikkelissa kysytään olisko individualismi haalistumassa. Nykynuoret ovat kasvaneet muutoksen yhteiskuntaan, jossa täytyy tehdä valintoja lähes kaikissa: opiskelussa, sosiaalisissa ryhmissä, ihmissuhteissa ja työpaikoissa. Tämä on kyllä yksilöllinen mahdollisuus, mutta mahdollistaa myös yksin jäämisen ja väärät valinnat. "Tällaisessa ympäristössä kasvaneelle yksilöllisyys ja valinnanmahdollisuudet eivät ilmene mitenkään erityisinä ihanteina, värikkään ja voimaannuttavan juhlan lähteinä, vaan yhä enemmän myös yksinäisyyden, ongelmien ja eriarvoisuuden lähteinä. Vastaavasti pysyvistä ja turvallisista rutiineista, ryhmistä ja muista elämän puitteista on tullut tavoiteltua ja harvinaista herkkua"  (Maunu 2014b 112-114;Häkkinen & Salasuo 2017)  Aikamoinen päätelmä, mutta tuntuu loogiselta.
Maunu esittää, että indvidualismi on saavuttanut kulttuurisen lakipisteensä, eikä tarjoa enää välttämättä hyvinvointia.  "Pikemminkin se voi syventää yhteiskunnalista eriarvoisuutta jakaessaan yhä enemmän niille, joilla on runsaasti sosiaalista pääomaa ja muita resursseja ja asettaessaan vähäisen sosiaalisen pääoman kasvatit yhä haavoituvampaan asemaan"  Tämän asian kanssa tavallaan painitaan koulussa päivittäin. Kuinka voi esimerkiksi tukea heitä, joille koulunkäynti on vaikeaa sosiaalisen turvattomuuden takia?

Kulttuurimme jatkaa yhteisöllisyyden ja yksilöllisyyden samanaikaista kehittämistä. Se on vaikeaa. Kaupunkimaista asumista pidetään yksilöllisen elämän kannalta mahdollisuuksien parhaana vaihtoehtona, mutta taitaa olla niin että kaupungeissa asuvat myös eniten yksinäisyydestä kärsivät.
Uskon, että ihminen tarvitsee pysyviä ihmissuhteita ja turvallisen ryhmän. Yhteisötaitoja on opetettava, sillä vain yksilöllisyyttä arvostava yksilö ei osaa kiinnittyä yhteisöön- ja jää yksin viimeistään kun rahat loppuvat. Yhteisöllisellä pedagogialla on tilausta koulun toimintatapana kun yhteisöihin ei enää kasveta, vaan niihin pitää hakeutua.



maanantai 2. huhtikuuta 2018

Läheisyyden pedagogiasta

Muistan, kun olin EU:n rahoilla joskus 90-luvulla tutustumassa Irlannin koulutusjärjestelmään ja työelämään. Viisivuotiaiden ryhmässä eräs pieni tyttö tuli nykimään opettajaa hihasta hiukan neuvottoman näköisenä. Opettaja antoi nopea palautteen: " Don´t touch me, you have dirty hands!" Lapsi oli hyvin hämmentyneen oloinen. Minun kävi sääliksi, mutta en uskaltanut mennä siihen sanomaan että kosketus on ok. Oliskohan pitänyt?

Pääsiäisen aikaan sopii mietiskellä läheisyyttä, lämminhenkisyyttä ja opetusta. Joskus tuntuu, että ei olla menty eteenpäin parempaan suuntaan. Koulussa pelätään kosketuksen seksualisoitumista ja puhutaan paljon yksityisyydestä, johon kuuluu fyysinen koskemattomuus. Harmi, koska läheisyys syntyy kosketuksesta ja antaa tehokkaimmin turvaa, niin pienille kuin isoille. Opettajat ovat hyvin erilaisia suhteessaan koskettamiseen. Suomessa ei ole tapana muutenkaan halailla siten kuin vaikka etelän mailla. Olisko läheisyyden ja turvallisuuden luominen eräs yhteisötaito? Se, miten lämminhenkisyyttä koulussa edistetään (tai ollaan edistämättä) on kouluyhteisöissä henkilökunnan asia, osa toimintakulttuuria. Toimintakulttuurin pitäisi olla arvojen heijastuma ja päämäärätietoisen työn tulosta.

Koskettamisen kulttuuria on kouluissa varmaan vaikea rakentaa osaksi toimintakulttuuria, joka olisi siis yhteinen toimintatapa. Jokaisella on  oma suhteensa koskettamiseen ja opettajat katsovat yleensä, että heillä on oikeus tehdä henkilökohtaisia ratkaisuja. Vaikeutta synnyttää jo sekin, että lämminhenkisyys saati koskettaminen  ei kuulu opettajien koulutukseen, kuten eivät kai oikeastaan mitkään yhteisötaidot. Mutta yhdessä lämminhenkisyyttä voi ja kannattaa kehittää, niin työyhteisössä kuin suhteessa oppilaisiin. Olenpa päässyt nauttimaan useassa koulussa lämpöisestä ilmapiiristä. Se on jotain, jonka melkein heti tunnistaa kun saapuu uuteen kouluun.

Asiaa on tutkittu, eikä ole siis vain oma mielipiteeni. Opettaja-lehti käsitteli asiaa äskettäin laajasti artikkelissa : Saa koskea- opettajien mielestä kosketus kuuluu peruskouluun.  (linkki) Hyvä. Helsingin yliopistossa kerätään parhaillaan Koneen säätiön tukemana tietoa koskettamisen merkityksestä ja normistosta peruskoulussa. Kolmivuotista hanketta johtaa professori Liisa Tainio.
Kiintymyssuhdeteoria on vakiintunut jo 1960-70-luvuilla osaksi ihmisen ymmärtämisen psykologiaa, mutta opettajien koulutus ei taida siihen puuttua? Ehkä kuitenkin lastentarhan opettajille siitä kerrotaan tai ainakin lastenhoitajille? Viimeisimpiä julkistamisia aiheesta taisi olla Itä-Suomen yliopiston, Jyväskylän  yliopiston ja Turun yliopiston seurantaraportti kymmenvuotisesta Alkuportaat - tutkimushankkeesta. Tulokset vaikuttavat selkeiltä: Opettajan  lämminhenkisyys vaikuttaa oppimistuloksiin enemmän kuin oppikirjat tai ryhmäkoko. Sitten voidaan pohtia myös, miten paljon se vaikuttaakaan tunne-elämän tasapainoiseen kehitykseen. Siitäkin on koulu ja opettaja aika isolla osuudella vastuussa. ( linkki uutiseen Savon Sanomissa)

Omalla opettajan urallani opin koskettamisen pedagogisen merkityksen monien sattumuksien kautta. Jo opiskeluaikoina työpaikassani Lastenlinnassa sain oppia että lastenpsykatrista hoitoa tarvitsevat lapset kaipasivat usein halausta ja syliä. Siellä myös työtekijät saivat työnohjausta koskettamisen normistoon. Kun opetin voimistelua ja sirkutaidetta, piti monesti tulla oppilaita fyysisesti hyvin lähelle. Oli helppo havaita, että näihin oppilaisiin kehittyi usein lämminhenkinen luottamussuhde, joka oli kestävä. Enpä ole kieltänyt oppilaita tarttumasta käteen tai istumasta sylissä. Rohkaiseva taputus selkään tai ylävitosen heitto tuntuvat mukavilta, sekä opettajasta että oppilaasta. Olen aina kätellyt omat oppilaani aamuin ja illoin. Luonteva koskettaminen on tärkeä yhteisötaito, jolla ylläpidetään luottamusta ja postiivista riippuvuutta. Se myös viestii, että jokainen on tärkeä. Opettajan  ja kasvattajan on oltava koskettamisen normistoa rakentaessaan myös herkkä, toiset tarvitsevat etäisyyttä ja toiset läheisyyttä, ja jotkut ovat vain ujoja. Nyt kun elämme monikulttuurisessa yhteiskunnassa, on vielä tiedettävä koskettamisen kulttuurisista normistoista keskeiset asiat. Mutta asenne lienee tärkeintä, hyvä tarkoitus kyllä välittyy aina.



maanantai 26. maaliskuuta 2018

Kiusaaminen ei lopu, mutta vähenee

Opetus- ja kulttuuriministeriö julkaisi 16.3. tärkeän loppuraportin kiusaamisesta ilmiönä ja sen ehkäisystä:

Linkki julkaisuun.

Tykkäsin kovasti raportista. Siinä on määritelty kiusaaminen hyvin ja ymmärrettävästi, selitetty sen olemusta ja ehdotettu toimenpiteitä jopa 24 kappaletta. Jos puoletkin toteutuu hyvin, on kiusaamista varmasti vähennetty. Lisäksi raportissa luetellaan hyviksi koettuja malleja kiusaamisen ehkäisyyn. Eli hela hoito, eikä ole liian pitkä.

Usein kiusaamisen ehkäisyn sijaan kouluissa joudutaan puuttumaan jo ilmenneeseen kiusaamiseen. Jotta kiusaamisen suhteen todella tapahtuu selvää vähenemistä, on ymmärrettävä, mistä kiusaaminen saa käyttövoimaansa ja millaisissa olosuhteissa sitä esiintyy. Aluksi kannattaa luopua myytistä, että kiusaaja ilmaisee pahaa oloaan. Kiusaaja voi olla myös voimansa tunnossa ja ihailtu, kiusatulla on yleensä se pahin olo. Onhan työpaikoillakin kiusaajia, joilla voi olla seuraajansa. Alistaminen ja oman aseman parantaminen on ihmisen primitiivistä perintöä, jota vähennetään vain hyvällä kasvatuksella. Kiusaaminen  on kuitenkin globaalisti vähenemässä. Meillä on hyviä tuloksia saatu varsinkin Kiva-koulu ohjelman avulla.

Eräs ongelma on, että kiusaamista on vaikea havaita. Tässäkin raportissa todetaan, että kiusaaminen on subjektiivinen kokemus ja usein salattu. Iso osa kiusaamista on muuta kuin fyysistä. Etenkin some-kiusaamiseen on vaikea puuttua. Opettajat voivat tehokkaimmin valvoa ryhmänsä hyvinvointia kun heillä on jatkuvaa, ajantasaista tietoa ryhmän tilanteesta. Tähän on olemassa jo välineitä, esim www.classpirit.fi -palvelu.

Ansiokkaasti julkaisussa painotetaan kiusaamisen yhteisöllistä ulottuvuutta. Kiusaaminen on ryhmäilmiö, jossa on usein kyse vallasta ja asemasta ryhmässä- tai vain huonosta yhteisötaidosta.

Raportti toteaa, että oppilaiden mukaan kiusaamiseen puuttuminen ei välttämättä lopeta kiusaamista. Rangaistukset eivät oikein auta, varsinkaan yksittäisinä keinoina. Suomessa onkin käytössä hyviä vertaissovittelumenetelmiä ja myös ryhmien yhteisötaitoja kehittäviä opetuskokonaisuuksia. Mutta todetaan myös:  "Ryhmänhallintataitojen kehittäminen ja monipuolisten työskentelytapojen käyttö edellyttävät opetushenkilöstön pitkäjänteistä täydennyskoulutusta."

Ihan käytännössä jokainen opettaja voi tehdä paljon omien opetusjärjestelyjensä avulla. Näistä asioista ei raportissa juuri puhuta, mutta kyllä mainitaan:  "Koulun aikuisten keskinäinen yhteistyö sekä vuorovaikutus ympäröivän yhteiskunnan kanssa tukevat oppilaiden kasvua hyvään vuorovaikutukseen ja yhteistyöhön. Yhdessä tekeminen edistää oman erityislaadun tunnistamista ja taitoa työskennellä rakentavasti monenlaisten ihmisten kanssa." s.61

Kun aikoinaan kirjoitimme Yhteisöllinen pedagogia-kirjan (2008), tuli sen alaviitteeksi erään oppilaan lausuma " ...ettei tarvitse tehdä yksin". Jo silloin tuntui, että olimme mukana luomassa uutta käsitettä ja käsitystä koulun oppimisen suunnasta ja pedagogisesta hyvinvoinnista. Oppilaiden osallisuus on havaittu erääksi tehokkaaksi keinoksi vähentää kiusaamista. Ehkäpä osallisuutta voitaisiin enemmän laajentaa myös yhteisön rakentamiseen? Liiaksi koulussa vieläkin hajoitetaan ryhmiä ja estetään pitkien ystävyyssuhteiden jatkumista, joko vahingossa tai ihan tahallaan. Usein viikonkin aikana oppilas kohtaa kymmeniä aikuisia, joihin kaikkiin ei millään voi syntyä hyvää, luottamykseen pohjautuvaa opettaja-oppilas-suhdetta. Sehän vaikuttaa paljon, mutta siitä myöhemmin.
Oppilailla voi olla hyvä ja turvallinen suhde ryhmään vain, jos sen toiminta on riittävän tuttu. Uusiin vuorovaikutustilanteisiin auttaa sopeutumaan omat kaverit, jotka ovat oppilaan tärkein turvaverkko koulussa. Kun usein sanotaan, että ketään ei saa jättää koulussa yksin, niin se toteutuu silloin, kun kaikilla on ainakin yksi hyvä ystävä rinnallaan, mieluiten koko koulun ajan. Kun kiusaajalla on kaveri, joka uskaltaa puuttua tai kiusatulla ystävä joka puolustaa, niin silloin on kiusaaminen melkein kadonnut koulusta.

torstai 15. maaliskuuta 2018

Oikeaa tietoa suomeksi

Elämme aikoja, jolloin täytyy toisinaan epäillä Internetin mielekkyyttä. Kun kaikki tieto on melkein kaikkien saatavilla, niin ei ehkä käykään kuten vähän sinisilmäisesti olen ajatellut. Että maailma muuttuu paremmaksi.
Tieto on valtaa ja internetissä etenkin väärä tai vääristelty tieto on valtaa. Siitä alkaa olla ihan liikaa näyttöä.

Kielteinen tai vihamielinen uutinen on ennenkin  myynyt peremmin  kuin myönteinen. Etenkin somessa "keskustelut" ovat  usein vain kärjistettyjä väittelyjä. Olen alkanut pelätä, että eikö ihmiskunta viisastukaan? Entäpä jos enemmistö ihmiskunnasta joutuu manipuloinnin ja taitavan ohjailun kohteeksi? Sivistyksen eräs kulmakivi, itsenäinen ajattelu ja siihen kiinnittyvä kriittinen tiedon hankinta on uhattuna? Toivottavasti oikeasti ei. Kouluilla on kumminkin tosi tärkeä tehtävä alkaa painottamaan mediakasvatusta, heti ja kaikilla oppitunneilla. Lisäksi on tarpeen olla huolissaan suomen kielen asemasta tieteellisen tiedon ja ajattelun edistäjänä.

Hyvä linkki:

Suomi on myös tieteen kieli – Haluammeko, että suomen kieli kutistuu arkielämän kieleksi, jolla ei voida keskustella tieteen sisällöistä? YLE


Terra Gognita-fani olen ollut jo pitkään. Juha Pietiläinen osallistuu aktiviisesti keskusteluun tiedon jakamisesta suomen kielellä (jolloin kaikki voivat paremmin ymmärtää).

Terra Cognita  14.3.2018
Keskustelu tieteellisen tiedon leviämisestä Suomessa ja suomeksi jatkuu. Kannattaa lukea. Pari ajatusta jutun jatkoksi:
*Suurin osa yliopiston käyneistä päätyy erilaisiin ammatteihin yliopiston ulkopuolella: lääkäreiksi, opettajiksi, virkamiehiksi, teknisiksi asiantuntijoiksi, kirjanpitäjiksi jne. Heidän on osattava puhua oman alansa asioista suomeksi asiakkailleen ja moniammatilliselle työyhteisölleen. Sitä varten ei riitä pelkkä sanasto, vaan alalla on oltava koko ammattikielensä suomeksi (joka paljon enemmän kuin vain sanasto). Miten se varmistetaan näillä eväillä?
*Julkisrahoitteisten yliopistojen laajempi tarkoitus on, että maasta löytyy korkeaa kehittyvää osaamista (ajatuksia), jotka voivat hyödyttää koko yhteiskuntaa. Keskeinen osa tätä hyötyä ja yliopiston yhteiskunnallista tarkoitusta on se, että ajatukset leviävät ihmisten yleiseen käyttöön.
Rivitutkija katsoo asiaa tulosten näkökulmasta, vaikka kyse on suuremmasta asiasta. Yksittäiset tulokset ovat lähtökohtaisesti triviaaleja eikä suurin osa tuo paljonkaan uutta pöydälle. Vaikka kaikki Suomessa tehdyt tutkimukset löytyisivät suomeksi, ei niitä juuri kukaan lukisi – tai edes voisi lukea. Tiedejulkaiseminen on tiedeyhteisön sisäistä toimintaa ja artikkelit julkaistu tiedeyhteisöön kuuluville.
Mielenkiintoista ja tärkeää on suurempi kokonaisuus: ajatukset ja ajattelutavat, teoriat ja paradigmat, maailmankuvallinen merkitys. Tämä laajempi kuva yleisölle pitää välittää. Ei pidä sotkea tieteellistä julkaisemista tiedonjulkistukseen, vaikka ne vähän samoilta kuulostavatkin. Ne ovat luonteeltaan ja tavoitteiltaan aivan erilaista toimintaa.
Vähän aikaa sitten sosiaalisessa mediassa pyöri kampanja nimeltä vaihtoehto Eskolle. Siinä etsittiin "valtakunnantieteilijä" Esko Valtaojalle vaihtoehtoja, jotka tarjoaisivat asiantuntemustaan medialle ja suurelle yleisölle. Kampanjan jälkeen saatiin kerättyä lista tutkijoista, jotka voisivat hänen saappaisiinsa astua. Kummallista kyllä, kenelläkään ei näyttänyt tulevan mieleen, että Valtaoja on kirjoittanut vuosikausia kirjoja, joissa peilaa maailman tapahtumia ja ihmiskunnan suuria kysymyksiä tutkijan maailmankuvaansa vasten ja osallistuu aktiivisesti julkiseen keskusteluun. Eskon tieteiljän maine ei perustu hänen tutkimustuloksiinsa, joista hän ei juuri edes puhu, vaan palveluksistaan ajatusten välittäjänä suomen kansalle. Eikä varsinkaan siihen, että hänet olisi huudettu listalle.
Lyödäänkö vetoa, että mainitulta listalta ei löydy montakaan, joka saa kirjoitettua merkittävän tietokirjan tai josta tulee merkittävä julkinen keskustelija. Se nimittäin vaatii ryhtymistä ja sinnikkyyttä. Ja aivan valtavan määrän työtä. Listalle pääsystä on vielä pitkä matka Eskoksi.
Ihmettä odotellessa voitaisiin vaikka suomentaa muutama A-luokan tietokirja. Suomalaisillekin kirjoittajille tekee hyvää, että vertailukohtia löytyy Pohjois-Koreaa laajemmasta tarjonnasta.
–Juha Pietiläinen

Toivotaan että asiat menevät parempaan suuntaa kansakunnan (ja koko pallomme) kollektiivisen tiedon rakentumisessa. Eihän me olla Pohjois-Koreassa.

maanantai 12. maaliskuuta 2018

Opettajan yksinpuurtaminen otsikoissa- ihan aiheestakin

Isossa lehdessä oli sunnuntaina hyvä artikkeli opettajan työstä ja siinä erityisesti yksinpuurtamisen kulttuurista. Aika monesti aiemminkin olen aihetta täällä käsitellyt, joten voin todeta lyhyesti että kannatan lämpimästi opettajien tiivistä yhteistyötä, yhteisopettajuutta. Siihenhän ovat ainakin kaksi viimeistä opetussuunnitelmaakin yllyttäneet. Opettaja voittaa jos aine- ja tuntirajoja häivytetään, silloin saadaan joustavaa työaikaa. Opettjan ammatillisen kehittymisen kannalta reflektointia on ihan ehdoton juttu. Hyvä yhteistyö säästää vaivoja, ihan liikaa kouluissa tehdään kertakäyttösuunnittelua.
Oppilaalle on paljon antoisampaa rakentaa tietoa ja taitojaan ilman ainerajojen aiheuttamia oppiputkia, niitähän ei juuri tule vastaan koulun jälkeen.

Mutta, tästä piti tulla enempi juttu otsikoinnin voimasta, ja siitä miten meitä mediassa ohjaillaan, ellemme ole tarkkoja. Toimittaja Satu Vasantolan täsmälleen sama teksti oli saanut kaksi aivan erilaista otsikkoa, toisen paperilehteen ja toisen verkkoon. Miltä vaikuttaa:

Opettaja on liian yksin  (HS paperiversio 11.3.2018)

tai

Suomessa on myös huonoja opettajia- johtuuko se siitä, että he tekevät työtään liian yksin (HS verkossa 11.3.2018)

Kun usein luetaan vain otsikoita, antavat nämä erilaiset otiskot erilaisen muistikuvan uutisesta. Lisäksi ne johdattavat erilaiseen lukutilanteeseen. Ensimmäinen  otsikko herättää empatiaa, toinen joko puolustusreaktion opettajissa tai mahdollisesti herättää huonoja koulumuistoja ja virittää negatiivisuuteen.
Erinomainen esimerkki siitä, miksi tarvitaan mediakasvatusta ja etenkin siinä kriittistä lukutaitoa ja itsenäistä ajattelua kehittävää opetusta. Mediassa tapahtuu paljon hienovaraista ohjailua. Ihminen  on tunteilla reagoiva, usein niin että emme itse edes huomaa jonkun tunteen ohjaavan ajattelua.

Mediakasvatus, jos mikä, on yhteisöllisesti nostettava esiin kouluissa. Sitä opettaa jokainen opettaja, jokaisella tunnillaan. Jos mediakasvatuksessa ei onnistuta, menee oppiminen melko hukkaan. Sivistystä on se, että yhteiskunnan jäsenillä on edellytyksiä ja halu arvioida tapahtumia, tietoa ja uutisia itsenäisesti. Sivistysmaassa ei olla avuttomia manipuloinnin edessä.

sunnuntai 4. maaliskuuta 2018

90 minuuttia = disruptori

Oppituntien pituus on opetuksen ulkoinen järjestely, joka on pitkään ollut yhteistä kaikille kouluille. Siispä yhteisöllinen piirre, tavallaan.

Oppitunti käsitteenä on varmaankin peruja opettajien työajan tai siis opetustuntien määrittelyn tarpeesta. Piti sopia siitä, miten monta tuntia viikossa opettaja opettaa ja siitä, miten pitkiä päiviä oppilailla koulussa on. Opettaja halusi ehkä pitää tupakka tms. taukoa tuntien lomassa, joten välitunti keksittiin. Jossain luostarinkoulun aikoina eivät oppilaat varmaankaan tarvinneet kovin usein taukoja. Lapsilähtöisyys saattoi kyllä vaikuttaa jo yli sata vuotta sitten ensimmäisten kansakoulujemme opetusjärjestelyihin. Varmaankin myös käytäntö osoitti, että lapset tarvitsevat välillä liikuntaa ja taukoa jaksaakseen taas melko ikävää sen ajan opetusta. Tosin kädentaitoja opetettiin ennen enemmän kuin nyt.

Ihmeen pitkään onkin tuo 45 minuuttia oppitunnin kestona ollut voimissaan. Kyllähän nyttemmin on ymmärretty, että opettaja oppitunti on ihan oikeasti tunti (60min.), johon luetaan mukaan oppilaiden välitunti, joka voi olla monen mittainen. Opettaja joko valmistautuu seuraavaan tuntiin tai hörppii teetä oppilaiden ollessa välitunnilla. Etenkin yläkouluista on lähtenyt ajatus oppituntien tai silloin opetustuokioiden pidentämisestä, ensin 75 minuuttisiksi ja nyt puhutaan jo 90:n minuutin opetuskokonaisuudesta. Aineopettajilla onkin tarvetta järjestelyyn, jossa aikaa olisi prosessinomaiseen työskentelyyn. Toisaalta koulupäivä ei muodostuisi pirstaleiseksi, sekä opetuksen että opetettavan aineiston puolesta. Luokanopettajajärjestelmässä on jo voitu melkein aina käyttää teemakokonaisuuksia tai kokonaisopetusta opetuksen eheyttäjänä.

Aluksi vierastin oppitunnin pidentämisen ideaa. En osanut heti luopua oppitunti-käsitteestä. Jos ajattelen oppilaan ja opettajankin kannalta opetusta pitemmissä rupeamissa, niin silloin parempi termi voisi olla opetustuokio. Enkä ole sitten vanhan käsityksen vanki.

Pitemmällä opetustuokiolla on sekä hyvät että huonot puolensa. Uskon että 90 minuuttia opetustuokion pituutena voi toimia todellisena disruptiivisena (häiriö, joka pakottaa muutokseen) opetuksen kehittäjänä. Se on jo niin pitkä aika, että väkisinkin tuon aikaikkunan sisään pitää opettajan suunnitella erilaisia työvaiheita ja käyttää erilaisia opetusjärjestelyjä. Opettajajohtoisesti ei 90 minuuttia saa kovinkaan rattoisasti kulumaan, elleivät oppilaat ole ihan nukuksissa, heh! Varmaan tuo 90 minuuttia avaa etenkin aineopettajille ihan uusia mahdollisuuksia toteuttaa kiinnostavaa opetusta, ja vähentää oppilaiden urakkaa siirtyä oppiaineesta toiseen ja sopeutua päivän aikana ehkä monenlaiseen opetustyyliin.

Huono puoli voi olla se, että jos yksittäisillä opettajilla on nyt enemmän aikaa projekteihin ja muutenkin prosessinomaisiin aktiivisiin työtapoihin, niin tarve olla yhteistyössä muiden opettajien kanssa saattaa vähentyä. Toivottavasti tämä ajatus on turhaa pessimismiä, mutta ehkäpä työyhteisöissä, joissa pitkiä opetustuokioita toteutetaan, kannattaa heti kehitellä yhteistyötä. Toisaalta erilainen päivän rytmitys voi avata enemmän aikaa yhteistyölle. Jo puolen tunnin välitunti voi olla se ikkuna, jonka avulla opettajatiimi pysyy innostuneena ja toimivana, kokonaistyöaikaa odotellessa.

Jos halutaan aktivoida oppilaita koko koulun tasolla, yhteisillä toimilla, niin oppitunnin pituuden ja päivän koko rytmityksen tarkastelu on varmasti mainio keino. Sehän koskee sitten koko työyhteisöä hyvin konkreettisella tavalla. Muutoksesta ei kukaan jää syrjään. Silloin toimintakulttuurin muutokselle on hyvät lähtökohdat. Näissä muutostoimissa rehtori voi ottaa ison aseman koulun pedagogisena johtajana. Kun muutos on iso, se yleensä tuo jotain uutta mukanaan. Muutokset tarvitsevat erityisesti johtajaa, joka vie läpi muutosta. Kouluissa toimintakulttuurin muutokset ovat vaikeita totuttaa kahdesta syystä: Ne eivät yleensä koske kaikkia, eivätkä opettajat välttämättä tunnusta rehtoria pedagogiseksi johtajakseen. Mutta se on taas toinen juttu. Koulupäivän rakennetta kannattaa varmasti miettiä porukalla. Siitä voi löytyä uusia mahdollisuuksia, joiden toteutuessa kaikki voittavat.


maanantai 26. helmikuuta 2018

Omat lomat

Etelän talviloma loppui juuri. Säät olivat mitä parhaimmat, kerrankin oli hienot mahdollisuudet ulkoilla. Hiihtoloma-sana on jo mennyt pois käytöstä ja ihan syystä. Etelässä hiihto ei enää ole kaikkien liikuntamuoto.

Lomista tulee usein koulumaailmassa puhetta. Niitä odotetaan ja koulujen kulttuurissa on usein tapana ajaa lomaa kohti kiihtyvällä vauhdilla, jotta lomalla ollaan varmasti sen tarpeessa.... No ei siitä nyt sen enempää.

Lomiin liittyy kouluissa ihan oma jännite. Kun opetus on keskeytetty virallisten lomien aikana, on loma hyvä asia. Mutta kun perhe lähtee lomalle muina aikoina ja ottaa lapsensa siksi aikaa pois koulusta, on se jo toinen juttu. Suhtautuminen vaihtelee kunnittain, kouluttain ja opettajakohtaisesti. Onhan siinä perheillä joskus selvittämistä. Käytännössä lomat pidetään, vaikka se ei aina koulussa täyttä kannustusta saisikaan.

Voiko oppilailla sitten olla lomaa koulusta? Opettajilla ja muulla henkilökunnalla lomaa on, koska he ovat töissä koulussa. Tosin opettajien "lomista" suuri osa on keskeytystä opetuksesta, töitä silti usein on, vaikkakin määrittämätöntä. Oppilaathan eivät ole koulussa töissä. He tai heidän vanhempansa eivät ole tehneet sopimusta työ- ja loma-ajoista, koulussa ei ole läsnäolopakkoa, ainakaan ihan suoraviivaisesti. Ehkäpä oppilailla on vapaata opetuksesta tai vapaata koulussa olosta? Joka tapauksessa loma-sanan käyttö johtaa helposti oppilaiden kohdalla ajatukseen, että kyseessä on loma sen yleisessä merkityksessä. Toisaalta, jos ja kun vanhemmat ovat antaneet koulun tehtäväksi huolehtiä oppivelvollisuudesta lapsensa kohdalla, pitää koululla olla mahdollisuus valvoa oman tehtävänsä saavuttamista.

Koululla ei ole mahdollisuutta kieltää oppilaan poissaoloa, jos vanhemmat päättävät ottaa lapsensa lomalle. Mikäli loma vaarantaa lapsen kehityksen, on koulun tehtävä ilmoitus lastensuojeluun, jolla on viranomaistoimivaltaa vanhempien yli. Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että lapsen kehitykselle on useinmiten hyödyksi viettää lomaa perheensä kanssa. Matkustaessa oppii myös paljon itsenäisyyttä ja kohtaa uusia kulttuureita. Perheen sisäinen tunneside varmaan vahvistuu lomilla. Kaikki perheet eivät voi tai halua pitää lomaa vain koulun loma-aikoina. Ongelmaksi on kait koettu se, jos joku perhe viettää joka vuosi pitemmän ajan ulkomailla. Näin  voi olla vaikka maahanmuuttajaperheissä, jotka käyvät tapaamassa sukulaisiaan. Tai jos isovanhemmilla on asunto etelässä...

Usein oppilaan loma-anomus voi herättää ärtymystä opettajassa. Voihan olla että sitä itsekin olisi mielellään lähdössä etelään marraskuun pimeillä... Mutta ammatillisesti opettaja arvioi tilanteen ja toivottaa hyvää matkaa. Myös huolehditaan, että oppilas ei jää jälkeen muista. Oppilaalla on oikeus tukitoimiin matkansa jälkeen.

Oppilaiden "omat lomat" herättävät keskustelua, koska tilanteessa ilmenee niin hyvin yksilön vapauden tarve ja toisaalta yhteiskunnan säätelytarve. Nämä kaksi tarvetta käyvät demokraattisessa yhteiskunnassa vuoropuhelua. Perheiden tarve pitää lomia itselleen sopivana aikan osuu tähän vastuun ja vapauden rajapintaan, mikä järjestäytyneessä yhteiskunnassa aina on. Koulu, joka edustaa yhteisiä pelisääntöjä, voi nähdä oppilaan tilanteen toisin kuin perheyksikkö, jolla on omat tarpeensa.
Useinmiten ongelmaa ei varmaan ole, koska vuoropuhelun avulla tilanteet yleensä sujuvat hyvin. Jos perhe ymmärtää koulun tarpeet ja koulu perheen, loma-asioistakin voidaan sopia hyvin.

Olen muuten ajatellut usein, että oppilaiden lomamatkoja voisi hyödyntää nykyajan tekniikalla loistavasti. Oppilas voi lähettää videoraportin päivittäin näkemästään ja kokemastaan. Luokasssa voitaisiin laatia kysymyksiä matkailijalle. Aika vähän kai näin vielä tehdään. Ehkäpä tämä "haitta" voisi käntyä lisäarvoksi opetukselle? Kun kerran näin kuitenkin on.



sunnuntai 18. helmikuuta 2018

Opettajan kokonaistyöaika - takki kääntyi kauan sitten

Melkein koko työurani ajan on ollut puhetta opettajien työajan määrittämisen uudistamisesta. Joskus 80- ja vielä 90-luvullakin useimmat opettajat, minä muiden mukana, vastustivat kiivaasti kokonaistyöaikaa. Työajan itsenäinen suunnittelu oli saavutettu etu ja eräs opettajan työn itsenäisyyden kulmakivi. Se oli kuitenkin jo silloin jäänne kyläkouluista, jossa opettaja oli kumminkin aina töissä, kun oli kotona eli koulussa sijaitsevassa asunnossaan- ja usein vapaa-ajallaankin. Aikoinaan työnantajakin hyötyi siitä, että opettaja hoiti esimerkiksi kirjaston, paikallisen näytelmäkerhon ja monien yhdistyksien asiat.

Oma takki kääntyi jo 90-luvulla, kun koulussamme yritettiin siirtyä tiimirakenteeseen ja lisätä siten opettajien yhteistyötä. Kun ulkopuolinen tuki loppui, tiimitkin vähitellen lakkasivat toimimasta, sekä ajan, että kiinnostuksen puutteeseen. Onneksi sain hyvän työparin kuudeksi vuodeksi ja tajusin aika nopeasti, miten yhdessä oppii enemmän- ja on hauskaakin. Ymmärsin myös, että jos ei ole yhteistä aikaa, ei ole yhteistyötäkään.

Vähitellen on aika kypsynyt siihen, että huomaan monien opettajien toivovan yhteistä aikaa kollegojen kanssa, suunnitteluun ja arviointiin. Työn kuormittavuutta voi purkaa yhdessä, sekin on tärkeä havainto. Uudet opetussuunnitelmatkin ovat edellyttäneet opetuksen siilomaisuuden häivyttämistä ja siten yhteistyön lisäämistä. Rehtorit ovat jo aikaa sitten havainneet, että koulun yhteisen toimintakulttuurin rakentaminen tarvitsee yhteistä aikaa. Tilanne on ollut aika hankala monien koulun tehtävien kohdalta, kun osa opettajista on huolehtinut oppituntien ulkopuolella yhteisistä asioista, osa ei. Työt eivät ole jakautuneet reilusti.

Aivan mahtavaa on että nyt on OAJ:kin jo vahvasti mukana kokonaistyöajan toteuttamiseksi. Tammikuun Educa-messuilla OAJ julkisti viimeisimpiä ajatuksia ja reunaehtoja kokonaistyöajalle.



Tosin tämä esitys kokonaistyöajan merkityksestä alleviivaa opettajien ammatillista yhteistyötä, uusia haasteita ja opettajan roolia yksilöllisen opinpolun tukijana. Itse näen opettajan olevan enemmän joukkueensa valmentaja, joka ohjaa ryhmäänsä oppimaan yhdessä. Siihen tarvitaan pitkän linjan suunnittelua ja yleensä opettajien yhteistyötä monella tavalla.

Kokonaistyöaikaa on vastustettu usein väärin luuloin ja raivokkaastikin. Se, kuinka paljon työajasta jää opettajan omaan ohjantaan, riippuu miten asiaa toteutetaan. On kumminkin äärimmäisen tärkeää, että opettajille saadaan enemmän mahdollisuuksia tehdä yhdessä töitä ja rehtoreille pelimerkkejä yhteisen toiminnan organisointiin. Ovathan oppilaat yhteisiä ja opetussuunnitelman hyvä toteutuminen yhteinen päämäärä. Olen ihan varma, että jos ja kun kokonaistyöaika toteutuu (hyvin), niin useimmat opettajat ovat tyytyväisiä. Se antaa nostetta ammatilliselle, jatkuvalle oppimiselle. Yhdessä jaetut vastukset tuntuvat pienemmiltä. Kun koulussa on hyvä yhdessä tekemisen meininki, niin se lisää pedagogista viihtymistä. Kaikki varmasti hyötyvät siitä.


keskiviikko 7. helmikuuta 2018

Väärin opiskelu

Tieteen ja käytännön keskustelu ei ole aina helppoa. Silloin, kun tiede antaa ratkaisun vaikka parempaan siltarakenteeseen, niin varmaan tulos hyväksytään. Mutta kun kyse on abstrakteista asioista, joihin vielä liittyy vahvoja uskomuksia tai perinteitä, niin asia onkin toisin.

Hyvä esimerkki tästä on oikea opiskelu tai oppimistekniikka, joka ei vain tunnu etenevän yleiseen käytäntöön. Samat tulokset ovat esillä uusina kerta toisensa jälkkeen. Hesari uutisoi 261.2018: Perinteinen pänttääminen on tehotonta, eikä lahjakkuuteen kannata luottaa (linkki)


Oli melkein turhauttavaa, että toimittaja muotoili:  "Helsingin yliopiston kasvatuspsykologian professori Kirsti Lonka pudottaa pommin: perinteinen pänttääminen on itse asiassa melkoisen tehotonta, jopa hyödytöntä."   No, mikään iso uutispommi ei ole kyseessä, jos on seurannut kasvatustieteen tai psykologian alan tutkimuksia. Sen sijaa uutispommina pitäisi ottaa tämä Lonkan lausuma:

 Suurin osa opiskelijoista opiskelee tosi tehottomasti. Kirjojen äärellä pitkästytään kuoliaaksi sen sijaan, että etsittäisiin ja löydettäisiin tekstistä henkilökohtaisia merkityksiä.” 
Mutta tästä ei nouse kohua, veikkaan. Onko niin, että asiaa pidetään jotenkin itsestään selvänä, asiaan kuuluvana. Opiskelijasukupolvet toisensa jälkeen pänttäävät ja ne jotka jaksavat päntätä kellon ympäri saavat palkinnon? Enpä usko enää tuohon. Nykyisessä asiantuntijuuteen nojaavassa yhteiskunnassa on koululla kaksi haastetta:  Miten oppia löytämään ja jakamaan oleellista ja oikeaa tietoa? Ja siihen liittyen: Miten arvoida ja omaksua tämä tieto tehokkaasti?

Artikkelissa oli hyvä vinkkilista siitä, miten oppimista (tässä tapauksessa ehkä omaksumista) voi parantaa.  (Pidin varsinkin siitä vinkistä, että kavereiden kanssa keskustelu syventää oppimista.)  Oppimista tapahtuu tietenkin monissa tilanteissa ja lukeminen on vain yksi tapa, ei ehkä edes tehokkain. Tässä artikkelissa kumminkin käsiteltiin luku-urakoita, etupäässä.  Kysyä tosiaan sopii, että miksi nämä hyväksi todetut oppimisen tehostamismenetelmät eivät ole kaikkien käytössä, pienestä pitäen?


No, ei ole opetettu. Onko vieläkin niin kuin omana koulu- ja opiskeluaikana, että itse saa ottaa selville pääsosan siitä, miten opiskellaan kiinnostavasti ja tehokkaasti? Taidettiin Martin kanssa kehitellä aikoinaan monta hyvää kikkaa, vaikka esim. käsitekartta-sanaa ei ehkä ollut edes keksitty.


Jos ei ole opetettu, niin kenen tehtävä se olisi? Aivan oikein, kodin ja koulun. Jos kotona ei aina tunneta tehokkaiden oppimismenetelmien kikkoja, niin koulussa opettajien pitää kyllä ne tietää- ja opettaa oppilailleen ihan ensimmäiseksi. Nyt taitaa kuitenkin olla niin, että opettajilla on omia yksilöllisiä käsityksiä ja menetelmiä, joita he ehkä opettavat. Oppijan kannalta olisi tietenkin parasta, että hän saa yhtenäisen työkalupakin oppimisensa tehostamiseen. Tarvitaan koulutusta, keskustelua ja yhteisiä sopimuksia. Jossain varmasti jo niin tehdäänkin. Mielekkäät opiskelumenetelmät nostaisivat myös opiskelijoiden padagogista viihtyvyyttä ja kaikilla olisi mukavampaa.


Tästäkin uutisesta nousi jonkinlaista someraivoa, ainakin joidenkin opettajien toimesta. Aika usein kommentointi alkoi: "Minun mielestäni perinteistä opiskelua ei voi hylätä" tai "En ole samaa mieltä".  Auts! Noin ei pitäisi voida arvioida tieteellistä tutkimusta. Pitäisi löytää toisenlaisia tutkimustuloksia tai argumentoida jotenkin muuten kuin mielipiteellä. Opettajat kuuluvat juuri siihen korkeasti koulutettujen ja itsenäisessä asemassa olevien asiantuntijoiden joukkoon, joihin vahvistusharha iskee nopeasti ja salaa. Mutta, rehellisyyden nimissä; oli monta artikkelista innostunuttakin.


Mutta ymmärrän, jos  on halua jarrutella. On yhä vaikeampaa tietää miten pitäisi opettaa ja oppia - ja melkein vielä vaikeampaa alkaa olla tietää mitä on tärkeää oppia. On siinä pohtimista!

tiistai 30. tammikuuta 2018

Jaakko ja muutoksen tuulet

Huomasin muutama päivä sitten, että en ollutkaan ihan tarpeeksi ottanut huomioon koulutuksen muutospaineiden luonnetta. Ystäväni Vessi jakoi minulle hyvän videon, jossa Alibaba-verkkokaupan perustaja ja monessa muussakin menestynyt kiinalainen liikemies Jack Ma laittoi madonluvut nykyiselle koulutusjärjestelmälle:

LINKKI videoon


















Jaakon (jos sallitaan vapaa suomennos) viesti on, että digitalisaatio ja robotiikan kehittyminen korvaa ison osan ihmistyöstä ja monia vanhoja taitoja lähivuosina. Koulutusta pitää muuttaa niin, että opetamme lapsille ja nuorille taitoja, joissa ihminen (näillä tiedoilla) on parempi kuin kone. Muuten ihmistyöntekijöillä on huono kilpailuasetelma koneiden kanssa. Koneet ovat jo nyt parempia muistinvaraisen tiedon etsimisessä ja käsittelyssä. Perinteisesti olemme ajatelleet, että oppinut ihminen tietää paljon. Silloin tarkoitamme pitkälle sitä että hän muistaa paljon. Muistanpa hyvin oman lapsuuteni sankarin Esko "Kyllä" Kivikosken joka tuntui tietävän/muistavan ihan kaiken. Google tietää nyt paljon enemmän.

Mo sanoo, että kaikki mitä opetamme, pitää olla jotain jossa ihminen on parempi konetta. Hän haluaisi muuttaa opetusta taito- ja taideaineiden kautta tapahtuvaksi. Tärkeitä pehmeitä taitoja ovat hänen mielestään:
Values (arvot)
Believing (tulkitsen itsetunto)
Independent thinking (itsenäinen ajattelu, ehkä myös kriittinen ajattelu)
Teamwork ( yhteistyö, yhteisölliset taidot)
Caring (välittäminen, toisten huomioiminen, meillä usein sosiaaliset taidot)

Eivätköhän nämä kaikki ole jotenkin mukana jo nyt meidän opetussuunnitelmissa?

Vähän samaa esittää myös Sugata Mitra. Koulua tulisi uudistaa niin, että opiskelu perustuu uteliaisuuteen, omien vahvuuksien kehittämiseen. (Video löytyy linkkilistaltani)

Mutta palaan alkuun ja siihen, että en ollutkaan niin hyvä futurologi kuin luulin. Kun olen nyt viimeiset reilut kuusi vuotta kiertänyt kunnissa ja kouluissa aika laajalti, niin olen pyrkinyt korostamaan, että opetuksen tulisi muuttua oppilaita motivoivaksi ja kiinnostavammaksi. Siihen tarjoaa hyviä mahdollisuuksia digitekniikkaa monine laitteineen. Mielestäni opettajien pitäisi yhdessä miettiä miten opetusjärjestelyt, pedagogia, muuttuu kun opetus/oppimistilanteeseen tuodaan tietotekniikkaa.
Jos ei tapahdu paljonkaan muutoksia pedagogiassa, niin useinmiten vanhat "analogiset" välineet ovat parempia.

Nyt viimeistään ajattelen, että tässä pohdinnassa ollaan jo ajasta jäljessä. Nyt on alettava mietimään mitä yleensä opetetaan, jotta opitusta olisi hyötyä? Tähän yksityinen opettaja tai koulun työyhteisö ei voi vaikuttaa, mutta kannattaa toki asiaa miettiä. Pedagogian voi opettaja Suomessa valita, mutta opetuksen/kasvatuksen sisällön määrää opetussuunnitelma. Varmasti jo seuraavan opetussuunnitelman pohtijat ovat melko kuumissaan tästä koulutuksen uudesta, isosta ongelmasta. Aika moni asia tulee varmasti muuttumaan. Mitä pitää opettaa/osata, jotta digitalisaation mullistamilla tulevilla työmarkkinoilla tämänhetken koululaisilla/opiskelijoilla on osaamista, jota digitalisaatio ei korvaa?

Huh, on siinä mietittävää, mutta luulen että Jack Ma on oikeilla jäljillä. Onhan hän alkujaan englannin ope.

perjantai 19. tammikuuta 2018

Epäilemisen tärkeä taito

Medialukutaidosta puhutaan ja vielä enemmän pitää tehdä. Yhä useammin olen havainnut nimittäin sen tosiasian, että internetistä ei tullutkaan vain tiedon levittäjää, vaan myös väärän tiedon levittäjä. Väärä tieto menestyy usein yllättävän hyvin.

Monet internetin pioneerit ovat kääntäneet kelkkansa, eivätkä ole tyytyväisiä siihen, mitä internetissä tapahtuu ja eivätkä varsinkaan siihen, mitä se tekee meille. No, tarkemmin ottaen internet ei tee itse mitään, mutta me ihmiset voimme tehdä siellä yleistä hyvää edistäviä asioita tai sitten aiheuttaa hämminkiä.

Internet rakennettiin tiedon välittämisen ja yleensäkin vuorovaikutuksen vahvistamiseksi, maailmanlaajuisesti. Suuri edistysaskel on edelleen se, että melkein kaikki maailman tieto on saatavilla, jos on vain laite joka on yhteydessä internettiin. (Kuitenkin kouluissa haemme edelleen tietoja myös kirjoista) Iso mutta tulee siitä, että internetissä voi myös eritäin helposti levittää väärää, vääristeltya tietoa- ja usein vaikuttaa siten asioihin. Puhutaan nyt vaikka siitä että Brexit ja Trump-vaalit olivat ainakin sellaiset, joissa internetin kautta vaikutettiin tuloksiin, miten paljon, emme tiedä.

Ihminen on laiska, ja hyvä niin. Muutoinhan emme keksisi elämäämme helpottavia asioita, kuten sähkön käyttöä. Laiskuus ei sovi tiedon hankkimiseen nykyaikana. Ennen se tavallaan toimi, koska esimerkiksi koulussa oppilas tiesi, että oppikirjassa on kaikki se, mitä hänen tulee tietää. Ja ehkä vähän opettajan omaa tietovarantoa lisäksi. Usein näyttää siltä, että somessa hyväksytään itselle sopiva tieto ilman tiedon kriittistä tarkastelua ja esitetään tieto kaikille totuutena. Onkohan koulusta opittua, että tietolähdettä ei tarvitse tarkastaa?  Ainakin iso osa kansasta, itse mukaan lukien, kävimme koulun aikana, jolloin tietoa ei juurikaan epäiltu, vaan sitä omaksuttiin.

Havahduin tähän taas kun luin eräästä isosta lehdestä että (Reutersin mukaan) näyttelijätär Catherene Deneuve tuomitsee metoo-kampanjan ja on sitä mieltä että pitää saada flirtata vaikka se olisi kiusaamista. Koska arvostan ko. näyttelijää suuresti, sanoin heti kotona, että nyt tarkastetaan tieto. Koko lausuntoa, jonka olivat sata ranskalaista julkisuuden naista allekirjoittaneet, ei millään löytynyt netistä, ainakaan kielellä, jota ymmärrän. Toimittajat käyttivät otteita ja omia ilmaisuja tulkinnoissaan. Lukijana huomasin, että olin toisen käden tiedon varassa. Lopulta löysin englanniksi tekstin, josta selvisi, että flirtin puolustuksena oli käytetty ilmaisua, jossa tarkoitettiin että epäonnistunut tai nolo flirtti ei ole rikos. No, ei niin. Tai jokainen nuori ja vanhempikin mies olisi sitten ollut kiusaaja. Kiusalliselta on kyllä tuntunut... Uutisia myydään ja vetävä otsikko on helppo myydä meille, jotka uskomme uutisten olevan totta. Ne voivat olla etenkin nykyään kyllä totta, mutta usein vain osittain totta tai sitten tahallisesti valetta.

Tieto on valtaa ja yhä useammat tahot käyttävät internettiä kybersotaan, häirintään, painostukseen ja itselle sopivan totuuden levittämiseen. Ennen riitti että oppi lukemaan. Nyt se ei riitä alkuunkaan sivistyksen rakentamiseksi. Tiedon arvioinnista on tullut ehkä tärkein sivistystä säilyttävä taito. Tässä on opettajille ja koululle iso haaste ja tehtävä. Jotta ihmiskunta ei tyhmistyisi internetin hallitsemattomassa informaatiotulvassa ja olisi altis populismin leviämiselle, pitää jokaisen osata arvioida ja epäillä tietolähteitä. Olisipa hyvä, jos tästä yhdessä puhutaan ja pidetään jatkuvasti esillä, että meidän koulusta kasvaa ihmisiä, joille ei voi syöttää valeita, juoruja ja propagandaa totuutena.

Kun olen viime vuodet kiertänyt paljon kouluilla eri puolilla Suomea, niin onhan tässä työtä. Lähteitä ei läheskään aina vaadita esille, saati että olisi tarpeeksi aikaa lähdekritiikkiin. Asia on yhteisöllinen sikäli, että valistunutta tiedonhankintaa ei voi jättää vain äidinkielen siiloon kuuluvaksi, vaan jokaisen opettajan on pidettävä asiaa esillä. Tietoyhteiskunnan taitojen tärkeyden tunnustaminen on arvo, jolla varmistetaan tasa-arvon säilyminen tulevaisuudessa.

 Ei uskota kaikkea!



torstai 11. tammikuuta 2018

Topelius oli futurologi



"Kuka suomalainen ennusti 1860-luvulla lentoliikenteen, autoistumisen, biokaasun, kaukolämmityksen, sähkövalon, sähkökulkuneuvot ja pohjoisen viiniteollisuuden?

Kirjailija,  toimittaja ja historian professori Zachris Topelius oli myös tieteiskirjailija ja futurologi, Pohjolan Jules Verne, jonka syntymästä tulee 14. tammikuuta kuluneeksi 200 vuotta." HS 9.1.2017 /Kalevi Rantanen

Sivistykseemme monin tavoin vaikuttanut Topelius olikin kulttuurin todellinen moniottelija.  Hän osallitui aktiivisesti myös maamme koulukeskusteluihin ja hahmotti jo 150 vuotta sitten modernia pedagogiaa. Hän muun muassa ajoi tyttöjen mahdollisuuksia päästä kouluun ja arvosteli koulua makkarantäyttöpedagogiasta. Tämä tarkoitti sitä että passiivisille oppilaille ahdettiin tietoa päähän, ehkä myös merkityksentöntä tietoa.

Topeliuksen perintöä ja merkitystä ylläpitää aktiivinen Topelius-seura, jonka sivuilta tämä on oheinen kuva.

Mahdollinen lukijani voi ihmetellä, että miten tämä liittyy nykypäivän kouluun ja vieläpä yhteisölliseen pedagogiaan?
No siten, että Topelius oli tässäkin viisas mies. Kasvattajan ja opettajan on syytä harrastaa hieman futurologiaa, koska opettaja valmentaa tulevaisuuteen. Se, miten hyvin hän onnistui kasvattamaan ja opettamaan, selviää kun hänen oppilaansa jatkavat elämässä eteenpäin. Kun jo Topeliuksen aikana oli nähtävissä, että yhteiskunnalliset muutokset muuttavat koulutuksen tavoitteita, niin kyllähän tilanne on vielä haastavampi tämän ajan kouluille.

Mikäli halutaan luoda kouluun yhteisöllinen pedagogia toimintakulttuurin peruskiveksi, niin silloin tärkeää on sopia yhteisestä tavoitteesta. Jos koulun aikuisyhteisön jäsenillä on eri käsitys tavoitteesta, niin silloin ei ole yhteistä tehtävää. Yhteinen tehtävä rakentaa yhteisöllisyyden tarvetta ja myös ylläpitää sitä. Kun on hahmotettu yhteinen tehtävä, on jo helpompaa sopia yhteisistä opetus- ja kasvatusjärjestelyistä, eli toimintakulttuurista.

Siispa, koulussa olisi rakentavaa kaikkien miettiä lähitulevaisuudessa tarvittavia taitoja, niin sosiaalisia kuin tiedollisia. Henkilöstö, oppilaat ja vanhemmat saattavat helpostikin pystyä luomaan itselleen kuvan siitä, mitä lähitulevisuus ihmisiltä vaatii. Kyseessä on tietysti valistunut arvaus ja kaikki voi muuttua nopeasti. Johonkin on kuitenkin varauduttava. Koulu saa etenkin nykyään merkityksensä siitä, että se valmentaa tulevaan. Tulevasta olisi hyvä olla yhteinen kuva. Tähän antaa uusi opetussuunnitelma ainakin jotain eväitä.

Tulevaisuuden ennustaminen on aina ollut vaikeaa. Topelius halusi varmaankin luoda kuvaa tulevaisuuden Suomesta kansallisen heräämisenkin takia. Uskon, että hän halusi myös osoittaa kasvattajille, että maailma johon lapsia kasvatetaan, muuttuu radikaalisti. Rohkea visiointia tarvitaan tässäkin ajassa, jotta voimme kehittää opetusta kouluissa muutenkin kuin historian tai perinteiden kautta.

Topeliuksen syntymästä tulee kuluneeksi 200 vuotta 14.1. Monet hänen ajatuksensa ovat tuoreita, koska ihminen muuttuu paljon, paljon hitaammin kuin käyttämämme tekniikka.