lauantai 29. joulukuuta 2018

Paras tapa opettaa?





Sipoolainen koulutuspalvelujen erityissuunnittelija Juhani Kärki (muuten viimeinen esimieheni ja kamunikin)  esitti jokin aika sitten facebookissa ison kysymyksen: 
"Mitkä kaikki pedagogiset mallit ovat tutkimuksen avulla todennettu toimiviksi perusopetuksessa? Ja mitkä eivät ole? Mitä malleja ei ole vielä juuri tutkittu?"

Jaa,a äkkiä luulisi että tähän on kasvatustiede vastannut yksiselitteisesti. Mutta, mutta. Kysymys on moniulotteinen. Työssään kehittyvä opettaja pohtii  tätä asiaa jatkuvasti.
Ensiksi on tiedettävä tavoitteet, jotka vallitseva arvopohja kasvatukselle ja opetukselle antaa.
Sitten on pohdittava myös, mikä on toimivaa ja miten toimivuutta mitataan? Opetukselle voidaan antaa lyhyen tähtäimen tavoite, esimerkiksi kokeen arvosana tai pitemmän tähtäimen tavoite, vaikkapa jatko-opintoihin ja työelämään sijoittumisen aste. Kannatan pitemmän tähtäimen arviointia.
Vielä tulee ottaa huomioon opetussuunnitelma. Nykyisin se ohjaa melko paljonkin koulun pedagogista toimintaa. Nyt oppija nähdään aktiivisena toimijana. Opettajilla ei ole enää täyttä vapautta valita opetusmetodejaan.

Meidän koulutusjärjestelmämme kehittyi yli sata vuotta sitten epätasa-arvoisessa esiteollisessa yhteiskunnassa. Herran pelko oli viisauden alku. Kasvatuksen ja opetuksen tavoitteena oli kasvattaa asemaansa tyytyviä kansalaisia, toimimaan osasena kokonaisuutta, ohjeiden mukaan. Tosin ei siinä sitten ihan onnistuttu... Kun pohditaan parasta tai parhaita pedagogisia malleja, niin on tärkeää havaita että koulutuksen tavoite on muuttunut paljon. Enää emme tarvitse niinkään koulutettuja koneiston osia, vaan aktiivisia ja muutokseen valmiita moniosaajia. Tästä seuraa mielestäni, että edestä tapahtuva opettajajohtoinen hiljaisuuden pedagogia on hyvässä opetuksessa nyt sivuroolissa. Tätä arvomuutokseen ja tutkimuksiin perustuvaa uudenlaista tavoitteenasettelua opetussuunnitelma heijastaa.

En ole pedagogiigan tai didadtiikan tutkija. Mutta kokemusasiantuntija olen. Pitkällä opettajan urallani on ollut mahdollista havainnoida sitä, mikä on toimivaa ja mikä ei, etenkin suhteessa omiin tavoitteisiin, opetussuunnitelman rajoissa tietenkin. Tärkeimmiksi tavoitteiksi itselleni on noussut pysyvän korkean oppimismotivaation, hyvän itseluottamuksen ja yhdessä oppimisen ilon tuottaminen. Jos lähdetään siitä että oppiminen on emotionaalinen tapahtuma, on opettajan pidettävä huoli ryhmänsä  hyvästä ilmapiiristä. Silloin on valittava opetusmenetelmiä, jotka tukevat ryhmän positiivistä kehitystä ja antavat eväitä yksilön asettumiseen ryhmänsä positiiviseksi jäseneksi. Olemme nimenneet tämän pedagogian yhteisölliseksi pedagogiaksi. Se ei ole vain yksi menetelmä vaan pikemminkin viitekehys toiminnalle, joka voi olla monen muotoista. Olen lukenut kasvatustiedettä niin, että oppiminen on luontaista, jos sen edellytykset ovat kunnossa.  Opetusmetodi ei ole niin tärkeä kuin luulisi. Kun oppija haluaa oppia ja luottaa itseensä, niin hän löytää kyllä itselleen sopivan keinon oppia. Tätä auttaa sitten joustavat opetustilanteet ja hyvä vuorovaikutus.

Jos opetuksessa on ongelmia, niin ne liittyvät useinmiten oppijan motivaatioon. Mikäli se on heikko, ei parhainkaan opetusmenetelmä auta tavoitteisiin. Tutkijat ovat löytäneet koululaisistamme heikkoa osallisuuden tunnetta, matalaa sitoutumista ja sitä että koulu koetaan aiempaa merkityksettömäksi. Näihin pulmiin voidaan varmasti vaikuttaa oppilaita aktivoivilla menetelmillä. Useissa kouluissa tehdäänkin paljon työtä oppilaiden aktivoimiseksi.

Että en siis osaa vastata Juhanin tärkeään kysymykseen kuin oikeastaan lisäkysymyksillä. Oman työssäoppimisen kautta olen varmasti lähestynyt vastausta käytännön tasolla. Siitä olen kirjannut kokemukseni kirjoihimme. Opettajan työssä on tärkeintä oppia itse, sillä tuohon kysymykseen pitää yrittää vastata jatkuvasti. Kun maailma muuttuu, muuttuvat myös tavoitteet, välineet ja menetelmät, nykyään nopeastikin. Opettajan työssä on hienoa saada olla koko ajan kehittäjä, valmista ei nimittäin tule. 



keskiviikko 19. joulukuuta 2018

Numerot takaisin?

Joulun alla keskustellaan mediassa kouluasioista, kuten koulutyön päättyessä keväällä ja taas alkaessa elokuussa. Viime vuosina on joulujuhla ja sen sisältö ollut vakioaihe, kuvastaen kulttuurimme  jakautumista moniarvoiseksi. Mutta siitä ei nyt ole kyse.

Yle suoritti kyselyn arvioinnista ja Opetushallitus otti kantaa (linkki) 



Muistan kyllä, että sanallinen arviointi tullessaan aiheutti hirveästi polemiikkia opettajien huoneessa ja varmasti kodeissakin. Olihan se uutta silloin 1980-luvulla.... Ihmettelen kyllä, että miten siitä käydään keskustelua edelleen kolmenkymmenen vuoden jälkeen. Sanallisen arvioinnin alku oli kylläkin pehmeämpi ja se koski vain alempia luokkia. Kun ei ollut vielä niitä pahuksen valmiita malleja, niin monin paikoin kirjoitettiin ihan oikeasti sanallinen arviointi, jokaiselle omansa. Tähän eivät opettajat saaneet juurikaan koulutusta, joten kokemukset jakautuivat rajusti.  Olihan se  kauhea homma, mutta sain niistä todistuksista vanhemmilta parhaat palautteet. Arvelen itsekin, että saatoin kertoa oppilailleni ja vanhemmille jotain hyödyllistä ja kannustavaa. Mutta minustahan kirjoittaminen on hauskaa...

Sittemmin on siirrytty sanallisen arvioinnin lomakkeisiin, joiden merkinnöistä oppilaat ja vanhemmat kysyvät aiheellisesti: " Mitä tämä on numerona?" Sanallisen arvioinnin pitäisi olla sellainen, että sitä ei voi muuntaa numeroiksi. Kun tähän on kuitenkin lähdetty, ei sanallisella arvioinnilla saada lisäarvoa, jota sillä tavoiteltiin. Ai, mitä lisäarvoa? Numeroarviointi on jaotteleva siten, että on huonoja, tavallisia ja hyviä oppilaita. Tämä jako on yleensä koulussa hyvinkin pysyvä, myös oppilaan itsetunnossa. Kun oppilas omaksuu huonon oppilaan roolin, ei ole helppo saada häntä muuttamaan käsitystään itsestä oppijana. Huono juttu. Numeroarviointi ei anna riittävästi myönteistä palautetta, ainakaan kaikille.

On myöskin erityisen huolestuttavaa, että tutkimukset osoittavat numeroarvioinnin suuren epätarkkuuden. Samalla osaamisella oppilas voi saada eri kouluissa ja eri opettajilta vaikka kuutosen  tai yhdeksikön, pienemmistä heitoista puhumattakaan. Tämä on epätasa-arvoista, varsinkin jatko-opintoihin haettaessa. Numeroarvioinnin  suosio perustuu enemmän sen yksinkertaisuuteen, kuin toimivuuteen. Me ihmiset pidämme yksinkertaisista asioista. Opettajille numerot ovat myöskin yksinkertaisia antaa, joten numeroarviointia kannatetaan laajasti opettajakunnassa. Näin etenkin aineopettajien kohdalla. Hehän eivät useinkaan voi tuntea jokaista oppilastaan riittävällä tarkkuudella, voidakseen kuvailla oppilaan työskentelyä, oppimisstrategiaa ja tavoitteiden saavuttamista riittävällä tarkkuudella.

Toivoisin, että kouluissa voitaisiin siirtyä enemmän jatkuvan näytön perusteella annettavaan arviointiin ja ehkäpä myös jonkinlaisiin lopputöihin, eri luokka-asteillakin. Meillähän on jo digitekniikka kouluissa käytössä. Sen avulla voitaisiin kerätä monenlaista näyttöä, ei vain kirjallisia kokeita numeroineen. Arvioinnin tehtävä on oppilasta ohjaava, ei oppilaita keskenään karsiva. Jaottelu on toissijainen, vaikka tärkeä tehtävä sekin. 

Arvointi on kyllä kehittynyt paljon. Arviointikeskustelu on nykyisin hieno mahdollisuus, vaikka se toteutuu usein liian pienin resurssein. Numeroarvioinnin lisäksi tarvitaan keskustelua ja etenkin oppilaan osallistamista. Oppilaan pitää ymmärtää, että hän vaikuttaa numeroonsa tai arviointiinsa ihan itse. Tämä ei nimittäin ole lainkaan itsestään selvää lapsille tai nuorillekaan. Olen siksi käyttänyt tapaa(jos numeroita on annettava), jossa oppilaat koulun alkaessa täyttävät todistulomakkeen numeroilla tavoitetasoonsa, sitten ennen todistusta täyttävät taas oman todistuksen numeroilla, jotka arvelevat saavuttavansa. Olen antanut todistuksen kasvokkain ja numeroita vertaillen, yleensä ollaan oltu aivan samoissa numeroissa. Arviointi ohjaa parhaiten jos oppija on siinä aktiivinen ja asettaa tavoitteensa itse - arvioinnin muodosta huolimatta. Parasta arviointia ei ole varmaan keksitty, joten kehitystyö jatkuu.

torstai 13. joulukuuta 2018

Opettajasta ystäväksi

Loppuvuoden aiheiksi olen kerännyt tai on kertynyt lempiaiheitani. Tässä olisi nyt sitten esillä luottamus- ja kiintymyssuhde ja sen tarpeellisuus opetuksessa ja varsinkin kasvatuksessa.

Luin sattumoisin opettaja, kirjailija Tommi Kinnusen kolumnin YLEn uutisssivuilta: Kaikilla on mielipide koulusta, mutta opettajilta ei kysytä mitään. (linkki) Kolumnissa Kinnunen ihmettelee miksi opettajat eivät kelpaa koulun asiantuntijoiksi, kun kaikilla on mielipide koulusta. No, toisaalta hän on kolumnissaan asiantuntija nimenomaa opettajana. Opettajat saattavat myös jättäytyä julkisen keskustelun laitamille, eivätkä välttämättä halua olla keskustelen kohde. Koulua koskevaan keskusteluun on aina tunkua, koska kaikki ovat kokemusasiantuntijoita. Itse olen kyllä tuonut käsityksiäni julki aina kun on kysytty ja usein kysymättäkin... Koulu on tärkeä osa yhteiskuntaa ja opettajat ovat merkittäviä vaikuttajia. Ihan konkreettisestikin opettajien edustus erilaisissa luottamustehtävissä on hyvin korkea. Kyllä opettajat vaikuttavat, vaikka me helposti vähättelemme vaikutustamme. Suomalaista vaatamattomuutta. On hyvä myös muistaa, että koulu saa tehtävänsä koulun ulkopuolelta, yhteiskunnasta, opettajat eivät voi keksiä koulun tehtävää itse. Opettaja toteuttaa yhteiskunnan hänelle antamaa tehtävää, vaikka olisi eri mieltäkin joskus. Dialogi jatkuu, koulu ei ole koskaan valmis.

Varsinainen asia on toinen juttu, Kolumnissaan Kinnunen käsitteli sivulauseissa opettajan ja oppilaiden välistä suhdetta, jonka näen toisin. Lainaus:" Lukiolaisen silmissä yläkoulun opettaja on yhtäkkiä muuttunut kiusalliseksi jäänteeksi, joka muistuttaa menneistä lapsuuden vuosista. Samalla tapaa he suhtautuivat luokanopettajiinsa siirtyessään yläkouluun, ja todennäköisesti lukion opettajat muuttuvat tolloiksi sillä samalla sekunnilla kun opiskelija aloittaa jatko-opinnot." Tämä yhteydessä, jossa Kinnunen toteaa, että useat entiset oppilaat eivät koulun pihalla  tervehdi. En koe asiaa samoin.

Omia oppilaitani vannotin aina, että sitten moikataan kun yhteinen polku loppuu ja vaihdetaan kulumisia tavatessa. Kun ei enää ole opettaja voi muuttua ainakin hyvän päivän tutuksi. Yhden käden sormilla voin laskea ne, joille on moikkaaminen tehnyt tiukkaa. Nimittäin, jos ei moikata jälkeenpäin, on luottamus/kiintymyssuhdesuhde jäänyt syntymättä, harmi kyllä. Aineopetuksessa helposti näin käykin, sillä nuori ei voi kehittää luottamussuhdetta jokaiseen opettajaan, jotka hän viikottain kohtaa. Puhumattakaan opettajan mahdollisuudesta lähestyä ehkäpä sataa oppilasta. On harmi, että koulun rakenteissa ei oteta tarpeeksi huomioon oppimisen emotionaalista ja sosiaalista ulottuvuutta. Opetuksen järjestely heijastaa usein mekanistista ihmiskuvaa. Opettaja haluaisi varmasti tutustua oppilaisiinsa paremmin, mutta rakenteet eivät useinkaan tue sitä. Aina ei tarvita tietenkään kovin syvää kiintymysuhdetta, mutta luottamus opettajaan tuo turvallisuutta ja auttaa oppimisessa muutenkin. Opettajankin on hyvä luottaa oppilaisiinsa ja välittää oppilaisiinsa tunnetta, että he ovat hyväksyttyjä, kivoja. Myönteinen emotionaalinen ilmapiiri luokassa edistää oppimista ja hyvinvointia. Monille opettaja on lapsuuden ja nuoruuden merkittävimpiä aikuisia, ehkäpä enemmän kuin ennen, kun perheiden yhteinen aika on usein kortilla. Kun oppilas haluaa tehdä opettajan kanssa yhteistyötä, on suurimmat oppimisen esteet jo poistettu.

Koulun kasvatustehtävän kannalta opettaja on aikuisen esimerkki. Hienoa, jos tätä aikuisen esimerkkiä voi lähestyä koulun jälkeenkin. Monilla opettajilla on varmasti kokemusta entisten oppilaiden lämmittävistä kokemuksista. Olen minäkin tavannut luokanvalvojaani yli 50 vuoden takaa. Hienoja hetkiä.

maanantai 10. joulukuuta 2018

Tytöt ensin

Vuoden loppuun on kasautunut aiheita, joiden purku on paras aloittaa eräästä suosikistani, tytöistä ja pojista.

Turun yliopisto julkaisi 5.11. kiinnostavan tutkimuksen, (linkki)  jossa havaittiin äitien suosivan tyttöjä ja isien poikia. Merkittävää on, että äitien suosiminen on voimakkaampaa kuin isien. Hesarin haastattelussa 8.11. (linkki) tutkija Robert Lynch kertoi lisää evoluutiobiologisesta tutkimuksestaan. Tyttöjen aiempaa suurempi suosiminen selittyy yhteiskunnan  muutoksella. Satsaamalla tyttöihin aikaa ja rahaa, saavat vanhemmat nyt varmemmin menestyneitä jälkeläisiä, tytöthän pärjäävät koulussa paremmin ja täyttävät yliopistot. Poikien osuus syrjäytyneistä on merkittävän suuri. Etenkin alemmissa tuloluokissa poikiin satsaaminen on nykyisin riski"sijoitus", koska syrjäymisvaara on suuri juuri siellä. Tämä näkyy myös tässä ryhmässä isien tyttöjen suosimisena. Tyttäret ovat tulleet tärkeämmäksi sekä isille ja äideille, Lynch sanoo.  Tasa-arvon edistyminen on tehnyt tytöistä arvokkaita. Heidän taloudelliset mahdollisuutensa ovat nousseet. Myös  sosiaalinen liikkuvuus on tytöille helpompaa kuin pojille. 

Kaikki tämä on tietenkin myönteistä, tytöille. Mutta mitä tapahtuu pojille, joita on ikiaikaisesti suosittu tyttöjä enemmän? Onko tutkimuksen paljastama heikko signaali jo disruptori, peruuttamaton muutostekijä? Ihmisyhteisöt ovat joustavia ja voi olla, että varsinkin kehittyneissä maissa muutos on nopeakin, ei siihen tarvita kuin pari sukupolvea. Toivottavaa on tietenkin, että hyvinvointia riittää sekä tytöille että pojille, myös kaikille muille. Tutkija Robert Lynch muistuttaa, että yksinhuoltajaätien pojilla  menee jo nyt huonosti. Tasa-arvoa tavoiteltaessa ei pitäisi aiheuttaa epätasa-arvoa.

Miten tämä liittyy kouluun? Monellakin tapaa. On jo pitkään huomattu että koulut suosivat vahvasti tyttöjä. Tyttöjen keskiarvot ovat merkittävästi parempia ja koulupudokkaista valtaosa on poikia. Tytöt ovat selvä enemmistö lukioissa ja yliopistoissa. Voi olla  että opettajakunnan naisistuminen vaikuttaa myös. On nimittäin havaittu, että tytöt saavat helpommin parempia arvosanoja, koska heidän kehityksensä on poikia nopeampaa ja tyttöjen käytöstä tulkitaan heille edullisesti. (Esim Keltikangas-Järvinen)  Ihmeellistä on, että asialle ei oikein tehdä mitään muuta kuin ihmetellään. Olisiko niin että miesten aiemmin vahva dominointi estää näkemästä nykypoikien ongelmat? Harmillista on, että uudesta Opsista jätettiin pois maininnat tyttöjen ja poikien erilaisuuden huomioimisesta.(kun siitä oli mainintoja entisessä) Eipä sitä juuri huomioitu käytännössä, mutta ei pitäisi luovuttaa. Käynnissä oleva epäterve kehitys alkaa jo nyt ruokkia itseään ja myöhemmin voi olla tosi vaikeaa saavuttaa aito tasavertaisuus sukupuolien kesken.

Käytännössä poikia voidaan auttaa koulun tasolla lisäämällä tietoa ja ymmärrystä poikien tilanteesta. Ehkäpä toimintakulttuuria voidaan muuttaa sellaiseksi, että pojat pärjäävät/kiinnostuvat paremmin. Opettajat voivat keskenään keskustella siitä, millainen käytös koetaan häiritseväksi ja miten se vaikuttaa arvosanoihin. Varmaan on tärkeää saada oppilaat mukaan osallistumaan ja tiedostamaan oman opinpolun tärkeys. Nykyinen kehityssuunta sukupuolien uudesta epätasa-arvosta pitää saada loppumaan. Menneisyyden vääryydet eivät oikeuta tämän päivän vääryyksiä.

maanantai 3. joulukuuta 2018

Luokat ovat erilaisia, miksi?

Vanha kamuni Martti, kirjoitti kokemuksistaan harjoittelukoulun opetusharjoittelun seuraamisesta (linkki)
Oli kovin kiinnostavaa ja nostalgistakin luettavaa. Aika paljon on muistoja omasta opetusharjoittelusta, jolloin yritimme etukäteen selvittää millaisesta opetusotteesta kukin ohjaaja pitää. Vasta paljon myöhemmin itselläni alkoi aika, jolloin mietin millaista pedagogiaa itse pidän hyvänä ja mitä haluan siitä oppia.

Erityisesti silmiin osui Martin havainto siitä, että luokat toimivat kovin eri tavoin, esimerkiksi suhteessa itseohjautuvuuteen. Näinhän yleensä onkin. Mutta pitääkö niin olla?

Opettajat puhuvat hankalista ja helpoista luokista, ammattikielellä ehkäpä haastavista ja toimivista ryhmistä/luokista. Usein ehkä ajatellaan ja toimitaan sen oletuksen mukaan, että kyse on sattumasta, jolle ei voi mitään. "Sain kivan luokan", on usein kommentti syyslukukauden alussa. Väitän, että kaikista luokista voi saada suunnilleen yhtä  kivan eli motivoituneen ja hyvään vuorovaikutukseen pystyvän. Siihen tarvitaan hyvä suunnitelma, arviointia, pitkäjänteisyyttä-ja sitoutunutta yhteistyötä.

Tullaan taas siihen, miksi olisi hyvä, jos koulussa olisi jokin yhteinen pedagoginen viitekehys, jonka mukaan opetusjärjestelyt suunnitellaan. Koulun toimintakulttuuri voisi tukea ryhmien ohjaamisen prosessia.
Luokat muodostuvat yleensä sattumanvaraisesti ja ovat lähtökohdiltaan erilaisia. Joissain luokissa voi olla muutama sosiaalinen tähti, jotka saavat toiminnallaan koko ryhmän hyvään yhteistyövireeseen. Toisessa luokassa voi olla yhteisötaidoiltaan heikompia oppilaita. Heidän toimintansa voi hämmentää koko ryhmän kaaoottiseen prosessiin, jonka seurauksena ryhmä ei kehity ollenkaan oppivaksi yhteisöksi. Kouluopetus on käytännössä ryhmän ohjaamista oppimisen tilaan, vaikka ongelmat näyttäytyvät yksilöllisinä. Niin kauan kuin oppilailla ei ole yksityisopetusta, on ryhmän hallinta ja ohjaaminen opettajan tärkeä osaamisen alue. Vaikka sitä ei juurikaan opeteta...

Ajattelen, että varsinkin kun koulukoot suurenevat, olisi tärkeää että luokkien prosesseja ohjataan ja arvioidaan yhteisen suunnitelman mukaan. Oppilaiden tulee myös itse olla tietoisia ryhmänsä kehitysvaiheesta, jotta he voivat tietoisesti vaikuttaa ryhmänsä tilaan. Ohjaamaton ryhmä on helposti negatiivinen, jolloin ei päästä positiiviseen työvireeseen.

Koulussa on yksilöitä ja ryhmiä. Yksittäisen oppilaan kannalta on erittäin merkittävää, tunteeko hän kuuluvansa ryhmään ja onko siellä turvallista olla. Yleensä tukitoimet suunnataan koluissa yksilöihin ja uusi opsikin puhuu usein yksilöllisestä opinpolusta. Opinpolku on toki jokaisen omaa, mutta se kehittyy yhteydestä muihin. Siksi olisi tärkeää antaa tarvittaessa tukiopetusta myös ryhmille ei vain yksittäisille oppilaille. Jokaisessa luokassa/ryhmässä pitäisi olla suunnilleen yhtä hyvä, turvallinen verkosto ja hyvät yhteisötaidot. Vertaisryhmän tuki on usein se paras tuki.

sunnuntai 25. marraskuuta 2018

OPS on oikeassa!

Viime viikkoina on taasen näkynyt paljon uutisia siitä, miten uusi opetussuunnitelma on huono. (Linkki HS uutiseen) Se kuulemma vaatii ihan liikaa, eikä varsinkaan murrosikäinen osaa ottaa vastuuta toimistaan. Ja on ihan väärin, että opsin mukaan toimittaessa oppilaat jäävät oman onnensa nojaan.- Huokaus! Puhe kuulostaa lasten ja nuorten aliarvioinnilta, ainakin kasvatuspessimismiltä. Ja siltä että OPSia ei taaskaan lueta... Siten on vielä tutkijapainoitteista porukkaa, joka arvioi koulujen pedagogiaa vailla kokemusta, siitä paljonkaan ymmärtämättä.

Ainahan meillä on ollut ongelmana koulumaailmassa se, että opetussuunnitelmia luetaan vähän tai vain selaten. (Eikä tämä mitenkään pahalla, selvitykset kertovat näin) Sitten on vielä vahvistusvinouma, joka opettajien keskuudesta toimii, koska opettaja on koulutettu asiantuntija. Helposti tuetaan silloin käsityksiä, jotka tukevat omia. Varmaan nytkin on esitetty monia "asiantuntijalausuntoja" opetussuunnitelman huonoudesta, sitä juurikaan lukematta.

Mutta kun opetussuunnitelman keskiössä on aktiivinen ja sanoisinko innostunut oppilas. Ja se on täsmälleen oikein. Oppilaittemme motivaatio on herätettävä ja oppimisesta pitää tulla heidän omaansa.

Tänään oivalsin, että osaamisen puutteista on tehty opillinen ongelma. Väitellään siitä minkä ikäinen osaa tai ei osaa opiskella itseohjautuvasti. Sen sijaan pitäisi jakaa kokemuksia siitä miten eri ikävaiheissa tuetaan vastuunottoa ja opetetaan yhteisötaitoja, sillä yhdessä oppii sekä vaativat työtavat että vaativaa tietostrategiaa. Kaikki on mahdollista oikeilla ratkaisuilla.

Uusi opetussuunnitelma jatkaa  koko 2000-luvun alun suuntaa koulujen pedagogian kehittämisessä. Traditioon nojaavan kouluistituution ei ole helppo kääntää suuntaa yksittäisten oppilaiden ulkoaoppimisesta yhteiseen, aktiiviseen tiedonkäsittelyyn  ja -jakoon. Ei varsinkaan kun opettajien täydennyskoulutus on järjestelmänä kovin vuotava, eikä läheskään tarpeeksi resurssoitu. Samat, innokkaat opettajat käyttävät vuodesta toiseen niukkoja koulutusmäärärahoja, eikä muita ehkä kiinnosta.  Ammatillisen tiedon, saati osaamisen jako on vasta kehittyvää kulttuuria kouluissa.

Koulu ei koskaan saavuta kaikkia tavoitteitaan. Opetussuunnitelman pitääkin pyytää aina vähän enemmän kuin on todennäköistä. Tavoitteet ovat tavoiteltavia, harvoin täysin toteutuvia kasvatuksen ja oppimisen saralla. Opetussuunnitelman tavoitteet kurottavat tulevaan, etsivät parempaa ihmistä ja edustavat kasvatusoptimismia.

Tiivistän vielä: Jos opetussuunnitelma nähdään tavoitteeltaan liian kovana tai metodeiltaan vääränä, niin vika voi olla tulkinnassa ja/tai toteuttamisessa. Kriitikoilta unohtuu helposti, että kasvatus ja opettaminen ammattityönä  vaatii paljon käytännön osaamista. Mitään ei tapahdu opetustilanteessa vain sillä, että opetussuunnitelmassa lukee jotain. Koulutyö ei ole teoriaa, vaan  käytäntöön panemista. Siinä taidossa opettajat kehittyvät koko uransa ajan. Voidakseen toteuttaa entistä kehittyneempää pedagogiaa, opettajat tarvitsevat aiempaa enemmän tukea: enemmän koulutusta ja yhteistyötä. Lapset ja nuoret osaavat paljon, yleensä enemmän kuin osaamme kuvitella, kun vain olosuhteet ovat kohdallaan.

Olen harjoittanut oppilaita aktivoivaa, yhteistoiminnallista ja oppilaita vastuuntottoon kasvattavaa pedagogiaa ainakin parikymmentä vuotta. Kokemukset ovat olleet pelkästään hyviä, kun toiminnan ohjaus on ollut suunnitelmallista ja ryhmän tarpeet huomioivaa. Mutta kyllähän meni yli kymmenen vuotta, että siitä alkoi jotain ymmärtämään. Enpä usko että nykyinenkään opettajien koulutus antaa kovin paljon eväitä yhteisöllisen pedagogian toteutukseen. (jolla pyritään antamaan jokaiselle osaamista siihen, miten olla osana  oppivaa yhteisöä) Voi olla että semmoista osaamista ei yliopistolta löydy?

maanantai 19. marraskuuta 2018

Etukäteen valittu totuus

Tiedon aikakautena voi valita itselleen sopivaa tietoa yhä helpommin, koska tietoa on niin monenlaista. Vahvístusharha ohjaa salakavalasti valintojamme, koska se on tiedostamaton. Yleensä valitsemme siten mukavalta tuntuvan, ennakkokäsityksiämme vastaavan tiedon. Etenkin näin tutkitusti tekevät korkeasti koulutetut. Kun tietopääomaa on kerätty, on myös enemmän menetettävää.

Opettajat ovat aina jakaantuneet erilaisiin pedagogisiin suuntauksiin, joiden välillä ei välttämättä ole paljonkaan dialogia. Uusi opetussuunnitelma ja siihen liittyen lisääntyvä vaatimus tieto- ja viestintätekniikan käytöstä oppimisen tukena ovat saaneet monet opettajat hermostumaan. Jos mukavuusalueelta pitää poistua ilman omaa motivaatiota, niin onhan se väärin... Siltä ainakin tuntuu.
Tuntuu myös, että monet ovat ahdistuneet "uuden " opetustavan edessä. Uuttahan  ei toki ole, että halutaan häivyttää ainerajoja ja aktivoida oppilaita. Digilaitteet saavat myös osan opettajakuntaa hermostumaan, vieläkin. Ne ovat silloin oppimisen esteenä, väitetään. Muutosvastarinta on myös useimpien ihmisten perusvire ja luontevaa on vastustaa muutoksia, varsinkin kun ne rajoittavat omaa toimintavapautta.

Koulujen uudet menetelmät heikentävät oppimista merkittävästi (linkki) kuulutti Hesari eilen. Uutiseen tarttui nälkäisinä se pieni, mutta somessa äänekäs opettajakunta, joka toivoo menneen tulevan takaisin. Mutta se ei tule. Tähän menneisyyteen nojaavaan liikkeeseen näyttävät liittyneen arvostetut professorit (ainakin ennen) Kari Uusikylä ja Liisa Keltikangas-Järvinen. Harmi. Kukaan ei vielä voi tietää miten uuden opetussuunnitelman tavoitteet saadaan yleensä toteutumaan, saati miten ne sitten vaikuttavat oppimistuloksiin muutaman vuoden päästä.

Minusta juuri mikään ei ole sen pahempaa perusopetuksen eteenpäin menolle kuin selkään puukottaminen hetkellä, jolloin koulun suuntaa pitää ehdottomasti kääntää tulevaan. Koko 2000-luvun alkuvuosina ovat kattavat tutkimukset osoittaneet, että kouluissamme on kehittymässä kyynisten ja heikosti motivoitunteiden oppilaiden kasvava joukko, joille koulu ei ole enää merkityksellinen. (Tämä koskee etenkin poikia) Heidät saadaan mukaan vain innostavilla menetelmillä ja tulevaisuuden tietovälineillä, joilla on heille merkitystä. En  voi uskoa, että hiljaa oleminen ja yksin tekeminen ovat tulevaisuudessa tärkeimpiä vahvuuksia. Tulosten lievästi heikkenevä käyrä ei johdu uusista, vaan vanhoista menetelmistä.

Uutinen oli osin aivan ankka ja raskaasti tarkoitushakuinen. Se tyydyttää varmaan konservatiivisia ja hiukan tietämättömiä. Opetushallituksen pääjohtaja Olli-Pekka Heinonen sai sentään  tilaa (linkki) tämän päivän lehdessä, tosin jutussa toimittaja laittoi Heinosen altavastaajaksi. Oikaisu jäi hiukan puolitiehen.

Kyseessä on siis tutkimus, jota ei ole vielä julkaistu, mutta siitä on poimittu osia julkisuuteen. Digitalisaatio ja ilmiöoppiminen on nähty oppimisen heikentäjinä, kun käytii läpi vuosien 2012 ja 2015 PISA-tuloksia. Silloinhan kyselyt on tehty noin pari vuotta aikaisemmin. Uusi opetussuunnitelma ei ole ollut tuolloin olemassakaan, joten sitä ei nyt ainakaan voine syyttää?

Digitalisaatiosta on todettava, että maat, jotka panostavat paljon siihen, ovat menestyneet todella hyvin, vaikkapa naapurimme Viro.

Liisa Keltikangas-Järvinen oli saatu kommentoimaan ilmiöoppimista (mitä sillä sitten tarkoitetaankin) ja oppimisen eriarvoistumista. Hän otti esimerkiksi kehnosti ohjatun tapauksen ja epäili oppilaita vastuuttavien menetelmien lisäävän eriarvoisuutta, koska oppilailla on erilaiset valmiudet. No, näin voikin tapahtua, ellei toimita fiksusti.. Perusopetuksen tärkeä tehtävä on tasoittaa oppilaiden taustasta johtuvia erilaisia mahdollisuuksia. Kuitenkin koulutustausta periytyy edelleen hyvin voimakkaasti. Mitään uutta eriarvoisuus ei ole, työtä riittää.

Tärkeintä antia tutkimuksessa saattaa olla juuri tasavertaisuuden vaaliminen. Juuri siksi on koulussa käytettävä moderneja välineita ja opetettava haastavia oppimismenetelmiä. Opettaja ei ole enää tiedon siirtäjä, vaan enemmän oppilaidensa oppimivalmiuksia kehittävä ammattilainen. Se vaatii uutta osaamista, tietenkin. Pelkkä uuden opsin julkaiseminen  ei siinä riitä.

Kun tutkimuksen tekijä Aino Saarinen toteaa, että kaikilla 15-vuotiailla ei läheskään ole valmiuksia opiskella vaativilla tavoilla, itseohjaavasti ja ilman jatkuvaa auktoriteetin läsnäoloa, niin hän on aivan oikeassa. Hän peräänkuuluttaa oppilailta itsekontrollia, keskittymiskykyä, itsenäisyyttä, aloitteellisuutta ja joustavuutta. Tähän lisään yhteisötaidot, joita ilman ei voi työskennellä tuloksellisesti yhdessä. Näitä taitoja voi kuitenkin opettaa ja oppia. Pulmana on, että näiden korkeamman tason oppimissrategioiden opettamista ei ole opetettu opettajille. Olisi korkea aika uudistaa opettajien koulutusta ja tehostaa täydennyskoulusta. Muuten kunnianhimoiset tavoitteet olla edelleen oppimisen kärjessä eivät toteudu.

Houkuttelevin selitys ilmiöille ei ole läheskään aina totta.

 ''ps. Aina on joku joka sanoo asiat paljon paremmin kuin itse pystyn (harmi kyllä)
Lauri Järvilehto kirjoittaa: Koulu-uudistuksen uutisankka (linkki)



lauantai 17. marraskuuta 2018

Voiko alistamalla opettaa?

Opettaja oppilas-suhteeseen sisältyy aina vallankäyttö. Vastuu vallan käytöstä on sillä, joka sitä käyttää. Viime päivien puheenaiheeksi on noussut yhden tunnetun voimisteluvalmentajan, Titta Heikkilän pöyristyttäviltä kuulostavat metodit. Urheilulehden artikkelin mukaan hän on kiroillut, haukkunut ja nöyryyttänyt valmennettaviaan vuosikausia. Silti asiaan ei ole puututtu riittävästi. Seuran vaihto auttoi kai vain jatkamaan vääristynyttä roolia.

Miten tämä liittyy kouluun? No, siten että valmentaja on myös kasvattaja joka opettaa, ja sitenkin että koulussa tuollainen kasvatusote on toivottavasti jo historiaa. Kyllähän itse olen koululaisena pelännyt opettajia ja yhden äidinkielen opettajan kiusaamisen kohteenakin olin, huonon käsialan vuoksi. Ja olen varmasti itsekin sanonut joskus oppilailleni jotain, mitä on pitänyt pyytää anteeksi. Pointti on tässä, että kasvatusilmapiiri ja arvot lasten oikeuksista ovat onneksi muuttuneet, ja koulussa toimitaan toisin kuin ennen. Luulenpa, että jos opettaja sanoisi oppilaalleen, että olet laiska eikä sinusta tule mitään, niin seurauksia tulisi.

On kuitenkin aloja, joissa lapsia ja nuoria saa edelleen kohdella huonosti. Joissain urheilulajeissa/seuroissa voi olla edelleen neuvostoaikaisia valmennustapoja, jolloin yksilön etu ei ole tärkeä, vaan seuran, valmentajan tai ryhmän etu ohittaa sen. Myös muissa harrasteissa voi näin olla. Esimerkiksi soitonopetus, klassinen baletti, jopa näytteleminen voivat olla harrastemuotoja, joissa voi joutua opettajan/ohjaajan silmätikuksi, tai jopa hyväksikäytön uhriksi. Jos valta on lähes rajaton, on suuri kiusaus käyttää sitä väärin. Ajatellaanko vieläkin, että itsetunnon murentamisella saadaan jotain positiivista aikaan? Pelon kautta johtaminen  ja auktoriteettien pelko yleensä ei kuulu kehittyneeseen demokratiaan, eikä tuota yleensäkään mitään hyvää tai uutta. Vähän kuin meetoo kamppanja, on tämäkin asia nyt otettava valaisuun. Taiteen tai urheilun varjolla ei voi hyväksyä vastuuasemassa olevilta narsistista käytöstä tai nöyryyttömistä. Jos se on koulussa saatu loppumaan, niin se on saatava kitkettyä muualtakin.

Toivoa sopii, että asiaa ei nyt lakaista maton alle, vaan ohjeistetaan selvästi, millä ehdoilla saa valmentaa. Asia koskee muitakin tahoja kuin vain Voimisteluliittoa. Vanhemmilta tarvitaan myös rohkeutta ottaa asia esille ja tuoda julkisuuteen epäkohdat jos ei muu auta. Ongelmien piilottaminen sisäpiiriin on  yleensä vääränlaista suojelua.

Tässä vielä linkki Ylen Uutisluokan juttuun .

Asia olisi ansainnut enemmänkin huomiota, mutta ehkä sitä vielä tulee. Aika vähän ainakin oma sosiaalisen median jako tästä sai tykkäyksiä. Varmasti on monia, jotka hyssyttelevät, kun kyse on menestyneestä lajista. Korostan, että kyse on laajemminkin kasvatuksen menetelmistä ja auktoriteetin terveestä käytöstä, ihan missä vain.  On hyvin tärkeää miten lapsia ja nuoria kohdellaan, varsinkin heidän esikuviensa taholta. Auktoriteetteja (ihanteita) lapset ja nuoret tietenkin tarvitsevat, mutta sellaisia, joilta voi saada kestäviä rakennusaineita omaan elämään

tiistai 13. marraskuuta 2018

Merkitystä etsimässä

Tänään kokoontuu opettajien Topelius-kahvila kodissamme. Pian parikymmentä vuotta jo ollaan istuttu muutaman kerran vuodessa erilaisten pedagogisten kysymysten äärellä. Porukka hieman vaihtelee, mutta muutamasta lähikoulusta ja vähän kauempaakin on meitä mukana., jopa on muutama meistä ehtinyt eläkkeellekkin. Topelius-nimi valikoitui historiallisista syistä, koska olemme hänen vanhuuden kotinsa lähimaisemissa täällä Sipoossa ja Helsingin ryöstämällä alueella. Lisäksi Topelius oli aikaansa edellä monessa asiassa ja lapsilähtöisen pedagogian puolustaja. Hän ajoi myös koulutusta tytöille. 

Kuvahaun tulos haulle topelius


 Kollegiaaliset keskustelut ovat kivoja ja ehkä hyödyllisiäkin. Opettajilla on tarvetta jutella työhön liittyvistä asioista. Sen huomaa, kun kaksi tai kolme opettajaa tapaa. Aika pian puhe kääntyy kouluasioihin ja muut paikalla olijat saavat luvan liittyä mukaan. Miksei siis ihan järjestettäisi mahdollisuuksia keskusteluun teekupposen äärellä?

Tänään on tarkoitus puhua koulun merkityksellisyydestä ja sen mahdollisesta muuttumisesta. Ollaan mielestäni koulukeskustelujen ytimessä. Olen aiheesta kirjoittanut täällä aiemminkin : Koulun merkitys kadoksissa , mutta nyt voi ihmetellä sitä, miten hitaasti korjausliikkeitä tehdään.  Tutkijat ovat löytäneet ongelman ja jopa kertoneet miten sitä hoidetaan. Kouluissa pitää ottaa tieto vastaan ja  ohjata toimintaa parempaan suuntaan. Se vaatii ohjausta ja yhteisöllisiä rakenteita. No, ei kovin helppoa tietenkään. Katariina Salmela-Aron tutkimusryhmän löytö oli silloin ja nytkin seisauttava: 

"Lähes puolet 12-vuotiaista suhtautuu kyynisesti koulunkäyntiin. He kokevat merkityskatoa suhteessa kouluun ja koulunkäyntiin. Nämä nuoret myös kokevat, että heidän tapansa hyödyntää digitalisaatiota ja uutta tekniikkaa ei vastaa koulujen käytäntöjä. Näin on syntymässä merkityskuilu koulun ja nuorten välille. Kun merkitys hämärtyy, nuoret suuntaavat koulun sijaan energiansa muualle.  Tämä käy ilmi Suomen Akatemian rahoittamasta tutkimuksesta." Linkki Suomen Akatemian uutiseen 9.11. 2015

Sama asia on esillä myös OPH:n sivuilla 

Ajattelin tuolloin kun tutkimus julkaistiin, että nyt kyllä on tapahduttava muutos. Uusi Ops siihen pyrkiikin. Oppilaat pitää saada aktiivisiksi ja osallistumaan omaan oppimiseensa. Oppimisen merkitystä ja kiinnostavuutta yritetään lisätä. Mutta paljon luen ja kuulen sitä, että oppilaat eivät osaa keskittyä, ryhmät ovat liian suuria ja tukitoimia tarvitaan yhä lisää. Silloin kun oppilaat ovat vääränlaisia tai nähdään, että ongelmat juontuvat ainakin vain heistä, ei päästä korjaamaan merkityksellisyyden puutetta.  Koulun pitää olla lasten ja nuorten (tietenkin opettajienkin)  mielestä tärkeä muutenkin kuin kavereiden tapaamispaikkana. Heidän pitää kokea oppiminen omakseen ja kiinnostavaksi. Kun koululaiset saavat oivalluksen siitä, että he rakentavat koulussa omaa elämäänsä, omilla valinnoillaan ja teoillaan, ollaan jo pitkällä sisäisen motivaation hyödyntämisessä. Iso uhkakuva on, että koulun koettu merkityksen puute seuraa näitä nuoria suhteessa yhteiskuntaankin myöhemmin.

Koulun merkityksellisyys oli ennen Suomessakin selvempi: Koulu oli tie parempaan elämään. Koulutus antoi mahdollisuudet sosiaalisen aseman paranemiseen ja poisti köyhyyttä. Nyt on muitakin mahdollisuuksia kuin pitkä koulutus. Koulutuksen rinnalle nousee osaaminen kun työpaikkoja etsitään. Sitä paitsi toimeentulo turvataan, vaikka töitä ei olisikaan. Koulutustaso ja sosiaalinen asema ovat meillä ihmeen vahvasti periytyviä. Koulussa voidaan ja pitää murtaa tätä ketjua.

Lähivuosien suurin haaste koulutusjärjestelmissä on tämä merkityksellisyyden palauttaminen ja vahvistaminen kaikille oppijoille (ja miksei opettajille myös, jos se on vähän kadoksissa.) Tarvitsemme kaikki lahjakkuudet toteuttamaan itseään myös työelämässä, ja yhteiskunnassa yleensäkin. Millä keinoilla siihen päästään? Tätä pitää opettajayhteisöissä pohtia kun yhteistä toimintakulttuuria luodaan. Yksittäisten opettajien toimet eivät riitä. Monissa kouluissa ollaan jo lähdetty liikkeelle yhdessä ja hyvä niin.

maanantai 5. marraskuuta 2018

Mihin lomaa tarvitaan?

Syyslomat ovat hyvinkin jo muisto, mutta loman dilemma on aina olemassa. Sitä kun ei ole koskaan tarpeeksi.  Syyslomasta etenkin saadaan aikaan aina kauhea haloo. Pitääkö sen olla kaksi, kolme, neljä vai viisi päivää pitkä? Aika monet opettajat haluavat syysloman olevan viikon mittainen. Perusteena on usein, että syyslukukausi on raskas. (Tosin samaa perustetta käytetään kun halutaan pääsiäislomaa pitemmaksi.) Syksyn  pimenevät päivät ovat varmaan monille hankalia, vaikka olemme Suomessa kasvaneet valoisuuden vaihteluun.

Syysloman oikeasta pituudesta voidaan kiistellä loputtomasti, koska kiistaan ei ole olemassa yhtä, oikeaa ratkaisua. Itse olen aina kannattanut lyhyempää syyslomaa, jos se on pitemmän joululoman ehto. Oppilaille syysloma on myös hiukan hankala. Suomessa on yleensä syysloman aikaan melko kehnot ulkoilusäät ja sisällä vietetty ja valvottu viikko ei varmasti piristä. Eivät kaikki perheet suinkaan voi matkustaa syyslomalla etelään.

Jos vähän kerettiläiseksi heittäydyn, niin mietin joskus, miten koulutyö on niin erityisen raskasta, että pitkän kesäloman jälkeen on kahden kuukauden päästä  pakko päästä lomalle? On paljon muitakin vaativia työaloja, joissa loma olisi varmasti tarpeen, ajattelen vaikka sairaanhoitajia ja muitakin vuorotyössä olevia. Ammattikunnat käyttävät työn vaativuutta työehtojen parantamisen välineenä ja välillä tuntuu, että opettajienkin kohdalla marttyyrin sädekehää kiilloitetaan ammattiyhdistyksemme voimallakin. No, ei ehkä lähdetä tähän... Työn pitää olla myös antoisaa ja hauskaa, jos se ei sitä lainkaan ole, on väärällä alalla.

Mutta ovathan lomat mukavia. Ne eivät voi kuitenkaan korjata tilannetta, jossa työntekijä kuormittuu työstään jatkuvasti liikaa. Uupumusta loma  vähentää vain hetkellisesti. Omien havaintojen mukaan pitempiä lomia vaativat usein juuri he, joilla on vaikeuksia jaksaa töissä. Ratkaisua pitää kuitenkin etsiä muualta.

Miten lomia voisi yleensä perustella? Niitähän ei aina ole ollut. Vapaa-aikamme on huikeasti suurempi kuin vain muutama sukupolvi sitten oli. Japanissa on maailman pitkäikäisin kansa ja hyvin lyhyet lomat- ja pitkät työpäivät. Miten siellä jaksetaan?  Ehkä meillä liikaa jaetaan elämä työhön ja vapaa-aikaan, jota halutaan aina vain lisää. Tämä johtaa helposti arvomaailmaan, jossa työntekö on välttämätön paha, jota on kestettävä, jotta voi elää "oikeaa" elämää vapaa-ajalla. Opettajan työssä on minusta ollut aina hauskaa, että selkeitä raja-aitoja ei tässä ole. Työ ja vapaa-aika ovat kuitenkin samaa, omaa elämääni.

Palaan loman tarkoitukseen. Varmasti jokainen täyttää loma-aikaa omalla tavallaan. Aikaa perheelle, tilaisuus kokea uusia asioita, voi oppia jotain uutta, harrastaa ja levätä. Varmaan monilla on ajatus, että lomalta, etenkin kesälomalta, palaa virkistyneenä ja ehkä uudistuneena. Ammatillisesti hyvä loma voi mahdollistaa oman työn arviointia ja mahdollista uudistumista. Itse olen ainakin kokenut muutaman ahaa-elämyksen juuri lomalta palaneena. Työantaja maksaa lomamme. Ehkäpä juuri parantunut työteho on maksajan näkökulmasta hyvä loman peruste.

Loman pituus ei aina takaa sitä, että loma tekee hyvää. Loma-aika on hyvä käyttää itselleen mahdollisimman hyvin. Jo siksikin että töihin on sitten taas hauska mennä. Ehkä koulussa voisi olla tarpeen puhua yhdessä hyvästä lomasta ja samalla työssä viihtymisestakin? Opettaja on aikuisen tärkeä malli. On minusta varottava sellaisen mallin antoa, jossa työ koetaan vain lomien väliseksi pakolliseksi sietämiseksi. Ja kyllähän monet opettajat ovat innoissaan töissä. Ehkä on mahdollista luoda kouluun yhteisöllinen toimintakulttuuri, jossa työstä iloitaan ja tsempataan kaikkia yhdessä?
Työilmapiiri ei ole vain sattuman kauppaa, siihen voi vaikuttaa yhteisin toimin.

sunnuntai 28. lokakuuta 2018

Lapset pois kotoa?

Yhteiskunnan järjestämä kasvatus ja koulutus ylettyy myös hyvin nuoriin, jopa 1-2 vuotiaisiin. Varhaiskasvatus on suuren kiinnostuksen kohteena myös siksi, että se on osa yhteiskuntapolitiikkaa. Suomessa on tuettu kotihoidon tuen avulla pienten lasten kotona oloa, mielestäni ihan oikein. Toisaalta tämä linja koetaan epätasa-arvoa lisääväksi, koska hyvin usein kotona pieniä lapsia hoitava on äiti. Varhaiskasvatus on Suomessa laadukasta ja sen katsotaan tasoittavan  lasten valmiusten kehittymistä.

Vähän harmistuin kun Hesarissa oli 25.10. otsikko: Aikainen varhaiskasvatus hyödyttää. Harmitti siksi, että minusta taaperoiden paras paikka on kotona ja siksi että otsikko ei tarkemmin luettuna kestänyt. Jutusta ilmeni nimittäin, että Norjassa oli havaittu 1-2 vuotiaana varhaiskasvatuksen aloittaneiden saavan ensimmäisellä luokalla parempia (miten paljon?) tuloksia matematiikassa ja kielissä. Mutta; pitemmällä aikavälillä vaikutuksia ei ole havaittu. Siis mikä hyöty on sitten kyseessä?
Kuitenkin sanottiin: "Suomalaiset tutkijat tulkitsevat kuitenkin, että 1–2-vuotiaille lapsille olisi siksi edullisempaa mennä varhaiskasvatukseen."

Jutun kirjoittaneella Suvi Vihavaisella on voinut olla sukupuolten tasa-arvoisempaan asemaan liittyvä näkökulma. Sehän on tärkeää. Kotona lapsia hoitavan vanhemman pitäisi nähdä tekevän tärkeää työtä, ja sen tulisi minusta kerätä ainakin eläke-etua. Mutta se on politiikkaa. Lasten kotihoitoon liittyy oleellisesti lasten kokonaisvaltainen hyvinvointi ja myös perheiden hyvinvointi. Lasten aamuinen hoitoonvienti ja sitten töistä kiireellä haku ei aina ole stressitöntä. Luulenpa että pieni lapsi on usein väsyneempi tullessaan päiväkodista, kuin jos hän on ollut kotona. Kokonaisvaltaista hyvinvointia on tietenkin vaikeampaa tutkia kuin yksittäisten kognitiivisten taitojen tasoa, mutta se on varmasti tärkeämpää kuin väliaikainen taidollinen etu.

Uutisessa käsiteltiin myös suomalaista varhaiskasvatuksen  laadun tutkimushanketta, jota vetävät tutkimusprofessori Kristiina Huttunen ja tutkimusjohtaja Tuomas Kosonen.  Alustavasti näyttää siltä, että varhaiskasvatuksen laadulla on merkitystä, kun verrataan osaamista kotona hoidettaviin lapsiin. Laatua syntyy vaikka aikuisten ja lasten suhdeluvusta. Varmasti myös johtamisesta, työntekijöiden osaamisesta, motivoitumisesta ja toimintakultuurista.

Varhaiskasvatuksen, kuten perusopetuksenkin laadusta puhuminen on helposti arkaluontoista. Mielellään ajatellaan, että kasvatus ja opetus on tasalaatuista kaikkialla Suomessa. Näin ei voi olla. Olosuhteet vaihtelevat ja sen mukana muuttuvat onnistumisen pelimerkit. Kasvatuksen ja opetuksen laatua pitää arvioida ja mielellään aivan työntekijätasolla. Se on osa ammatillista yhteisöllisyyttä.

Suomessa on tuettu harvinaisen pitkään pienten lasten kotona hoitoa. Se onkin minusta tarpeen. Perheinstituutiolla ei mene teollisen ajan maailmassa hyvin. Perheet hajoavat tai ovat hajanaisia ja tukiverkot ovat usein repaleiset. Lasten hyvinvoinnin kannalta pysyvät, hyvät ihmissuhteet ovat tärkeitä. Niitä ei voi kokonaan korvata kodin tai perheen ulkopuolelta. Olisi hyvä jos kotien, varhaiskasvatuksen ja koulujen kasvatuskumppanuutta vahvistetaan ja luodaan pitkäkestoisia suhteita myös kodin ulkopuolella tapahtuvaan kasvatukseen. Sillä mitä hyötyä on osaamisesta jos jää yksin?





maanantai 15. lokakuuta 2018

Tyhmä vai tuhma?

Ilmiöiden taustat ovat kiinnostavampia kuin ilmiöt, vaikka nopea tiedonvälitys ei aina tätä tuo esiin.

Yliopisto-lehti on mukavaa luettavaa.  Siinä on paljon uutisia eri aloilta, tiivistetyssä muodossa. Kun olen yleissivistysihmisiä, niin tämmöinen informaation jako sopii minulle hyvin.

Koulutus, kuinkas muutenkaan, oli myös numeron 7/18 yhtenä teemana. Pieni, mutta erittäin kiinnostava uutinen oli emeritusprofessori Jarkko Hautamäen arvio siitä, miksi Pisa-tulokset ovat heikentyneet. (s. 26-27)  "Testitulokset kielivät enemmän heikosta motivaatiosta kuin osaamattomuudesta".  Hautamäen mukaan protestanttisen etiikan vaikutukset näyttävät heikkenevän protestanttisissa maissa, etenkin poikien osalta.

Pisa-testi on ns. matalan panoksen testi, joka ei vaikuta arvosanoihin. Jo aiemmin muistan Pisa-koordinaattori Jouni Välijärven huomauttaneen, että Suomen huipputuloksiin vaikuttaa paljon myös se, että Suomessa oppilaat tekevät testit loppuun ja huolellisesti. Useissa maissa on ollut paljon oppilaita, jotka eivät tee testejä loppuun tai eivät keskity testiin kunnolla. Nyt ovat nousseet huipulle eräät Aasian maat ja naapurimme Viro. Näissä maissa on oppilailla epäilemättä korkea motivaatio suorittaa. Aika harvoin näistä muuttujista kuitenkin puhutaan Pisa-keskusteluista. Ei ole olemassa testiä, jolla eri puolilla maailmaa asuvat oppilaat saataisiin tekemään samalla motivaatiolla ja samanarvoisessa tilanteessa. Motivaatio on kuitenkin oppimisen ja suorittamisen keskeinen tekijä. Motivaation heikkeneminen on näkynyt meillä koko 2000-luvun esim.  juuri Pisa-testeissä. Koulun merkityksellisyys on vähentynyt. Myös oppilaiden halu tehdä vaativaa testiä ilman hyötyä on heikentynyt. Syyt ovat varmasti monimutkaiset. Hautamäki muistuttaa myös, että testit mittaavat ehkä menneisyyden taitoja, joita nuoret eivät koe ajankohtaisiksi.

Lyhyen artikkelin otsikko oli hauska: "Emme muutu tyhmemmiksi, vaan ehkä tuhmemmiksi".  Ponnistelu ilman henkilökohtaista palkkiota ei kuulu enää länsimaiseen arvomaailmaan, siten kuin ennen. Se on sekä hyvä yksilöille että yhteisöllisyyden kannalta huono asia. Luulen, että suuri osa koulun esitetyistä ongelmista johtuu juuri tästä. Kun sanotaan että kännykkä vie keskittymisen, lapset ovat rauhattomia, oppilasryhmät liian suuria ja opettamien kaikkiaan on vaikeampaa kuin ennen, niin mahdollisesti on kyse juuri heikentyneen motivaation seurauksista. Vaikka, varmaan aina on puhuttu samoin koululaisista....

Sisäinen motivaatio on kaiken oppimisen keskiössä, silloin kun ei ole pakkoa suorittaa esimerkiksi selviytymisen takia. Hautamäki pitää uuden opsin suuntaa hyvänä, niin minäkin. Heikentynyt motivaatio voidaan saada sen avulla heräämään. Oppilaiden tai heidän ympäristönsä moittiminen ei ratkaise motivaatio-ongelmaa. Kulttuurinen muutos haastaa  koulun toimintakulttuurin kehittymään. Hautamäki sanoo asian hienosti: "Nuorten mielenkiinto maailmaa kohtaan ei ole sammunut. Koulun on vain vastattava heidän tarpeisiinsa." Tässä on koulujen tämän ajan haaste, johon useat yksittäiset opettajat ovat jo vastanneet. Nyt pitäisi luoda kouluihin yhteisöllistä pedagogiaa keräämällä hyviä käytäntöjä toimintakulttuurin summaksi. Suunta on jo oikea.



tiistai 9. lokakuuta 2018

Aikuisen vastuu

Kasvattaminen on tärkeää. Jos yhteisö haluaa välittää arvojaan ja pyrkimyksiään kasvaville jäsenilleen, niin kasvatetaan ja opetetaan. Tällöin aiheutetaan joskus mielipahaakin, kun on opittava että yhteisön jäsenenä ei voi aina toimia vain omien halujen ja pyrkimysten mukaisesti. Kasvava lapsi ja nuori ei esimerkiksi osaa tai tiedä miten tervehditään tai  koska on sopiva aika nukkua,  mikä on terveellistä ruokaa.

Kuuntelin pari viikkoa sitten kun Keijo Tahkokallio oli Ylen aamuteeveessä (linkki). Hän muistutti taas, kuten jo vuosikymmeniä on sitkeästi tehnyt, että on asioita joista aikuiset päättävät ja asioita, joista voi neuvotella.  Ja sitten myös niitä, joista lapsi tai nuori voi päättää itse. Tämä rajanveto on hänen mukaansa hämärtynyt. Olen samaa mieltä. Ei tarvitse kysyä "Tulisitko syömään?" silloin kun ruoka on valmista. Voi sanoa "Käykää syömään, olkaa hyvä!" Olen kyllä aika monesti katsellut, kun vanhempi työntää rattaissa olevaa lasta ruokakaupassa ja kyselee mitä haluaisit syödä. Valinta voi olla ihan väärä. Jos ei ole edellytyksiä valita, ei voi antaa vastuuta valinnasta. Hamppareita ei kannata syödä jatkuvasti. Sitten kun tuo sama lapsi on teini, on peli jo aika menetetty.

Ihan sama ilmiö koskee kouluakin. Paitsi että lasten ei enää tarvitse pelätä opettajia (hyvä asia), niin kouluissakin on lähdetty välillä neuvottelemaan asioista, joista ei tarvitsisi neuvotella. Kun lapset ja nuoret eivät ole tottuneet ottamaan käskymuotoisia (imperatiivi) ohjeita, niin he olettavat että aina on varaa neuvotella tai tehdä oman mielen mukaan. Aika usein neuvottelu on väsytystä, jossa lapsi tai nuori voittaa.  Näin ei kuitenkaan yhteiskunnassa voi toimia. Kyllähän meidän aikuistenkin on syytä noudattaa vaikka nopeusrajoituksia, vaikka ei aina haluaisi.

Olen itse kokenut, että ryhmän hallintaa helpottaa paljon, kun asettaa selkeät rajat neuvoteltavien ja ei-neuvoteltavien asioiden välille. Asiat joista aikuinen on vastuussa ja ovat ammattiosaamisen kannalta tärkeitä ovat niitä ei-neuvoteltavia. Tämä tietenkin niin että, perustelee jaon. Vähän oudoksun esim. leirikoulusta äänestämistä. Opettaja on kuitenkin pedagoginen asiantuntija ja tietää parhaiten millainen leirikoulu toteuttaa  sille asetetut tavoitteet. Kun tämä on hänen vastuullaan, niin opettajan mielipide on painavin. Olen usein esimerkiksi antanut oppilaiden päättää kokeiden päivämääristä. Sen ajankohdan sopivuuden voivat oppilaat tietää parhaiten.

Tästäpä juontuu ajatas kamaliin kännyköihin. Kun puhutaan taas miten kännykät vievät keskittymisen ja häiritsevät opetusta koulussa, on se osin kummallista. Kännykän käyttöä  oppitunneilla säätelee nimittäin opettaja suvereenisti. Jos tämä on oppilaille epäselvää, on jotain yhteisössä pielessä. Koulun tärkeä kasvatustehtävä on digiajassa opettaa mobiililaitteiden oikeaa käyttöä, sekä sosiaalisesti että tiedon hankkimisen ja jakamisen kannalta. Tämä onnistuu parhaiten kun aivan kaikki koulun aikuiset noudattavat samoja, sovittuja käytäntöjä. Silloin ei tule ongelmia siitä, milloin neuvotellaan ja milloin ei. Kyse on toimintakulttuurista, jonka vahvuus syntyy yhteisöllisistä ratkaisuista.

perjantai 28. syyskuuta 2018

Sukupuolittuva koulu

Olen ennenkin ihmetellyt miten tavoitteiden, arvojen ja toteutuneen käytännön välillä voi olla paljonkin ristiriitoja, etenkin tasa-arvoasioissa. Otetaan tämä Suomen opiskelu- ja työmarkkinoiden voimakas  sukupuolittuminen. Asiasta on monenlaista tutkimus-ja tilastonäyttöä:

"Suomen työmarkkinat ovat vahvasti sukupuolittuneet. Miehet ja naiset työskentelevät omilla sektoreillaan ja omissa ammateissaan. Miehet hakeutuvat yksityiselle sektorille vientiteollisuuteen ja rakennusalalle, naiset julkiselle sektorille ja yksityisen sektorin palveluammatteihin. " Näin toteaa palkkatasa-arvon tutkija Paula Koskinen-Sandberg. (linkki Talentia 2018)

Itse asiassa meillä on teollisten maiden eräs jyrkimmin sukupuolittainen  jakautunut työelämä. No, onko tämä merkki tasa-arvosta tai ei? Suomessa on maailman mallimaa tasa-arvolainsäädännössä ja naisten aseman parantamisessa. On hyvin hämmentävää yrittää löytää yhteyksiä sukupuolittuneen työelämämme, arvojemme ja tasa-arvolainsäädännön välillä. Mihin nyt sitten pitäisi pyrkiä ja millä tavoin? Siitä ei ihan hirveästi kuitenkaan puhuta.

Toisaalta voidaan ajatella, että olemme vaiheessa jossa jokainen voi valita ammattinsa kiinnostuksen perusteella. Onhan käynyt niinkin että monet ennen täysin miesvaltaiset ammatit ovat naisistuneet, paras esimerkki on varmaan eläinlääkärit. Siskoni on maalarimestari ja artesaani, myös hänen alansa on muutamassa vuosikymmenessä muuttunut täysin miesvaltaisesta naisvaltaiseksi. Kun naisia hakeutuu korkeakouluihin paljon enemmän kuin miehiä, niin tottakai monet alat muuttuvat perinteisistä.  Sitten on vielä työmarkkinoille tullut ilmiö, että on töitä joita kantasuomalaiset eivät halua tehdä esim kuljetusalalla tämä näkyy. Meillä työt jakautuvat , varmaan ensi kertaa mieltymysten mukaan. Naisten ja miesten mieltymyksillä on tilastoissa merkittävä ero. Mutta onko se hyvä?

Opettajana ja kolmen pojan isänä näen tässä kehityksessä ainakin yhden ison ongelman. Eihän se lasten kasvatus jakautunut omien vanhempien ikäpolvessa  tasaisesti, mutta oman ikäpolveni piti muuttaa asia. Hetken se onnistuikin vähän. Nyt työmarkkinoiden sukupuolittuminen antaa yhä vahvemman viestin: Kasvatus ja hoito(ala) on naisten hommaa. Ei hyvä minun mielestäni. Pojat ja miehet, jotka tarvitsevat tukea, ovat järjestään naistyötekijöiden asiakkaita. Ja kyllähän tytöillekkin olisi tarpeen saada julkista esimerkkiä siitä että kasvatuksesta, koulutuksesta ja hyvinvoinnista huolehtiminen on kaikkien asia.

Kouluun tämä liittyy siten, että miten ihmeessä voidaan koulussa opettaa mitään sukupuolineutraaliudesta tai samanvertaisuudesta, kun samalla näytetään käytännössä esimerkkiä siitä, että sukupuolella on väliä?  Kouluissa valtaosa työntekijöistä on naisia, eskarista puhumattakaan. No onhan sukupuolella toki merkitystä, mutta onko meillä vähän hukassa, että mitä väliä sillä oikeastaan on?

( Eikä tässä nyt ole tarpeen ottaa esiin, että koulussa tytöt pärjäävät selvästi paremmin. Voi se liittyä myös edellä mainittuun jakoon. Mutta sehän on taas oma aiheensa.)

maanantai 17. syyskuuta 2018

Uudistuksia johdetaan

Olen lukenut kasvavalla uteliaisuudella Espoossa tapahtunutta rehtorin irtisanomista. Mieleeni tuli elokuussa lukemani Hesarin Vieraskynäkolumni. Tietojohtamisen professori Samuli Pekkola Tampereelta kirjoitti : Digitalisaatio vaatii taitavaa johtamista. HS 20.8.2018




Kun tässä viimeiset seitsemän vuotta on tutustunut koulujen digitalisaatioprosesseihin myös kouluttajana, niin voin olla vain samaa mieltä.

Pekkola kirjoittaa:
 "Digitalisaatiohankkeiden hyötyjen vähäisyys johtuu pitkälti haluttomuudesta muuttaa vallitsevia käytänteitä ja toimintatapoja. Hankkeet ovat usein vain lyhyitä kokeiluja, joissa tietotekniikan mahdollisuuksia testataan hyvin rajatussa ympäristössä. Tällaisia pieniä kokeiluja ovat esimerkiksi videoneuvottelujen käyttö päiväkotien työntekijöiden ja vanhempien välisessä viestinnässä sekä erilaisten hakemusasiakirjojen sähköinen palauttaminen."

Tämä tuntuu pätevän julkishallintoon ja kouluihin, oman kokemuksen perusteella. Ihmisten haluttomuus muuttaa vallitsevia käytäntöjä palautuu kulttuurin pyrkimykseen jatkua. Tämä unohtuu hankkeissa ja kehittämisprosesseissa liian usein. Hankkeen vetäjät ovat itse innostuneita, eivätkä tunne riittävästi ihmisen muutosvastarinnan ja vahvistuserheen voimaa.  Näistä syistä kaikki palautuu ennalleen kovin helposti tai ainakin kehittäminen on tahmeaa. Pekkola korostaa, että digitaliosaatiohankkeiden pitää edetä syvälle käytäntöihin ja tuottaa todellista hyötyä.

"Muutosten vastustaminen, uusien tekniikoiden ja toimintamallien oppimisesta aiheutuvat tuottavuuden notkahdukset sekä arjen työpaineet ja kiireet saavat tekijät usein palaamaan vanhoihin tapoihin." Kuulostaa kovin tutulta.

"Valitettavan usein johtaja kuitenkin jättää kokeilun onnistumisen työntekijöiden vastuulle. Tämä johtaa helposti siihen, että hyödyt jäävät ­vähäisiksi ja digitalisaatiohanke tuomitaan epäonnistuneeksi." Kouluissa johtajia ovat rehtorit, jotka johtavat hyvin eri tavoin. Kouluttajan urallani havaitsin helposti, että kouluissa, jossa rehtori johti, tuki koulutusprosessia ja oli läsnä, päästiin pisimmälle koulutuksen hyödyissä. Silloin koko yhteisö liikahti.

Pekkola kirjoittaa, että pienien kokeilujen hyödyt ovat pieniä. Vähän samaa ajattelin usein koulutusprosessissa, jossa koulutus keskittyi vaikka yksittäiseen menetelmään. Digitalisaation hyödyntämisessä opetuksessa on kyse laajasta kokonaisuudesta, joka muuttaa koulun koko toimintakulttuuria. Muutoin digitalisaation mahdollisuudet oppimisesta eivät toteudu täysimääräisesti tai toteutuvat hyvin eriarvoisesti. Mikäli opettajat käyttävät pedagogista vapauttaan menetelmien ja välineiden suhteen koulussa omien mieltymysten mukaan, on koulun opetuksen kehittäminen sattumanvaraista ja oppilaiden kannalta epätasa-arvoista. 

Pekkolan mukaan digitalisaatio kutistuu piperrykseksi, mikäli johto ei ole siihen aidosti sitoutunut. Näin näyttää kouluissa olevan. Paljon piperretään yksittäisillä laitteilla, mutta turhan harvoin poistutaan mukavuusalueilta ja lähdetään hakemaan uudenlaista vuorovaikutustilannetta oppimisen järjestämiseen.

 "­Organisaatioissa pitää pystyä kokonaisvaltaiseen ja pitkäkestoiseen ajatteluun, määrätietoiseen johtamiseen ja muutosvastarinnan murtamiseen." Pekkola lopettaa artikkelinsä näin. Espoon tapahtumien valossa kirjoitus saa uusia sävyjä. Vaikka Espoossa ei olisikaan kyse siitä, että ylempi johti vastustaa muutosta, niin kyllä kouluissa on sitäkin nähty.

Kaikenlainen syvälle käyvä kehittäminen vaatii organisaation koko johtamisketjun saumatonta ja pitkäjänteistä yhteistyötä. Kuntasektorilla ei useinkaan helppoa, mutta läpinäkyvä toiminta ja avoin arviointi voivat johtaa hyvään tulokseen.



sunnuntai 9. syyskuuta 2018

Kehittäjälle potkut

Viime aikojen kouhuttavin koulu-uutinen tuli Espoosta, tuosta innovaatioiden kaupungista. Saunalahden koulun kehittäjä-rehtori Hanna Sarakorpi sai potkut pikaisesti, (linkki uutiseen)  kun asiasta päättäminen oli siirretty Ilpo Saloselle.

Sen jälkeen on mediassa liikkunut paljon uutisia, joiden perusteella ei millään voi sanoa, että mistä oli kysymys. Ainakin näyttää hiukan siltä, että potkut liittyvät asioihin, joiden sanotaan olevan asiaan liittymättömiä. Potkut ovat tietenkin aina juridisesti oltava perustellut ja varmaankin Espoon opetustoimessa on perusteita kerätty. Sukset opetustoimen johdon kanssa ovat joka tapauksessa menneet ristiin ja siitä kärsivät varmaan eniten oppilaat ja koulun henkilökunta. Harmillista.

Joukko vanhempia ja opettajia kiiruhti puolustamaan rehtoriaan. Ja sitten oli niitä jotka osin nimettömästi arvostelivat rehtoria. No, niin on aina kun on kyse esimiehen asemassa olevasta henkilöstä, toiset tykkää ja toiset ei. Linkki uutiseen

Opettajien Ammattijärjestö OAJ säesti potkuja (linkki), koska koulussa oli ilmeisesti tehty aika paljon työtä, jonka lukeminen työajaksi on haastavaa. No, opettajien työaika pitäisi saada vihdoin ja viimein yksiselitteiseksi, muuten on kovin vaikeaa saada kouluja kehittymään yhteisöllisiksi ja oppiviksi yhteisöiksi.

Näyttää siltä että Hanna Sarakorpi on mitannut rehtorin toimivaltaa yläkanttiin ja saattaa olla että hän on joutunut merkityksi omavaltaisten toimien vuoksi. Mutta onhan niin että " Jos kukaan ei suutu, niin mikään ei muutu" Näin sanoi mm. Matti Rimpelä, joka taisi tuskastua Me-hankkeen(linkki) vetäjänä Saunalahdessa rajoituksien ylittämisen vaikeuteen ja lopetti pestinsä.

No, tästäpä tullaan Me-säätiöön ja miten se liittyy asiaan. Me-säätiö on Supercellin rahoittama säätiö jonka tavoite on syrjäytymisen ehkäiseminen  "Jokaisella lapsella ja nuorella pitäisi olla tasavertaiset mahdollisuudet turvalliseen kasvuun ja hyvään elämään." Tavoite säätiön kotisivulta. 
Tavoitteeseen pääsemiseksi säätiö on pilotoinut kahdessa koulussa, joista Espoon Saunalahti on siis toinen. Säätiö julkaisi tiedotteen, (linkki) jossa arvostellaan Sarakorven potkuja ja kuvaillaan yhteistyötä Espoon koulutoimen johdon kanssa toimimattomaksi. Teksti on melko suorasanaista. Espoon perusopetuslinjan päällikkö Ilpo Salonen (joka siis päätti tai ainakin toteutti potkut) kiisti kytkennän selkeästi . Sitä ei siltikään voi kiistää, että Me-säätiössä on koettu asia toisin kuin Espoon opetusjohdossa. Sattumaako on, että potkut toteutettiin aika pian senjälkeen kun Me-säätiö oli antanut Espoolle huomautuksen yhteistyösopimuksen toimimattomuudesta... Voihan se ollakin. Jotain on kuitenkin mennyt huonosti, se on selvää.

Hanna Sarakorpi on ilmoittanut käynnistävänsä oikeusprosessin potkuistaan ja kokee olleensa ajojahdin kohde. (linkki)  Niin usein kehittäjille käy huonosti julkisella sektorilla. Kateus ja joustamaton hallinto voivat tappaa hyvätkin hankkeet. Tämä havainto on yleisellä tasolla, kun ko. tapauksesta ei voi mitään varmaa sanoa. Varmaan on Hannallakin peiliin katsomisen paikka, kelläpä meistä ei olisi elämässä ollut.

Ajattelen asiaa arvopohjaisesti. Koulun tehtävänä on paitsi opettaa, niin etenkin kasvattaa ja tukea niin, että kaikilla on edellytykset hyvään elämään. Me-säätiö pyrki juuri auttamaan tässä koulun tärkeimmässä tehtävässa, kasvatustyössä. Helposti se jää ainetavoitteiden ja oppituntien jalkoihin, mutta hyvätkään arvosanat eivät auta, jos oman elämän hallinta ei ole kunnossa. Jos nyt olisi pidetty lasten ja nuorten hyvinvointi kaikkein tärkeimpänä myös teoissa eikä vain puheissa, niin olisi menetelty toisin. Olisi haettu ratkaisu, jolla hanketta olisi voitu jatkaa sujuvasti ja rehtorin parhaita puolia olisi voitu hyödyntää edelleen. Tässä aikuisten kiistellessä karsivät eniten koulun oppilaat ja myös työyhteisö. Toivon Saunalahden työyhteisölle voimia ja mahdollisuuksia jatkaa hyvää työtä. Kuten myös Me-säätiölle. Aina voi oppia.

tiistai 28. elokuuta 2018

Oppimaisema muutoksessa

Kouluissa tapahtuu, eikä kaikki ole kuten ennen. Pedagogiaa määrittelevät paljon materaaliset ja hallinnolliset tekijät, rehtoreiden ja opettajien opetussuunnitelmatulkintojen lisäksi.

Yhtenäiskoulut ovat jo muuttaneet paljon. Konsepti ei varmaan ole vielä valmis. Niissä käydään usein kädenvääntöä mm. opettajien vaihtumisen ja pysyvyyden välillä. Yhtenäinen opinpolku oppilaalle tai heidän perheidensä kokonaistuki ei niissä ole aina  toteutunut, mutta kehitys jatkuu. Kuitenkin yhtenäiskoulu on mahdollisuus palata peruskoulun idean alkulähteisiin. Mahdollisesti yhtenäiskoulut ovat osaltaan aiheuttaneet koulujen toimintakulttuurin uusimman disruptorin eli avoimet oppimiympäristöt, joustavat opetustilat tai miten asia halutaankaan ilmaista.

Kuten yhtenäiskoulujen suhteen, on myös tämä uudenlainen koulutilojen järjestely sekä pedagoginen että taloudellinen kysymys. Yhtenäiskoulut ja myös avoimet opetustilat ovat useinkin halvempia kuin perinteiset ratkaisut. Siksipä niitä innokkaasti puolustetaan, myös pedagogisesti. Kaupunkien ja kuntien talouspäälliköistä tulee tuolloin pedagogisia pioneereja. Eikä siinä välttämättä mitään pahaa ole, uusi on tervetullutta, onhan kouluissa toimittu samoilla malleilla noin sata vuotta. Mutta on hyvä erotella säästö kehityksestä.

Hesari julkaisi ansiokkaan koulumyönteisen artikkelisarjan koulujen alun aikoihin. Viimeisin artikkeli kertoi uudenlaisista koulutiloista.   Pulpettirivien tilalle ovat tulleet "muuntojoustavat tilat", joissa lapset saavat vaikka maata- Kuinka työrauha säilyy nykykouluissa? HS 13.8.2018 ( linkki)
Paperiversiossa pääotsikko oli vähemmän toimittajan ennakkoluuloja kuvaava- ja hyvä niin.
Toimittajan otsikoinnissa näkyy, miksi traditionaalista toimintakulttuuria on vaikea muuttaa.  Makaaminen yhdistyy jotenkin tässä työrauhan menetykseen, vaikka ne eivät liity toisiinsa välttämättä mitenkään. Vieläkin työrauhalla ajatellaan tarkoitettavan tilannetta, jossa opettaja puhuu edestä ja oppilaat kuuntelevat hiirenhiljaa, tai että jokainen suorittaa yksin tehtäviään hiljaisuuden vallitessa. Useinkaan tämä ei ole optimaalinen oppimisen tila. Omissa kokemuksissa työrauha eli nykykielelle päivitettynä hyvä oppimisen tila, saavutetaan kun oppilailla on mahdollisuus vuorovaikutukseen, miellyttävässä työtilassa. Tarvitaan kuitenkin yhteisöllisen pedagogian osaamista ja oppimistilanteen näkemistä oppilaan silmin. Kun fyysinen tila muuttuu, muuttuu toimintakin. Avoimissa tiloissa esimerkiksi opettajat joutuvat aivan toisella tavalla huomioimaan toisiaan ja heillä on paremmat mahdollisuudet tehdä työtä yhdessä. Kaikki eivät tosin tästä tykkää.

Joustavista tiloista on jo järjestetty  paljon seminaareja. Tässä Oppimaisemafestivaali 2017 satoa Espoosta : Joustavat oppimisen tilat (linkki)


Erityisellä kiinnostuksella seuraan vanhan työpaikkani Sipoonlahden koulun (entinen Etelä-Sipoon koulu) laajennuksen toteutumista. Suuren yhtenäiskouluun mahtuu jopa 1300 oppilasta ja se jakautuu oppikyliin. Hanke tulee olemaan valtakunnallisestikin merkittävä. Minulla oli ilo olla arkkitehtikilpailun valintaraadissa mukana. Voittanut ehdotus loisti pedagogisilla perusteillaan. Toivon hartaasti, että rakennukseen suunniteltu pedagogia jalostuu opettajien toimesta innostavaksi, yhteisölliseksi toimintakulttuuriksi. Valmista tulee parissa vuodessa.   Linkki esittelyyn.


Jännittäviä aikoja eletään opetuksen maailmassa. Uusi tutkimus lisää koko ajan ymmärrystämme siitä, miten saatamme lapset, nuoret ja aikuisetkin elämän kestävälle innostavalle oppimispolulle. Tiedämme nyt esimerkiksi, että ihminen oppii yhdessä, tekemällä ja tuntiessaan omat vahvuutensa. Siirrymme vauhdilla aikaan, jossa pitää omaksua yhä monimutkaisempia uusia asioita, koko ajan. Entinen koulumalli valmisti aivan toisenlaiseen todellisuuteen, siksi tarvitaan jotain ihan muuta.



tiistai 14. elokuuta 2018

Maailman tärkeintä työtä

Lukuvuoden alku tuo koulun mediaan. On hienoa, että viime vuosina on koulujuttujen sävy muuttunut. Joskus aiemmin tuntui, että koulusta tekivät juttuja ne toimittajat, joille oli jäänyt paljon hampaankoloon omista kouluajoistaan.  Sitten mentiin koululle tekemään juttuja kysellen oppilailta  tyyliin " Onhan koulussa kauheaa, onhan?"  Nyt on ollut taas paljon positiivista mediassa. Se on hyvä, sillä koululaisella on oikeus tykätä koulusta, kuten opettajillakin.

Iso lehti oli taas hyvällä asialla 10.8. "Kiitos, kun et luovuttanut suhteeni" HS -artikkelissa (linkki)
Jutussa viisi tunnettua henkilöä kirjoitti kiitoskirjeen entiselle opettajalleen. Tärkeää on ollut, että on tullut kuulluksi ja nähdyksi, saanut hyväksyntää ja kannustusta. On syntynyt hetkiä, jotka ovat kantaneet vuosien päähän ja vaikuttaneet oman elämän kulkuun.



Ei oikein voi edes tietää, milloin syntyy oppilaalle erityisen tärkeä muisto, niin hyvässä kuin pahassa. Se on ainakin minusta opettajuudessa ihaninta, mutta myös pelottavan velvoittavaa. Kasvattajan ammattitaitoon kuuluu olla jatkuvasti herkävaistoinen vuorovaikutuksessaan oppilaiden kanssa.
Kaikki oppilaat ovat erilaisia, ja he toivovat olevansa opettajalle tärkeitä. Kiintymyssuhdeteorian mukaan hyvä vuorovaikutus kehittyy luottamuksen kautta.  Opettajan pitää herättää luottamusta ja arvostustakin. Ei aina ihan helppoa, mutta tavoitteena tärkeää.

Kaikki viisi kirjoittajaa keskittyivät muistoissaan siihen, miltä opettaja on tuntunut. Heille ei ollut tärkeää tai päällimmäisenä muisto siitä, mitä ovat oppineet tiedollisesti. Tämä on taas hyvä muistaa kun lukuvuosi alkaa. Ensin rakennetaan ryhmään/oppilaisiin hyvä oppimisen tunnetila, sitten on kaikki helpompaa. Jos niin ei tapahdu, on parhainkin ponnistus opettamisessa melko hukkaan heitettyä aikaa. Ihminen oppii, kun haluaa.

keskiviikko 1. elokuuta 2018

Pomolla on asiaa

Elokuun ensimmäinen suuntaa kouluväen ajatukset työmaalle, viimeistään. Ei varmaan ole sattuma, että Opetushallituksen pääjohtaja Olli-Pekka Heinosen kolumni tiedosta ja demokratian toimivuudesta julkaistiin eilen 31.7. Hesarissa. Koulu on sivistyslaitos ja sivistyksen tulevaisuuteen vaikutetaan vahvasti globalisaation ja internetin aikana tiedon valtavirroissa. Tai sitten epätiedon.

Meidän on opittava olemaan eri mieltä (linkki) oli kolumnin otsikko. Ja niinhän se on. Heinonen ihmettelee sitä, miten on mahdollista, että näytämme elävän tiedon jälkeistä aikaa, nyt kun tieto liikkuu enemmän kuin koskaan. Kirjoitus on tärkeä ja olen kovin samaa mieltä kaikesta.

Vaikka sanaa mediakasvatus ei erikseen mainittu, on viesti opettajille ja koulutusjärjestelmälle mielestäni kolumnissa selvä. Meidän on opetettava tulevalle sukupolvelle niitä taitoja, joilla voi erottaa oikea tieto vääristellystä. Lisäksi on opittava ymmärtämään, että oikeankin tiedon perusteella voidaan olla eri mieltä, vetää erilaisia johtopäätöksiä.

Heinonen huomauttaa että syy-seuraus -suhteet ovat nykyään erittäin monimutkaisia ja siten vaikeita hahmottaa. Ihminen käsittelee mieluiten yksinkertaisia tai yksiselitteisiä asioita. Kun maailma monimutkaistuu on populismille yhä enemmän tilaa. Sivistyksen tärkeä tehtävä on torjua yksinkertaistamista, silloin kun tietoa latistetaan sillä.

Lainaus:"On vaarallista, että erilaisilla ihmisillä, yhteisöillä ja valtioilla on eri faktat siitä, miten perusasiat ovat. Siitä, miten asiat ovat, ei voi johtaa sitä, miten niiden pitäisi olla."

Minäkin kuulun 60-luvulla kasvaneeseen idealistien sukupolveen. Olin innoissani internetistä. Sehän toisi tasavertaisen mahdollisuuden kaikkialle hankkia ja levittää tietoa. Oikea ja laajalle levinnyt tietoa parantaisi maailmaa. En siinä osanut ajatella, että tieto on valtaa. Valta haluaa keskittyä ja siksi tietoa on aina kontorolloitu. Internetin rajattomat tiedonvälitysmahdollisuudet antavat myös ennen näkemättömät mahdollisuudet rajoittaa ja muuntaa tietoa. Ja niin myös tehdään. Ihmisiin vaikutetaan yhä enemmän tiedon tai tiedolta näyttävän informaation avulla.

Opettajien on kovin tarpeen miettiä näitä asioita yhdessä koulun alkaessa, ovathan koulut sivistyksen kehto. Elämme aikoja, jolloin sivistys pitää pelastaa ja demokratiaa vahvistaa yksikertaistamisen ja populismin uhatessa. Ei riitä, että käytetään luotettavaksi koettua, suppeaa tietolähdettä. On opittava liikkumaan tiedon valtavirroissa itsenäisesti. Kouluissa on tarpeen opettaa yhä enemmän uusia opiskelu-ja kansalaistaitoja: kriittistä tiedon hakemista ja kykyä ymmärtää eri näkökantoja.  Oppiva organisaatio onnistuu tässä tehtävässä yhdessä. Opettajat tekevät nyt todella tärkeää tulevaisuustyötä.


lauantai 7. heinäkuuta 2018

Jos nukuttaa koulussa, on väsynyt.

Kesä on Suomessa uudistumisen ja levon aikaa. Tosin aika monelle voi jäädä lomalle niin pitkä lista kivoista tai tekemättömistä asioista, että loma on yhtä suorittamista. Vaikka kyllähän puuhastelemalla voi rentoutua, kunhan homma ei lähde lapasesta.



Opettajilla on lomaa ihan kivasti, vaikka se ei kolmea kuukautta ole ollut enää aikoihin. Parasta aikaa oli minusta aina kesäkuu, jolloin ei tarvinnut suunnata  ajatustakaan työn arkeen. Silloin saatoin uudistua, ainakin vähän.

Asiaakin oli. Kesällä on valoisaa, eikä minua ainakaan nukuta, tosin nuorempana vielä vähemmän, niin paljon kuin talvella. Nukkuminen ja riittävä uni on koulussa ja yleisesti kasvava ongelma. Olen usein ajatellut, että kun opettajat  puhuvat työn olevan raskaampaa kuin ennen ja oppilaiden olevan vaikeampia, niin suuri syy voisi olla liian vähäisessä nukkumisessa, sekä oppilaiden ja opettajien kohdalla.

Kun seuraan ihmisiä ja varsinkin nuorempia ikäpolvia ympärilläni , niin usein nukutaan ihan älyttömän vähän. Nukkumisen määrä on tutkitusti vähentynyt merkittävästi. (linkki uutiseen)  Minulla oli tarkat nukkumaanmenoajat kotona, eikä viikonloppuna juuri siitä joustettu. Harmitti tottakai, varsinkin kun televisio alkoi vallata iltoja kivoilla ohjelmilla. Mutta oli se kyllä viisautta.
Aikuisena olen sitten itsekin sortunut liian vähäiseen nukkumiseen. Illat ovat vain niin kivoja...Tulihan yötöitäkin tehtyä.

Mutta tässä hyvä pätkä taas muistuttamaan unen tärkeydestä, itsellekin :

Mathew Walker unesta, linkki videoon  (kiitos kääntäjälle)



Ehkä voitaisiin ottaa puheeksi talviunen lisäksi kesäuni. Voisiko koulussakin olla päikkäritila? Voitaisiinko koulussa antaa enemmän univalmennusta, ihan kaikille?
Maailmamme täyttyy virikkeistä ja nopeasta ajasta. Hyvinvoinnin kannalta sille pitää löytyä vastapainoa. Uni on sellainen.  Hyvinvointi on oppimisen tärkeimpiä peruskiviä.




maanantai 25. kesäkuuta 2018

Arviointi paremmaksi

Koulukeskustelujen pölypilvi lienee laskeutunut. Juhannuksen jälkeen ei koulu muutamaan viikkoon saa tilaa medioissa, mutta kunhan elokuun alku koittaa, pääsee koulu jälleen puheenaiheeksi. Onhan se paikka, josta kaikilla on kokemusta. Se saa usein tuntemaan, että tietää miten asiat ovat tai miten niiden pitäisi olla.

Arviointi on melkein ikuisuusaihe. Kummaa on, että aiheet ovat aina samoja, mutta ikäänkuin uusina. Näin tuntuu olevan etenkin arvioinnin laita. Tänä keväänä taisi olla Tuomas Kasevan juttu Hesarissa 27.5. ainakin yksi keskeinen keskustelun aloittaja. "Arvotaan seuraava arvosana" oli sunnuntailiitteessä olevan artikkelin otsikko. Nettiartikkeli kertoi arvosana-arpajaisista.  Keskeinen viesti oli, että arvosanat eivät ole kovin vertailukelpoisia ja että opetajilla on erilaisia perusteita antamilleen arvosanoille. Tämän ei pitäisi olla uutinen, vaan tosiasia, jonka pohjalta arviointia on kehitettävä paremmaksi. Kuitenkin somekeskusteluissa oli paljon opettajia jotka tykkäävät lausunnosta: "Kyllä minun mielestäni arviointi on tasapuolista ja luotettavaa". Mutta kun se ei ole mielipidekysymys.

Onhan se ymmärrettävää, että koulu pitää kiinni arvovallastaan ja haluaa arvioinnin olevan kunnossa. Vanhemmat tietenkin mielellään uskovat myös arvosanojen olevan ihan oikeita kaikille. Suurin piirtein näin voi ollakin.

Olisi päästävä eteenpäin arvioinnin ongelmien jatkuvasta uutisoinnista uutena asiana. Äkkiä hakemalla huomaa, että joka vuosi, sopivaan aikaan, aihe on uutisena esillä.

Tutkija: Koulujen arvosanat eivät ole vertailukelpoisia (Helsingin uutiset 15.12.2014) Asiasta voidaan siis puhua myös väliarvioinin aikaan.
"Koulujen arvosanat yhtenäistetään" (HS 13.3. 2015) Melko optimistinen otsikointi.
Jättitutkimus" Tyttöjen arvosanat koulussa selvästi poikia paremmat" (Turun Sanomat 9.8.2016) Koulun alkukin sopii hyvin. Tyttöjen ja poikien erilainen menestys ja arviointi on jatkuvan ihmettelyn ja epäuskon aihe.
"Arvosanat heittävät epäreilusti" (Tiede-lehti 9.4.2015) Hyvä ja selventävä artikkeli peruskoulun arvioinnista.
Matematiikan arvosanat eivät ole vartailukelpoisia (Savon sanomat 14.3.2017) Lukion matematiikan arvosanojen eroista. Ehkä tämä on se kaikkein pyhin arvosana, eikä sekään ole sen paremmin toimiva kuin muissa aineissa tai peruskoulussa.

Asiat eivät ole aina niin kuin haluamme. Usein sitten halutaan niin paljon, että puolustusmekanismimme toimii siten, että uskomme todeksi se mitä haluamme. Näin on harmillisesti arvioinnin laitakin. Minulla(kaan) ei ole reseptiä arvioinnin täydelliseksi tekemiseksi, mutta varmasti paremmin ja luotettavammin toimivan arviointijärjestelmän voi kehittää. Silloin on tärkeää, että kaikki tunnistavat ongelman. Muutoin ei päästä eteenpäin. Oppilaiden arviointi nojaa nyt sadan vuoden takaiseen auktoriteettiuskoon, joka on onneksi kadonnut tai katoamassa. Minusta ei ole opettajilta pois, päin vastoin, jos myöntää arvosanajärjestelmän heikkoudet. Mahdollisesti jo se ajatus voi korjata arviointia hieman toimivammaksi.

Harmillista on, että nyt halutaan painottaa päästötodistuksen arvosanoja yhä enemmän jatko-opintoihin pääsyissä. Tiedämme, että osaa oppilaista arviointi ei kohtele reilusti (pojat esim).
Olen pitkälti sen kannalta että päästykokeet voisivat antaa paremman tuloksen kun haetaan motivoituneita ja eri aloille sopivia opiskelijoita.

Isoin pulma arvioinnissa on siis epätasa-arvoinen kohtelu. Suurissa joukoissa arvointi näyttää toimivan. Useimmat heikompien arvosanojen saajat kokevat varmaan, että heikko numero kuuluu heille. Tämä ei silti riitä. Arviointia pitää kehittää kannustavammaksi ja tasapuolisesti kohtelevaksi.
Tässäkin tavitaan yhteisöllistä pedagogiaa. Opettajayhteisöjen on tarpeen keskustella arvioinnista jatkuvasti, tehdä selkeitä sopimuksia ja yhteisiä kriteereitä. Erittäin tärkeää on sitten sekin, että sekä oppilaat ja heidän kotiväkensä on kunnolla informoitu arvioinnin perusteista.

Pitäisikö paremmin erotella toisistaan palautteen luonteinen arviointi ja se arviointi jossa tuloksia verrataan muiden suorituksiin?
Voisiko arviointia kehittää enemmän näyttöjen suuntaan?