lauantai 28. marraskuuta 2015

Koulu, tytöt, pojat ja hyvinvointi

Sosiaalisessa mediassa kävin tänään keskustelua tyttöjen ja poikien asemasta koulussa. Aihe on kuuma koska se on meille kaikille henkilökohtainen. Omakin generaattorini pyörähti muutaman kerran.

Eräs yleinen legenda nousi esiin:  pojat saavat huonommalla osaamisella saman numeron kuin tytöt. Loogisesti aika epätodennäköistä jo muutenkin kun tytöt saavat lähes numeron paremman keskiarvon perusopetuksessa. Eihän pojat niiin paljon huonompia voi olla.

Totuus on kumminkin vaikapa matikassa se, että pojat, jotka osaavat perusopetuksen päättövaiheessa merkitsevästi, vaikka vain vähän paremmin matikkaa, saavat kuitenkin huonompia arvosanoja kuin tytöt. Tytöt saavat ilmeisesti jotain lisäarvoa sukupuolestaan.

Viittaan tutkimukseen joka on ajankohtainen nytkin: Hyödyllinen pakkolasku OPH  koulutuksen seurantaraportit 2013:3

Lainaus yhteenvedosta:
Tyttöjen ja poikien menestyminen arviointikokeessa on erilaista kuin mitä oppilaiden edellinen kouluarvosana matematiikassa antaisi odottaa. Tytöt ovat saaneet parempia arvosanoja kuin pojat. Tämä ristiriita herättää kysymyksen arviointiohjeistuksen tarkistamisen tarpeellisuudesta. 

Luulen että legenda on saanut alkunsa siitä tuloksesta, että pojat saavat yleensa enemmän huomiota luokassa, sekä opettajalta että muilta oppilailta ryhmässään. Tästä huomiosta tosin on aika paljon negatiivista, eikä johda parempaan menestykseen opinnoissa.

Tytöt ja pojat koulussa on yhtä monimutkaista kuin suhtautumisemme sukupuoleen ja sen merkitykseen. Onko sukupuolella jotain evoluutiosta aiheutuvaa merkitystä kiinnostuksen ja osaamisen suuntautumiseen vai ovatko nyt havaittavat erot vain kulttuurin tuotetta? Pitäisikö pyrkiä siihen että sukupuolet ovat samanlaisia kiinnostuksen kohteissaan? Onko jo tullut aika puolustaa poikia joilla menee koulussa kaikilla mittareilla huonommin kuin tytöillä? Onko merkitystä sillä että opettajista jo yli 70 prosenttia on naisia? Kaikki me olemme kokemusasiantuntijoita kun keskustellaan näistä asioita. Se ei helpota oikeiden  ratkaisujen löytymisessä.

 En todellakaan tiedä vastauksia kaikkiin noihin kysymyksiin. Selvää lienee vain että jokaisella tulee olla mahdollisuus kehittää omaa osaamistaan, oman kiinnostuksen pohjalta niin pitkälle kuin haluaa. Voi olla että sukupuolten tasa-arvokysymys on edennyt ainakin Suomessa vihdoin siihen, että voisimme kysyä: Onko sillä väliä että olemme miehiä ja naisia? (ja jotkut vielä jotain muuta) Ja jos väliä niin miten asiaa tuetaan kasvatuksellisesti tasa-arvoisesti ja arvostavasti?

Koulu ei ole irti ympäristön kulttuurista. Koululla on vielä kulttuurin säilyttämisen ja eteenpäin siirtämisen tehtävä. Tästä johtuen koulussa  nojataan perinteisiin ja kavahdetaan nopeita muutoksia. Tyttöjen ja poikien erilainen menestyminen ja arviointi koulussa kertoo, että koulussa palkitaan edelleen kilttejä tyttöjä ja rangaistaan villejä poikia. Näin tuetaan piilo-opetussuunnitelman varjossa sukupuolten stereotypioita, jotak eivät enää lainkaan toimi, jos joskus edes toimivatkaan. Opettajien puheissa päivitellään usein keskittymättömiä poikia, jotka ovat kiinnostuneita ihan muista asioista kuin koulusta.

Professori Eija Syrjäläinen on kirjoittanut sukupuolen merkityksestä koulussa paljon. Hyvä artikkeli on mielestäni: Sukupuolitietoista tasa-arvokasvatusta koulun arkeen

Sukupuoli- ja tasa-arvokysymykset liittyvät läheisesti seuraavaan: Olisi tarpeen katkaista kehitys jossa oppilaat (usein pojat) suhtautuvat koulunkäyntiin yhä kyynisemmin. He eivät tartu koulun tarjoamaan mahdollisuuteen rakentaa omaa, hyvää elämää osaamisen avulla. Voihan olla että muutenkin voi oppia, eipä silti.
Lopulta koulun perustehtävä on osaltaan olla turvaamassa kaikille hyvä elämä.

Ja laitanpa tähän kiinnostavan videolinkin: Koulu ja nuorten hyvinvointi; Katariina Salmela-Aron avoin luento 1.10.2015

perjantai 27. marraskuuta 2015

Merkitystä hakemasssa

Kirjoitin Hesariin mielipiteeni (alla) siitä, miten koulun merkityksellisyyttä voitaisiin parantaa. Oppilaiden sitoutuminen paranisi ainakin käyttämällä pedagogiaa joka osallistaa oppilaat. Tämä kävisin hyvin vaikkapa ottamalla käyttöön digilaitteet, joiden käyttö on opiskelijoille jo tuttua oikeassa elämässä. Digioppimiseen on jo sisäänrakennettu yhdessä oppiminen, joka on innostavampaa kuin yksin puuhailu.

Olen nyt neljän viimeisen vuoden ajan kiertänyt kymmeniä kouluja ympäri Suomea, esiopetuksesta lukioihin. Niissä on ollut hyvin erilaisia käytäntöjä digioppimisen suhteen ja muutenkin toimintakulttuureissa on suuria eroja. Saman koulun sisällä voi olla uudesta kiinnostuneita opettajia ja sitten niitä,  jotka eivät halua nähdä tunneillaan mitään "härpäkkeitä". Välillä on ollut nähtävissä että rehtori jättää sellaiset opettajat rauhaan.

Koulujen sisällä ei osaamista juuri jaeta. Innostunutkin opettaja saattaa siirtää kirja- ja opettajakeskeiset työtavat suoraan ruutujen ääreen. Ei toimi oikein hyvin. Opettajilla olisi nyt yhteistä tekemistä, jota rehtorien pitää johtaa. Digitalisaatio on oppimisenkin aluella prosessi. Prosessia pitää johtaa, muuten tulee juuri sellainen sattumusten soppa, jolta digipedagogia nyt on minusta näyttänyt. Yhdessä oppii enemmän, opettajatkin.
Tuossa siis juttu HS Mielipide-sivulla 27.11.:


Koulun merkitys ja digioppiminen

Suomen Akatemia julkaisi äskettäin tietoja professori Katariina Salmela-Aron vetämästä tutkimuksesta, jossa haettiin koululaisten opiskeluun sitoutumisen ehtoja. Loppupäätelmät ovat karua luettavaa: "Lähes puolet 12-vuotiaista suhtautuu kyynisesti koulunkäyntiin. He kokevat merkityskatoa suhteessa kouluun ja koulunkäyntiin. Nämä nuoret myös kokevat, että heidän tapansa hyödyntää digitalisaatiota ja uutta tekniikkaa ei vastaa koulujen käytäntöjä. Näin on syntymässä merkityskuilu koulun ja nuorten välille." (9.11.2015)

Tämän päätelmän tulisi herättää huolta yhteiskuntamme tulevaisuudesta, varsinkin kun samansuuntaista tietoa on tullut jo pitkään esimerkiksi Pisa-tulosten analyyseistä. Ilman oppimisen intoa ei nimittäin ole mahdollista ylläpitää hyvinvointiyhteiskuntaa. Ilmiö on yleiseurooppalainen, mutta jokainen maa tarvitsee omanlaisensa ratkaisut oppimisen merkityksellisyyden vahvistamiseen. Uusien oppimisen välineiden käyttö on tässä ilmeisen tärkeää. Suomessa olemme jo eurooppalaisittain, hyvän alun jälkeen, jälkijunassa tieto- ja viestitätekniikan opetusta uudistavasta käyttöönotossa. Miksi näin on käynyt?

Syy on oikeastaan yksinkertainen: Uudet oppimisen välineet tarvitsevat uudenlaisia opetuskäytäntöjä. Suomessa on hankittu parinkymmenen vuoden aikana valtavasti uutta tekniikkaa kouluihin ja kannettu vanhaa ulos. On edetty uuteen opetuskulttuuriin tekniikka edellä. Pahimmillaan luokkaan on yllättäen ilmestynyt yllättäen älytaulu asentajan toimesta ja opettaja on jäänyt ihmettelmään mitä sillä tehdään. Paremmassa tapauksessa on opastettu laitteen toiminta. Samoin on tietokoneiden laita. Tärkein on kuitenkin puuttunut.

 Olisi tutkittava mikä muuttuu kun käytetään uusia oppimisen välineitä. Se pedagogia joka toimi kirjan, paperin ja kynän kanssa ei sellaisenaan sovi digioppimiseen. Uusia oppimisen välineitä olisi hankittava mieluiten vasta sitten kun opettajilla on käsitys näiden välineiden merkityksestä ja suunnitelma mihin niitä käytetään. Sitten voidaan aloittaa oppimisprosessien kehittäminen.

Tilannetta voidaan muuttaa. Meillä on hyvin koulutetut ja työhönsä sitoutuneet opettajat. Uutta oppimista ohjataan uusin työtavoin. Kouluissamme opettajien (ja oppilaiden) kannattaa yhdessä tutkia hyviä digioppimisen käytäntöjä ja jakaa niitä edelleen. 
Yksin tekemisen kulttuuri ei sovi digiaikaan. Uusi opetussuunnitelma tulee juuri tarpeeseen. Toivottavasti digioppiminen otetaan yhdeksi koulujen toimintakulttuurin muutostyön veturiksi.


sunnuntai 22. marraskuuta 2015

Koulun merkitys kadoksissa ?


Suomen Akatemian rahoittama ja professori Katariina Salmela-Aron vetämä tutkimus  School Burnout and Engagement Profiles among Digital Natives in Finland: A Person-oriented Approach (2015) näyttää osoittavan muun muassa PISA2012-ensituloksia raportin loppupäätelmän taas ja uudestaan todeksi. Siinähän arvovaltainen  tutkijajoukko summasi: PISAn tulokset kertovat osaltaan siitä, että koulun arjen ja nuorten odotusten välillä on kasvava kitka. Ristiriita koulun pedagogisten ja kulttuuristen käytänteiden sekä toisaalta nuorten koulun ulkopuolella kohtaaman todellisuuden välillä on lisääntymässä.(2013)


Oppilaiden asenteiden muutokset ovat olleet havaittavissa pitkään. Kaikki tutkimukset ovat sitten vielä myöhässä, koska tämänkin tutkimuksen aineistot kerättiin jo kolme vuotta sitten. Siinäkin ajassa tapahtuu koululaisten elämässä jotain. Aikamme ei ole todellakaan pysähtynyt.


Salmela-Aro vetää tutkimuksestaan tiukan johtopäätöksenOlemme esittäneet, että Suomessa on diginuorten ja koulun välinen kuilu. Uudet juuri julkaistut tuloksemme osoittivat, että Suomessa on kasvamassa kuilu nuorten oppimiskäytäntöjen ja koulun käytäntöjen kanssa. On kasvamassa kyynisten nuorten sukupolvi." (Suomen Akatemian viestintä 9.11.2015)


Kun näitä tuloksia tulee, voivat opettajat suhtautua niihin kahdella tavalla: Joko moittia oppilaita laiskoiksi ja keskittymättömiksi ja vanhempia huonoiksi kasvattajiksi  tai sitten miettiä voisiko opetuskulttuuria muuttaa koululaistemme odotusten suuntaan. Kannatan jälkimmäistä, koska se on ainoa toimiva vaihtoehto. Emme voi muuttaa koululaisiamme tai heidän vanhempiaan, mutta omaa ja ehkä koko koulun toimintaa voidaan muuttaa.


Olen kyllä huolestunut kehityksestä. Meillä Suomessa on hyvinvointimme turvaksi vain ihmisten osaaminen ja kyky luoda uusia innovaatioita. Lasten ja nuorten on elintärkeää innostua oppimisesta ja uusista asioista. Toki, jos koulu ei anna tähän mahdollisuutta, niin tämän sisäisen motivaation lähteen voi voimistaa muuallakin. Opettajien ei nyt kumminkaan kannata haikailla menneitä "hyviä aikoja" eikä menneitä hyviä oppimisvälineitäkään. Todellisuus ja lähitulevaisuus vaativat opettajia yhdessä kehittämään uuden oppimisen kulttuuria kouluihin. Haaste on tietenkin valtavan suuri, mutta ei mahdoton, koska meillä on maailman parhaiten koulutetut opettajat, jotka ovat hyvin sitoutuneita työhönsä.


Koulu voi olla entistä merkityksellisempi monien toimien avulla. Yksittäinen opettaja voi ainakin :

- olla itse innostunut uuden oppimisesta ja yleensä työstään
- huolehtia siitä että jokainen oppilaansa tulee kohdatuksi tasavertaisena, jolloin hänelle taataan osallistumisen ja samalla merkityksellisyyden tunne
- käyttää opetusmenetelmiä ja  -järjestelyjä, joissa oppilaat viihtyvät (myös pedagogisessa mielessä)

Vielä parempi on jos koko koulun henkilöstö yhdessä päättää pedagogisista suuntaviivoista.

Myös kuntatasolla voidaan nyt ops-työn aikana ottaa kantaa tähän koulumme nyt polttavimpaan ongelmaan. Ylimmällä kouluhallinnon tasolla ongelma on nyt nähty ja opetussuunnitelmaa muokattu, jotta koulu saavuttaisi oppijoidensa huomion ja herättäisi innostuksen oppimiseen. On jalkauttamisen aika.


Omaansa saa kai mainostaa. Olemmehan  juuri tästä asiasta puhuneet kirjoissamme jo pitkään. En nyt kumminkaan sano että mitä minä sanoin...


Yhteisöllinen pedagogia (2008)  ja

Rakenna oppiva ryhmä -pedagogisen viihtymisen käsikirja (2014)

keskiviikko 11. marraskuuta 2015

Uusi oppiminen ja vanha arviointi

Muutama viikko sitten olin jälleen pedagogisen kahvilan istunnossa. Siinä tuttu joukko opettajia kokoontuu  mukavaan paikkaa iltapäiväkahville ja keskustelee ajankohtaisista opettajia kiinnostavista asioista. Suosittelen muuten perustamaan sellaisen, mielellään naapurikoulujen kanssa. Silloin saa enemmän uusia näkökulmia.

Mutta, aiheena oli tällä kertaa (numero)arviointi. Eräs fiksu opettaja totesi että hänesta uusi opetussuunnitelma sisältää melkoisen ristiriidan sen sisältämän  oppimiskäsityksen ja arvioinnin käytäntöjen välillä. Kysymys kuului, olimmeko samaa mieltä. Kun asiaa pohdittiin, niin kyllähän asia siltä näyttää.


Uusi ja uljaskin opetussuunnitelma suuntaa hienosti uutta oppimista:

Esillä ovat oppimisen ilo ja motivaatio. Tärkeänä pidetään  ongelmanratkaisutaitoja sekä oppijan aktiivista ja omaehtoista roolia. Oppiminen ei ole enää kaikille samaa, vaan oppilaan yksilölliset edellytykset otetaan huomioon. Oppimista usean oppijan yhteisenä projektina pidetään tärkeänä.
Koulujen toimintakulttuurin muutos nähdään tärkeimpänä muutostekijänä. Opettajien tulisi yhdessä oppilaittensa kanssa rakentaa koulustaan oppiva yhteisö.

Aivan mahtavia tavoitteita, joiden taustalla on siis ajatus, että oppiminen päivitetään tähän ja tulevaan aikaan. Puhumme uudesta oppimisesta, muutos ei voi olla pieni jos tavoitteet toteutuvat. Mutta- sitten tulee numeroarviointi ja lyö takaisin.


Numeroarviointi ei pääse eroon siitä, että siinä järjestelmässä on varattu paikka hyville ja huonoille ja sitten vielä tavallisille. Muihin ei pitäisi verrata, mutta niin vaan aina numeroita verrataan ja opettaja on tuskallisen tietoinen että jotenkin samalla kriteerillä numeroita on vaan annettava. Miten tähän mahtuu oppiminen yksilöllisenä prosessina saati yhdessä oppiminen? Vaikeaa on. Jos arvostetaan yhä enemmän oppimisen prosessia, niin miten ihmeessä se näkyy eri aineiden numeroissa? 

Numeroarvioinnin voi nähdä olevan jäänne teollisen ajan koulusta jossa oppimista mitattiin määrällä, nopeudella ja tarkkuudella. Arviointi kohdistuu tällöin myös persoonan piirteisin, ei pelkästään osaamiseen saati ymmärtämiseen. Iso kysymys on, että sopiiko numeroarviointi ollenkaan uudenlaisen opetuksen ja oppimisen työkaluksi? Ja millaista pitäisi olla tilalla?


Nähdäkseni jatkuvan oppimisen ihanteeseen sopii sitten jatkuvaan näyttöön nojaava palaute-ja arviointijärjestelmä. Oppijoilla tulisi olla mahdollista antaa näyttöjä osaamisestaan, myös prosessien hallinnassa.  Osaamisen portofolio  voisi karttua koko eliniän ajan. Uusi digitekniikka mahdollistaa varmaan jo nyt tämäntyyppisen arvioinnin kehittämisen. Opettajallla olisi myös hyvä olla aikaa ja osaamista oppijoiden työnohjaukseen, valmentamiseen.


Numeroarviointi antaa opettajille valtaa ja arvostusta. Luulenpa että siksikin siitä on erittäin vaikea luopua. Yksikertaisuudessaan se on toimiva, ihmisiä laitetaan järjestykseen, yleensä heidän tekemiensä virheiden perusteella. Silloin oppii  muun muassa välttämään virheitä, joista voisi oppia paljon... 


Voin nähdä sieluni silmin uuden opetussuunnitelmatyöryhmän kokouksen, jossa on päätetty arvioinnissa. Pöydän toisella puolella ovat istuneet uudistajat (hörhöt) ja toisella säilyttäjät (änkyrät). Säilyttäjät ovat antaneet periksi tai hävinneet taistelun oppimiskäsityksen ja toimintakulttuurin kohdalla. Mutta sehän ei ole heitä haitannut, sillä arviointi, se on sitä kovaa kamaa ja kaiken avain! Sen kohdalla he ovat jyrähtäneet: Tähän te hörhöt ette puutu!