Miksi koulu on olemassa?

Perusasiaa. -Toisinaan sitä ihmettelee kun kuulee tai näkee koulukeskusteluja. Usein toistetaan sitä, että opettajan ja koulunkin pitäisi voida keskittyä perustehtävään eli opettamiseen. No, näin ei kyllä voi perusopetuksen tehtävää ymmärtää. Näyttää, että kuitenkin usein ymmärretään niin, että opettaja opettaa ja muut asiat hoitaa joku muu: psykologi, kuraattori, erityisopettaja, koulunkäynnin avustaja, kouluvalmentaja, yhteisöpedagogi jne. Opettaja on kuitenkin kasvattaja ja vastuussa oppilaidensa kasvusta kokonaisuutena. Tätä opettajan vastuuta voidaan keventää yhteistyöllä muiden osaajien kanssa, mutta ei ulkoistaa. Se ei vain toimi. Lasten ja nuorten, yksilöiden kasvun tukemista ihmisyyteen ei voi jakaa palasiin erilaisten ammattikuntien kesken. Ihminen on kokonaisuus ja tärkeimmät asiat tapahtuvat kuitenkin opetusryhmien sisällä. Asioita ohjataan siellä missä tapahtuu.

Minusta olisi tarpeen joka kouluvuoden alussa opettajien ja koulun henkilökunnan lukea ja syventyä yhdessä pohtimaan sitä, mikä on koululle annettu tehtävä. Sitähän ei voi keksiä itse. Tehtävä voidaan lukea kahdesta lähteestä: Perusopetuslaista ja Opetussuunnitelman perusteista. Laki on tässä se velvoittavin, vaikka kyllä perusteetkin valvoittavat.

Perusopetuslaki sanoo näin: 

2 § Opetuksen tavoitteet

"Tässä laissa tarkoitetun opetuksen tavoitteena on tukea oppilaiden kasvua ihmisyyteen ja eettisesti vastuukykyiseen yhteiskunnan jäsenyyteen sekä antaa heille elämässä tarpeellisia tietoja ja taitoja. Lisäksi esiopetuksen tavoitteena on osana varhaiskasvatusta parantaa lasten oppimisedellytyksiä.

Opetuksen tulee edistää sivistystä ja tasa-arvoisuutta yhteiskunnassa sekä oppilaiden edellytyksiä osallistua koulutukseen ja muutoin kehittää itseään elämänsä aikana.Opetuksen tavoitteena on lisäksi turvata riittävä yhdenvertaisuus koulutuksessa koko maan alueella."

Ensisijainen tehtävä on siten ilmeisimmin ihmisen kasvun tukeminen, ei yksittäiset taidot. Perusopetus tuottaa kansalaisia, jotta kulttuurimme voi jatkua. Peruskoulu on ensisijaisesti kasvattava instituutio. On vain harmi, että kasvatus- sana on jotenkin jäänyt muiden jalkoihin, kun koulusta puhutaan.

Perusopetuksen opetussuunnitelman perusteet 3.1. sanovat saman asian puolestaan näin:

"Perusopetuksen tehtävää voidaan tarkastella sen opetus- ja kasvatustehtävän, yhteiskunnallisen tehtävän, kulttuuritehtävän sekä tulevaisuustehtävän näkökulmasta. Perusopetusta kehitetään inkluusioperiaatteen mukaisesti. Opetuksen saavutettavuudesta ja esteettömyydestä pidetään huoli. Jokaisella perusopetusta antavalla koululla on opetus- ja kasvatustehtävä. Tämä tarkoittaa oppilaiden oppimisen, kehityksen ja hyvinvoinnin tukemista yhteistyössä kotien kanssa. Perusopetus tarjoaa oppilaille mahdollisuuden osaamisen monipuoliseen kehittämiseen. Se rakentaa oppilaiden myönteistä identiteettiä ihmisinä, oppijoina ja yhteisön jäseninä. Opetus edistää osallisuutta ja kestävää elämäntapaa sekä kasvua demokraattisen yhteiskunnan jäsenyyteen. Perusopetus kasvattaa oppilaita ihmisoikeuksien tuntemiseen, kunnioittamiseen ja puolustamiseen."

Opettajan työtä helpottaa, kun hän ymmärtää olevansa laajassa toimenkuvassa. Yksittäinen oppitunti on osa pitkää jatkumoa. Monet tärkeät tavoitteet saavutetaan vuosien kuluessa. Siihen tarvitaan koulun työntekijöiden yhteistyötä ja asettumista oppilaiden asemaan.

Opettajat ovat tässä hiukan jakautuneita, toiset korostavat kasvatusta ja toiset sitä opettamista eli sitten ehkä oppituntien sujuvuutta. (Itselle on usein jäänyt epäselväksi, että mitä tarkoitetaan kun sanotaan, että opettaja opettaa... ) Siksi on tärkeää, että koulun aikuiset yhdessä mieltävät kasvatustehtävänsä ja -tavoitteensa. Pitää olla melko yksimielinen käsitys, jotta syntyy tuloksia. Sitten on hyödyllistä laatia tiekartta, tavoitteet ja käytännön toimenpiteet, joilla näitä ylätason tehtäviä toteutetaan. Koulun rakenteita siinä liikutellaan ja tehdään yhteisiä päätöksiä opetusjärjestelyistä, oppilaiden (myös kotien)  osallisuudesta ja oppilasryhmien sosiaalisen rakenteen ohjauksesta, esimerkiksi. 

Tuntuu, että tätä on ilmassa. Uuden opettelu vain on aina hankalaa. Yhteistyö on tässäkin avainasemassa. Hyvät ideat jakoon ja arviointiin, kyllä motivoituneet ja hyvin koulutetut opettajat ja rehtorit saavat aikaan tuloksia.

Koulussakin on kokouksia

 Tuntuuko tutulta? "Kokousten yleinen ongelma on, että ne ovat liian pitkiä, niitä ei ole suunniteltu, eikä niissä tehdä päätöksiä." Muun muassa näin kirjoitti Niclas Storås HS Visio lehdessä 12.9.  kolumnissaan otsikolla "Turhien palaverien luvattu maa" (LINKKI)  Koulusta voi usein sanoa samaa...

En ole ollenkaan kokousihminen, silti olen istunut sadoissa kokouksissa työpaikalla, luottamustoimissa ja järjestöissä. Aika monissa ei ole päätetty oikein mistään, ja aikaa on käytetty epäjohdonmukaisesti. Keskustelu on tietenkin tarpeen, mutta joskus siitä tulee vain ajankulua. Kokousten tuottavuus riippuu tietenkin sen organisoinnista, puheenjohtajasta ja yllättävn paljon myös osallistuvien taidoista olla osa kokousta. Opettajakunnassakin on heitä, jotka esimerkiksi tulevat usein myöhässä, tai asettuvat takariviin puuhailemaan omiaan, tai ottavat mielipidevaikuttajan roolin. 

Olin aikoinaan vuosia mukana erään koulun vanhempainedustajistossa. Pitkäaikainen puheenjohtaja kysyi viimeisessä kouksessaan: "Näin viimeksi haluaisin kysyä, että miksi näitä kokouksia pidetään?"
No, tuota olisi voinut kysyä aiemminkin, mutta kuvaa kokousten heikkoa organisointia.

 Opettajainkokous, se on jännä tapahtuma. Itsenäiset asiantuntijat (siis opet) tulevat paikalle yleensä ilman yhteistä visiota, tavoitetta työlleen tai yhteisölleen. Kokoukset saattavat olla lähinnä informaation jakoa (jonka voi laittaa sähköpostiin, tai muihin kanaviin), jutustelua tai jonkin ulkopuoliseksi koetun virikkeen johdosto on pakko kokoontua. Kouluissa on myös hyviä kokouskäytäntöjä ja -rakenteita, joissa säännöllisyys ja tavoitetietoisuus antavat merkityksellisyyttä- ja tuottavat hyviä päätöksiä. Kokousten suunnittelu ja johtaminen on aivan oma taitonsa, ja se ei ole synnynnäinen taito, vaan sen voi oppia.

Kovin erilaisia kokouksia kouluissakin pidetään. Tärkeää olisi, että pidetään sosiaalinen jutusteluosuus erillään varsinaisesta kokouksesta. Palaveri-sana on yleistynyt tarkoittamaan kaikenlaisia kokouksia. Vähän huono juttu mielestäni, sillä palaveri kuulostaa omissa korvissa "kokoukselta" johon tullaan juttelemaan ja juomaan pullakahvit. Sekin voi olla hyvä, mutta silloin tavoitteeksi pitäisi ilmoittaa  viihtyminen yhdessä ja ehkä luottamuksen kehittäminen. Jotta voidaan käydä dialogia ja kuunnella erilaisia mielipiteitä, pitää etenkin työyhteisössä toki ollakin keskinäistä luottamusta. Se mahdollistaa kaikkien osallisuuden ja myös hankalien aiheiden käsittelyn tuloksellisesti. Ja koulussahan riittää monenlaisia haasteita. 

Olisi kovin hyödyllistä, jos koulussa opetettaisiin hyviä kokouskäytäntöjä osana osallisuuskasvatusta. Luokalla voi olla säännöllisiä kokouksia, jotka suunnitellaaan ja joissa on tavoitteita. Siihen tarvitaan tietenkin osaavan aikuisen ohjausta ja tukea. Kun on ollut mukana hyvissä ja huonoissa kokouksissa niin toivoisi, että kaikki osaisivat järjestää  hyviä kokouksia ja olla osallisena kokouksessa rakentavasti. Se on opittavissa oleva asia. Maailmaa parannetaan lopulta hyvissä kokouksissa.

Kouluneuvostot olivat osallisuuden harjoituskenttiä

 Saska Saarikoski kirjoitti Hesarissa 13.8. tärkeästä asiasta, joka liittyy koulun ydintehtävään, nimittäin kansalaisuuteen ohjaamiseen. (LINKKI)  Kolumnissa "Kouluneuvostoja tarvittaisiin taas" Saarikoski puuttui myös hallituksen koulutusohjelmaan. "Suomalaiset eivät usko voivansa vaikuttaa asioihin. Demokratian opettelu kannattaisi aloittaa koulusta. Hyvä harjoitustyö voisi olla laatia yhdessä säännöt kännykän käytöstä. Hallituksella on kuitenkin muuta mielessä."  Tässä Saarikoski viittaa siihen, että ongelmaksi koetut kännykät koulussa halutaan kieltää lakimuutoksen turvin.

Saarikoski muistaa, kuten minäkin, että kouluissa oli 1970- ja 80-luvuilla kouluneuvostot. Ne alkoivat poliittisen kuohunnan aikana, eivätkä ehtineet kehittyä demokraattisen osallisuuden alustoiksi, kuten tarkoitus oli. Kouludemokratia-sana sai pitkäksi aikaa huonon kaiun, se tarkoitti silloin poliittista painostusta ja vaikutusvallan olevan tärkeämpää kuin asioiden yhteinen ymmärtäminen, noin suurin piirtein. Harmi, että asiaan ei olla palattu. Saarikoski muistuttaa, että tutkimukset osoittavat suomalaisten luottavan vallanpitäjiin, mutta uskovat, että heillä ei juuri ole vaikutusmahdollisuuksia. Meillä äänestysprosentti on melko matalalla tasolla. Ja milloin tämä on opittu? Koulussa ainakin. 

Saarikoski muistuttaa, että politiikka, vaikuttaminen ja osallisuus kiinnostaa nyt taas nuoria, ainakin osaa heistä. Tämä kiinnostus ei kuitenkaan ole enää järjestötyötä, vaan pikemminkin omaehtoista some-vaikuttamista. Hyvä niin, mutta netttivaikuttaminen ei ole sama asia kuin asioista yhdessä sopiminen ja päättäminen. Ja sitä pitää harjoitella, ehkä enemmän kuin koskaan. Koulun ydintehtävään pitää keskittyä aiempaa enemmän. Ei ole niinkään tärkeää, olemmeko matematiikan osamisessa kolmas vai kolmastoista. Hyvinvointiyhteiskunnan tulevaisuus lepää sen varassa miten asiat osataan sopia, miten kohdataan erilaisia näkemyksiä. Vastakkain asettelu ja polarisaatio vie kriisiin, joka voi olla lamauttava.

Siispä olen niin samaa mieltä: "Jos Suomi haluaa kasvattaa nuorisostaan osallistuvia kansalaisia, heidän pitää päästä harjoittelemaan päätöksentekoa. Koulujen yhteisten kännykkäsääntöjen laatiminen olisi erinomainen harjoitus tällaisesta poliittisesta prosessista. Ehkä kouluneuvostot eivät olleetkaan ihan huono idea."