lauantai 17. marraskuuta 2018

Voiko alistamalla opettaa?

Opettaja oppilas-suhteeseen sisältyy aina vallankäyttö. Vastuu vallan käytöstä on sillä, joka sitä käyttää. Viime päivien puheenaiheeksi on noussut yhden tunnetun voimisteluvalmentajan, Titta Heikkilän pöyristyttäviltä kuulostavat metodit. Urheilulehden artikkelin mukaan hän on kiroillut, haukkunut ja nöyryyttänyt valmennettaviaan vuosikausia. Silti asiaan ei ole puututtu riittävästi. Seuran vaihto auttoi kai vain jatkamaan vääristynyttä roolia.

Miten tämä liittyy kouluun? No, siten että valmentaja on myös kasvattaja joka opettaa, ja sitenkin että koulussa tuollainen kasvatusote on toivottavasti jo historiaa. Kyllähän itse olen koululaisena pelännyt opettajia ja yhden äidinkielen opettajan kiusaamisen kohteenakin olin, huonon käsialan vuoksi. Ja olen varmasti itsekin sanonut joskus oppilailleni jotain, mitä on pitänyt pyytää anteeksi. Pointti on tässä, että kasvatusilmapiiri ja arvot lasten oikeuksista ovat onneksi muuttuneet, ja koulussa toimitaan toisin kuin ennen. Luulenpa, että jos opettaja sanoisi oppilaalleen, että olet laiska eikä sinusta tule mitään, niin seurauksia tulisi.

On kuitenkin aloja, joissa lapsia ja nuoria saa edelleen kohdella huonosti. Joissain urheilulajeissa/seuroissa voi olla edelleen neuvostoaikaisia valmennustapoja, jolloin yksilön etu ei ole tärkeä, vaan seuran, valmentajan tai ryhmän etu ohittaa sen. Myös muissa harrasteissa voi näin olla. Esimerkiksi soitonopetus, klassinen baletti, jopa näytteleminen voivat olla harrastemuotoja, joissa voi joutua opettajan/ohjaajan silmätikuksi, tai jopa hyväksikäytön uhriksi. Jos valta on lähes rajaton, on suuri kiusaus käyttää sitä väärin. Ajatellaanko vieläkin, että itsetunnon murentamisella saadaan jotain positiivista aikaan? Pelon kautta johtaminen  ja auktoriteettien pelko yleensä ei kuulu kehittyneeseen demokratiaan, eikä tuota yleensäkään mitään hyvää tai uutta. Vähän kuin meetoo kamppanja, on tämäkin asia nyt otettava valaisuun. Taiteen tai urheilun varjolla ei voi hyväksyä vastuuasemassa olevilta narsistista käytöstä tai nöyryyttömistä. Jos se on koulussa saatu loppumaan, niin se on saatava kitkettyä muualtakin.

Toivoa sopii, että asiaa ei nyt lakaista maton alle, vaan ohjeistetaan selvästi, millä ehdoilla saa valmentaa. Asia koskee muitakin tahoja kuin vain Voimisteluliittoa. Vanhemmilta tarvitaan myös rohkeutta ottaa asia esille ja tuoda julkisuuteen epäkohdat jos ei muu auta. Ongelmien piilottaminen sisäpiiriin on  yleensä vääränlaista suojelua.

Tässä vielä linkki Ylen Uutisluokan juttuun .

Asia olisi ansainnut enemmänkin huomiota, mutta ehkä sitä vielä tulee. Aika vähän ainakin oma sosiaalisen median jako tästä sai tykkäyksiä. Varmasti on monia, jotka hyssyttelevät, kun kyse on menestyneestä lajista. Korostan, että kyse on laajemminkin kasvatuksen menetelmistä ja auktoriteetin terveestä käytöstä, ihan missä vain.  On hyvin tärkeää miten lapsia ja nuoria kohdellaan, varsinkin heidän esikuviensa taholta. Auktoriteetteja (ihanteita) lapset ja nuoret tietenkin tarvitsevat, mutta sellaisia, joilta voi saada kestäviä rakennusaineita omaan elämään

tiistai 13. marraskuuta 2018

Merkitystä etsimässä

Tänään kokoontuu opettajien Topelius-kahvila kodissamme. Pian parikymmentä vuotta jo ollaan istuttu muutaman kerran vuodessa erilaisten pedagogisten kysymysten äärellä. Porukka hieman vaihtelee, mutta muutamasta lähikoulusta ja vähän kauempaakin on meitä mukana., jopa on muutama meistä ehtinyt eläkkeellekkin. Topelius-nimi valikoitui historiallisista syistä, koska olemme hänen vanhuuden kotinsa lähimaisemissa täällä Sipoossa ja Helsingin ryöstämällä alueella. Lisäksi Topelius oli aikaansa edellä monessa asiassa ja lapsilähtöisen pedagogian puolustaja. Hän ajoi myös koulutusta tytöille. 

Kuvahaun tulos haulle topelius


 Kollegiaaliset keskustelut ovat kivoja ja ehkä hyödyllisiäkin. Opettajilla on tarvetta jutella työhön liittyvistä asioista. Sen huomaa, kun kaksi tai kolme opettajaa tapaa. Aika pian puhe kääntyy kouluasioihin ja muut paikalla olijat saavat luvan liittyä mukaan. Miksei siis ihan järjestettäisi mahdollisuuksia keskusteluun teekupposen äärellä?

Tänään on tarkoitus puhua koulun merkityksellisyydestä ja sen mahdollisesta muuttumisesta. Ollaan mielestäni koulukeskustelujen ytimessä. Olen aiheesta kirjoittanut täällä aiemminkin : Koulun merkitys kadoksissa , mutta nyt voi ihmetellä sitä, miten hitaasti korjausliikkeitä tehdään.  Tutkijat ovat löytäneet ongelman ja jopa kertoneet miten sitä hoidetaan. Kouluissa pitää ottaa tieto vastaan ja  ohjata toimintaa parempaan suuntaan. Se vaatii ohjausta ja yhteisöllisiä rakenteita. No, ei kovin helppoa tietenkään. Katariina Salmela-Aron tutkimusryhmän löytö oli silloin ja nytkin seisauttava: 

"Lähes puolet 12-vuotiaista suhtautuu kyynisesti koulunkäyntiin. He kokevat merkityskatoa suhteessa kouluun ja koulunkäyntiin. Nämä nuoret myös kokevat, että heidän tapansa hyödyntää digitalisaatiota ja uutta tekniikkaa ei vastaa koulujen käytäntöjä. Näin on syntymässä merkityskuilu koulun ja nuorten välille. Kun merkitys hämärtyy, nuoret suuntaavat koulun sijaan energiansa muualle.  Tämä käy ilmi Suomen Akatemian rahoittamasta tutkimuksesta." Linkki Suomen Akatemian uutiseen 9.11. 2015

Sama asia on esillä myös OPH:n sivuilla 

Ajattelin tuolloin kun tutkimus julkaistiin, että nyt kyllä on tapahduttava muutos. Uusi Ops siihen pyrkiikin. Oppilaat pitää saada aktiivisiksi ja osallistumaan omaan oppimiseensa. Oppimisen merkitystä ja kiinnostavuutta yritetään lisätä. Mutta paljon luen ja kuulen sitä, että oppilaat eivät osaa keskittyä, ryhmät ovat liian suuria ja tukitoimia tarvitaan yhä lisää. Silloin kun oppilaat ovat vääränlaisia tai nähdään, että ongelmat juontuvat ainakin vain heistä, ei päästä korjaamaan merkityksellisyyden puutetta.  Koulun pitää olla lasten ja nuorten (tietenkin opettajienkin)  mielestä tärkeä muutenkin kuin kavereiden tapaamispaikkana. Heidän pitää kokea oppiminen omakseen ja kiinnostavaksi. Kun koululaiset saavat oivalluksen siitä, että he rakentavat koulussa omaa elämäänsä, omilla valinnoillaan ja teoillaan, ollaan jo pitkällä sisäisen motivaation hyödyntämisessä. Iso uhkakuva on, että koulun koettu merkityksen puute seuraa näitä nuoria suhteessa yhteiskuntaankin myöhemmin.

Koulun merkityksellisyys oli ennen Suomessakin selvempi: Koulu oli tie parempaan elämään. Koulutus antoi mahdollisuudet sosiaalisen aseman paranemiseen ja poisti köyhyyttä. Nyt on muitakin mahdollisuuksia kuin pitkä koulutus. Koulutuksen rinnalle nousee osaaminen kun työpaikkoja etsitään. Sitä paitsi toimeentulo turvataan, vaikka töitä ei olisikaan. Koulutustaso ja sosiaalinen asema ovat meillä ihmeen vahvasti periytyviä. Koulussa voidaan ja pitää murtaa tätä ketjua.

Lähivuosien suurin haaste koulutusjärjestelmissä on tämä merkityksellisyyden palauttaminen ja vahvistaminen kaikille oppijoille (ja miksei opettajille myös, jos se on vähän kadoksissa.) Tarvitsemme kaikki lahjakkuudet toteuttamaan itseään myös työelämässä, ja yhteiskunnassa yleensäkin. Millä keinoilla siihen päästään? Tätä pitää opettajayhteisöissä pohtia kun yhteistä toimintakulttuuria luodaan. Yksittäisten opettajien toimet eivät riitä. Monissa kouluissa ollaan jo lähdetty liikkeelle yhdessä ja hyvä niin.

maanantai 5. marraskuuta 2018

Mihin lomaa tarvitaan?

Syyslomat ovat hyvinkin jo muisto, mutta loman dilemma on aina olemassa. Sitä kun ei ole koskaan tarpeeksi.  Syyslomasta etenkin saadaan aikaan aina kauhea haloo. Pitääkö sen olla kaksi, kolme, neljä vai viisi päivää pitkä? Aika monet opettajat haluavat syysloman olevan viikon mittainen. Perusteena on usein, että syyslukukausi on raskas. (Tosin samaa perustetta käytetään kun halutaan pääsiäislomaa pitemmaksi.) Syksyn  pimenevät päivät ovat varmaan monille hankalia, vaikka olemme Suomessa kasvaneet valoisuuden vaihteluun.

Syysloman oikeasta pituudesta voidaan kiistellä loputtomasti, koska kiistaan ei ole olemassa yhtä, oikeaa ratkaisua. Itse olen aina kannattanut lyhyempää syyslomaa, jos se on pitemmän joululoman ehto. Oppilaille syysloma on myös hiukan hankala. Suomessa on yleensä syysloman aikaan melko kehnot ulkoilusäät ja sisällä vietetty ja valvottu viikko ei varmasti piristä. Eivät kaikki perheet suinkaan voi matkustaa syyslomalla etelään.

Jos vähän kerettiläiseksi heittäydyn, niin mietin joskus, miten koulutyö on niin erityisen raskasta, että pitkän kesäloman jälkeen on kahden kuukauden päästä  pakko päästä lomalle? On paljon muitakin vaativia työaloja, joissa loma olisi varmasti tarpeen, ajattelen vaikka sairaanhoitajia ja muitakin vuorotyössä olevia. Ammattikunnat käyttävät työn vaativuutta työehtojen parantamisen välineenä ja välillä tuntuu, että opettajienkin kohdalla marttyyrin sädekehää kiilloitetaan ammattiyhdistyksemme voimallakin. No, ei ehkä lähdetä tähän... Työn pitää olla myös antoisaa ja hauskaa, jos se ei sitä lainkaan ole, on väärällä alalla.

Mutta ovathan lomat mukavia. Ne eivät voi kuitenkaan korjata tilannetta, jossa työntekijä kuormittuu työstään jatkuvasti liikaa. Uupumusta loma  vähentää vain hetkellisesti. Omien havaintojen mukaan pitempiä lomia vaativat usein juuri he, joilla on vaikeuksia jaksaa töissä. Ratkaisua pitää kuitenkin etsiä muualta.

Miten lomia voisi yleensä perustella? Niitähän ei aina ole ollut. Vapaa-aikamme on huikeasti suurempi kuin vain muutama sukupolvi sitten oli. Japanissa on maailman pitkäikäisin kansa ja hyvin lyhyet lomat- ja pitkät työpäivät. Miten siellä jaksetaan?  Ehkä meillä liikaa jaetaan elämä työhön ja vapaa-aikaan, jota halutaan aina vain lisää. Tämä johtaa helposti arvomaailmaan, jossa työntekö on välttämätön paha, jota on kestettävä, jotta voi elää "oikeaa" elämää vapaa-ajalla. Opettajan työssä on minusta ollut aina hauskaa, että selkeitä raja-aitoja ei tässä ole. Työ ja vapaa-aika ovat kuitenkin samaa, omaa elämääni.

Palaan loman tarkoitukseen. Varmasti jokainen täyttää loma-aikaa omalla tavallaan. Aikaa perheelle, tilaisuus kokea uusia asioita, voi oppia jotain uutta, harrastaa ja levätä. Varmaan monilla on ajatus, että lomalta, etenkin kesälomalta, palaa virkistyneenä ja ehkä uudistuneena. Ammatillisesti hyvä loma voi mahdollistaa oman työn arviointia ja mahdollista uudistumista. Itse olen ainakin kokenut muutaman ahaa-elämyksen juuri lomalta palaneena. Työantaja maksaa lomamme. Ehkäpä juuri parantunut työteho on maksajan näkökulmasta hyvä loman peruste.

Loman pituus ei aina takaa sitä, että loma tekee hyvää. Loma-aika on hyvä käyttää itselleen mahdollisimman hyvin. Jo siksikin että töihin on sitten taas hauska mennä. Ehkä koulussa voisi olla tarpeen puhua yhdessä hyvästä lomasta ja samalla työssä viihtymisestakin? Opettaja on aikuisen tärkeä malli. On minusta varottava sellaisen mallin antoa, jossa työ koetaan vain lomien väliseksi pakolliseksi sietämiseksi. Ja kyllähän monet opettajat ovat innoissaan töissä. Ehkä on mahdollista luoda kouluun yhteisöllinen toimintakulttuuri, jossa työstä iloitaan ja tsempataan kaikkia yhdessä?
Työilmapiiri ei ole vain sattuman kauppaa, siihen voi vaikuttaa yhteisin toimin.