maanantai 27. elokuuta 2012

Miten kouluissa pitäisi rankaista?

Räsänen vaatii lisää rankaisuvaltaa opettajille

Tässä blogissa olenkin jo kirjoittanut rangaistuksista, mutta niin vaan syksy on jälleen tuonut vilkkaan keskustelun siitä, miten kouluihin saadaan järjestys/kuri ja oikeat rangaistukset oppilaille. Mistä tässä keskustelussa oikeastaan on kyse? En ihan hahmota.
Väkivalta sinänsä on oman koulukokemukseni mukaan vähentynyt tuolta 70-luvun lopulta, jolloin itse aloitin opettajana. Aiemmin olivat tappelut koulussa  paljon yleisempiä ja kiusaaminen suoraviivaista.
Toinen juttu on, että opettajien uhmaaminen tai tahallinen sääntöjen rikkominen voi olla lisääntynytkin.
Kyse voi olla myös oppilaiden turhautumisesta kun koulujen toimintakulttuuri ei aina vastaa oppilaiden elämää todellisuutta.

Rankaistoimet kohdistuvat helposti samoihin oppilaisiin vuodesta toiseen eli eivät ole tehokkaita. Jotain rangaistuksia on silti oltava, jotta oikeus tapahtuisi, yhteisön silmissä. Voikin nähdä, että rankaisutoimet yhteiskunnassa yleensäkin on tarkoitettu pelotteeksi muille. Siitähän koko rankaisu-insitituutiossa on ollut alunperinkin kyse.

Valtaosa oppilaista on kuitenkin niitä tavallisia lapsia ja nuoria, joiden kasvuun kuuluu joskus myös oman tahdon ja häntä ohjaavan aikuisen tahdon välinen mittelö.

Minusta tärkeintä on, että opetusministeriössä on viimeinkin herätty ja pyritään luomaan yhteinäistä ohjeistusta koulujen rankaisutoimiin. Suurin ongelma käytännössä on ollut se, että koulut keksivät itse omia rankaisumenettelyjään. Opettajilla (ja usein rehtoreillakin) on hämmästyttävän huonosti tietoa siitä, mitkä ovat koulun/opettajan oikeudet ja mahdollisuudet rangaista.
Tämä saattaa johtua Suomen koulujen pedagogisesta vapaudesta. Rankaiseminen ei ole kuitenkaan pelkkää pedagogiaa. Oikeusvaltiossa tulee kaikissa kouluissa olla yhtenäiset perusteet ja käytännöt rangaistuksille. Näin varsinkin kun rankaisun kohteena on lapsi tai nuori.
Tämä on periaate josta ei voi tinkiä, vaikka olisi kuinka hyviä ideoita uusista rankaisukeinoista.

Jokainen rankaisutoimi on kasvattajalle tavallaan tappio. Kouluyhteisössä rangaistús on julkinen ja leimaa oppilasta, joka helposti toteuttaa hänelle varattua roolia.
Miten luodaan myönteistä omakuvaa vahvistavia rangaistuksia? Miten saadaan rangaistava oppilas luottamaan rankaisijoihinsa?


maanantai 20. elokuuta 2012

Taas etsitään työrauhaa


Jälleen, kuten usein koulujen alkaessa, on näkynyt uutisia, kannanottoja ja artikkeleita koulujen työrauhasta.  Tässä Ylen juttu:  http://yle.fi/uutiset/tutkijat_koulun_tyorauha_ei_ole_opettajan_karismasta_kiinni/6255403  Ehkäpä on tarpeen esittää oma "totuus" asiasta.

Mielestäni työrauha on  käsitteenä kovin epäselvä ja kaipaa kuten yhteisöllisyyskin tarkempaa, yleisesti hyväksyttyä/omaksuttua tulkintaa. Työrauha viittaa minusta nykyään usein opettajan työrauhaan, jolloin sen puutteen tai riittävyyden määrittelee kukin opettaja. Kyllä minultakin vanhemmat joskus kysyivät, että miten se työrauha, kun oppilaat saavat keskustella keskenään tunneilla...

Tänään Hesarin yleisökirjoituksessa Suomen psykologiliiton koulupsykologian toimikunnan puheenjohtaja (huh!) Annarilla Ahtola esitti aiheesta hyviä ajatuksia työrauhaan liittyen:
Kurinpitotoimet ovat jälkijättöisiä eivätkä koulun rangaistukset joka tapauksessa ole kovinkaan tehokkaita. Ahtola totesi kirjoituksessaan että kurinpidollisia toimia (tai niiden tarvetta) vähennetään parhaiten toimintakulttuurin kehittämisellä sekä opettajien luokanhallintataitojen koulutuksella. Lisäksi opettajalla tulee olla mahdollisuus konsultaatioon.

Olen ihan samaa mieltä. Luokan/ryhmien ilmapiiriin vaikuttaa opettajan ammattitaito, jota kokemus voi kasvattaa koko työuran ajan. On aivan hämmästyttävää, että opettajille ei tarjota yleisesti työnohjausta ja varsinkin liittyen luokanhallintaan. Jos ohjattava ryhmä ei ole opettajan ohjauksessa, on tilanne kaoottinen ja kaikille raskas.

Toimintakulttuuri mainitaan voimassa olevassa opetussuunnitelmassa. Kouluja on velvoitettu kehittämään toimintakulttuuriaan yhdessä oppilaiden ja vanhempien kanssa. Veikkaan, että aika monessa koulussa kehitystyö ei ole ollut suunnitelmallista eikä pitkäjänteistä. Opettajat toimivat usein itsenäisesti omien mieltymystensä mukaan. Toimintakulttuuria voi kehittää ainoastaan  yhteisöllisesti, jolloin kaikki toimivat yhteisten tavoitteiden hyväksi.

Opettajien luokanhallinta- tai siis oikeammin ryhmänhallintataidot eivät kuulu (jostain kummallisesta syystä) opettajien koulutukseen. Niinpä useimmilla opettajilla ei voi olla perustietojakaan esimerkiksi ryhmadynaamisista ilmiöistä. Uskon että moni työrauhaongelma voitaisiin ratkoa, mikäli opettajille annettaisin parempia työkaluja ryhmän hallintaan. Nythän opettajat keksivät niitä vuosien mittaan itse, tai eivät keksi. Tämäkin tieto poistuu sitten koulusta kun opettaja jättää työyhteisönsä. Itselläni on  hyviä kokemuksia siitä, että pitkäjänteinen, yhteisöllisten pedagogisten ratkaisujen suosiminen lisää motivaatiota ja vähentää ristiriitoja opettajan ja luokan välillä.

Työrauha ja sen hakemisen tavoite saattaa olla hyvin erilainen opettajan/vanhempien ja lasten/nuorten näkökulmasta. Lapsi ja nuori on usein niin täynnä toiminnallista energiaa, että perinteinen hiljaisuudessa työskentely koulussa on vaikeaa, epäluonnollista.  Lapsuuteen ja nuoruuteen kuuluu myös jonkinasteinen kurittomuus. Omaa tahtoa ei voi kehittää vain tottelemalla. Koulun kasvatustehtävään kuuluu rajankäynti yhteisen hyvän ja oman tahdon kehittymisen välissä.

tiistai 14. elokuuta 2012

Kovaa tekstiä pehmeistä asioista

Tutkimus ei ohjaa kasvatusta :

Aikaisemmin lupasin palata epäkorrekteihin kirjoihin, joita varasin kesäluettavaksi. Ensimmäisenä olkoon Liisa Keltikangas-Järvisen Pienen lapsen sosiaalisuus.
Kirja on aikamoista tykitystä ja se kannattaa kyllä lukea ja ihmetellä. Keskeisiä (tutkimuksiin perustuvia) viestejä  mielestäni ovat:
  • tieto lapsesta ei välttämättä lisäänny, vaan mukautuu kulloiseenkiin tarkoituksenmukaisuuteen
  • meillä asetetaan kasvatuksen sisällöksi yksilöllisyys, mutta päämääräksi yhteisöllisyys (ristiriita)
  • ensimmäisen ikävuoden aikana aloitettu päivähoito lisää kouluiän agressiivisuutta ja huonontaa sosiaalisia taitoja
  • usko kodin ulkopuolisen hoidon ”sosiaalistavaan” vaikutukseen on niin voimakas, että sitä on hyvin vaikeaa kaataa tieteellisillä tutkimuksilla
  • lapsille asetetaan helposti ikäkauteen sopimattomia kehitystavoitteita; esimerkiksi puolensa pitäminen ja neuvottelutaidot eivät ole kaksivuotiaan kehitystapahtumia
  • alle kolmivuotiaat laitetaan ryhmiin ”sosiaalisuuden” kehittymisen vuoksi, sen sijaan murrosikäiset, jotka tarvitsisivat samanikäisten pysyvää ryhmää identiteettinsä tueksi, laitetaan vaihtuviin ryhmiin (esim. luokaton lukio)
  • yhteisöllisyyttä kaivataan kovasti, mutta kasvatus ohjaa vahvasti yksilölliseen kilpailuun (esim. koulumenestys)
  • alle kolmivuotias ei tarvitse päivähoitoa suuressa ryhmässä, siitä ei voi osoittaa olevan mitään hyötyä. Aikuiset tarvitsevat sitä.
  • Yli 20 lapsen hoitoryhmä muodostaa riskin lapsen kehitykselle. Hoitohenkilökunnan ei tarvitse vakuuttaa että selviytyvät, vaan he voisivat tuoda epäkohtia selkeästi päättäjien tietoon.
Tätä painavaa ja aika hengästyttävää tekstiä lukiessa tulee väistämättä mieleen, että nämä asiat eivät koske tietenkään vain päivähoitoa, vaan myös koulua.
Perustuvatko koulujen tavoitteet ja opetusjärjestelyt tieteellisiin näyttöihin ja uusimpaan tutkimustietoon?  Mielestäni aika harvoin.

Pari esimerkkiä:
  • kielten opetus aloitetaan, kun lapsen kyky oppia helpoiten vierasta kieltä on jo heikentynyt
  • oppituntien pituus ja oppiaineiden/opettajien vaihtuvuus perustuu mihin?
  • Oppilaat on eristetty saman ikäisten ryhmiin
  • opetus on pirstaloitunut tavalla, jolla työelämässä ei työskennellä
  • oppilaita arvioidaan ikäryhmän tavoitteiden suhteen, ei heidän yksilöllisen kehitysvaiheensa tai lahjakkuutensa suhteen
  • opetusmenetelmät perustuvat kai useimmiten opettajien mieltymyksiin, eivät välttämättä ota huomioon ikäkauden valmiuksia tai persoonallisia oppimistyylejä
Onhan meillä hyvä ja toimiva koulu. Mutta aina voi parantaa. Siksi  lainaan jälleen Lea Pulkkisen lausumaa : Koulu on järjestäytynyt aikuisten työpaikaksi.
Koulu tulisi tietenkin järjestää pääsääntöisesti oppilaiden työpaikaksi tukeutuen tieteellisen tutkimuksen antamaan tietoon siitä, miten kasvetaan ihmisiksi ja opitaan yhdessä parhaalla mahdollisella tavalla.
Sitten olisivatkin kaikki mittarit kympissä!

Mitkä asiat ovat esteenä? Oletko jotain mieltä ja ajatellut asiaa?