Olen pohtinut taas kotiryhmiä/oppivia pienryhmiä. Suurin vaikeus opettajien vakuuttamisessa pitkäkestoisten pienryhmien eduista, on ollut vastaväite, että sitten syntyy kuppikuntia, jos oppilaat ovat liian kauan samassa ryhmässä. Kun kaikkien pitää tulla toimeen kaikkien kanssa...Tämä on kumman sitkeä myytti.
Jos hyväksytään että koulun ei ole lasten työpaikka vaan kasvuympäristö, niin voidaan tehdä ajatuskoe:
Haluatko ihmissuhteisiisi jatkuvaa vaihtuvuutta vai pysyvyyttä?
Turvallisuus on kavuympäristön tärkein vaatimus. Jos ei ole turvassa ei oppiminenkaan suju. Kun koulu on kasvuympäristö, niin siellä lapsi (tai nuori, vaikka kaikki ovat peruskoulussa juridisesti lapsia) on koulussa paitsi oppimassa oppisisältöjä, niin myös oppimassa ihmisiksi olemista.. Hänen pitää oppia kaveritaitoja, yhteistyötaitoja ja oman toiminnan ohjausta, esimerkiksi. Vuorovaikutus rakentuu turvalliselle pysyvyydelle, sillä vähänkin vaativa vuorovaikutus perustuu mentalisaatiolle (LINKKI Duodecim), joka on kehittyvä ja opittavakin taito.
Mentalisaatiota on hyvin vaikea harjoittaa jos ympärillä on alati vaihtuvia ihmisiä. Silloin oppiminen alkaa aina alusta. Me aikuiset olemme rakentaneet nykylapsille ympäristön, jossa kehittyvään lapseen kohdistuu usein aivan liian suuri ihmissuhteiden paine. Silloin useimmat kohtaamiset muodostuvat merkityksettömiksi. Koulussa ei nykyoloissa kannata olla huolissaan siitä, että oppilaat kohtaavat liian harvoja ihmisiä. Sen sijaan pitäisi olla huolissaan siitä, onko kaikilla mahdollisuus saada hyviä ystäviä ja opetella vuorovaikutusta rauhallisessa, ennakoitavassa tilanteessa?
Tähän liittyy oleellisena myös vaihtuvien aikuisten ongelma koulussa/luokissa. Usein opettajat puolustelevat monia opettajia luokassa sillä, että jos oppilas ei tule toimeen jonkun opettajan kanssa, niin löytyy ainakin sitten joku. Tämä ajatus ei kestä tarkempaa pohdiskelua...Opettajan tulisi voida solmia oppilaisiinsa luottamus- ja kiintymyssuhde jolle luonnollinen auktoriteetti perustuu. Ei pitäisi hyväksyä sitä, että tämmöisen tärkeän pedagogisen onnistumisen vastuu on oikeastaan oppilailla... Varmasti olisi kaikille paljon helpompaa jos ihmissuhdekuormaa voidaan vähentää sekä oppilailla että opettajillakin.
Lapset tapaavat joka tapauksessa joka päivä monia ihmisiä. Kohtaamisissa onnistuvat parhaiten he, joilla on hyvä sosiaalinen pääoma ja hyvät vuorovaikutustaidot, oikeastaan osana tuota pääomaa.
Tästä on tullut enenkin kirjoitettua, mutta kertaus ei liene pahasta. Kouluilla on tarvetta saada aikaa pedagogisille, kasvatusta pohtiville keskusteluilla. Ihan vaikka opintopiiri voisi olla kivakin. Yhteinen tiedon lisääminen ja keskustelu luo pohjan sille, että voidaan löytää omaan työyhteisöön sopivia kasvatusratkaisuja. Kasvatus on kuitenkin koulun päätehtävä. Jos joku on eri mieltä siitä niin kannattaa lukea Perusopetuslaki, tehtävä. Tieto vapauttaa :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti