lauantai 30. joulukuuta 2017

Opettajan vapaus voisi olla uusi Sampo

Tämän blogin kymmenes toimintavuosi tulee täyteen. Kimmokkeena oli aluksi enempi kokeilunhalu, kun kerran bloggerin löysin. Ja sopihan se kirjojen  kirjoittamisen harrastuksen lomaan hyvin.

Nyt ajattelen, että kirjoittaminen on hyvä tapa hahmottaa asioita. Omien havaintojen, tietojen ja päätelmien koostaminen sujuu parhaiten edelleen kirjoittamalla. Jos kirjoituksistani on ollut jotain iloa tai ne ovat aiheuttaneet oivaltavaa keskustelua, niin hyvä on. Olen juhlavuoden kunniaksi ajatellut ottaa itselleni tunnuslauseen: Silloinkin kun olen varmasti oikeassa, on ehkä mahdollista, että olen väärässä.  Tämä siksi, että välillä todella harmittaa some-keskustelujen asemiin jumiutuminen: kaikki ovat oikeassa, eikä vuoropuhelua synny. Joskus tuntuu, että some tyhmentää ihmiskuntaa. Toisaalta taival on vasta alussa ja itsestä pitää aloittaa.

Varsinaiseen asiaan mennäkseni. Opettajien autonomiaan on hyvä lopettaa tämä vuosi. Sehän on kestoaihe, josta olen kirjoittanut ennenkin. Ja tyypillisesti asia, jota voi käsitellä monelta kulmalta.

Jonkinasteisen porun herätti sivistysjohtajien Turussa joulukuun alussa julkaistu julkilausuma, joka julkaistiin ainakin Turun Sanomien sivuilla: "Emme tunnista kriisiä koulutuksessa"  -ainakin opettajissa.
Kun julkilausuma oli lähes kokonaan myönteinen, niin siinä oleva yksi kritiikinpoikanen työnantajia edustavilta virkamiehiltä oli monille liikaa, ainakin OAJ:lle. Olemme tottuneet virkamiehinä ja opettajina itsenäiseen asemaan. Se on toimiva asetelma, mutta siinäkin voi kuitenkin olla haasteensa.
Ote julkilausumasta: "Huolen sivistystoimen toimialajohtajat esittävät kuitenkin niistä opettajista, jotka korostavat omaa pedagogista vapauttaan, eivätkä välttämättä kehitä opetustaan, työtapojaan ja yhteistyötään opetussuunnitelman vaatimalla tavalla. Tämä eriarvoistaa maamme lapsia kenties enemmän kuin mikään muu yksittäinen tekijä."  (TS 8.12.) Tässä minusta vain kainosti toivotaan, että opetussuunnitelmaa tulee noudattaa, vapaus ei koske sen huomiotta jättämistä. Selvää, eikö? Muuten julkilausuma oli hyvin positiivinen ja työntekijöitä kehuva.

Suomessa on virkamiehillä paljon vapautta ja valtaa toimia itsenäisesti. Opettajat ovat siitä hyvä esimerkki. Opetussuunnitelma vaan ei toteudu aina  hyvin, kun jokainen opettaja tekee siitä oman toiminnallisen versionsa- tai jos sitä ei tunne riittävän hyvin.  Pedagoginen vapaus on varmasti tuonut paljon hyvää ja on ainakin opettajille tuonut työhön paljon mielekkyyttä. Itse olen vapautta käyttänyt aina täysimääräisesti. Opetussuunnitelman tarkka lukeminen avaa silmät monille mahdollisuuksille, se on kokemukseni. Jos tarkkoja ollaan, niin pedagogista vapautta voi käyttää vain opetussuunnitelman sisällä.

Pedagoginen vapaus tuottaa monenlaista opetusta ja kasvatusta. Kaikki tavat eivät sovi kaikille oppijoille, eivätkä kaikki tavat ole yhtä hyviä. Muuttuvassa maailmassa koululla on yhä suurempi vastuu siitä, että oppilaillemme annetaan mahdollisimman hyvät edellytykset pärjätä lähitulevaisuudessa. Julkisen sektorin samapalkkaisuuskäytäntö voi johtaa siihen virhelliseen päätelmään, että kaikki työntekijät ovat yhtä hyviä. Niin ei voi olla, ainakin osaamisen alueissa on varmasti eroja. Toiset ovat ahkeria ja toisilla on mahdollisuus tehdä töitä myös joustavasti. Työn tason ja määrän mittaaminen palkkauksen perusteeksi olisi tietenkin aikamoien soppa, mutta palkitsemijärjestelmää voitaisiin silti kehittää.

Onko sitten syytä jakaa sivistysjohtajien huolia? Voi olla tai voi olla että ei. Muistan kyllä, että vanhoina hyvinä aikoina pääsi koulutuksiin joka vuosi, nykyisin ei monessakaan kunnassa taida olla erillistä määrärahaa opettajien täydennyskoulutukseen, harmi. Että ensinnäkin jos halutaan kehittää opetusta, tulee turvata riittävä ja oikeanlainen täydennyskoulutus. Kuusi vuotta lähikouluttajana on kyllä osoittanut minulle selkeästi, että koulutus antaa kaikille eniten, kun se menee opettajan arkeen mukaan. Sellaista ei vaan paljon ole.

Kyllä, tunnistan että on olemassa opettajia, jotka eivät muuta juurikaan menetelmiään valmistumisensa jälkeen. On heitä, jotka eivät halua oppia uudenlaisen tekniikan mielekästä opetuskäytäntöä ja heitä, jotka moitivan jokaisen opsin, vaikka eivät ole niitä lukeneet. Valtaosa opettajista tekee kuitenkin paljon töitä, ammatissa jossa he haluavat antaa parastaan. 
Pedagogisen vapauden hinta on ollut se, että opetus ei enää ole yhtä tasalaatuista kuin ennen. Hyvät käytännöt eivät tule kaikkialle käyttöön, eivätkä opettajat opi tarpeeksi toisiltaan.  Kouluissa tarvitaan kasvatuskulttuurin muutosta. Jos pedagoginen vapaus muuttuu yhä enemmän runsaudensarveksi, josta uudet ideat ja hyvät käytännöt siirtyvät nopeasti yhteiseen käyttöön, niin sitten se todella on se juttu, joka pitää meidät koulutuksen mallimaana. Muutoin se saattaa palvella enemmän opettajia kuin oppilaita.




torstai 28. joulukuuta 2017

Kaikille kaikkea, tasapuolisesti

Loppuvuoden kiinnostavia teemoja on ollut tyttöjen ja poikien oppimitulosten erot kansainvälisissä vertailuissa, tyttöjen hyväksi. Suomi on jostain syystä kärkimaita oppimistulosten sukupuolittuneisuudessa. Tästä jo kirjoitinkin aiemmin, mutta en varmaan ratkaissut ongelmaa... Suomen työmarkkinat ovat myös europpalaisittain hyvin sukupuolittuneet. Toisaalta, Suomessa on naisia johtotehtävissä eniten EU-maista (lähinnä julkinen sektori) ja naiset valloittavat akateemisia aloja.  Mitä tästä pitäisi ajatella?

Kuuntelin radio Suomen tiistai-iltaa 19.12. Otsikkona oli : Onko se naisopettajien vika, jos pojille ei koulu maistu?   Vähän vino otsikko. Suurimmalle osalle poikia koulu maistuu, usein heillekin, joilla tulokset eivät ole kovin hyviä. Keskustelu Jaakko Salon ja Jukka Kujalan välillä oli hiukan hassua, kun he eivät oikein päässeet yksimielisyyteen siitä, että onko ongelmaa ja jos on, niin millaista. Siten ei myöskään päästy puhumaan ongelman ratkaisusta, joka olisi ollut kiinnostavinta antia. Poikien heikentyvät oppimistulokset heijastavat varmaankin laajempaa kehityskulkua koko yhteiskunnassamme. Mutta onko kouluissa tapahtumassa jotain, johon voisi puuttua? Siinäpä kiintoisa kysymys, johon en kyllä ihan varmasti osaa vastata. Eikä näköjään moni muukaan. Mutta toivon että asiaa tutkitaan, eikä jäädä vain ihmettelemään.

Toinen juttu, jota tässä joulun aikaan olen miettinyt, on suomalaisen työelämän voimakas sukupuolittuminen. Euroopan muut samaa trendiä vahvasti edustavat maat ovat minusta perinteisen sukupuolikuvan edustajia : Slovakia, Viro, Bulgaria, Kypros ja Liettua. Miten Suomi päätyy tähän perään? Onko meille käynyt niin, että kun sata vuotta on huolehdittu naisten tasavertaisista mahdollisuuksista opiskella ja sijoittua työelämään, niin tämän prosessin seurauksena on kuitenkin vahvistettu uusia sekrekaation muotoja?  Tuntuu että meillä on vaikeaa tarttua tasavertaisuuteen ilman sukupuolikäsityksiä. Miksi on käynyt niin että jotkut entiset miesvaltaiset alat tai ennen ainakin miehille hyvin kelvanneet, kuten papit, eläinlääkärit, lääkärit ja opettajatkin ovat muuttuneet naisvaltaisiksi. Miehiä on siirtynyt esimerkiksi useille it-aloille. Näyttää siltä, että ammattikunnan sukupuolittuneisuudesta tulee helposti itseään ruokkiva mekanismi. Ihan oma lukunsa on, että onkohan sukupuolittuminen luonnollista jossain määrin ja missä sitä toisaalta pitää vastustaa vaikka kiintiöillä. Ainakin kasvatus- , opetus- ja hoitoaloille tarvittaisiin minusta mieskiintiöt. Muutenhan emme voi korjata kehitystä. Jos annamme lapsille signaalin työelämän sukupuolen mukaisesta jaosta, niin esimerkki siirtyy seuraavalle sukupolvelle. Selvää on varmaan kaikille että eihän kaikilla työaloilla ei tarvitse olla yhtä paljon miehiä ja naisia. Mikä olisi sopiva minimi?

Mikä on siten koulun osuus? Toivoa sopii, että kouluyhteisöissä on aikaa ottaa tyttöjen ja poikien asia esiin. Olisi tunnistettava ja nostettava esiin, onko omassa kouluyhteisössä joitain äänettömiä sopimuksia tai epävirallista koulukulttuuria, joka vaikuttaa tyttöjen parempiin arvosanoihin ja heikentää poikien motivaatiota?  Olisiko vaikka tarpeen laittaa sukupuolikiintiöt oppilaiden osallisuushankkeisiin (oppilaskunta, oppilassovittelijat yms)?  Silloin saadaan annatua nykyistä parempaa mallia sukupuolittuneeseen osallistumiseen. Julkisissa organisaatioissa kun kiintiöt jo ovat.
Eräs yksityiskohta, jota itse usein mietin, on oppilashuollon siirtyminen naisten käsiin. Voidaanko koulun/kunnan tasolla vaikuttaa siihen, että oppilashuollon jäsenten koostumus edustaisi tasaisemmin molempia sukupuolia? Asiakkaiden enemmistö on kuitenkin poikia. Onko tällä väliä ja jos on niin millaista? Sitten on miettimisen arvoista se, että mikä on kunkin oma suhtautuminen poikiin ja tyttöihin koulussa. Onko odotuksissa eroa? 

Jokaista oppilasta on silti kohdeltava yksilönä. Käytännössä opettaja ei voi kuitenkaan valmentaa jokaista erikseen oppimisen polulle, joten yhteisölliset, toimintakulttuuriin vaikuttavat toimet ovat tehokkaita ja tarpeen. Mutta on tämä laaja ja vaikeasti kiinni otettava asia, ja siksi kovin kiinnostava.


perjantai 15. joulukuuta 2017

Some ei ole paha

Kouluissa some puhuttaa jatkuvasti. Miten siihen pitää suhtautua? Mitä se tekee lapsille ja nuorille, meille kaikille?
Se on osa uutta yhteisöllisyyttä, jota rakennamme, toivon mukaan hyvillä ohjeilla.

Viime päivinä on, taas, ollut esillä sosiaalisen median demonisointi. Piilaaksosta jyrähti kun Facebookin entinen johtaja Chamath Palihapitiy kertoi seuraavaa (Lähde HS digilehti 13.12.)



Palihapityi kertoi katuvansa Facbookin kehittämistä ja pitää sitä virheenä. Hän oli pahoillaan siitä, että somessa leviää vääriä tietoja eikä sivistynyttä keskustelua ole. Hän oli myös huolissaan siitä, että totuutta voidaan muuttaa somessa,  suositusta tulee totuutta. Myös keskittymättömyys johtuu somesta. Palihapityi ilmoitti, että ei enää käytä sosiaalista mediaa. Tätä on seurannut monia samankaltaisia ulostuloja. Hmm.

Myös oma tulevaisuusgurumme Jyrki Engeström  on usein ollut huolissaan siitä, että sosiaalinen media syrjäyttää todellisen maailman merkityksen. (tosin ei kai ole toista ilman toista...)

Ja Ranska,vanha sivistysmaa, haluaa kuulemma kieltää kouluissa kännykät, oikein ministerin toimesta. (Mikäli uutinen ei ole valeuutinen...) Onneksi meillä opettaja voi ihan itse päättää milloin kännyköitä käytetään ja milloin ei.

Kasvattajana, opettajana näen asian toisesta kulmasta. Some ei itsessään tee mitään. Sillä ei ole tahtoa pilata tai voimauttaa ketään. Some eli sosiaalinen media noudattaa ihmisilajille ominaisia sosiaalisuuden piirteitä, jotka on tarpeen nyt entistä paremmin tunnistaaJos sosiaalinen media halutaan sulkea tai sen käyttöä vahvasti rajoittaa, niin silloin ajatus on vähän samanlainen, kuin että pitäisi lopettaa syöminen, jos ei osaa syödä terveellisesti. Tai, että koska raudasta on tehty niin paljon tuhon välineitä, niin lopetetaan raudan käyttö.

Monet uudet asiat ja ilmiöt hämmentävät tässä ajassa ihmisyhteisöjen ja yksilöiden kehitystä. Evoluutio ei ole voinut valmistaa meitä nykyajan nopeille toimintaympäristömme muutoksille. Siispä tarvitaan  harkintaa ja valmennusta. Koulut ovat entistäkin tärkeämpiä.

Somessa pitää minusta tunnistaa kaksi ilmiötä, joita voi oppia hallitsemaan.

Ensinnäkin kaikki ei ole totta somessa. Vaikka kuinka suosittu tai viisaana pitämämme henkilö sanoisi jotain jostakin, pitää itse olla mediakriittinen. Hyvä esimerkki on jokin aika sitten ainakin opettajakuntaa kuohuttanut uutinen, jonka mukaan ylioppilaskokeessa ei enää korjata kielellisiä virheitä. HS 27.11. Uutinen oli epätarkasti otsikoitu ja soppa oli valmis. Edessä on sivistyksen rappio, kertoi arvostettu Kari Uusikyläkin. No, siitä ei ollut kyse, vaan kaksiosaisen äidinkielen kokeen arvostelun kohdentamisesta siihen mitä arvostellaan.  Täydellinen uutisankka, ilmoitti Äidikielen opettajien liiton puheenjohtaja Sari Hyytiäinen. Mediakriittisyys unohtui monelta erilaisten kannanottojen lukijoilta. Kun vielä vahvistusharha saa meidät uskomaan siihen, mihin ennestään uskomme, niin kriittisyyden tarve korostuu.
Tähän liittyy myös vahva uskomme painettuun sanaan, mustaan valkoisella. Aika jolloin julkaisut olivat yleensä ammattimaisesti kirjoitettuja ja toimitettuja on mennyttä. Kuitenkin tuntuu usein siltä, että suhtaudumme somejulkaisuihin kuin paperille painettuun tietoon. Ovathan someviestit ja  päivityksen jonkun kirjoittamia, mutta kirjoittaja voi olla ihan kuka tahansa ja liikkeellä motiivejaan paljastamatta. Somekirjoituksiin pitää suhtautua paljon epäluuloisemmin kuin kirjoihin ja lehtiin. Lukemisen kulttuurin pitää muuttua paljon.

Toinen  someen liittyvä asia, jota pitää pohtia ja tunnistaa, liittyy suoraan yhteisöllisyyteen ja ryhmädynamiikkaan. Somessa olevat yhteisöt eivät ole rakenteiltaan terveitä. Someyhteisöt ovat yleensä vailla johtajuutta ja yhteistä tehtävää. Kun kirjoitimme Liisan kanssa kirjamme Yhteisöllinen pedagogia, niin kokosimme rakentavan yhteisön perusaineet: Jaettu tietous yhteisestä tavoitteesta, jokainen tuntee voivansa vaikuttaa, vuorovaikutus on tasavertaista ja sidottu rakenteisiin. Ja sitten vielä toimiva johtajuus.

Sosaalinen media elää useimmiten omaa elämäänsä. Jokainen on varmaan huomannut, että aktiivinen moderaattori voi ohjata keskusteluryhmän toimintaa siten, että päämäärä saavutetaan. Useimmiten vain semmoinen puuttuu, tavallaan jokainen on sosiaalisessa mediassa yksin, altis hyökkäyksille.
Johtajaton ja ilman yhteistä tavoitetta oleva ryhmä on altis negatiivisuudelle. Some toteuttaa aivan samoja ilmiöitä kuin se oikea elämä, koska some on sellainen kuin ihmiset ovat. Some on meidän tekemämme.

Siispä ei suljeta somea. Aikuiset ottavat opikseen, ryhtyvät mediakriittisiksi, eivätkä jätä nuoria yksin nettiin. Koulu ja kodit voivat tehdä nuorten liikkumisen somessa turvalliseksi antamalla lapsille ja nuorille hyviä työkaluja verkossa ja somessa liikkumiseen. Mediakasvatuksesta tietää mediapedagogi Ismo Kiesiläinen paljon enemmän kuin minä. Jaan hänen oikein hyvän kirjoituksensa mediakasvatuksen tarpeesta ja nuorten kokemuksista nyt. Se kannattaa lukea ajan kanssa.

Tarttis tehdä jotain ja aika heti.


lauantai 9. joulukuuta 2017

Osallisuus, yhteisöllisyyden perustaa

Kun blogini nimenä on yhteisöllinen pedagogia, niin aika-ajoin on tarpeen kirjoittaa ihan aiheesta.

Jouduin taas parinkin keskustelun yhteydessä miettimään, miksi osallisuus tai vaikuttaminen on lähes aina kannatettavaa puheissa, mutta ei välttämättä teoissa.

Kun Liisan kanssa kirjoitimme kirjan Yhteisöllinen pedagogia, niin määrittelimme yhteisöllisyyden kolmella ulottuvuudella:
-Yhteisön kaikki jäsenet tietävät miksi yhdessä toimitaan (tuntevat tavoitteet)
- Heillä on tunne siitä, että he voivat vaikuttaa sekä tavoitteisiin että toimiin tavoitteisiin pääsemiseksi. 
- Vuorovaikutumahdollisuuksia on riittävästi.

Uusi opetussuunitelma korostaa oppilaan aktiivista roolia. Hän omistaa oppimisensa, on osallinen oppimistapahtumissa.

Vaikutusmahdollisuudet ovat selvästi osallisuutta. Aika pitkälti voidaan varmaan nähdä osallisuuden ja yhteisöllisyyden hakevan samaa ihannetilaa. Yhteisö voi olla olemassa ilman osallisuutta, mutta silloin se ei ole terve. Epätervettä yhteisöllisyyttä ilman yksilön vaikutusmahdollisuuksia ilmenee autoritaarisissä yhteisöissä, vaikkapa Pohjois-Korea tulee mieleen.

Mutta palataan osallisuuteen. Se on käsite, joka tulee vastaan kaikenlaisissa selvityksissä ja hankkeissa. Vaikkapa kaavoituksessa vaaditaan nykyään osallisuushankkeita. Kouluissakin on jo pitkään ollut pakollisena oppilaiden osallistaminen, joka yleensä hoituu ns. oppilaskuntatoimintana. Vanhemmat osallistetaan vanhempainyhdistysten avulla.  Molemmissa osallisuushankkeissa on paljon käytännön ongelmia, suurin se, että ei ole oikeastaan mitään päätettävää eli asioita joissa voisi oikeasti vaikuttaa, olla osallinen. Tosin osallisuutta ohjataan eri kouluissa hyvinkin eri tavoin. Harmi, sillä hyvät käytännöt saisivat olla kaikkialla käytössä.

Oppilaskuntatoiminta jää usein liian harvojen osallisuudeksi. Paras käytännön opas on minusta edelleen Osallistuva oppilas- yhteisöllinen koulu (2007).  Jaa että miksi? Oppaan ehdoton ansio on, että siinä annetaan toimiva rakenne kaikkien koulun oppilaiden osallistamiselle. Voi hyvinkin olla, että osallisuus toteutuu toisinaan heikosti siksi, että ei olla keksitty sitä toimivaa rakennetta. Kaikkien ei tarvitse keksiä sitä itse. Tuossa oppaassa on toimiva ja testattu rakenne. Soisin se olevan käytössä joka paikassa. Arvoon pitää ensin sitoutua ja sitten sitä käytännössä toteutetaan. Tähän arvon jalkautukseen kouluissa, kuten kai nykyisin sanotaan, tarvitaan yleensä opettajien koulutusta, tietoa ja käytännön osaamista.

Olen varma ihan kokemuksestakin siitä, että aito osallisuuden mahdollisuus parantaa koulussa ilmapiiria, kohottaa motivaatiota ja luo tervettä yhteisöllisyyttä. Valtaa ei ole helppo jakaa. Mutta kun sitä jakaa, niin melkein aina syntyy positiivista lisäarvoa.  Ja onhan meillä Suomessa hieno luottamukseen perustuva kulttuuri. Sen varaan voidaan osallisuuden rakenteita luoda ihan luottavaisin mielin, vaikka kyllähän siinä rohkeuttakin toisinaan vaaditaan.

torstai 23. marraskuuta 2017

Pojat pihalla Pisassa

Edellinen päivitykseni käsitteli uusimpia Pisa2015 tuloksia, jotka ovat siis mainiot, mutta.  Pojat olivat edelleen tuloksellisesti jyrkkenevässä alamäessä. Sukupuolierot ongelmaratkaisutehtävissä olivat vertailumaiden suurimmat. Tosin, ovat ne selkeitä muissakin maissa.

Poikien heikompaa lukutaitoa on arveltu erääksi keskeiseksi syyksi tulokseen testissä, jossa vuorovaikutustilanne ei ollut suullinen vaan perustui lukemiseen. Mutta miksi lukutaito on sitten heikompi?

Keräilin listaa poikien "rasitteista".  Ne voi laittaa kahteen ryhmään:
 a) Asiat, jotka ovat Suomessa vaikuttavampia kuin muualla
ja
b) Asiat, jotka yleisesti heikentävät poikien suoritusta kouluissa.

Ensimmäiseen ryhmään kuuluu ainakin suurten koulujen ongelma. Liisa Keltikangas-Järvinen tutkimusryhmineen on jo vuosia sitten havainnut että "Jättikoulu jyrää seiskan pojat" Tiede-lehti 2/2012 . Havainto sai melko vähän julkisuutta silloin. Olisiko nyt aika kaivaa tutkimuksia tästä esiin? Suomessa on kuitenkin koko 2000-luku suljettu pieniä kouluja kiivaaseen tahtiin ja siirretty oppilaita isoihin kouluihin.  Onko nykyinen kouluverkoston kehitys meillä haitallinen juuri pojille?

Ehkä tyttöjen voimaantuminen kuuluu myös tähän a-ryhmään. Suomessa on tapahtunut voimakas tyttöjen esiinmarssi koulutuksessa. Korkeampi koulutus naisistuu, lukioissa ja yilopistoissa on selvä naisenemmistö. Tohtoreitakin valmistuu naisissa enemmän, ainakin Helsingissä. Ovatko poikien näkymät huonontuneet niin, että pelikenttä ei enää kiinnosta?

B-ryhmään kuuluvat ainakin globaalit ilmiöt digitalisaatiosta ja työelämän murros.
Diginatiiveja on nyt kaikissa kehittyneissä maissa. He ovat lapsia ja nuoria, joille tietotekniikan käyttö on intuitiivista, luontevaa ja helppoa. Koulun menetelmät muuttuvat hitaammin kuin tekninen kehitys tai tieto oppimisesta. Koulussa työskentely voi tuntua museaaliselta ja epäkiinnostavalta. Digilaitteista löytyy tietoa nopeasti, ja ne osaavat myös viihdyttää.  Ehkäpä pojat, joille on perinteisesti sallittu motivaatiosidonnainen työskentely enemmän  kuin tytöille, eivät osaa ahkeroida vain velvollisuudesta?

Toisekseen työelämän murros on ollut raju ja jatkuu yhä. Monet sukupuoliroolit ovat (onneksi) poistuneet tai ainakin muuttuneet. Tytöt voivat opiskella mitä tahansa ja tehdä töitä, jotka ennen olivat vain miehille. Siis Suomessa ja muutamissa muissa maissa. Tuntuu vain siltä, että työelämässä vapautuu kyllä naisille uusia aloja, mutta ei miehille. Oikeastaan monet perinteiset miehiset alat näyttävät muuttuvan niin, että niillä työskentelee yhä enemmän maahanmuuttajia- tai sitten robotit vievät työt.  Miesten  pitää sitten yrittää torjua naisten tuloa, sillä, kuten tiedämme, työtä ei tulevaisuudessa ehkä riitä kaikille. Varmaan monien poikien motivaatioon vaikuttaa se, että opiskelu ei takaa enää mitään. Mutta näin on kyllä monessa muussakin maassa.

Ja onhan sitten tämä yleinen ongelma, että tytöt ja pojat aloittavat samanikäisinä koulun, vaikka tyttöjen kehitys  on keskiarvoisesti nopeampaa. Siten tyttöjen ensimäiset kouluvuodet antavat heille etua, joka saattaa vaikuttaa pitkälle tulevaisuuteen. Parin ensimmäisen kouluvuoden aikana lapselle syntyy melko pysyvä kuva itsestään oppijana, oli se sitten oikea tai väärä. Tämä ongelma kierrettiin meillä ennen poika- ja tyttökouluilla.

Ja mitä Viroon tulee, niin olen käsittänyt että siellä ei poikia jätetä ilman tutun aikuisen tukea juuri murrosiän alkaessa, kuten meillä. Luokanvalvojan tehtävä tarkoittaa ihan oikeasti luokan ohjaamista ja oppilaiden seuraamista. Lähes kaikki koulut, pienetkin, ovat yhtenäiskouluja ja opettajat tuntevat oppilaansa ja heidän vanhempansa. Lisäksi kouluun sitoututetaan tehokkaammin kuin meillä, monin tavoin. Toisaalta, onhan sinne jo syntynyt kouuljen välistä tiukkaa kilpailuja ja elittiikouluja. No, onhan sitä meilläkin.

Voi olla että nämä tekijät eivät vaikuta juurikaan tai voi olla että ne nimenomaa vaikuttavat, yhdessä tai erikseen. Ihan selvää on, että koulutusta pitää edelleen päivittää, tutkimuksen antaman tiedon suuntaan. Eli älä usko minua, minä vain  arvailen :)

Koulutuksen epätasa-arvoa ja sukupuolta tutkinut Sirkku Kupiainen lausui jo 2014 haastattelussa: "Alan itse kallistua sille kannalle, että koulussamme on jokin sellainen rakenne, joka ei kannusta poikia koulun tavoitteiden mukaiseen opiskeluun yhtä hyvin kuin tyttöjä." IS 29.5.2014   Tätä pitäisi nyt tutkia ihan urakalla, että onko näin ja jos on, mitä voidaan korjata. Uskon,  että joku syy/syitä kyllä on olemassa peruskoulussa aukeavalle sukupuolltetulle koulumenestyksen erolla.

ps. Ihan aiheellisesti kysyttiin kommentissa, että miten on tuo miesopettajien vähyys (ja väheneminen)? Siitä käydään kyllä paljon keskustelua, joten ajattelin pitää esillä muita. Olisi kiva tietää, onko verrattu jossain miesluokanopettajien  luokkien tuloksia naisluokanopettajien luokkiin? Silloin luokka pitäisi olla useamman vuoden samalla opettajalla, jotta mahdolliset erot näkyvät. Luulen kyllä ihan lonkalta että ei varmaan miesopettajia ole muissakan maissa paljon, etenkään alemmilla luokilla, missä se pohja kuitenkin luodaan. Luulen, että tälläkin seikalla on jotain merkitystä.

keskiviikko 22. marraskuuta 2017

Tulkintojen tiistai

Eilen tiistaina tapahtui kaksi asiaa: Uusimmat Pisa-tulokset vuodelta 2015 julkaistiin ongelmaratkaisutaidon osalta ja Twin  Peaksin uudet jaksot alkoivat Suomessa. Tämä on luultavasti aivan sattumaa, mutta asioita yhdistää loputtomien tulkintojen mahdollisuus, aivan erilaisista asioista tosin.

Tulokset eivät oikeastaan ole tuloksia, ennen kuin niitä analysoidaan kunkin maan olosuhteet huomioiden. Tulee olemaan kiinnostavaa seurata,  mitä suomalaiset Pisa-tutkijat   ovat saaneet ja saavat irti uusimmista tuloksista, jotka ovat  pohja-aineisto tarkemmille pohdinnoille. Ylen A-studioon oli saatu kaksi rohkeaa asiantuntijaa esittämään valistuneita tulkintoja melko erikoisista tuloksistamme. Parhaansa tekivät.

Se, mikä nyt ensiksi kiinnittää huomion on kaikenlaisen eriarvoistumisen edelleen lisääntyminen peruskoulussamme. Tämä trendi tuli selkeästi näkyviin jo viime vuonna julkaistuissa tuloksissa.  Niistä näkyi, että perhetausta on alkanut korreloimaan koulumenestykseen aiempa vahvemmin ja että alueelliset erot koulumenestyksessä olivat kasvaneet suuriksi. Vaikka olemme summana  ihan mailman huippua, on tasalaatuisuus koulutuksessamme saanut selviä säröjä. Hyvinvointiyhteiskuntaa puretaan ja olemme ilmeisesti siirtymässä karsivaan yhteiskuntaan. Siltähän tuo ainakin näyttää. Huono juttu. Mutta kuitenkaan ei kannata alkaa hirveästi synkistelemään, jääväthän esimerkiksi kaikki Pohjoismaat taaksemme.

Erot olivat nyt räikeät tyttöjen ja poikien ongelmanratkaisutaidoissa, tutkittujen maiden suurin. Mutta edelleen on korostettava, että pärjäämme loistavasti. Varmasti voidaan hiukan pohtia sitä, että onko kyseessä keskustelutaitojen mittaaminen ( Keskisuomalainen 21.12.) , kun oppilaat valitsevat tekoälyn ohjaamasta chattikeskusteluista vaihtoehtoja. Kaikki ovat kumminkin tehneet saman tehtävän ja jotainhan tulokset kertovat. Odottelen tutkijoiden tulkintoja.

Poikapedagogia, se kiinnostanut minua koko työurani ajan. Olen työskennellyt kouluissa jo noin 40 vuoden ajan. Sinä aikana olen ollut näkevinäni tyttöjen voittokulun - sekä miesopettajien katoamisen varsinkin alemmilta luokilta, jossa kuva itsestä oppijana muodostuu. No, se ei varmasti ole koko syy siihen, että tytöt saavat parempia tuloksia nyt jo kaikissa aineissa ja ovat useimmiten luokkansa johtohahmoja. Erityisesti poikien osallistumattomuus on minusta huolenaihe. Omalta osaltani pyrin sitä lisäämään yhteisöllisen pedagogian menetelmällä ja lisäämällä pedagogista viihtymistä omassa ryhmässäni. Paljon voi opettaja tehdä tasoittaakseen koulutietä kaikille sopivaksi, mutta siihen tarvitaan pitkäjänteinne suunnitelma ja sen toteutus.

Katseet kääntyvät Viroon. Siellä on tehty ihmejuttuja monellakin saralla, myös kouluissa. Siksi siellä on aina kiinnostavaa käydä. Kun muutamalla koululla olen Virossa aikoinaan käynyt, niin kyllä heti tuli selväksi, että virolaisissa kouluissa ollaan pedagogisesti kunnianhimoisia ja opettajat haluavat oppia uutta- sekä ottavat kokonaisvaltaista vastuuta oppilaistaan myös kasvattajina. Virossa pojat pärjäävät paljon paremmin kuin Suomessa, vaikka oppilaat ovat varmaankin hyvin samanlaisia. Kun nyt aletaan ihmettelemään, että mitä pitää tehdä poikien paremman koulumenestyksen eteen, niin matka opintoretkelle ei ole pitkä.

Viimeistään nyt toivon, että tämä poiken jatkuvasti huononeva kehitys otetaan tosissaan. Kyse ei voi olla ainakaan siitä, että kun tytöt ovat aikoinaan saaneet kärsiä huonosta kohtelusta koulutusjärjestelmässä, niin nyt on poikien vuoro. Jostain kumman syystä ei vain ole näkynyt juurikaan konkreettisia toimia tilanteen parantamiseksi. Nyt on aika, muutoinhan meille syntyy samanlainen lahjakkuuden käyttämättömyysongelma, kuin ennen tyttöjen kohdalla.

tiistai 14. marraskuuta 2017

Koulu uudistuu


Vaikka minäkin  täällä blogissa välillä narisen, että mitään ei tapahdu tai ainakin liian vähän, niin kyllähän sitä tapahtuu. Niin tulin hyvälle mielelle kun osuin Koulu uudistuu Youtube-kanavalle. Ja siellähän olikin tuttuja!

Oli myöskin kiva nähdä että Kamerakynän menetelmä oli hyvin käytössä. Juuri tämmöistä pitäisi tehdä: Lyhyitä, kerralla kuvattuja informatiivisia videoita. No, jotkut voisivat olla vielä lyhyempiä, mutta suunta on juuri oikea. Videoista näkee aina paljon  enemmän, kuin että näistä olisi kirjoitettu raportteja- ja aikaa menee paljon vähemmän. Parasta olisi tietenkin vierailla kouluissa "vakoilemassa" hyviä käytäntöjä, mutta kyllähän videokin kertoo paljon.

Laitan linkit kolmeen videoon, jotka nyt ensin ihastuttivat.



1. Viimeksi kehuin Leado-konseptia, joka liikuttaa oppilaita  luokissa ja aktivoi oppimaan. Sipoossa Salparin koulussa on rehtori Caspar Nybergin johdolla laitettu koulun pihaa liikkumista varten. On siinä varmasti sitkeyttä vaadittu että visio etenee. Hyvältä näyttää. Tämäkin on hyvä esimerkki siitä, miten paikallisesti voidaan toimia parhaiten yhteiseksi hyväksi. Kun liikkuminen on nyt oikein  todistettu hyvän oppimisen erääksi peruselementiksi, niin toivottavasti kouluissa aletaan miettimään entistäkin enemmän miten luodaan liikkumisen ilon kautta oppimisen iloa. Tässä on yksi hyvä malli.

2. Kotikunnassani Sipoossa on jo parikymmentä vuotta toiminut Leppätien  kielikylpykoulu. Sen toimintaa on ollut ihanaa seurata. Kun koulun henkilöstöllä on yhteinen tehtävä kielen oppimisen suhteen, on sinne voinut syntyä myös kouluissa harvinainen yhtenevä pedagoginen lähestymistapa. Aktiivinen yhteistoiminta ja teemat ovat olleet jo vuosia opetusjärjestelyjen pohja, ennen uutta opsia.

Videolla rehtori Ann-Sofi Pitkänen kertoo teematyöskentelystä. (Miksi opsissa on sille niin hankala ilmaisu: monialaiset oppimiskokonaisuudet?) Kaikki oppiminen voitaisiin tehdä kouluissa tältä pohjalta. Paikan päällä käyneenä voin kertoa, että onhan se innostavaa.


3. Sitten se tvt ja sen  tuoma pedagogia. Kyllä on aina niin mukavaa, kun jossain on toteutunut se, mitä itse pidän tavoiteltavana. On mietitty miten uudet oppimisen välineet muuttavat oppimista. Sitten on alettu rakentamaan kouluympäristöä ja toimintakulttuuria hieman uusiksi. Aivan mahtavaa!
Hiidenkiven koulussa ollaan jo pitkällä koulun päivittämisessä. Ilppo Kivivuori esittelee videossa koulussa tapahtuneita muutoksia.

Linkki videoon.










Tässä juuri mietittiin edellisen päivityksen kommenteissa Martin kanssa, että onko kouluissa tapahtunut jotain yhdensuuntaista kehitystä viime vuosikymmeninä. Vaikka muutokset ovat koulumaailmassa olleet hitaampia kuin ympäröivän maailman muutokset, niin onhan kuitenkin tapahtunut. Hyvä kannattaa laittaa kiertoon, ettei opettajien autonomiansa takia tarvitse keksiä kaikkea hyvää itse. Eihän siihen yksi työura riittäisikään. Tämmöistä ehdottomasti lisää!

lauantai 4. marraskuuta 2017

Ainakin yksi Lea tarvitaan liikuttamaan koulua!

Kirjoitukseni Tarvitseeko koulu ankeuttajia 16.10. sai harvinaisen paljon lukijoita. Ehkäpäs aihe oli ajankohtainen ja kiinnostava.

Vähän samaan aiheeseen tekee mieli puuttua. Rajataan aihe liikkumiseen ja puhumiseen koulussa. Miksi ne ovat olleet kiellettyjä tai ainakin vahvasti rajoittuja toimintoja koulussa? Siis oppilaille, ei opettajille?  Mistä on tullut ajatus että parhaiten oppii kun on paikoillaan ja hiljaa? Onko siihen vaikuttanut vain käytännön olosuhteet, jolloin käytäntö on ohittanut pedagogisen ohjauksen? Miksi lapsilähtöinen pedagogia ei ole määritellyt koulujen toimintaa? Mielellään laitan tämän kysymyksen Martille, jolla on varmasti asiaan historiasta nouseva kokonaisnäkemys.

Oma teoriani on, että alkujaan opetuksessa käytettiin ääneen lukua ja ulkoaoppimista paljon. Kun vielä luettiin Raamattua tai Katekiskmusta, niin oltiinhan sitä hiljaa jo pelkästä kunnioituksesta. Mikäli muuta oppimateraali ei ollut, piti kuunnella koko päivän. Vaikka oppikirjojen tulo mahdollisti yhdessä pohtimisen, ei kerran muodostunut opetusihanne ja - käytäntö enää  muuttunut. Ainakin sata vuotta on pärjäilty pitkälti samoilla linjoilla. Työrauha ymmärretään usein vieläkin hiljaisuudeksi ja hyvä opettaja pitää luokkansa hiljaa ja paikoillaan. Olenhan väärässä? Kai tästä ollaan liikuttu vähän toisenlaiseen koulukulttuuriin?

Oppimisen tutkimus on jo vuosia  antanut meidän tietää, että ihminen oppii toimimalla ja olemalla aktiivinen. (Liikunta ja oppiminen OPH 2012) Toisaalta olemme saaneet tutkimustietoa siitä, että osa lapsista ja nuorista liikkuu aivan liian vähän sekä koulussa että kotona.  Tavoitteena on virallisesti ollut jo pitkään muuttaa oppilaan rooli aktiivisemmaksi koulussa, sitähän uusin OPSkin vahvasti tuo esiin. Jos muuttaa opetusta, pitäisi jotain tehdä ihan konkreettisesti. Ja onhan jo tehtykin.

Liikkuva koulu-hanke on kaikkia kouluja mukaan haastava hanke, jonka puitteissa koulu sitoutuuu oppilaidensa osallistumista ja liikkumista edistäviin ratkaisuihin. Sen kunnianhimoisena  tavoitteena on vaikuttaa koko koulun toimintakulttuuriin pysyvästi. Iso haaste! Paljon kouluja on jo mukana, pitemmän aikavälin muutokset toteutuvat varmaan hiukan eri tavoilla eri kouluissa.

Pienetkin teot voivat olla suuria. Hyvät ideat ovat usein oikeastaan yksinkertaisia. Ja kun hyvää ideaa myydään, tarvitaan asiaansa uskomista ja väsymätöntä innostusta. Loistava esimerkki on tästä Lea Tornbergin Leado-oppimisympäristö. Opettajataustainen Lea on kehittänyt luokkahuoneeseen sopivan liikkumista (ja siten oppimista)  edistävän välineistön ja siihen sopivan pedagogiikankin. Omista kokemuksista kumpuavan idean eteenpäin vieminen on vaatinut sitkeyttä. Nyt on ollut hienoa seurata, kuinka paljon myönteistä julkisuutta hanke on saanut.  HS 29.10.2017 Toivon Leadolle navakkaa myötätuulta.

Uusi opetussuunnitelma tukee pedagogiaa, jolla pyritään muuttamaan oppituntien passiivisuus, yksisuuntainen vuorovaikutus ja liikkumattomuus. Tarvitaan uudenlaisia tilaratkaisuja tukemaan tätä, tottakai. Mutta ennenkaikkea tarvitaan uudenlaista ajattelua siitä, miten vanhaa  tilaa voidaan käyttää toisin ja miten oppiminen voi olla monenlaista. Samalla autetaan erilaisia oppijoita, ehkä paljon myös niitä poikia, jotka toiminnallisina oppijoina ovat vaarassa syrjäytyä innostavalta opinpolulta.
Ei kun oppimisen iloa !



Linkki videoon



perjantai 27. lokakuuta 2017

Ubiikkia oppimista eli opintoretkien pihvi

Olin pari viikkoa sitten erään pienehkön koulun kotiseuturetken oppaana. Hieno päivä, kuten melkein aina, kun lähdetään koulusta maailmalle. Jos nimittäin puitteet ovat kunnossa.

Tein havaintoja päivän aikana.
Erittäin paljon mieltäni lämmitti yhteisöllinen toiminta, joka oli koulussa hallussa, kiitos opettajien. Kun kaikki koulun noin 50 oppilasta voi lähteä kerralla bussimatkalle, oli eri-ikäisten liikuttaminen helppoa vakituisilla ryhmillä. Oppilaat oli jaettu noin neljän hengen eri luokilta olevien oppilaiden ryhmiin, joissa vanhin otti luontevasti johtajan roolin. Nämä ryhmät ovat ainakin puoli vuotta samat. Kun tunnetaan syntyy luottamusta. Katselin esimerkiksi ruokaillessa, miten isompi oppilas paloitteli nuoremman pihviä ihan oma-aloitteisesti. Näytti kivalta. Näistä arjen pienistä hetkistä rakentuu terve yhteisöllisyys, joka tukee sisältäpäin ryhmänsä jäseniä.

Vierailimme toisessa koulussa. Olisikin aina hyvä että sekä opettajat että oppilaat vierailevat  muissa kouluissa. Niistä oppii ja voi verrata omaa toimintaa toiseen. Oppilaille on yleensä myös hyvin avartavaa huomata, että kouluja on monenlaisia. Tällä kertaa oli minulle kiintoisa hetki, kun menimme tällä kouluvierailulla luokkaan, jossa oli tavallisuudesta poikkeava sisustus, pedagogisen toiminnan rakentama. Luokan takana oli pitkä yhteinen työpöytä ja etuosassa sohvia ja tuoleja tehtävien takastelutuokioita varten. Muutenkin oli viihtyisää viherkasveineen kaikkineen. Eräs oppilas pysähtyi ovelle ja kysyi silmät pyöreinä: Onko tämä opettajien huone?  Oppilailla on yleensä selkeä odotusarvo siitä, miltä luokan pitää näyttää, kuten melkein meillä kaikilla. Tätä vakiomallia on nyt alettu rikkomaan. Toivottvasti hyvät käytännöt tulevat esiin ja leviävät muualle. Siispä vakoilemaan!

Aivan ehdottomin asia oli tämän koulun pihalla kota, jossa esimerkiksi luettiin lukuläksy nuotiotulen lämmössä. On hienoa jos koululla on joku oma "juttu", se toiminta josta tulee tärkeä osa identiteettiä ja kaikkien ylepyden aihe.

Huomenna olen menossa Kirjamessuille. Tänä vuonna ovat kaikki yhdeksäsluokkaiset päässeet ilmaiseksi messuilla. Hieno ajatus. Usein vain aikuisillekin käy messuilla niin että kerätään karkkeja ja tavataan tuttuja. Vietetään hauska päivä ja onhan sekin hyvä asia, mutta. Opintoretkelle on tarpeen antaa etukäteen mietityt tehtävät. Niin pitäisi opettajillakin olla vaikka Educa-messuilla. Jäsentäminen ja johonkin asiaan keskittyminen on tarpeen runsauden keskellä, muutoin vierailu  messuilla on kaoottinen kokemus.
Messujen sivuilta onkin tulostettavissa paperinen tehtävälomake vierailua varten, hyvä niin. Nykyaika antaisi muitakin mahdollisuuksia.
Kamerakynä-menetelmällä olisivat oppilaat voineet miettiä etukäteen kysymykset ja tehdä kännyköillään ryhmissä kolme lyhyttä videota: Messukävijän, kustantajan ja kirjailijan haastattelut.
Näitä voisi sitten koulussa jakaa muilla ja saada lisää kiinnostavaa tietoa. Ehkäpä jotkut näin tekivätkin.

Ehdotukseni Kirjamessuille ja muille tapahtumille, johon kutsutaan koululaisia: Tuottakaa pari, kolme valmista ja erilaista opinpolkua (tehtäviä) tapahtumaan. Nykytekniikalla tämä olisi hyvin helppo jakaa eteenpäin. Messuilla voisi suunnistaa, kuvata, lukea qr-koodeista tehtäviä ja vaikka mitä.

Periaatteeni on aina ollut, että kun luokasta poistutaan on sille oltava pedagogiset perusteet eli opitaan enemmän ja kiinnostavasti. (En näe kevään viimeisllä viikoilla tehtyä Linnanmäen retkeä opintoretkenä, hauskaa voi toki silti olla.) Sehän vaatii välillä ylimääräistä työtä. Siksi tässäkin yhteistyö on parasta. Yhdessä jaksaa enemmän ja usein paremmin.



maanantai 16. lokakuuta 2017

Tarvitseeko koulu ankeuttajia?

Joskus näyttää siltä, että kasvatus-ja opetuskeskustelu ei kehity mihinkään. Jo Sakari (tai Zachris) Topelius totesi 150 vuotta sitten: " Makkarantäyttöjärjestelmä ahtaa oppilaihin kuollutta tietoa, hajanaista hedelmätöntä pikkurihkamaa. Koulu on kirjan ja koulusalin vanki."

Tätä keskustelua jatketaan tänäänkin, uuden opsimme herättämän innostuksen tai ärtymyksen siivittämänä. Ja tietenkin, maailma muuttuu kiivaammin kuin Topeliuksen eläessä, vaikka silloinkin muutoksia koettiin.


Pitääkö koulussa olla kivaa, pilaavatko digilaiteet oppimisen tai ovatko uudenlaiset oppimisen tavat ja tilat huonoja? Siinä vakioaiheita kiivaillekin väittelyille. Meillä olisi aiheista tutkittuakin tietoa, että ei väiteltäisi siitä, kenen mielipide on paras.


Törmäsin somessa tänään Anni Kytömäen kirjoitukseen: Pulpetit takaisin. Kirjoituksen tarkoitus oli varmasti hyvä ja Lastensuojelun keskusliitto oli nähnyt tarpeelliseksi julkaista  juttu. Mutta. Ote: "En usko, että olin aikoinani ainut, joka kammosi opettajan kehotusta siirtää pulpetit syrjään ja ottaa luku neljään, sillä nyt tehtäisiin jotain erilaista! Miten ihanaa oli yhteistoiminnan päätyttyä työntää pulpetti omalle paikalle ja keskittyä itse asiaan, opiskeluun." Siis apua! Kuvaus ajasta jolloin ryhmätöitä tehtiin ilman koulutusta asiaan - ja epäonnistuttiin. Nyt puhutaan jo yhteistoiminnallisista menetelmistä. Itse käytän käsitettä yhteisöllinen pedagogia. Keskeinen epäonnistumisen syy oli tuo jako neljään tai sitten laitettiin ahkera (tyttö) vahtimaan laiskoja... Ei annettu aikaa ryhmälle oppia toisistaan ja löytää jokaiselle toimiva rooli. Se on prosessi, jota ei parin oppitunnin aikana voi käydä läpi.


Miksi oppimisen pitää olla ankeaa? Kun itse aikoinani lähdin työkaverin kanssa muuttamaan pedagogiaani paljonkin kysymys kuului vanhempainillassa: Opitaanko teillä mitään, kun te vaan leikitte? Tämä siis ekaluokkalaisten ensimmäisessä vanhempainillassa, kun koulua oli käyty kaksi viikkoa... Ja kyllä, tarkoitus oli siirtää leikinomainen oppiminen varhaiskasvatuksen periaattein myös perusopetukseen. Väitän että hyvin meni. 


Koulussa pitää olla viihtyisää, turvallinen mahdollisuus ylläpitää ystävyyssuhteita ja innostavaa opetusta, ei se ole sen kummempaa. Sillä lapset ja nuoret elävät koulussa elämäänsä, koulu ei ole heidän työpaikkansa.  Mutta opettajalle on usein tarve laittaa lapset hiljaiseen itsenäiseen työhön, jolloin opettaja pitää yllä työrauhaa. Jatkuva opettajan vartioima "työrauha" passivoi, eikä anna oppilaille työintoa. Hiljaisuudelle on tietysti paikkansa koulussakin, mutta se sopii parhaiten lepoon. Lapset ja nuoret jaksavat yhdessä eniten. Siksi tarvitaan uudenlaisia koulutiloja.


Kun vastustetaan yhteistoimintaa suosivia koulutiloja ja "uutta" oppimista, johtuu se minusta koulutuksen puutteesta. Opettajajohtoinen, edestä tapahtuva opetus on aivan erilaista kuin oppilaiden valmennus oppiviksi yhteisöiksi. Siitä olen jo ollut kirjoittamassa kirjoja (Karttakepin kuolema, Yhteisöllinen pedagogia, Rakenna oppiva ryhmä), eikä niiden referointi ole tässä mielekästä. Jos halutaan muuttaa oppilaan rooli aktiiviseksi ja suosia vuorovaikutuksen minimoinnin sijaan sen lisäämistä, tarvitsevat opettajat ammattiosaamisen päivitystä. Koulutus ei ole heille/meille yleensä antanut tarpeeksi eväitä siirtyä tiedon siirtäjästä oppimisen valmentajiksi. 


Jos siirrytään avoimiin tai monimuotoisiin oppimisympäristöihin, niin oppilaat on valmennettava näihin työtiloihin pienestä pitäen. Tarvitaan yhteisötaitoja ja opettajia, jotka osaavat niihin valmentaa. Ei voida vain siirtyä uudenlaisiin tiloihin ja toivoa että kaikki sujuu hyvin- ja jos ei toimi, niin se ei tarkoita että esimerkiksi pulpetittomuus on huono idea. Toivon todella että kunnissa ymmärretään laittaa resursseja koulujen kasvatuskulttuurin kehittymiseen, muuten käykin juuri niin kuin Anni pelkää. 


Onneksi ollaan muuttamassa yli sadan vuoden takaista koulunäkyä. Esimerkiksi tutor-toiminta on hieno satsaus opettajien hyvien kokemusten kehittymiselle ja jakamiselle. Onnea innostuneille!


Ja niin, ne ankeuttajat... Nehän ovat vain satuolentoja, eikös?




maanantai 9. lokakuuta 2017

Hiljaisuuden hyve

Kierrätän. Katselin vanhoja kirjoituksiani, joista jotkut tuntuvat vieläkin hyvältä. Tai siis ainakin semmoisilta, että paljon en muuttaisi.  Olen muutaman vuoden ajan  kirjoittanut Steinerkasvatuslehteen artikkeleja, kun pyydetiin näkökulmia Steiner-koulujen ulkopuolelta, olen siis ollut eräänlainen peruskoulun normiedustaja, heh. Ja mikäs siinä. Lehtihän on viime aikoina varsinkin ollut hyvä ja keskusteleva. Tämä hiljaisuuden pedagogiaan kantaa ottava kirjoitus tuntuu ajankohtaiselta ja uuteen opsiin nojaavalta, eikös vain?
------------------------------
Hiljaa hyvä tulee?

Mikä onkaan lasten ja nuorten koulussa ja ehkä kotonakin usein kuulema kehoitus?
Veikkaan että muodossa tai toisessa: Ole hiljaa! Anna työrauha! Istu paikallasi?
Mitä kasvava siitä oppii?

Opettajana olen usein vanhempainilloissa pohdituttanut vanhemmilla työrauha-käsitettä. Siinä yhteydessä olen kysynyt, millä ominaisuuksilla he uskovat lapsiensa menestyvän tulevaisuuden työelämässä? Työhaastattelussa ei varmaankaan kovin usein ole vahvuutena se, että ilmoittaa osaavansa hyvin olla hiljaa.

Hiljaa olemisen suhteen  väittämäni on, että sen tarve periytyy ensin sääty-yhteiskunnasta, jossa alempiarvoiset olivat hiljaa alistumisen merkkinä ja sitten teollisen (ositetun) tuotannon mallista, jossa keskustelu häiritsi yksittäisen työntekijän optimisuoritusta.

Toinen syy olla hiljaa on vakavuus. Vakavasti otettava koulu ja vakava opiskelu ovat tavoitetava asia, eikö? Usein opettajatkin (ja vanhemmat) tulkitsevat niin, että vakava opiskelu on hiljaista, mutta  ikävää, ainakin lapsen näkökulmasta. Oppimisen ilo ilmenee kuitenkin usein  äänenä ja liikkeenä. Onko sille tarpeeksi tilaa?

Koulut on yleensä rakennettu hiljaisuuden pedagogiaa tukemaan. Käytävät ja niillä olevat luokkahuoneet muovaavat tilan, jossa ei oppilaiden keskinäiselle vuorovaikutukselle ole juuri sijaa. Hiljaa työskentely jättää oppilaat yksin ja vuorovaikutustyhjiöön.

Olen lukenut innostuneena nuorisotutkijoiden Tommi Hoikkalan ja Petri Pajun etnograafisen tutkimuksen kuvausta kirjassa Apina pulpetissa. Kasvattajalle avartavaa luettavaa. Tutkijat kävivät pulpetissa istuen yhdeksännen luokan, mukana oppilasjoukossa. On varsin virkistävää, kun tutkimuksen näkökulma on pulpetista käsin. Usein tuntuu, että kasvatustieteellinen tutkimus tarkastelee tutkittaviaan ulkoapäin ja kasvottomasti.

Tulen vähitellen hiljaisuuden seuraavaan näkökulmaan. Tutkijat nimesivät melko pian opettajan mielestä turhan häslingin (jota opettaja pyrki poistamaa) kioskitoiminnaksi. Suuressa ryhmässä yksilön ja varsinkin nuoren suurin pelko on jäädä yksin. Tutkijat totesivat, että nuorelle on ryhmässä hyvin tärkeää pitää yllä sosiaalista verkkoaan jatkuvasti, myös tunneilla. (Kyseisessä koulussa oli vielä käytössä 75 minuutin oppitunnit) Vaihdetaan kumeja, lähetetään viestejä, näpelöidään känykkää ja juoruillaan. Tämä on kioskitoimintaa, joka on nuorelle tärkeää, mutta opettajalle häiritsevää. Siispä oppilaita käsketään olla hiljaa. Se ei poista perustavaa tarvetta olla yhteydessä muihin. Tällöin luokassa alkaa kahden erilaisen tarpeen kamppailu: Opettaja haluaa hiljentää ryhmän ja saada jakamattoman huomion, oppilaat haluavat huomioda toisiaan. Nämä kaksi erilaisen tarpeen kehää kohtasivat tutkijoiden mukaan hyvin heikosti. Siitä aiheutui että ryhmässä useimmat vain suorittivat koulua, pyrkivät päsemään vähällä joka käänteessä, jotta aikaa jäisi tuolle perustavalle tarpeelle olla ryhmässä ja vielä hyvässä asemassa. Vain harvat tulivat tunneille oppimaan.

Kuulostaako tutulta? Olen pohtinut, miten nämä virallisen koulun ja oppilaiden epävirallisen koulun tarpeet voisi paremmin yhdistää? Eikö olisi mahdollista lisätä oppilaiden välistä vuorovaikutusta ja siten tuoda turvallisuutta ryhmässä olemiseen? Opettaja voi jo melko yksinkertaisilla opetusjärjestelyillä suosia oppilaslähtöistä ja vuorovaikutukseen pohjaavaa oppimista.

Uskon, että monissa tutkimuksissa havaittu opiskelumotivaation lasku peruskoulun parin ensimmäisen kouluvuoden jälkeen liittyy vahvasti hiljaa olemisen (ja osallistumattomuuden) ongelmaan.

Kaikesta edellä olevasta on voinut syntyä käsitys, että koulussa pitää olla mielestäni meteliä koko ajan. Hiljaisuudesta toki nauttivat myös lapset (vaikka aikuiset vielä useammin) ja sille on annettava tilansa. Suomalaiseen kulttuuriin kuuluu, että osaamme nauttia hiljaisuudesta. Suuren lapsiryhmän perustila ei kuitenkaan ole hiljaisuus. Kun hiljaisuutta vaaditaan pitää syynä olla jokin muu kuin epätarkoituksenmukainen tila tai opettajan mukavuus. Hiljaisuus pitää voida perustella pedagogisesti ja oikeasti lapsilähtöisesti.

(kirjoitus on julkaistu Steinerkasvatuslehdessä 2013)

keskiviikko 4. lokakuuta 2017

Vaihtamalla paranee?

Joskus tuntuu, että yhteisöllinen kasvatusote tai -pedagogia on jäänyt hieman yksilön tukemisen ja vaikkapa digiloikan varjoon. Silloin koulun kehittäminen alkaa näyttäytyä yksittäisinä projekteina, joita tulee ja menee, ilman pysyvää toimintakulttuurin kehittymistä.

Tämä tuli mieleen kun juttelin taannoin siitä, miten usein opettajan pitää vaihtua ja toisaalta nyt nousussa olevaa vahvuuspedagogiaa miettiessäni. Vahvuuspedagogiaa ilmentävät mielestäni vaikkapa Huomaa hyvä-kirja ja sen oheistuotteet sekä Syvien vahvuuksien koulu-hanke. Parhaimmillaan tämän kaltainen kasvatusote nostaa koulun kasvatustehtävän arvoonsa ja toiminnan keskiöön. Parhaat (pysyvät) tulokset saavutetaan varmasti koko kouluyhteisön sitouttamisella ja yhteisöllistä pedagogiaa vahvistamalla.  Kun koulussa tavoitellaan oppilaiden varustamista hyvään elämään ja positiiviseen kansalaisuuteen, on tarpeen purkaa myös joitakin kouluissa eläviä kasvatusmyyttejä.

Myyteistä sitkeimpiä lienee käsitys siitä, että opettajan on syytä vaihtaa melko tiheään ohjaamaansa ryhmää. Asiaa perustellaan usein oppilaiden etuna. En osta tätä ajatusta.

Eri kouluissa on tässä hyvin erilainen toimintakulttuuri. Peruskouluun on syntynyt ilman kasvatuksellisia perusteita nivelvaiheita, joihin katsotaan usein kuuluvan opettajan vaihtuminen. Kyseessä on aikuisten sopima työnjako, jota saatetaan perustella oppilaan/opettajan etuna. Perusteet ovat minusta pikkuisen hatusta vedettyjä. Alkuopetus nähdään oman kokonaisuutenaan, ninpä opettaja vaihtuu usein kolmannella. Sitten onkin kovin monenlaisia käytäntöjä tai ei minkäänlaista sovittua käytäntöä. Opettaja vaihtuu ilman suunnitelmaa kun kouluun tulee uusia opettajia. Aika usein opettaja käytännössä vaihtuu kahden vuoden välein. On myös jakoja 1-3 ja 4-6 jne. Seiskaluokalle mennessä oppilaalla vaihtuu yleensä ryhmä sekä luokanvalvoja. Luokanvalvojakin saattaa vaihtua lyhyen yläkouluvaiheen (kolme vuotta) aikana. Yläkoulun luokanvalvojana voi toimia opettaja jolla ei ole lainkaan aineensa tunteja ryhmässään. Onko niin että emme tiedä mikä olisi oppilaan hyvä ja että koulu järjestyy sitten aikuisten työpaikan ehdoilla, kuten Lea Pulkkinen on todennut?

Jos ajatellaan koulun kasvatustehtävää, niin sekä yksittäinen oppilas, että ohjattava ryhmä tarvitsee pysyvyyttä ihmissuhteissa. Jos perustellaan opettajan vaihtoa sillä, että siten ei kärsitä ns. huonoa kemiaa opettajan ja oppilaan välillä koko koulun, niin se on melkoisen epäammattimainen peruste. Samoin perustein voitaisiin suositella lapsille ja nuorille uusia vanhempia parin, kolmen vuoden välein. Ammattikasvattajan tehtävä on tulla vastaan ja sietää myös vaikeita vaiheita opettaja-oppilassuhteessa. Monilla opettajalla (itseni lisäksi) on varmaankin muistoja oppilaista, joiden kanssa on ollut vaikeaa, mutta lopulta on saavutettu luottamus.

Luottamus. Turvallisuus. Siinä kaksi tunnetilaa, joita kasvattaja tavoittelee kasvatettavansa kanssa, olipa kyseessä yksilö tai ryhmä. Tällöin on mahdollista saavuttaa luonnollinen auktoriteetti jota aikamme johtajuudelta odottaa. Kasvatustavoitteisiin on hyvin vaikeaa päästä ilman johtajuutta, koska kasvatus on ohjaamista ja esimerkkinä toimimista. Aluksi mainitut tunnetilat eivät ole synnytettävissä pikatiellä. Luottamus rakennetaan pitkällä aikavälillä, joidenkin kanssa jopa vuosien ajan. Vain tuttu aikuinen herättää lapsessa tai nuoressa turvallisuuden tunteen. Oppilaamme elävät maailmassa, jossa ihmiset vaihtuvat tiuhaan. Sen seurauksena voi tulla kiusaus vaihtaa ihmisiä, kun keskinäistä suhdettä rakennettaessa tulee eteen haasteita. Silloin ei tapahdu ihmisenä kasvua.

Opettaja ei ole opetuskone. Hän on koulussa turvallinen ja esimerkkiä antava aikuinen, ryhmänsä johtaja. Kasvattajan täytyy huomioida tunteet, koska ne ohjaavat käytöstä. Opettajuuteen liittyy vahvasti oma ihmisenä kasvu, ammatillisen kasvun osana. Vaihtamalla ei parane. Jatkuvuus palkitsee.

Kaikissa kasvatustoimissa on lähdettävä lasten ja nuorten edusta. Mikä on heille parasta? Samoin voidaan opetusta suunniteltaessa ajatella mikä on luontainen tapa oppia ko. asia. Jos koulussa on kulttuuri, että luokanvalvojaa vaihdetaan vuoden, parin välein, se kertoo oppilaille, että he eivät ole arvokkaita. Oppilaat eivät uskalla hevin rakentaa luottamussuhdetta aikuiseen joka pian jättää heidät. Tämmöinen kasvatuskulttuuri heijastuu helposti koko koulun ilmapiiriin. Koulussa tarvitaan yhteisöllistä ajattelua, yksittäiset toimet eivät riitä. Ne auttavat ollessaan osa suunniteltua kokonaisuutta.




tiistai 26. syyskuuta 2017

Koko koulu kasvattaa

Olipa kivaa olla vaarina lapsenlapsen, ekaluokkalaisen kanssa Kodin ja koulun päivää viettämässä, lauantaikoulussa, Järvenpään Saunalahden koulussa. Koulun on mukana Syvien vahvuuksien koulu-projektissa.

Olihan se aika mahtavaa, kun me kaikki aikuiset kuuntelimme tarkasti projektin tavoitteita ja käytettävää sanastoa ja sitten piirsimme vahvuuskäsiä urakalla. Sen jälkeen oman lapsen kanssa täytettiin vahvuuspassi ja oman perheen vahvuuspuu. Tuli tunne että tässä tehdään jotain tärkeää yhdessä.

Puuttumatta sen syvemmin projektin tai menetelmän yksityiskohtiin, niin otan esille periaatteet, jotka ovat tässä ansiokkaita. Samoja periaatteita voidaan varmasti edistää monin tavoin.

- Koulussa nostetaan kasvatustehtävä tärkeään rooliin ja vielä niin että sitä voidaan toteuttaa yhdessä kotien kanssa. On kumminkin niin, että opetus menee aika paljon hukkaan jos ei kasvatustavoitteissa onnistuta.

- Oppilaan kannalta on hyvin palkitsevaa, että kaikilla on vahvuuksia. Yleensä oppilasarvostelu kertoo oppilaille, ketkä ovat hyviä ja ketkä huonoja (jos vähän oikaistaa) Tämä arviointi toteuttaa sitten itseään läpi koulutuksen melko muuttumattomasti, oppilaat omaksuvat piankin roolin, minkä arviointi tarjoaa. Kun korostetaan vahvuuksia, on kaikilla paremmat mahdollisuudet kasvattaa itsetuntoa ja sitä kautta itseohjautuvuuttakin. Elämälle kertyy hyvää evästä.

- Kasvatuksellisesti vahvuuksien kehittäminen edustaa kasvatusoptimismia, joka on oikeastaan ainoa mahdollinen lähtökohta kasvattajalle. Kasvattajalla  hyvä olla työkaluja tämä asian muistamiseen, kaiken aikaa.

- Tämänkaltainen projekti on hieno kanava lisätä koulun yhteisöllisyyttä ja henkilöstön ammatillista kunnianhimoa. Koulussa opettajat ovat vieläkin mieluusti vapaita taiteilijoita, joita on vaikea saada yhdessä oppiviksi tiimeiksi. Kun on yhteinen tavoite, joka näkyy ja tuntuu arjessa, niin varmaankin siitä myös puhutaan ja seurataan tuloksia. Yhteiset pitkäkestoiset ja kirjatut tavoitteet ja arvioinnit ovat yhteisöllisen toimintakulttuurin peruskiviä.

Onnea ja intoa Saunikseen!
Ja tietenkin kaikille kasvattajille tärkeässä (maailman tärkeimmässä) työssä.

ps. Joissain kunnissa katsotaan että lauantaikouluja ei tulisi pitää, eikä työpäiviä siirrellä. Lauantaikoulu antaa kuitenkin ylivoimaisesti parhaan tilausuuden kodin ja koulun yhteistyölle.
Jos koulu näkee vaivaa, jotta vanhemmat tutustuvat kouluun, opettajiin ja toisiinsa, tulisi se kiitäen palkita ja ainakin kannustaa toimintaan.


lauantai 16. syyskuuta 2017

Netforum 2017-käytiin markkinoilla

Oli tilaisuus tutustua Netforumin tämänvuotiseen tarjontaan. Tilaisuutta mainostetaan opetusalan kohtaamispaikkana, aiheena oppiminen ja teknologia. Messutapahtuma täyttää hyvin sosiaalisen kohtaamisen tarpeet ja antaahan se aina muutaman virikkeenkin.

Mutta, jäin miettimään aiemmin viikolla lukemaani professori Teppo Järvisen haastattelua (HS 13.9.). Hänen perusväittämänsä on, että jopa puolet terveydenhuollon hoitotoimenpiteistä ovat turhia. Jos turhista hoidoista luovuttaisiin, niin terveydenhuollon resurssit riittäisivät nykyisellään ja tulevaisuudessa vallan hyvin. Tämä johtuu Järvisen mukaan siitä, että kun potilaasta on tullut asiakas, niin lääkäristä on tullut myyjä. Myydään sitä mitä asiakas haluaa ja ehkä vielä vähän sen päällekkin, jotta hän on sitten tyytyväinen. Asiakas ei vain yleensä tiedä mitä hän tarvitsee. Tämä sama kuva piirtyy mieleeni koulujen tietotekniikan käytöstä ja Netforuminkin kaltaisissa tilaisuuksissa.

Kun Netforumin tyyppisiin paikkoihin lähdetään työajalla ja työantajan rahoilla, tulee messutilaisuudesta jotenkin virallisen oloinen. Saattaapa se käydä koulutuspäivästäkin. Mutta on tärkeää muistaa, että messuilla myydään, se on niiden tarkoitus. Aika monet luennotkin olivat myyntipuheita, joissa saatettiin myydä jotain uutta ideaa, josta ei ollut vielä käyttökokemuksiakaan. Käytävillä näkyi kivoja robotteja ja Starwarsbudha 3-d tulostettuna. Ja paljon karkkeja, tottakai.

Työnantajan on hyvä tiedostaa, että tvt-messuille osallistuminen ei poista koulutustarvetta. Massatilaisuuksiin osallistuminen on mukava tapa tavata ihmisiä ja saada ideoita, mutta opetuksen tasolle siirtyy vain harvoin laajasti uutta pysyvää toimintaa.

Eihän tässä ole sinänsä mitään pahaa. Veikkaan kuitenkin, että kouluihin on ostettu, hiukan huonosti harkiten, paljon välineitä ja ohjelmia, joille ei ole ollut juuri lainkaan yleisempää  käyttöä. Kustannustehokkuutta on haettava myös tvt-maailmassa.
Kun kunnat, koulut ja opettajat ovat tvt-messulla asiakkaita, niin myyjähän myy. Asiakas ei välttämättä tiedä mitä hän tarvitsee, mutta hankittava on, sellaista mikä on nyt juuri in. Usein koulujen laitehankinnoista saatetaan päättää myös kunnan it-osastolla, ilman pedagogisia perusteita. Tämä on voinut meillä hidastaa esim. chromebookien esiinmarssia.

Mutta sainhan sieltä sitä mitä halusinkin eli vahvistusta. On aina mukavaa kun joku itseä suurempi guru ajattelee asioista siten kuin itse ymmärtää. Kirsti Lonka piti jälleen kaunistelemattoman ja selkeän esityksen koulujemme tilasta etenkin digimaailmassa  otsikolla Maailman paras koulu ? Laitoin muistiin muun muassa seuraavaa:

- Jos opettajopiskelijat istuvat luennoilla, niin tuskin mitään merkittävää muutosta tapahtuu kouluissa.
- Työympäristöt muuttuvat digin mukana paljon ja vanhoja pitää muuttaa, jotta ne toimivat uudella tavalla.
- Oppilaat eivät enää saa kunnon eväitä koulun jälkeiseen elämäänsä.
- ja etenkin tämä : Koulusta syrjäytyvien joukossa on yhä enemmän heitä, joilla on parhaat digivalmiudet. He ovat koulussa offline-tilassa. Opettajat eivät pysty tukemaan näitä osaajia tarpeeksi.
Ensi kertaa koulu syrjäyttää oppilaita, koska he ovat jossain asiassa lahjakkaita.
- Opettajien täydennyskoulutus tarvitsee vallankumouksen. Opettajien pitää oppia yhdessä, omassa työyhteisössään, koulutus pitää viedä kouluille. Tämä on ainoa täydennyskoulutusmuoto, jonka vaikutuksista on todisteita. Kirsti mainitsi myös Claned-konseptin, johon uskon lujasti.
- Johtamisen pitää muuttua ja sen koulutusta uudistaa. Otetaan käyttöön edisteet (hauska uusi termi arvioinnin ja palautteen sijaan) ja toimivan työyhteisön valmennus.

Olen ihan samaa mieltä kaikesta. Lopulta digiloikkakin on yhteisöllinen haaste, tarvitaan yhteisötaitoja ja yhteisöllisen pedagogian kehittämistä.

Myöskin Topi Litmanen, joka esitteli Clanedia, totesi melkein samoja asioita: Yksilölliset koulutukset eivät enää kehitä työyhteisöä. Organisaatiot etsivät kuumeisesti yhteisöllistä oppimista.

Isoja haasteita, jotta suomalainen koulu saataisiin takaisin kehityksen terävimpään kärkeen.

Ja lopuksi pitää sanoa : Aina harmittaa näissä isoissa tilaisuuksissa vertaiskohtaamisten ohuus. Kun paikalla on vaikka kuinka monta osaajaa ja ihmistä joilta voisi saada vinkkejä ja kokemuksia, pitäisi kohtaamisten mahdollisuus organisoida. Ei kai se digimaailmassa ole kovin vaikeaa?

maanantai 11. syyskuuta 2017

Kokemus kasvattaa osaamista

Tapasin jälleen opettajakurssini, joka valmistui Helsingin yliopistolta vuonna 1977, tasavuosijuhla siis.
Olemme hellineet ajatusta että olemme Paraskurssi, ainakin omasta mielestämme. Mitä sen leikkimielisen arvonimen takana on?

On ollut kannustavaa pitää yllä tapaamisia vuosikymmenien ajan. Aina on puhuttu paljon koulusta, pedagogiasta ja kasvatuksesta, ja tietysti muustakin. Monet ovat kouluttautuneet edelleen, muutamat tehneet ihan muita töitä. Mutta yhteistä on ollut oman työn arvostus ja kiinnostus oman alan muuutoksiin. Eräs kurssikaverini sanoi asian hienosti jotenkin näin: "Nämä tapaamiset ovat hienoja, kun aina voi tuntea ammattiylpeyttä. Tässä on porukka joka on tehnyt työtä tosissaan ja halunut oppia uutta".  Luulenpa, että opettajat yleensäkin jakavat tämän tunteen, ainakin toivon sitä.

Tulemme kokemuksen tuomaan osaamisen ja sen siirtämiseen edelleen. Puhuimme kurssikaverien kesken jälleen siitä, että onko opettajakulttuurissa erilainen tapa toimia kuin vaikkapa lääkäreiden tai insinöörien keskuudessa.
Yleinen ja varmaan oikea käsitys on, että lääkärien ammattikunnassa ei keksitä yhä uudelleen hyvää tapaa parantaa sairauksia tai korjata ihmistä. Hyviä tuloksia antavat menetelmä otetaan käyttöön ja niitä kehitellään edelleen. Koulutuksen suhteen tuntuu, että opettajasukupolvi toisensa jälkeen keksii uudelleen jo sata vuotta vanhoja pedagogisia innovaatioita. Uuden opsin on väitetty tuovan paljon uutta. Totta sekin, mutta toisaalta se toistaa edellisten opetussuunnitelmien perusajatuksia. Sen huomaavat myös ulkopuoliset. Hauskaa oli kun tapasin jokin aika sitten erään entisen oppilaani äidin. Hän totesi: "Olen lukenut nyt vähän uutta opsia. Tehän teitte silloin 90-luvulla jo noi kaikki asiat".  Ja niin teki moni muukin, jo aiemminkin. Mutta yleistä muutosta koulujen toimintakulttuuriin ei tullut. Opetussuunnitelmat ovat tähän asti suurelta osin epäonnistuneet pyrkimyksessään muuttaa opetusta ja kasvatusta kouluissa.

Mistä ihmeestä tämä johtuu? Kouluissa tai opettajien ammattikunnan keskuudessa ei ole rakennetta tiedon ja osaamisen siirtämiseksi. Kun opettaja lähtee koulusta, niin yleensä ovi heilahtaa ja opettaja vie osaamisensa mukanaan. Tämä tapahtuu mielestäni pitkälti siksi, että opettaminen mielletään vieläkin aivan liiaksi persoonalliseksi osaamiseksi, jossa vain oma tapa toimia on itselle sopiva.

Heitimme ilmaan ajatuksen, että jospa nyt työuran lopussa kehittäisimmme uuden koulutusmuodon: Tilaa vanhojen ja viisaiden ryhmä. Veso-päiville voisi tilata ryhmän kokeneita opettajia keskustelemaan opettamisen kehittymisestä ja kehittämisestä. Kasvattaminen ja opettaminen on kuitenkin paljon myös osaamista, eikä vain tietämisen asia. Osaamista oppii parhaiten harjoittelemalla eli kokemuksen kautta. Opettajien olisi hyödyllistä myös nähdä tehtävänsä jatkumona. Kun pyritään uudistamaan koulua on hyvä tietää, mitkä seikat koulutuksen perinteestä estävät ja mitkä edistävät muutosta. Jokainen opettaja on kuitenkin osa isoa kokonaisuutta omassa historiallisessa ajassaan.

lauantai 26. elokuuta 2017

Mitä on opettaminen?

Tuli taas mieleen opettamisen dilemma. Eräässä keskustelussa todettiin (jälleen kerran) että  opettaja joutuu opettamaan isoissa luokissa yhtäaikaa lähes kolmeakymmentä lasta, ja että se on kauhea iso urakka.
No, sehän on mahdoton.

Jos ajatellaan, että opettaminen on sitä, että joku saa oivalluksen asiaan, jota ei ole vielä oivaltanut, niin opettaminen on parasta kohdentaa yksilöllisesti. Jos opettaja ottaa vastuulleen kaikkien oppilaidensa oivaltamisen  (ja vielä suunnilleen samaan aikaan), niin sitten koululuokka/ryhmä voi olla korkeintaan noin 10 oppilasta. Opettamista voi olla tietenkin muunkinlaista, mutta tuo on kai se ammattitaitoa eniten vaativa ja myöskin arvostusta herättävä opettamisen puoli. Jos parasta oppimista on oivaltaminen, niin se tapahtuu kaikilla omilla ehdoillaan. Tuskinpa luokassa muutenkaan syntyy tilannetta, jossa kaikilla oppilailla on yhtäaikaa sama ongelma.

Käytännössä on aina niin, että opettajan on jätettävä suurin osa oppilaistaan oman selviytymisensä varaan, ja se on usein hyväkin asia. Omatoimisuus ja itseluottamus kasvavat kun annetaan vastuuta sopivassa määrin. Ei ole järkeä muutenkaan opettaa heitä, jotka jo osaavat. On organisoitava opettamista. Opettamisen keskeisiä haasteita on ajankäytön optimointi.

Kokemukseni mukaan oppilaat voidaan jakaa oppimisen/opetuksen tilanteessa karkeasti kolmeen ryhmään:
 - He, joille asia on jo muualla opittu/tuttu tai sitten he oppivat asian muutamasta lauseesta. Kun sitten jatkan opetusta, on loppu tylsää tai turhaa. Näitä oppijoita on asiasta riippuen noin neljäsosa luokasta.
  - Sitten on keskiverto-oppija, noin puolet luokasta. He tarvitsevat rohkaisua ja hiukan aikaa/tukea ymmärtääkseen/oppiaakseen opetettavan asiaa.
 - Lopuksi on olemassa pieni ryhmä, korkeintaan neljäsosa, oppijoita, joilla on isompia esteitä oppia. Esteet voivat olla fysiologia tai emotionaalisia, usein molempia. Näitä oppijoita pitää tukea paljon, ja mielellään yksilöllisesti. Tällä laskentatavalla heitä on kuitenkin jopa 30 oppilaan luokassa vain noin kuusi. Paljon toki sekin.

Useimmissa oppimistilanteissa oppilaat voivat auttaa toisiaan oppimaan. Ja usein hän, joka opettaa, oppiikin eniten. Itse olen käyttänyt paljon oppivia ryhmiä tai sanotaanko myös yhteisöllistä pedagogiaa, hyvin tuloksin.  Opettaja voi keskittyä halutessaan ohjaamaan luokassa/ryhmässä heitä, jotka eniten opettajan ammattitaitoa tarvisevat.

Asia ei tietenkään ole ihan näin yksinkertainen.Opettaminen on perinteisesti ollut synkronoitua ryhmän opetusta, jossa kaikki oppivat samat asiat yhtäaikaa. Tai ainakin siltä on näyttänyt. Yksilöllisen opettamisen on saanut hoitaa erityisopettaja tai opettaja tukiopetuksessa.

Tullaan siihen dilemmaan: Opettaako opettaja ryhmää vai yksilöitä laumassa?-
Vähän molempia. Yhteisöllisesti ohjattu ryhmä voidaan saada tilaan jossa osaajat jakavat osaamista muille, pitkäjänteisen ohjauksen avulla. Usein vertaisohjaaja on oppijalle paras tuki. Opettaja ohjaa ryhmiä oppimaan ja poimii tarvittaessa lähiohjaukseensa he, jotka apua tarvitsevat. Näin näen opettamisen jo ihan uuden opsinkin valaistuksessa. Ja onhan tuota opetustatapaa tullut harjoiteltua noin 30 vuotta. Siinä ajassa näkee, että jotain meni oikein ja että paljon on itseltä vielä oppimatta.









keskiviikko 16. elokuuta 2017

Opetussuunnitelma rajaa ja avaa

Hyvä Pekka!

Apulaisrehtori Pekka Törrönen kirjoitti osuvasti Helsingin Sanomien Mielipideosastolla opetussuunnitelmasta ja lukioista otsikolla Opetussuunnitelma kaventaa opettajien vapautta (HS 13.8.2017)


Kirjoitus olisi ihan hyvin voinut koskea mitä tahansa koulutusmuotoa. Törrönen toteaa, että opetussuunnitelma määrittää nyt myös opetusmenetelmiä, jolloin opetuksen tulisi pian olla erilaista kuin ennen. Muutos vaatii koulutoimen johdolta ja rehtoreilta pedaogista otetta. 

"Opetussuunnitelman noudattaminen ei ole mielipidekysymys vaan normi. Prosessille on luonnollisesti annettava aikaa ja resursseja."
Opettajalla on edelleen pedagoginen vapaus, mutta vapauden rajoja on kavennettu.

Lisäksi Törrönen toteaa, että Suomen lukiot eroavat huomattavasti toisistaan siinä, miten toimeen on tartuttu. Näin varmasti on myös peruskouluissa. Lopulta opetussuunnitelman 

toteutuminen käytännössä on johtamisen kysymys.  Siihen vaikuttaa myös paljon yksittäisten opettajien innostus ja ja tahto kehittää ammatillista osaamista.

Koulutyöt ovat varmaan alkaneet jo kaikkialla. Uusi opetussuunnitelma etenee koulujen käytännöissä, vielä hetken. Sitten sen vaikutus alkaa vaimentua ja kohta odotetaan uutta. 

Sellainen maailma nyt on.

 Nyt on korkea aika ottaa uudesta opetussuunnitelmasta kaikki hyöty irti. Toisaalta sitä on myös noudatettava, vaikka se ei kaikin osin miellyttäisikään. Tästä syystä ops ilmenee opettajille herkästi eräänlaisena  kaunotar ja hirviö- oliona. Mutta se kannattaa kesyttää palvelemaan omaa ammatillista kehittymistä.

torstai 10. elokuuta 2017

Tuomas Kurttila lasten asialla?

Koulun alkuviikoilla on aina puhetta koulun kuumista aiheista. Nykyään se on digitaalisuus (mitä sillä sitten tarkoitetaankin), ennen arviointi ja huonot koulukokemukset.

Lapsiasiainvaltuutettu Tuomas Kurttila on varmasti lapsen asialla. Mutta on eri asia, kuinka paljon ja mistä tulokulmasta hän arvostelee kouluja digitalisaation käytöstä oppimisen häiriöksi tai laitekeskeisyydestä. LINKKI  koko artikkeliin Savon Sanomissa  7.8.

Tässä Tuomas Kurttilan osuus artikkeliin jossa haastateltiin myös Minna Rucksteinia ja Maria Moisalaa:

"Lapsiasiavaltuutettu Tuomas Kurttila katsoo, että perusopetuksen ensimmäisillä luokilla älylaitteiden käyttö tulisi rajata minimiin.

Opetuksen laitekeskeisyys on Kurttilan mukaan uhka lasten perusvalmiuksien kuten lukutaidon kehittymiselle. Koulussa tulisikin keskittyä opetukseen ja oppimiseen, jotta laitteet voidaan ottaa välineiksi myöhemmin.

– Kouluympäristö pitäisi rauhoittaa. Sen pitäisi olla vastakulttuuri, jossa kaikkialla ympäröivä virike- ja laitepaljous ei olisi läsnä, lapsiasiavaltuutettu painottaa.

– Puhe diginatiiveista on aikuisten suurta hölmöyttä. Olen nähnyt hienosti tehtyjä sähköisiä esityksiä, mutta sisältö on höttöistä.

Myös käytäntö, jossa omat laitteet tuodaan kouluun ja osaksi opetusta, on Kurttilan mukaan haitallinen. Kaikki vanhemmat eivät voi tai halua ostaa lapsilleen älypuhelinta, hän huomauttaa. Puhelimen lisäksi liittymät aiheuttavat kustannuksia perheille.

– Tämä on ongelmallista perusopetuksen maksuttomuuden kannalta. Kun laitteita ei käytettäisi koulussa, huoltajatkin arvioisivat lapsen tarpeita esimerkiksi puhelimelle realistisemmin. Nyt heihin kohdistuu suuri paine hankkia syksyisin reppu ja puhelin.

Koulumaailman osalta kyse on ennen muuta poliittisesta päätöksenteosta ja kansallisista linjauksista, jossa digitaalisuuteen on suhtauduttu Kurttilan mielestä liian kritiikittömästi."  (Savon Sanomat 7.8.2017)


Kun tässä olen viime vuodet saanut olla mukana koulujen digiosaamisen kehittämisessä ihan käytännössä, niin laitanpa tähän muutaman oman ajatuksen asiasta.
- Vanhemmat ostavat lapsilleen älypuhelimen viestimeksi lapsen ja vanhempien välillä. Se on turvallisuutta lisäävä laite sekä lapselle että vanhemmille. Lisäksi lapsi voi pitää yhteyttä vaikka isovanhempiin ja kavereihinsa. Lapsellekin nykyaikainen puhelin on väline yhteisöllisyyden kokemiseen. Koulu ei painosta kännykän hankkimiseen millään lailla. (Juuri tänä aamuna laitoin whatsup-viestin koulunsa aloittavalle lapsenlapselle tsemppinä.)
- En ole havainnut että millään luokka-asteella mentäisiin opetukseen välinevetoisesti, pikemminkin päinvastoin. Koulussa keskitytään opetukseen, oppimiseen ja ihmiseksi kasvamiseen, kuten aina. Monipuolistuvat oppimismahdoillisuudet eivät asiaa muuta, mutta menetelmiä kyllä laajentavat. Meillä opetusta hallitsevat perinteiset kirja, paperi ja kynä. Suomessa oppilaat käyttävät digivälineitä kansainvälisesti mitattuna vähänlaisesti. Uusia digi- ja mediavälineitä voidaan käyttää opetusta parantamaan paljon enemmän, kunhan kehitetään mielekkäitä käyttötapoja lisää.
- Hyvin koulutetut ja osaavat opettajat eivät ole kritiikittömiä. Jos jokin väline haittaa oppimista, ei opettaja sitten käytä sitä- tai kehittää paremman tavan käyttää. Opettajia ei kannata aliarvioida tässä. Pikemminkin on minusta käynyt niin, että opettajat ovat hyvin varovaisia uusien välineiden käytössä. Heitä ei ole myöskään läheskään riittävästi tuettu uusien välineiden vaatiman pedagogian kehittämisessä. Koulutusta tarvitaan opetusalalla jatkuvasti, varsinkin nopeasti muuttuvien informaatiolaitteiden ja -ympäristöjen kanssa
- Kun ja jos oppilaalla on koulussa oma väline, jota voi käyttää oppimiseen, olisi hölmöä kieltää sen käyttö. Samalla periaatteella ei sitten saa esimerkiksi luistella omilla luistimilla liikuntatunneilla. Luistimet maksavat helposti enemmän kuin peruskännykkä. 
- Puhe diginatiiveista on äärimmäisen tärkeää. Olisi hölmöä olla puhumatta heistä. Digitaalisuus on muuttanut informaation tuottamisen ja levittämisen aivan kokonaan. Tietoa on valtavasti kaikkien saatavilla. Se joka parhaiten osaa hyödyntää tietoverkkojen käyttöä, saa varmasti hyvän aseman tulevaisuuden rakentamisesta. Suomessa on jo pitkään havaittu oppilaiden laskeva motivaatio koulun opetuksen vastaanottoon. Pisa-raporteissamme on epäilty että ainakin osin tämä johtuu oppilaiden odotusten ja koulun käytäntöjen kitkasta. On erittäin tärkeä tuntea näiden "diginatiivien" (tai miksi nykylapsia ja nuoria sitten nimitetäänkin) oppimisstrategia ja hyödyntää sitä koulussa.
Digitaalisuus on paljon muuta kuin kännykät. Koulun kannalta on tärkeää luoda mobiileja oppimisympäristöjä, jotka mahdollistavat oppimisen joka paikassa, yhdessä ja innostavasti, jokaisen omaa oppimistapaa tukien.
Ennenkaikkea. Koulu on ollut meillä sivistyksen kehto. Sieltä on saanut elämässä pärjäämiseen tarpeellista tietoa. Olisi aivan väärin, että koulu ei ota koppia uusien tieto- ja viestintävälineiden hyödyllisestä käytöstä. Koulun tehtävä on antaa tietoyhteiskunnan vaatimaa osaamista kaikille, pienestä pitäen. Lapset ovat jo nyt liian yksin verkossa laitteineen, osaavan aikuisen opastusta tarvitaan. Opettaja on siihen luonteva ja oikeastaan ainoa tasapuolinen mahdollisuus.

keskiviikko 2. elokuuta 2017

Kannattaa kokeilla, etenkin tätä!

Uusi lukuvuosi pukkaa päälle. Opettajat alkavat viimeistään nyt suunnitella tulevaa lukuvuotta. Opettajan ammatin hienoimpia puolia on pedagoginen vapaus. Sitä kannattaa todella käyttää.
Lukuvuoden alussa innostusta voi saada jostain uudesta työtavasta.
Nyt on sellainen tarjolla, jos ei ole vielä tuttu. Suosittelen!

Mediapedagogi Ismo Kiesiläinen on jo toistakymmentä vuotta hionut kehittämäänsä kamerakynän pedagogiaa. Opettajan käsikirja on nyt luettavissa ja ladattavissa ilmaiseksi TÄÄLLÄ .

Sivulla on mainio esittelyvideo hankkeen elinkaaresta. Tässä VIDEON LINKKI .

Sitten kun innostut asiasta enemmän ja haluat syvällistää tietojasi mediakasvatuksesta muutenkin, niin Ismo on tuottanut erinomaisen mediakasvatussivuston, josta löytyy harjoitteita ja tietoa. LINKKI

Että miksi suosittelen? Siihen on ainakin kaksi painavaa syytä.

1. Opetus painottuu paljolti tekstiin, vaikka tieto- ja viestintätekniikka (tvt)  mahdollistaa visuaalisen materiaalin käytön opetusta tehostamaan. Tvt:n mielekäs opetuskäyttö on edennyt kouluissa melko hitaasti. Usein vedotaan teknisiin ongelmiin ja kyllähän niitä kouluissa riittää. Kun olen viime vuodet saanut käydä tvt-pedagogiaa käytännössä oppitunneilla yhdessä kehittämässä, niin onhan sitä törmännyt moniin ongelmiin.
Kamerakynä on teknisesti matalan kynnyksen menetelmä. Oppilaat voivat käyttää vaikka omia kännyköitään tai kouluun voi kerätä kodeista muutaman vanhan puhelimen. Varmasti tekniikka toimii. Opettajan ei tarvitse välttämättä tutustua mihinkään uuteen välineeseen tai oppimisympäristöön.

2. Kamerakynämenetelmä vastaa uuden opetussuunnitelman oppimis- ja opetuskäsitystä. Se on moderni ja innostava tapa toteuttaa uuden opsin tavoitteita. Oppilaat toimivat aktiivisesti, tekevät havaintoja ja luovat merkityksiä. Asioita opitaan yhdessä.
Tässä on myös haastetta. Kamerakynämenetelmä ei ole pedagogisesti aivan matalan kynnyksen toimintatapa. Oppilaiden on oltava tottuneita itsenäiseen yhteistoimintaan. Myös opettajan ohjeistus on hyvin tärkeässä asemassa, jotta kaikki toimii. Mikäli ryhmä on tottunut etupäässä opettajajohtoiseen työskentelyyn, pitää yhteisöllisempää tapaa oppia ensin harjoitella. Se voisi olla mukava kehitysprojekti yhteisopettajuudelle.
Kokemuksesta tiedän että oikeastaan kaikki ryhmät oppivat kantamaan vastuuta, varsinkin kun työtapa on innostava ja jos tehtävä kiinnostaa.

Kamerakynä voi tuottaa pedagogista viihtymistä sekä opettajille että oppilaille. Oppiminen syvenee ja opettaja innostuu. Siispa kokeilemaan jos asia ei vielä ole tuttu! Ota mukaan vaikka työpari, silloin uskaltaa ja ymmärtää paremmin.

tiistai 25. heinäkuuta 2017

Hyöty irti

Kesäkeskustelut ovat hauskoja. Ihmisillä voi satunnaisessa tapaamisessakin olla hiukan paremmin aikaa jutella niitä näitä, joskus tärkeistäkin asioista.


Viime viikolla tällä Pulu-veneemme kotilaiturilla Joensuun tilan satamassa tapasin taas erään entisen oppillaani perheen ja äidin kanssa haasteltiin hetki.
Jotenkin vaan puhe siirtyi kouluun ja koulutukseen. Tulin hiukan arvioinneeksi (vaikka kaunis ilma olikin) koulujen tvt:n (tieto- ja viestintätekniikan) käyttöönoton hitautta, tai ainakin sitä, että kaikkia mahdollisuuksia ei ole läheskään hyödynnetty. Äidin kommentti oli hyvä: "Kyllä meillä yritysmaailmassa on otettu uudesta tekniikasta kaikki hyöty irti jo monia vuosia".

Jäin tätä hiukan pohtimaan. Kaikki hyöty-käsite on koulussa  usein mutkikkaampi kuin yritysmaailmassa. Kenen hyöty? Ja mikä hyöty? Opettajan ja oppilaiden hyöty on pitkälti yhteinen, mutta ei aina. Siitä voi olla kyse myös tvt:n pedagogisesti mielekkään käytön hitaahkossa kehitystyössä. Kun opettajalla on usein kiire tai ainakin monta asiaa tehtävänä, ei uusien välineiden ja niiden mahdollisuuksien tutkimiseen tarvittavaa aikaa tahdo löytyä, vaikka haluakin olisi. Jos jotain tärkeää jää tekemättä kun opettaja tutustuu uusiin välineisiin/menetelmiin, niin hyötyä ei oikein synny. Entiselläkin on pärjätty.

Opettajien työaikakysymykseen tullaan taas. Yhteiseen tavoitetietoiseen kehittämiseen ja oppimiseen tulisi olla reilummin aikaa. Jospa olisi vaikka viikko aikaa ennen opetustyön alkua yhdessä kokeilla ja valmistautua ottamaan haltuun uusia välineitä ja alustoja, joita syntyy koko ajan! Yhdessä oppii, innostuu ja uskaltaa enemmän kuin yksin puurtaessa. Takaiskut kestää paremmin kun kaveri on mukana.

Voi olla vaikea erottaa toisistaan uuden mahdollisuudet ja puutteellinen kokeilutoiminta. Jos uusi ei heti toimi, sitä voi moittia huonoksi. Uusi opetussuunnitelma, uudistuva teknologia tarjoaa mahdollisuuksia joihin tarttumalla hyötyä syntyy varmasti. Opettajan työ on entistäkin antoisampaa ja oppilaat voivat oppia paremmin. Aikaa tarvitaan hyödyn kehittämiseen ja sen havaitsemiseen. Ajan organsiointi koulun työyhteisölle on johdon asia. Opettajan asia on poistua hiukan mukavuusalueeltaan tai valloittaa mieluiten uusia mukavuusalueita.

Vielä on kesää jäljellä.