sunnuntai 30. lokakuuta 2016

Miten reagoida tulevaisuuteen?

Eilen lauantaina oli Hesarin vieraskynässä jälleen kiinnostava kirjoitus:

Koulutus ei reagoi työn muutokseen (linkki artikkeliin)

Tiejenkäsittelytieteen tutkijat Matti Tedre ja Peter J. Denning kirjoittavat siitä, miten nopeasti tulevaisuudesta tulee nykyhetkeä tässä maailmassa. Koulutuksen reagointi uusiin tarpeisiin on aivan keskeinen asia, kun yhteiskunnan tulevaisuuden hyvinvointia rakennetaan. 

Kirjoituksessa oltiiin uuden opetussuunnitelmankin äärellä, vaikka sitä ei erikseen mainittu. Kirjoittajat halusivat yleisellä tasolla muistuttaa, miten vanhat ammatit muuttuvat tai lakkaavat olemasta, myös uudella tietotekniikan alalla. Koulutus on onnistunutta, jos se antaa valmiudet myös oppia uutta ja muuntua uusissa tilanteissa. 

Tulevaisuuden ennustelu on aina vaikeaa ja siinä voi joutua vähättelyn ja naurun alaiseksi. On niin paljon ennustuksia, jotka eivät ole toteutuneet. On  myös paljon suuria muutoksia, joita ei ole osattu ennustaa. Tutkijat esittävätkin artikkelissaan sitä muutosta joka on jo tapahtunut, perusteena koulutuksen muutostarpeelle. Heidän kohteenaan on erityisesti tietotyö, josta Suomessakin odotetaan ( ja onhan se jo) kansantalouden veturia:  "Koneoppimisen avulla tietokoneet tekevät tarkkaan rajattuja asioita nopeammin, väsymättä, halvemmalla ja usein paremmin kuin ihmiset."
---
"Tietotyö vähenee koneiden kehittyessä, mutta siihen kiinteästi liittyvät uudenlaiset työt – esimerkiksi uutta luova designtyö – lisääntyvät. "

Automaatio vie siis työtä myös tutkimuksen ja kehittämisen parista, mutta samalla syntyy uusia tehtäviä, entisä vaativampia ja ehkä entistä harvemmille. Kun uuden opetussuunniteman mukana kohkataan kouluissa paljon koodaamisesta, niin tutkijat hämmentävät tämän uuden ja odotetun opetuksen merkitystä:
"Tietotekniikassa korostuvat koodaustaitojen sijaan yhteisöjen, kielen, mentoroinnin, innovoinnin, kulttuurin, arvojen, lisäarvon ja yhteiskunnallisten muutosten taju ja taidot. Piilaaksossa juuri tällaisia taitoja hallitsevat designtyöläiset ovat tietotyön automatisoinnin ja uusien palvelujen takana." 
Olemmeko taas vähän myöhässä? Parempi kuitenkin opetella koodausta kuin olla opettelematta. Käytännössä näytää kumminkin siltä että koulujen koodaaminen onkin mieluummin ohjelmointia- ja parempi niin. Mutta sekään ei ole lainkaan tuota suurien kokonaisuuksien ymmärtämisen valmennusta.

Kiinnostavaa ja lohdullista on, että kirjoittajat avaavat tietoyhteiskunnan seuravan portaan haasteita. Meidän tulee ymmärtää ihmisestä enemmän: 
"Onnistunut designtyöhön valmistava opetus yhdistää teknisiä, yhteisöllisiä ja ihmisen ymmärtämisen taitoja. Meidän ei tule opettaa, kuinka robottien kanssa kilpaillaan. Sen sijaan ihmisiä on valmennettava – automaatiota hyödyntäen – ratkaisemaan ongelmia, joista robotit eivät vielä suoriudu."

Kun katsotaan päivän uutisaiheita, niin todellakin toivon, että ihmisen ymmärtämisen taidot opetettaisiin kotona ja koulussa, niin että yhteisöjä voidaan kehittää kaikille turvallisiksi.  Iso haaaste opettajille, mutta himmeen kiinnostava!

sunnuntai 23. lokakuuta 2016

Miten kootaan tuottava ryhmä?

Viime aikoina olen taas miettinyt kouluissa käydessäni työryhmien muodostamisen käytäntöjä ja mahdollisia myyttejä.

Ollaan aika usein tehty kuvausharjoituksia kamerakynäpedagogian hengessä. Menetelmässä käytetään toiminnallista työtapaa, jossa tarvitaan pieni työryhmä, noin 2-4 henkeä. Usein parilla on hyvä aloittaa.  Opettajilla on hyvin erilaisia tapoja muodostaa työryhmiä. Joskus opettajalla on valmiit parit, toisinaan opettaja määrää lennossa parit, joku saattaa arpoa parit.
Aika usein olen ehdottanut, että oppilaat saisivat itse valita parin tai ryhmänsä. Olen huomannut että lähes yhtä usein tämä ajatus on outo. " Eivät oppilaat voi itse päättää ryhmäänsä, sittenhän he valitsevat vain kavereitaan". Olisko se niinkään paha juttu? Pohditaan asiaa. Koulussa perustellaan opettajan päättämiä, usein vaihtuvia ryhmiä sillä, että oppilaat tutustuvat toisiinsa paremmin ja oppivat olemaan kaikkien kanssa. Totta on, että yhdessä työskentely on hyvä tapa tutustua. Parhaimmillaan voi kehittyä keskinäinen arvostus.

Mutta. Varsinkin uutta työtapaa harjoitellessa kannattaa pysähtyä miettimään, mikä on toiminnan tavoite.
Ryhmällä on aina kaksi tehtävää, niin koulussa kuin missä muualla tahansa. Ensinnä on annettu tulostehtävä, tässä tapauksessa lyhyen videon tuottaminen.Sen lisäksi ryhmällä on aina keskinäisistä suhteista huolehtimisen tehtävä. Puhutaan ryhmän kaksoistehtävästä. Jos opettaja antaa vielä kolmannen tehtävän, tutustumisen ja ohessa sosiaalisten taitojen opettelunkin, alkaa varsinaisen tehtävän kannalta tuottavuus olla niin ja näin. Hyvässä ryhmässä, vaikka työparissakin, on sopivasti erilaista osaamista ja luottamukseen perustuva turvallinen ilmapiiri.

Ajatellaan tutkimus- tai miksei myös yritysmaailmaa. Jos tutkijat perustavat työryhmän jotain erityistä ongelmaa ratkomaan, niin ryhmän jäseniä ei arvota. Jos yritys perustaa projektiryhmän vaikkapa jotain uutta tuotetta kehittämään, ei arpominen siinäkään ole mahdolista. Tuottavuuteen tähtäävät ryhmät muodostetaan osaamisen perusteella. Jokaisen pitää tuoda ryhmään omaa osaamistaan. No, koulussa ei ole aina tuottavuuden vaatimus niin suuri ja kasvatustehtävä on tärkeä, myönnetään. Kuitenkin, jos yhdessä tehdään annettuja tehtäviä, pitäisi siitä seurata lisäarvoa. Yhdessä osataan enemmän.
Jos opetellaan uutta tai tehtävä on vaativa, voisivat kriteerit ryhmän muodostamiselle perustua myös koulussa osaamiseen ja oppilaiden ominaisuuksiin. Näin opettajat usein pyrkivätkin tekemään. Vastuuta valinnoista voi kuitenkin siirtää myös oppilaille. Ihanteellisessa tapauksessa oppilaita opetetaan arvioimaan omaa osaamistaan ja muidenkin. Heille annetaan työkaluja valita itse kuhunkin tehtävään sopivia kumppaneita. Kokemukseni mukaan tämä on mahdollista.

Sitten on vielä otettava huomioon oppimisen emotionaalinen luonne. Jos työpari tai -ryhmä vaihtuu jatkuvasti, on se monille oppilaille rasite ja epävarmuuden aihe. Turvallisuuden tunne on tärkeä perustarve ja sen häiriintyminen vaikeuttaa keskittymistä tehtävään. Turvattomassa ryhmässä työskentely ei lähde kunnolla käyntiin, ennen kuin asian tilaan saadaan muutos. Yksi oppitunti ei useinkaan riitä rakentamaan luottamusta oppilaiden kesken, Turvallisuus kun rakentuu keskinäiselle luottamukselle, joka ansaitaan ajan kuluessa, käytännössä.

 Luokassa oppilaat eivät tunne kaikkia hyvin. On aivan oikea tavoite edistää luokan turvaverkon laajuutta ja tiiviyttä. Jos ryhmiä vaihdellaan, kannattaa antaa ryhmän työskennellä useamman kerran yhdessä. Tällöin kokemuksista voi oppia ja tuttuuden tunteen lisääntyessä turvallisuuden tunne paranee.

Omassa toiminnassani suosin aina pysyviä työpareja, joita voi yhdistellä. Myös esimerkiksi vierailuviikko vaikka naapuriluokkaan (tutun parin kanssa) voi avartaa.  Kaikessa yhteistoiminnassa on tärkeää harjoittaa arviointia ja reflektointia. Oppilaat oppivat iästä riippumatta yleensä hämmästyttävän nopeasti arvioimaan omaa toimintaansa avoimesti ja rehellisesti. Siitä voi olla paljon myöhemminkin paljon hyötyä.

Ei varmaankaan ole olemassa yhtä oikeaa tapaa muodostaa oppilaistaan työryhmiä. On hyödyllistä kokeilla erialaisia tapoja ja ennen kaikkea antaa aikaa kokemuksille ja havainnoille. Mielestäni voisi kuitenkin noudattaa nyrkkisääntöä: Mitä haastavampi tehtävä, sitä hyödyllisempää on saada aikaa ryhmiä joissa vallitsee valmiiksi luottamussuhde jäsenten kesken. Muutoin voidaan pettyä ryhmätyöhön kokonaan.

tiistai 18. lokakuuta 2016

Kouluun kiinnittyminen

Tutkija Tuomo Virtasen väitöskirja:
Student engagement in Finnish lower secondary school 
julkaistaan perjantaina 21.10. Jyväskylässä erityispedagogian alalta.

Väitös on saanut jonkin verran julkisuutta, käsitteleehän se myös paljon puhuttua koulussa viihtymistä.YLE uutiset linkki. 
Tutkija haluaa laajentaa kouluviihtymisen käsitettä, juuri siten kun sen itsekin ymmärrän. Virtanen käyttää mieluummin ilmaisua kouluun kiinnittyminen, joka tarkoittaa viihtymistä, ahkerointia koulutehtävissä, koulusta nauttimista, hyväksytyksi tulemisen tunnetta ja koulunkäynnin arvostamista. Hyvin sanottu.
Jos koulussa viihtyminen on joillekin vaikea termi, niin voidaan puolestani vaihtaa se kiinnittymiseen. Mutta kyllähän me aikuisetkin kysytään toisiltamme: Viihdytkö työssäsi? Emme yleensä kysy että miten paljon olet kiinnittynyt työhösi... Miksi sitten koululaisen kohdalla pitäisi olla toisin?

Tärkeää ja huomioitavaa tutkimuksessa on sen esiin tuominen (taas), miten emootiot ohjaavat oppimista ja jaksamista. Kouluun kiinnittymistä voidaan tukea aikuisten toimin kotoa ja koulusta käsin.

Yläkoululainen tarvitsee kotien tukea. Liian usein meillä ajatellaan, että yläkoululainen on ikäänkuin pieni aikuinen, hoitaa työnsä itse. (Eihän se käy kaikilta aikuisiltakaan). Huomioitavaa on, että yläkouluikäiset korostavat itse vanhempien tuen tärkeyttä koulumenestykseen. Tuki tarkoittaa ennen kaikkea rohkaisua ja kiinnostusta, ei niinkään apua opiskelussa.

Koulussa tutkimus nostaa esiin myös itselleni tärkeän asian: opettaja/oppilas-suhteen. Tuomo Virtanen ottaa esiin opettaja/oppilas-suhteen suomalaisen koulun tärkeimpänä kehittämisen kohteena. Tällöin opettajien vuorovaikutustaidot nousevat tärkeiksi työkaluiksi. Aineopettajakoulutukseen ei vain tainne kuulua ko. taitojen opintoja/harjoiuksia, eikä liiaksi luokanopettajakoulutukseenkaan. Vuorovaikutustaitoja voi nimittäin opetella ja opettaa, vaikka ei olisikaan synnynnäisesti taitava vuorovaikuttaja. Omat opettajakokemukset tukevat hyvin Virtasen yhteenvetoja. Jos oppilaaseen saa hyvän suhteen, niin auttaminen on mahdollista vaikeuksien kohdatessa. Hekin, joille koulu on hankala paikka syystä tai toisesta, voivat työskennellä motivoituneesti, jos suhde opettajaan on hyvä ja luottamukseen nojaava. Liian usein olen kuullut entisiltä yläkouluun menneiltä oppilailta:" En mä viitsi opettaja X:n tunnilla tehdä mitään, kun en tykkää siitä." Tällöin oppilaalla lienee kuva, että ei opettajakaan tykkää...Tämä ei ole opettajien huonoutta, mutta kun opettajia on paljon, oppilaat motivoituvat usein sen mukaan, kokevatko opettajan "kivaksi". Opettajilla ei useinkaan ole aikaa tai osaamistakaan hoitaa jokaiseen vaihtuvaan oppilaaseensa luottamussuhde kuntoon.  Harmillinen, mutta tosi ilmiö. Miten se voidaan poistaa?

Ja vielä numeroita, onhan kyseessä tutkimus. Oppilaat voidaan jakaa kolmeen ryhmään kiinnittymisen suhteen. Suomessa koululaiset jakaantuvat melko samalla tavalla kuin muuallakin länsimaissa tehdyissä tutkimuksissa:
- korkean kiinnittymisen ja matalan uupumisen ryhmä (40,6 % oppilaista)
keskimääräisen kiinnittymisen ja uupumisen ryhmä (53,9 %) 
heikon kiinnittymisen ja korkean uupumisen ryhmä (5,5 %)
Tämä viime mainittu ryhmä tarvitsee vahvaa onnistunutta tukea, muuten heitä uhkaa koulusta syrjäytyminen ja sen mukana syrjäytymiskierre laajemminkin.

Käyttääkseni viihtymistermiä; oppilaat jotka eivät viihdy koulussa, ovat väsyneitä koulunkäyntiin, vaikka eivät koulussa ahkeroikaan. Väkisin ei jaksa. Tämä on kouluviihtymiskeskustelussa tärkeää.

Lopuksi pieni tuokiokuva tältä päivältä. Olin tänä aamuna mukana erään sipoolaisen koulun erityisluokassa koodaustunnilla. Bebot-robotteja esiteltiin. Koko porukka teki tunnin töitä innokkaasti ja keskittyneenä. Osa olisi halunut jatkaa seuraavan tunninkin. " Ei kai tarvitse lähteä välitunnille?" Ei väsyttänyt kun oli kivaa. Ei voi olla paha asia!






tiistai 11. lokakuuta 2016

MItä sinulle kuuluu?

Eilen 10.10.  oli Maailman Mielenterveyspäivä (vai mitenköhän tuokin pitäisi kirjoittaa?) Hyvä sattumus on sekin, että meillä se on myös Aleksis Kiven päivä. Kansalliskirjailijamme ei saanut kaikkea tarvitsemaansa tukea.

Suomen mielenterveysseuralla, joka päivää järjestää, oli jälleen päivään hyvä teema: Mitä sinulle kuuluu? Sen parempaa kysymystä ei kasvattajalla olekaan.

Elämme aikaa, jolloin lasten ja nuorten elämässä on paljon vaihtuvia ihmissuhteita päivähoidossa, koulussa, ystäväpiirissä ja perheessäkin. Pysyvät ja vakaat ihmissuhteet tarjoavat turvallisen kasvualustan, varsinkin kehittyville lapsille ja nuorille. (Linkki MLL:n artikkeliin) Niitä ei ole yleensä ainakaan liikaa. Aika usein ihmettelen muuten sitä, että päivähoidossa ja koulussa ollaan huolissaan siitä, että jollain on liian tiiviit kaverisuhteet- tai että opettajan on tarpeen vaihtua. Kun asetutaan lapsen asemaan, on näkymä usein aivan toisenlainen.

Opettaja on monille koululaisille se aikuinen, jota tavataan eniten. Kouluissa, kuten päivähoidossakin, tehdään tärkeää mielenterveyden rakentumisen työtä. Oppilaat ovat kasvamassa aikuisiksi ja heidän kokemuksensä muovaavat minäkuvaa, jonka avulla elämää aikuisina eletään.

Tänä syksynä on opettajia puhututtanut uusi Ops ja on myös jatkunut näköjään loputon väittely digiloikan olemuksesta ja tarpeellisuudesta. Tärkeintä on kuitenkin ihmisten kohtaaminen. Koulun keskeinen tavoite on hyvinvoinnin edistäminen, nimittäin. Jonkin kirjaprojektin yhteydessä luimme jo vuosia sitten kotona  Pertti V.J. Yliluoman kirjan Hyvä opettaja (2003). Oli mielenkiintoista lukea, miten kiintymys- ja luottamussuhde opettajaan vaikuttaa oppimistuloksiin ja arvatenkin paljon enemmän kouluviihtyvyyteen ja sitä kautta hyvinvointiin. Kouluviihtyvyyskeskustelussa unohdetaan toisinaan, että kyse on kasvavien elämästä ja hyvinvoinnin rakentamisesta.

Jokainen tarvitsee tunteen siitä, että minusta välitetään. Koulussa tästä vastaavat aikuiset. "Mitä sinulle kuuluu?" on tärkeä kysymys. Jos opettaja ei ehdikään  ihan joka päivä kysymään sitä kaikilta, niin siihen voi opettaa oppilaansa. Varsinkin yläkouluissa on mahdollista jäädä syrjään myönteisestä huomiosta. Sen seuraukset voivat olla hyvin huonoja.

Kaiken ops ja digikeskustelun lomassa kasvattajien, opettajien on tarpeen ankkuroitua siihen, että opettaminen on ihmissuhdetyötä ja oppiminen on emotionaalinen kokemus. Turvallisuuden tunne antaa mahdollisuuden uteliaisuutta hyödyntävään oppimiseen. Ryhmässä on turvallista vain jos tietää, että ryhmä hyväksyy ja pitää huolen omistaan. On myös osoitettu että terveeseen ihmiseksi kasvuun tarvitaan vakaita ja luottamukseen perustuvia ihmissuhteita. Jos oppiva lapsi tai nuori ei luota ympäristöönsä tai häntä ohjaavaan aikuiseen, paraskin opetus valuu hukkaan.