Takarivi on tarpeeton koulussa

 Olen lukenut Leea Lakan mainiota kirjaa Kapina pulpetissa (2025, Otava) nyt yli puolenvälin. Ehkäpä voi jo kirjata ensiajatuksia. Tunnistan ilmiöitä joita kirjassa sattuvasti kuvataan. Usein naurattaakin vaikka ei varmaan pitäisi...

Leea Lakka vietti etnografisessa tutkimushankkeessaan vuoden kahden koulun ysiluokalla. Hän havaitsi että molemmissa luokissa on takarivin kapinallisia, joille työn välttely on taidetta, päivästä toiseen. Isoa osaa ei opiskelu ns. napannut. Onko pakko tehdä, oli usein toistuva kysymys. Olen ennenkin ajatellut, että mitä oikein tapahtuu kun intoa täynnä olevasta ekaluokkalaisesta tulee kouluun kyllästynyt ja oppimista välttelevä ysiluokkalainen? Pahinta on että tästä ilmiöstä on tullut osa koulukulttuuria, joka jotenkin vaan hyväksytään. Eikö koulun tärkein tehtävä ole ruokkia uteliaisuutta ja oman toiminnan ohjauskykyä? Jos useiden kohdalla ei päästä tähän tavoitteeseen, ei myöskään onnistuta lisäämään tasavertaisuutta.

Kirjaa lukiessa havahduin taas siihen että aineenopettajalla ei ole helppoa. Kuinka ihmeessa aineenopettaja voi luoda kaikkiin oppilaisiinsa luottamussuhteen, jonka vaikutuksesta hän voisi ohjata jokaista työskentelemään mielekkäästi? En kyllä tiedä...Melkoista vääntöä ovat usein tuntien alut ja se että saa jokaisen tekemään tehtäviä, ihan oikeasti. Aika monet oppilaat nimittäin ovat vain tekevinään töitä. Tästä tuli kaukainen muistelu armeijasta. Jo silloin nuorena pohdin miten erilailla armeija kasvattaa, riippuen siitä minka roolin itse ottaa. Kouluttajat huomasivat aika pian kenellä kannattaa teettää töitä ja kenellä ei. Roolin muutosta ei juuri odotettukaan. Jos tuli välttlemään vastuuta ja pääsemään helpolla, niin se oli usein mahdollista. Tavallaan ymmärrettävää, että ei käytetä aikaa tehottomasti koulutustilanteessa. Opettajalla on kiusaus ihan käytännön syistä joutua samaan tilanteeseen. Kun aika on kortilla, ei ole helppoa käyttää sitä siihen, että saisi jonkun aloittamaan töitä, kun on monia jotka tekevät ja tarvitsevat apua.

Lakalla ei ole yhtä ratkaisuehdotusta tähän dilemmaan (tai en ole sitä vielä lukenut). Hän kuvailee tilannetta tarkkanäköisesti ja kyllä myös sitä, miten rento kurinpitäjä saa luokassa aikaan positiivisen työtilan - ja sitten toiset eivät saa. Väitän että perusopetuksessa ei ole yleensä riittävän yhtenäistä opinpolkua oppilaan näkökulmasta. Koulutyöhön voisi sitouttaa paremmalla menestyksellä, jos jo ekalta luokalta lähtien opetetaan  omien tavoitteiden asettelua, yhteistyötaitoja ja vastuun ottoa, sekä itsearviointia. Minulla on myönteisiä kokemuksia tästä. On näyttänyt että monet ovat hyötyneet myöhemminkin opinnoissa ja elämässä siitä, että koulussa on saanut eväät oman toiminnan ohjaukseen. (esim. Yhteisöllinen pedagogia ja Rakenna oppiva ryhmä-kirjamme)

Taas on mainittava pitkäkestoiset pienryhmät (oppivat ryhmät) oppimisen ja kasvun tukirakenteena. Lakka ei ehdota luokkien sosiaaliseen rakenteeseen muutoksia ainakaan luetussa osiossa, vaikka hänellä monia hyviä korjausehdotuksia onkin. Oppiminen on sosiaalinen tilanne koulussa ja siksi sosiaaliseen rakenteeseen olisi voitava puuttua, niin että se ei erottele oppilaita menestyjiin ja häviäjiin. Kirja on tärkeä puheenvuoro todellisuudesta. Takariviä ei tarvitse olla olemassa, mutta sitä ei lopeta yksittäisten opettajien oivallukset. Tarvitaan yhteisöllistä pedagogiaa. Ja kyllähän siitäkin on onnistuneita toteutuksia.