torstai 13. joulukuuta 2018

Opettajasta ystäväksi

Loppuvuoden aiheiksi olen kerännyt tai on kertynyt lempiaiheitani. Tässä olisi nyt sitten esillä luottamus- ja kiintymyssuhde ja sen tarpeellisuus opetuksessa ja varsinkin kasvatuksessa.

Luin sattumoisin opettaja, kirjailija Tommi Kinnusen kolumnin YLEn uutisssivuilta: Kaikilla on mielipide koulusta, mutta opettajilta ei kysytä mitään. (linkki) Kolumnissa Kinnunen ihmettelee miksi opettajat eivät kelpaa koulun asiantuntijoiksi, kun kaikilla on mielipide koulusta. No, toisaalta hän on kolumnissaan asiantuntija nimenomaa opettajana. Opettajat saattavat myös jättäytyä julkisen keskustelun laitamille, eivätkä välttämättä halua olla keskustelen kohde. Koulua koskevaan keskusteluun on aina tunkua, koska kaikki ovat kokemusasiantuntijoita. Itse olen kyllä tuonut käsityksiäni julki aina kun on kysytty ja usein kysymättäkin... Koulu on tärkeä osa yhteiskuntaa ja opettajat ovat merkittäviä vaikuttajia. Ihan konkreettisestikin opettajien edustus erilaisissa luottamustehtävissä on hyvin korkea. Kyllä opettajat vaikuttavat, vaikka me helposti vähättelemme vaikutustamme. Suomalaista vaatamattomuutta. On hyvä myös muistaa, että koulu saa tehtävänsä koulun ulkopuolelta, yhteiskunnasta, opettajat eivät voi keksiä koulun tehtävää itse. Opettaja toteuttaa yhteiskunnan hänelle antamaa tehtävää, vaikka olisi eri mieltäkin joskus. Dialogi jatkuu, koulu ei ole koskaan valmis.

Varsinainen asia on toinen juttu, Kolumnissaan Kinnunen käsitteli sivulauseissa opettajan ja oppilaiden välistä suhdetta, jonka näen toisin. Lainaus:" Lukiolaisen silmissä yläkoulun opettaja on yhtäkkiä muuttunut kiusalliseksi jäänteeksi, joka muistuttaa menneistä lapsuuden vuosista. Samalla tapaa he suhtautuivat luokanopettajiinsa siirtyessään yläkouluun, ja todennäköisesti lukion opettajat muuttuvat tolloiksi sillä samalla sekunnilla kun opiskelija aloittaa jatko-opinnot." Tämä yhteydessä, jossa Kinnunen toteaa, että useat entiset oppilaat eivät koulun pihalla  tervehdi. En koe asiaa samoin.

Omia oppilaitani vannotin aina, että sitten moikataan kun yhteinen polku loppuu ja vaihdetaan kulumisia tavatessa. Kun ei enää ole opettaja voi muuttua ainakin hyvän päivän tutuksi. Yhden käden sormilla voin laskea ne, joille on moikkaaminen tehnyt tiukkaa. Nimittäin, jos ei moikata jälkeenpäin, on luottamus/kiintymyssuhdesuhde jäänyt syntymättä, harmi kyllä. Aineopetuksessa helposti näin käykin, sillä nuori ei voi kehittää luottamussuhdetta jokaiseen opettajaan, jotka hän viikottain kohtaa. Puhumattakaan opettajan mahdollisuudesta lähestyä ehkäpä sataa oppilasta. On harmi, että koulun rakenteissa ei oteta tarpeeksi huomioon oppimisen emotionaalista ja sosiaalista ulottuvuutta. Opetuksen järjestely heijastaa usein mekanistista ihmiskuvaa. Opettaja haluaisi varmasti tutustua oppilaisiinsa paremmin, mutta rakenteet eivät useinkaan tue sitä. Aina ei tarvita tietenkään kovin syvää kiintymysuhdetta, mutta luottamus opettajaan tuo turvallisuutta ja auttaa oppimisessa muutenkin. Opettajankin on hyvä luottaa oppilaisiinsa ja välittää oppilaisiinsa tunnetta, että he ovat hyväksyttyjä, kivoja. Myönteinen emotionaalinen ilmapiiri luokassa edistää oppimista ja hyvinvointia. Monille opettaja on lapsuuden ja nuoruuden merkittävimpiä aikuisia, ehkäpä enemmän kuin ennen, kun perheiden yhteinen aika on usein kortilla. Kun oppilas haluaa tehdä opettajan kanssa yhteistyötä, on suurimmat oppimisen esteet jo poistettu.

Koulun kasvatustehtävän kannalta opettaja on aikuisen esimerkki. Hienoa, jos tätä aikuisen esimerkkiä voi lähestyä koulun jälkeenkin. Monilla opettajilla on varmasti kokemusta entisten oppilaiden lämmittävistä kokemuksista. Olen minäkin tavannut luokanvalvojaani yli 50 vuoden takaa. Hienoja hetkiä.

maanantai 10. joulukuuta 2018

Tytöt ensin

Vuoden loppuun on kasautunut aiheita, joiden purku on paras aloittaa eräästä suosikistani, tytöistä ja pojista.

Turun yliopisto julkaisi 5.11. kiinnostavan tutkimuksen, (linkki)  jossa havaittiin äitien suosivan tyttöjä ja isien poikia. Merkittävää on, että äitien suosiminen on voimakkaampaa kuin isien. Hesarin haastattelussa 8.11. (linkki) tutkija Robert Lynch kertoi lisää evoluutiobiologisesta tutkimuksestaan. Tyttöjen aiempaa suurempi suosiminen selittyy yhteiskunnan  muutoksella. Satsaamalla tyttöihin aikaa ja rahaa, saavat vanhemmat nyt varmemmin menestyneitä jälkeläisiä, tytöthän pärjäävät koulussa paremmin ja täyttävät yliopistot. Poikien osuus syrjäytyneistä on merkittävän suuri. Etenkin alemmissa tuloluokissa poikiin satsaaminen on nykyisin riski"sijoitus", koska syrjäymisvaara on suuri juuri siellä. Tämä näkyy myös tässä ryhmässä isien tyttöjen suosimisena. Tyttäret ovat tulleet tärkeämmäksi sekä isille ja äideille, Lynch sanoo.  Tasa-arvon edistyminen on tehnyt tytöistä arvokkaita. Heidän taloudelliset mahdollisuutensa ovat nousseet. Myös  sosiaalinen liikkuvuus on tytöille helpompaa kuin pojille. 

Kaikki tämä on tietenkin myönteistä, tytöille. Mutta mitä tapahtuu pojille, joita on ikiaikaisesti suosittu tyttöjä enemmän? Onko tutkimuksen paljastama heikko signaali jo disruptori, peruuttamaton muutostekijä? Ihmisyhteisöt ovat joustavia ja voi olla, että varsinkin kehittyneissä maissa muutos on nopeakin, ei siihen tarvita kuin pari sukupolvea. Toivottavaa on tietenkin, että hyvinvointia riittää sekä tytöille että pojille, myös kaikille muille. Tutkija Robert Lynch muistuttaa, että yksinhuoltajaätien pojilla  menee jo nyt huonosti. Tasa-arvoa tavoiteltaessa ei pitäisi aiheuttaa epätasa-arvoa.

Miten tämä liittyy kouluun? Monellakin tapaa. On jo pitkään huomattu että koulut suosivat vahvasti tyttöjä. Tyttöjen keskiarvot ovat merkittävästi parempia ja koulupudokkaista valtaosa on poikia. Tytöt ovat selvä enemmistö lukioissa ja yliopistoissa. Voi olla  että opettajakunnan naisistuminen vaikuttaa myös. On nimittäin havaittu, että tytöt saavat helpommin parempia arvosanoja, koska heidän kehityksensä on poikia nopeampaa ja tyttöjen käytöstä tulkitaan heille edullisesti. (Esim Keltikangas-Järvinen)  Ihmeellistä on, että asialle ei oikein tehdä mitään muuta kuin ihmetellään. Olisiko niin että miesten aiemmin vahva dominointi estää näkemästä nykypoikien ongelmat? Harmillista on, että uudesta Opsista jätettiin pois maininnat tyttöjen ja poikien erilaisuuden huomioimisesta.(kun siitä oli mainintoja entisessä) Eipä sitä juuri huomioitu käytännössä, mutta ei pitäisi luovuttaa. Käynnissä oleva epäterve kehitys alkaa jo nyt ruokkia itseään ja myöhemmin voi olla tosi vaikeaa saavuttaa aito tasavertaisuus sukupuolien kesken.

Käytännössä poikia voidaan auttaa koulun tasolla lisäämällä tietoa ja ymmärrystä poikien tilanteesta. Ehkäpä toimintakulttuuria voidaan muuttaa sellaiseksi, että pojat pärjäävät/kiinnostuvat paremmin. Opettajat voivat keskenään keskustella siitä, millainen käytös koetaan häiritseväksi ja miten se vaikuttaa arvosanoihin. Varmaan on tärkeää saada oppilaat mukaan osallistumaan ja tiedostamaan oman opinpolun tärkeys. Nykyinen kehityssuunta sukupuolien uudesta epätasa-arvosta pitää saada loppumaan. Menneisyyden vääryydet eivät oikeuta tämän päivän vääryyksiä.

maanantai 3. joulukuuta 2018

Luokat ovat erilaisia, miksi?

Vanha kamuni Martti, kirjoitti kokemuksistaan harjoittelukoulun opetusharjoittelun seuraamisesta (linkki)
Oli kovin kiinnostavaa ja nostalgistakin luettavaa. Aika paljon on muistoja omasta opetusharjoittelusta, jolloin yritimme etukäteen selvittää millaisesta opetusotteesta kukin ohjaaja pitää. Vasta paljon myöhemmin itselläni alkoi aika, jolloin mietin millaista pedagogiaa itse pidän hyvänä ja mitä haluan siitä oppia.

Erityisesti silmiin osui Martin havainto siitä, että luokat toimivat kovin eri tavoin, esimerkiksi suhteessa itseohjautuvuuteen. Näinhän yleensä onkin. Mutta pitääkö niin olla?

Opettajat puhuvat hankalista ja helpoista luokista, ammattikielellä ehkäpä haastavista ja toimivista ryhmistä/luokista. Usein ehkä ajatellaan ja toimitaan sen oletuksen mukaan, että kyse on sattumasta, jolle ei voi mitään. "Sain kivan luokan", on usein kommentti syyslukukauden alussa. Väitän, että kaikista luokista voi saada suunnilleen yhtä  kivan eli motivoituneen ja hyvään vuorovaikutukseen pystyvän. Siihen tarvitaan hyvä suunnitelma, arviointia, pitkäjänteisyyttä-ja sitoutunutta yhteistyötä.

Tullaan taas siihen, miksi olisi hyvä, jos koulussa olisi jokin yhteinen pedagoginen viitekehys, jonka mukaan opetusjärjestelyt suunnitellaan. Koulun toimintakulttuuri voisi tukea ryhmien ohjaamisen prosessia.
Luokat muodostuvat yleensä sattumanvaraisesti ja ovat lähtökohdiltaan erilaisia. Joissain luokissa voi olla muutama sosiaalinen tähti, jotka saavat toiminnallaan koko ryhmän hyvään yhteistyövireeseen. Toisessa luokassa voi olla yhteisötaidoiltaan heikompia oppilaita. Heidän toimintansa voi hämmentää koko ryhmän kaaoottiseen prosessiin, jonka seurauksena ryhmä ei kehity ollenkaan oppivaksi yhteisöksi. Kouluopetus on käytännössä ryhmän ohjaamista oppimisen tilaan, vaikka ongelmat näyttäytyvät yksilöllisinä. Niin kauan kuin oppilailla ei ole yksityisopetusta, on ryhmän hallinta ja ohjaaminen opettajan tärkeä osaamisen alue. Vaikka sitä ei juurikaan opeteta...

Ajattelen, että varsinkin kun koulukoot suurenevat, olisi tärkeää että luokkien prosesseja ohjataan ja arvioidaan yhteisen suunnitelman mukaan. Oppilaiden tulee myös itse olla tietoisia ryhmänsä kehitysvaiheesta, jotta he voivat tietoisesti vaikuttaa ryhmänsä tilaan. Ohjaamaton ryhmä on helposti negatiivinen, jolloin ei päästä positiiviseen työvireeseen.

Koulussa on yksilöitä ja ryhmiä. Yksittäisen oppilaan kannalta on erittäin merkittävää, tunteeko hän kuuluvansa ryhmään ja onko siellä turvallista olla. Yleensä tukitoimet suunnataan koluissa yksilöihin ja uusi opsikin puhuu usein yksilöllisestä opinpolusta. Opinpolku on toki jokaisen omaa, mutta se kehittyy yhteydestä muihin. Siksi olisi tärkeää antaa tarvittaessa tukiopetusta myös ryhmille ei vain yksittäisille oppilaille. Jokaisessa luokassa/ryhmässä pitäisi olla suunnilleen yhtä hyvä, turvallinen verkosto ja hyvät yhteisötaidot. Vertaisryhmän tuki on usein se paras tuki.