tiistai 16. kesäkuuta 2015

Uusi ops on disruptori?

Olen oppinut uuden sivistyssanan: Disruptori. Jos ymmärsin oikein, se tarkoittaa suunnilleen, peruuttamattoman muutoksen tekijää.

Tämä termi on vilahdellut tulevaisuuskeskusteluissa ja nyt myös uuden oppimisen, koulun muuttumisen ja uuden opetussuunnitelman liepeillä.

Koulutusväki tuntuu jakautuvan kahteen klaaniin: Heihin jotka haluavat jatkaa hyväksi koetulla tavalla, pieni askelin kehittäen ja heihin, jotka arvelevat koulutuksen tarvitsevan suuren pamauksen koska esimerkiksi digitalisaatio on disruptori.

Uusi Opetussuunnitelma, jota vuonna 2016 aletaan noudattamaan on perusteiltaan koulua uudistava. Oppilas on aktiivinen toimija, opettaja ohjaa. Opettaa-sana on varmasti hyvin tietoisesti häivytetty, jotta viesti menisi perille. On alettava opettamaan uudella tavalla, ei suinkaan lakata opettamasta, kuten jotkut haluavat ymmärtää. Kiistaa ja hämmennystä näyttää seuravan siitä, että oppilaan mielenkiinto pitäisi herättää tai opetuksen järjestyä oppijan mielenkiinnon mukaan.

Mikään muutosvaatimus, disruptori tai ei, ei helpolla liikautua pysyväksi koettuja instituutioita. Muutoksiin on aina suhtauduttu epäillen, torjuvasti tai jopa vainoten muutoksentekijöitä. Tiede ei ole tässä synnitön. Ne jotka aikoinaan halusivat todistaa maapallon kiertävän aurinkoa, olivat lähellä päästä roviolle. Tiedon monopolia vartioi silloin kirkko mustasukkaisesti. Nytkin voi olla kiista myös siitä, kuka omistaa totuuden. Mutta sitähän ei voi omistaa, koska se alati karkaa tutkimuksen edelle.

Koulun uudistaminen ja sen uudistumisvaatimukset voidaan perustella tai torjua tieteellisesti. Tieto ja usko liittyvät aina toisiinsa. Mitä monimutkaisempi asia, sitä helpommin arvo, joka on tulkinnan tai tutkinnan taustalla, vaikuttaa lopputulemaan.

Luin hyvän kirjoituksen, josta sain kimmokkeen tähän ajatuksenkulkuun.
  Helsingin Sanomissa 15.6.  Janne Saarikivi kirjoitti: Tieto ja usko- erottamattomat. Hän pohti sitä, miten tiede on taipunut arvoihin, silloinkin kun lopputulema on ollut aika järjetön.

Kouluun kolumni liittyi näillä lauseilla: "Ehkä puistellaan päätä, kun muistellaan totalitarismia, jossa lapset kasvatettiin yhteiskunnan hyväksymän opetussuunnitelman mukaan ja kaikkien tuli hallita samat tiedot, joita mitattiin valtakunnallisissa kokeissa."

Enpä ollut asiaa noin ennen ajatellut, ehkäpä, tosiaan.

keskiviikko 3. kesäkuuta 2015

Kiva koulu on uhka oppimiselle?

Uuden opsin vastaisku jatkuu.

Koulu ei ole viihdytyskeskus (Savon Sanomien mielipide) ja Koululaisten osaaminen uhkaa rapautua (HS Vieraskynä) " Painopiste on ollut liikaa kivassa puuhastelussa" ovat merkkejä taas virinneestä keskustelusta, josta on hiukan vaikea saada kiinni.
Voiko koulussa olla liian mukavaa, onko sellaista uhkakuvaa todellisuudessa olemassa?

Tänään vietin tovin Facebook-keskustelussa jossa käsiteltiin samaa aihetta jopa monipuolisesti.

Myönnän olevani kasvatusoptimisti, mutta onneksi nykyaikainen oppimiskäsitys lähtee siitä, että ihminen oppii parhaiten kun hän haluaa oppia. Oppiminen ei silloin voi olla vain ikävää, tai siitä pitää ainakin saada palkinto melko nopeasti. Uskon että ihminen haluaa oppia, luontaisesti. Katsotaan vaikka leikki-ikäisiä lapsia. Miten paljon he jaksavat tutkia maailmaa ja sen ilmiöitä - leikkimällä. Kysymyksiä tulee niin paljon että me aikuiset emme yleensä edes jaksa vastata kaikkiin kunnolla.

Koulussa tämä sitten hiljenee. Olemme hyväksyneet, että ysiluokkalaisen kiinnostus oppimiseen on yleensä vain häivähdys ekaluokkalaisen palavasta innosta. Tein juuri ysiläisten kanssa elokuvapajassa koostetta 7-9 luokkien merkittävistä asioista. Ysiluokan aiheeksi haluttiin se " kun opiskelu lakkas kiinnostamasta".  Ei pelkästään hyvä läppä.

Tästä aiheesta tulee mieleen nyt muutama ajatus:

- Lapset ja nuoret eivät ole koulussa töissä. He ovat elämässä elämäänsä ja kasvamassa aikuisiksi. Heillä saa olla kiva lapsuus, josta koulu on merkittävä osa. Paineeton kasvuympäristö on eräs aikuisuuden hyvinvoinnin tekijä. Tämä ei sulje pois sitä, etteikö oppilaita voisi opastaa työskentelemään tavoitteidensa puolesta, päinvastoin.

- Koulun tavoitteet ovat aikuisten asettamia. Koululaisilla on yleensä kovin vähän sanottavaa itseään koskevissa kouluratkaisuissa. Sitoutuminen ja sitä kautta vastuunotto eivät tietenkään silloin ole itsestään selvyys.

- Peruskoululainen ei ole aikuinen. Hänen kykynsä asettaa pitkän tähtäimen tavoitteita ja ponnistella tulevaisuuden hyväksi on rajallinen. Myöskin taito ohjata omaa toimintaa on vasta kehittymässä. Yleensä ajatellaan että täysi-ikäinen voi vastata teoistaan. Tästä seuraa, että kun nykyaikana ei enää opiskella koska kotona ja koulussa määrätään, pitää yhä enemmän houkutella oppilaat kokemaan oppimisen ilo. Ei aina helppoa, mutta nakki on napsahtanut, nykyopelle.

- Ikäpolvimurros on aiheuttanut sen, että työ käsitteenä on saamassa tai saanut uudenlaisen tulkinnan. Työn halutaan nyt antavan sisältöä elämään ja olevan osa yksilön hyvinvointia. Sama tuntuu jo koskevan koulutyötä. Kääntöpuolena meillä on jo ns "paskahommia". Ruotsin tie aukeaa ainakin kolmekymmentä vuotta myöhemmin, tosin.

- Lapsuudessa kuuluu leikkiä, nuoruudessa harjoitella vastuunottoa, itsestä ja muista, aikuisena toivottavasti osaa toimia yhteiskuntaa rakentavalla tavalla. Koulussa oppiminen saa silloin olla leikinomaista tai ainakin kiinnostavaa ja innostavaa. Isommat oppilaat osannevat jo ylittää itselle hankaliakin esteitä, toivottavasti.

- Käsitteet ovat aina vaikeita, kun tulkintoja on monia. Miten käsitetään omassa ajassamme työ, uurastus ja leikki?
Tiedetään, että lapsuuden ahdistavat kokemukset ovat aikuisuudessa hyvinvointiriski. Meillä on paljon kympin oppilaita, tunnollisia ja ahkeria, jotka voivat myöhemmin huonosti.

- Meidän suurena vahvuutena on koulussakin ollut luottamus. Sen varaan voi minusta hyvin rakentaa uutta opetusta ja oppimista, joka yhä enemmän rakentuu oppilaiden kiinnostuksen tai sen herättämisen varaan. (näinhän sanoo uusi opsikin) Ehkäpä syntyy jotain sellaista, mitä muut vain kadehtivat. Omilla vahvuuksillamme on arvoa.

- Aina on väärin yleistää, mutta suuntaviivoja voi vetää.


Omalla urallani parasta on ollut, kun ollaan yhdessä innostuttu niin, että välitunti häiritsee tai kotiin ei haluta mennä. Aina ei voi niin olla, mutta hyvä jos usein.