Uuden opsin vastaisku jatkuu.
Koulu ei ole viihdytyskeskus (Savon Sanomien mielipide) ja Koululaisten osaaminen uhkaa rapautua (HS Vieraskynä) " Painopiste on ollut liikaa kivassa puuhastelussa" ovat merkkejä taas virinneestä keskustelusta, josta on hiukan vaikea saada kiinni.
Voiko koulussa olla liian mukavaa, onko sellaista uhkakuvaa todellisuudessa olemassa?
Tänään vietin tovin Facebook-keskustelussa jossa käsiteltiin samaa aihetta jopa monipuolisesti.
Myönnän olevani kasvatusoptimisti, mutta onneksi nykyaikainen oppimiskäsitys lähtee siitä, että ihminen oppii parhaiten kun hän haluaa oppia. Oppiminen ei silloin voi olla vain ikävää, tai siitä pitää ainakin saada palkinto melko nopeasti. Uskon että ihminen haluaa oppia, luontaisesti. Katsotaan vaikka leikki-ikäisiä lapsia. Miten paljon he jaksavat tutkia maailmaa ja sen ilmiöitä - leikkimällä. Kysymyksiä tulee niin paljon että me aikuiset emme yleensä edes jaksa vastata kaikkiin kunnolla.
Koulussa tämä sitten hiljenee. Olemme hyväksyneet, että ysiluokkalaisen kiinnostus oppimiseen on yleensä vain häivähdys ekaluokkalaisen palavasta innosta. Tein juuri ysiläisten kanssa elokuvapajassa koostetta 7-9 luokkien merkittävistä asioista. Ysiluokan aiheeksi haluttiin se " kun opiskelu lakkas kiinnostamasta". Ei pelkästään hyvä läppä.
Tästä aiheesta tulee mieleen nyt muutama ajatus:
- Lapset ja nuoret eivät ole koulussa töissä. He ovat elämässä elämäänsä ja kasvamassa aikuisiksi. Heillä saa olla kiva lapsuus, josta koulu on merkittävä osa. Paineeton kasvuympäristö on eräs aikuisuuden hyvinvoinnin tekijä. Tämä ei sulje pois sitä, etteikö oppilaita voisi opastaa työskentelemään tavoitteidensa puolesta, päinvastoin.
- Koulun tavoitteet ovat aikuisten asettamia. Koululaisilla on yleensä kovin vähän sanottavaa itseään koskevissa kouluratkaisuissa. Sitoutuminen ja sitä kautta vastuunotto eivät tietenkään silloin ole itsestään selvyys.
- Peruskoululainen ei ole aikuinen. Hänen kykynsä asettaa pitkän tähtäimen tavoitteita ja ponnistella tulevaisuuden hyväksi on rajallinen. Myöskin taito ohjata omaa toimintaa on vasta kehittymässä. Yleensä ajatellaan että täysi-ikäinen voi vastata teoistaan. Tästä seuraa, että kun nykyaikana ei enää opiskella koska kotona ja koulussa määrätään, pitää yhä enemmän houkutella oppilaat kokemaan oppimisen ilo. Ei aina helppoa, mutta nakki on napsahtanut, nykyopelle.
- Ikäpolvimurros on aiheuttanut sen, että työ käsitteenä on saamassa tai saanut uudenlaisen tulkinnan. Työn halutaan nyt antavan sisältöä elämään ja olevan osa yksilön hyvinvointia. Sama tuntuu jo koskevan koulutyötä. Kääntöpuolena meillä on jo ns "paskahommia". Ruotsin tie aukeaa ainakin kolmekymmentä vuotta myöhemmin, tosin.
- Lapsuudessa kuuluu leikkiä, nuoruudessa harjoitella vastuunottoa, itsestä ja muista, aikuisena toivottavasti osaa toimia yhteiskuntaa rakentavalla tavalla. Koulussa oppiminen saa silloin olla leikinomaista tai ainakin kiinnostavaa ja innostavaa. Isommat oppilaat osannevat jo ylittää itselle hankaliakin esteitä, toivottavasti.
- Käsitteet ovat aina vaikeita, kun tulkintoja on monia. Miten käsitetään omassa ajassamme työ, uurastus ja leikki?
Tiedetään, että lapsuuden ahdistavat kokemukset ovat aikuisuudessa hyvinvointiriski. Meillä on paljon kympin oppilaita, tunnollisia ja ahkeria, jotka voivat myöhemmin huonosti.
- Meidän suurena vahvuutena on koulussakin ollut luottamus. Sen varaan voi minusta hyvin rakentaa uutta opetusta ja oppimista, joka yhä enemmän rakentuu oppilaiden kiinnostuksen tai sen herättämisen varaan. (näinhän sanoo uusi opsikin) Ehkäpä syntyy jotain sellaista, mitä muut vain kadehtivat. Omilla vahvuuksillamme on arvoa.
- Aina on väärin yleistää, mutta suuntaviivoja voi vetää.
Omalla urallani parasta on ollut, kun ollaan yhdessä innostuttu niin, että välitunti häiritsee tai kotiin ei haluta mennä. Aina ei voi niin olla, mutta hyvä jos usein.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti