keskiviikko 27. tammikuuta 2016

Samanaikaisopetus

Luin hyvän kirjan. Aihe oli paitsi mieleinen, niin kirja herätti myös paljon hyviä muistoja.

Timo Saloviita on toimittanut kirjan Samanaikaisopetus  (PS-kustannus 2016).
Olipa kerrankin helppolukuinen ja käytännönläheinen opetusta käsittelevä kirja! Liian usein opetusta tai kasvatusta kuvaavat kirjat ovat varsin tutkimuspainotteisia ja raskaita lukea, ainakin sankariopettajalle, joka työpäivän jälkeen haluaa löytää jotain ammatillisesti kehittävää. Opettajalle on tärkeää löytää käytännön ideoita ja sovelluksia omaa työtään raikastamaan. Kirjassa on paitsi tiivis teoriaosuus niin myös paljon esimerkkejä tai oikeastaan kertomuksia samanaikaisopetuksesta ja sen tuomista kokemuksista.

Samanaikaisopetus liittyy läheisesti yhteisölliseen pedagogiaan. Sen toteuttamiseksi tarvitaan yhteisiä tavoitteita ja sopimuksia.
Saloviita jakaa samanaikaisopetukseen viiteen pääluokkaan:
- Avustava opetus
- Täydentävä opetus
- Tiimiopetus
- Pysäkkiopetus
- Rinnakkaisopetus

Timo Saloviidan oma tausta vaikuttanee siihen, että kirja käsittelee aika paljon erityisopetusta osana samanaikaisopetusta. Toisaalta juuri erityisopetusta on siirretty jo pitemmän aikaa samanaikaisopetuksen piiriin. Kaikista näistä opettajien yhteistyön muodoista on itsellänikin kokemusta, toisista enemmän ja toisista vähemmän. Nykyinen kouluttajan roolini toteutuu nimenomaa samanaikaisopetuksen avulla.

Kyselytutkimusten mukaan useimmat opettajat tuntuivat pitäneen työmuodosta kovasti. Kuitenkin Saloviita toteaa, että samanaikaisopetus ei ole merkittävästi lisääntynyt kolmenkymmenen vuoden aikana. Miksi?

Opettajat mainitsevat myös kyselytutkimuksissa samanaikaisopetuksen suurimmaksi esteeksi yhteisen suunnitteluajan puuttumisen. Silti ne opettajat, jotka ovat siirtyneet samanaikaisopetukseen löytävät ajan mielestään melko vaivatta. Saloviita toteaa, minustakin aivan oikein, että yhteisen suunnitteluajan puute on pikemminkin tekosyy (johon voi itsekin uskoa),  Hän arvelee että todellinen este voi olla pelko itsenäisen toimintatavan osittaisesta menettämisestä. Epäilen aivan samaa. Olen täällä ennenkin ollut sitä mieltä, että nykyisessä muuttuvassa ajassa opettajien itsenäisestä asemasta on tullut paitsi etuoikeus myös kehityöstyön mahdollinen jarru. Ehkä on myöskin niin, että opettajiksi hakeutuu persoonia, jotka nauttivat esiintymisestä ja opetusryhmän  edestä johtamisesta, yksin?  Tarvitaan siis asennemuutosta ja onhan sitä jo tapahtunutkin.

Omalla opettajauralla työssä oppimisen korkeakoulu on ollut se kuuden vuoden jakso, jossa työtoverini Tiinan kanssa laitoimme kaksi isoa luokkaa (n 30+30) yhdeksi opetusryhmäksi. Opetus synkronoitiin siten, että luokissa tai pikemminkin kotiryhmissä oli koko ajan sama, yhteisesti suunniteltu viikko-ohjelma. Oppilaita opetettiin yhdessä, omissa kotiluokissaan tai monessa ryhmässä esimerkiksi pajatyöskentelyssä. Näistä kokemuksista syntyikin kaksi kirjaa Karttakepin kuolema ja Yhteisöllinen pedagogia. On oikein hyvä että aiheesta syntyy uusiakin, päivitettyjä kirjoja. Huomaan vanhoja kirjojani lukiessa että aihe ei vanhene yhtään. Nyt kun uusi opetussuunnitelma perää oppijan aktiivista roolia, niin samanaikaisopetus on taas hyvin ajankohtainen aihe.

Tästä ajatuksesta tekeekin mieli laajentaa samanaikaisopetuksen ansioita juuri tuohon pedagogian uudistumisen suuntaan. Kyse ei ole vain siitä että oppilaat voivat oppia paremmin. Saloviidan kirjassakin opettajat mainitsevat usein parhaaksi asiaksi sen, että opettajat ovat oppineet toisiltaan. Ammatillinen reflektointi onkin ihan hienoimpia asioita työssä oppimisen kannalta. Välituntipuheet eivät siihen riitä. Opettaja oppii, jaksaa ja innostuu saadessaan tehdä työtä toisen innostuneen ammattihenkilön kanssa. Merkittävä etu uudistumiseen ja jaksamiseen.

Entäpä koulun kasvatustehtävä? Samaikaisopetus kantaa mukanaan monia etuja ja mahdollisuuksia saavuttaa koulun keskeisimpiä kasvatustavoitteita. Kyse ei ole vain oppimistulosten paranemisesta yksilötasolla. Merkittävää on myös, että koko opetusryhmä voi hyötyä samanaikaisopetuksesta monella tavalla.
Ensinnäkin opettajat antavan oppilaille mallin siitä, miten tehdään yhteistyötä. Jos haluamme että oppilaat omaksuvat yhteistyön ja sen vaatimat taidot, on opettajien esimerkillä keskeinen merkitys, tahdoimme tai emme.( Esimerkiksi opettajiksi hakeutuvilla on usein vahva käsitys opettajuudesta yksin toimimisen mallina.) Työmarkkinat eivät yleensä enää tarjoa paljonkaan töitä yksin puurtajille.
Samanaikaisopetus antaa myös mahdollisuuden monipuolisiin opetusjärjestelyihin. Itse haluan ottaa myös vertaisopettajuuden samanaikaisopetukseen mukaan. Oppilaat voivat toimia apuopettajina. Kun opetus monipuolistuu, on oppiminen usein innostavampaa. Samanaikaisopetus voi lisäksi  ehkäistä syrjäytymistä, koska tukea on paremmin saatavilla.
Opiskeluilmapiiri ja oppilaiden kouluviihtyvyys ovat hyvin tärkeitä oppimisen taustalla olevien emootioiden ohjaajia. Samaniakaisopetus aktivoi jo itsessään opetus- ja oppimistapahtumaa.

Kun kouluissamme näyttää olevan motivaation ja omaan oppimiseen sitoutumisen vajetta, voi samanaikaisopetus olla eräs kouluamme uudistava menetelmä, kun otamme harppausta uuteen oppimiseen.

sunnuntai 24. tammikuuta 2016

Yo-kirjoitukset ja väärinpäin kehittämisen harha

Pari viikkoa sitten Antti Rastela ja Jari Kinnula kirjoittivat ylioppilaskirjoitusten merkityksestä lukion kehittämiselle mielipidekirjoituksessaan:
Ylioppilaskirjoitukset estävät lukion kehittämistä. ( HS 11.1. 2016)
He toteavat muun muassa: "Ylioppilastutkinto ohjaa aivan liikaa lukiokoulutuksen pedagogiikkaa eikä mahdollista riittävällä tavalla oppimisen ja arvioinnin monimuotoisuutta. Heti ensimmäisistä kursseista alkaen opettajat toteavat, että tätä ja tätä tarvitaan ylioppilaskirjoituksissa. Opiskelijoiden kanssa käydään lävitse vanhoja kokeita, jotta valmiudet kirjoituksiin olisivat paremmat."

Näin on näreet. On selvää, että lukion opettajia velvoittaa yo-kirjoituksissa menestyminen, sillä ne ovat useimmille jatko-opintojen kannalta tärkeitä tuloksia. Tosin muistelen kaiholla omaa lukioaikaani silloisessa Kallion Yhteiskoulussa, jossa opettajilla oli usein aikaa keskustella filosofiasta tai ajankohtaisista aiheista, jopa juuri kirjoituksiin valmistauduttaessa.  Sain paljon eväitä elämään.

Ja kun pyrin sitten Helsingin yliopistoon luokanopettajakoulutukseen niin laitoksella oli hylätty ylioppilaskokeen merkitys pääsykokeissa. "Emme saa niiden avulla parasta opettaja-ainesta" taisi Martti Ruutukin, laitoksen silloinen esimies todeta. Paljon onkin puhetta ollut siitä, millaisilla perusteilla tulevia opettajia valitaan. Omalla koulu-uralla menestyminen ei ole huono asia, mutta jos koulussa on ollut myös vaikeuksia motivoitua, saattaa ymmärtää motivaatio-ongelmia paremmin. Varmaan hyväksi opettajaksi voi kehittyä monelta pohjalta. Mutta älkäämme muistelko vain menneitä.

Jäin ajattelemaan tuota kirjoitusta laajemmassa koulutusmaisemassa. Olin jokin aika sitten kokouksessa, jossa puhuttiin siitä mitä etuja saavutetaan, kun esiopetus järjestetään koulun tiloissa. Parikin kommenttia koski sitä, että siten saadaa pedagogista asiantuntemusta esiopetukseen luokanopettajien ja aineopettajien avulla. Olin suorastaan tyrmistynyt. Käytin puheenvuoron jossa muistutin, että esiopetuksesta vastaa jo nyt hyvin koulutettu lastentarhanopettaja. Muilla opettajilla ei ole pedagogista pätevyyttä, eikö osaamista  vaativaan esiopetukseen.

Tämä ajattelu on kuitenkin yleistä väärinpäinajattelua koulutuksessa ja siihen syyllistyvät niin "maallikot" kuin opettajatkin. Lukion opettajilla on lista mitä oppilaiden pitäisi oppia perusopetuksessa, aineopettajilla on lista luokanopettajille ja luokanopettajilla esiopettajille. Ei se näin voi olla. Oppilailla on tarve saada heidän kehitysvaiheeseensa sopivaa opetusta.

Yhtenäiskoulujen yleistyttyä on alettu puhua paljon yhtenäisestä opinpolusta. Huonoimmillaan se tarkoittaa vain, että lapsen tiedot löytyvät samasta tietojärjestelmästä, vaikkapa Wilmasta, kymmenen vuoden ajan.  Opettajat vaihtuvat liian tiuhaan ja jokainen ihmettelee, että eikö teille ole opetettu mitään... Jos koulutuksen tehtävä nähdään kapeasti arvosanojen tuottamisena, niin pyrkimys opettaa asioita ja taitoja mahdollisimman aikaisin lisääntyy.  Koulutuksella on kuitenkin aina kasvatustehtävä; yhteiskunnan jäsenyyteen saattaminen ja omien vahvuuksien löytämisessä auttaminen. Monia ihmisen kasvun tuloksia ei voida mitata numeroilla, eikä lapsen kasvua voi nopeuttaa laadun kärsimättä.


Kun rakennetaan aidosti yhtenäistä opinpolkua (ja sitäkin tapahtuu) , niin arvostus käännetään toisinpäin. Jatketaan siitä mihin on jääty, parhaat pedagogit  tarvitaan polun alkuun. Esiopettajat ovat kokemukseni mukaan aivan loistavia pedagogeja. He tiedostavat lasten luontaisen tavan oppia ja kehittävät opetusmenetelmiään sen mukaan. Heillä on tärkeää tietoa niille opettajille, jotka jatkavat opinpolulla ohjaamista. Nuoremman oppilaan opettaminen ei ole vähemmän arvokasta tai helpompaa. Kaiken järjen mukaan opetustyö muuttuu helpommaksi sitä mukaan, kun oppilaiden taidot lisääntyvät. ( "Vaikea ikä" on eräs sitkeä myytti yläkoululaisista ja se johtunee osittain opetusjärjestelyistä ja oppilaiden heikosta osallisuudesta.)

Yhtenäinen opinpolku tarkoittaa mielestäni sitä, että tarpeellinen tieto oppilaasta ja myös pedagoginen ymmärrys ikäkauden ominaisuuksista virtaa iloisesti oppilaan mukana eteenpäin, eikä edestäpäin valu vaatimuksien suota.

Omalla tavallaan yo-kirjoitukset toimivat mielestäni osaltaan, kenenkään sitä erityisesti haluamatta, alaspäin valuvana koulutuksemme kehitystä hidastavana sitkona.  Oppiminen ja kasvu eivät voi kuitenkaan tapahtua lapsen tai nuoren elämässä jotain tulevaa koetta varten, hän elää koulussa elämäänsä juuri nyt.

Voisiko lukio hyötyä jatkuvan näytön ja jonkinmuotoisen lopputyön yhdistelmästä? Ainakin sellainen maali tukisi ymmärtääkseni perusopetuksen työtä. Joskus pelkkä perinne ei ole peruste, etenkään oppimisessa tai ihmisen kasvun perusteena.




torstai 14. tammikuuta 2016

Voi Pasi, minkä teit!

Tämä tuli kyllä aika puskista. Pasi Sahlberg Opettaja -lehden kolumnissaan teki Keltikangas-Järviset (blogini 16.10.2015 Professori heittää legendaa) koulujen uuden oppimisen ja tvt-pedagogian kehittämiselle, väitän.

"Koulutuksen digitalisoimisessa on syytä edetä tutkimus­tietoon nojaten. Ehkä oppimistulosten heikkenemisen taustalla eivät sittenkään ole koulun vanhentuneet opetusmenetelmät, vaan nuorten muuttunut käyttäytyminen ja se, että tiedonkäsittely tapahtuu yhä enemmän näyttöpäätteen kautta." Opettaja-lehti 172016 Pasi Sahlbergin kolumni  Pinnallisia digiloikkia (linkki kirjoitukseen)

Voihan olla, että toimitus on julkaissut vahingossa liian aikaisin aprillipilaksi tarkoitetun kirjoituksen, mutta suhtaudun tähän kuin se olisi kirjoitettu ihan asiallisesti.

Ylläoleva lause sisältää minusta perusongelman. Digitalisaatio käsitetään usein ikään kuin opetusmetodiksi. Väärin, digitalisaatio ei ole sinällään pedagoginen menetelmä, se ei tee mitään ilman opettajaa tai muuta toimijaa. Digitalisaatio-käsite tarkoittaa koulun tasolla lähinnä sitä että oppimateriaalia on paljon enemmän kuin yksi kirja   ja sitä voi arvioida, tuottaa ja jakaa itse, kaikkialla. Tämä muuttaa jotain opettamisessa ja oppimisessa.
Oppimistuloksemme ovat heikkenemään päin (toki hyvät) luultavimmin oppilaidemme heikon motivaation ja opiskeluun sitoutumisen myötä. Koulun tarjoama opetus ei tunnu enää yhtä merkitykselliseltä kuin aiemmin. Koululla on oppimisen lähteenä paljon kilpailijoita lasten ja nuorten elämässä. Ja totta, moni näistä uusista oppimisväylistä on oppijoistamme hauska ja kiinnostava. Sen voi nähdä mahdollisuutena eikä vain uhkana. Digitalisaation sijaan olisi puhuttava tieto-ja viestintatekniikan pedagogisesti mielekkään käytön kehittämisestä.

Uuden oppimisen kehittämisessä ei voida nojata vain tutkimustietoon. Jotta voi tutkia pitää kehittää ja kokeilla, eikö? Tutkimusasetelmien pitää myös olla kohdallaan. Verrataanko oppimista ja tuloksia entisiin vai haetaanko jotain uutta, lisäarvoa elinikäiselle oppimiselle?
Tutkimuksissakin saa usein sitä mitä tilataan... Opettajien pitäisi joukolla kehittää hyvää tvt-pedagogiaa.  Oppilaiden motivaatio ja oppimistulokset kertovat kyllä milloin ollaan oikeilla jäljillä.

Amerikkalaisissa tutkimuksissa on todettu netin suurkäyttäjien aivotoiminnoissa sellaisia fysiologisia muutoksia, jotka vaikeuttavat syväoppimista. Oppimisesta tulee pinnallista digitaalista loikkimista, josta syvällinen ymmärtäminen ja kokonaisuuksien hahmottaminen uupuvat. Suomalaisista nuorista netin suurkäyttäjiä on tilastojen mukaan liki joka toinen.(Sahlberg)

Pinnallisuutta oppimisessa lienee aika vaikea mitata. Koulussa nettiä tai tieto- ja viestintätekniikkaa yleensäkään ei ole tarkoitus käyttää suurkäyttäjän tavoin (mitä se nyt sitten onkin) vaan juuri syväoppimisen edistäjänä. Kun elämme koko ajan uutta tietoa suoltavassa maailmassa, niin oppimisen strategioiden on syytäkin muuttua. Ehkä kehitys nyt näyttää pinnalliselta, mutta voi myös olla alku jollekin muulle. 
Muutosvaiheessa on vaikeaa nähdä maalia. Luulisin, että vaikkapa professorit Kirsti Lonka ja Katariina Salmela-Aro  olisivat kijoittaessaan samasta aiheesta käyttäneet myös muita tutkimuslähteitä. Hyvä linkki digioppimisen tutkimuksiin on vaikkapa Mind the Gap-hankkeen sivusto.

En ole mielestäni kritiikitön tvt:n pedagogisen käytön suhteen. Mutta modernit välineet on pakko saada kouluissa haltuun-parhaalla mahdollisella tavalla. Jos tavoitteet ja menetelmät opettamiselle ovat samat kuin kirjan, paperin ja kynän kanssa, niin uudet välineet eivät juuri tuo lisäarvoa. Vanhallakin tavalla voi opettaa, mutta silloin oppija ei saa niitä oppimisen ja jakamisen työkaluja, mitä hän jatkossa tarvitsee.

Kirjoitus on hyvä kun se aiheuttaa keskustelua, sanotaan. Sitä kyllä tarvitaan koulutuksen parissa työskentelevien keskuudessa, sillä koulutuksen vaatimukset ja menetelmät ovat muuttuneet paljon. Kun olemme jo nyt Euroopan jälkijunassa yhteisessä kehittämisessä, niin tarvitsemme kannustavaa keskustelua ja uteliaisuuden herättämistä (ja voihan olla että muualla ei olla vielä keksitty miten tvt parantaa oppimista). Vain osaavat opettajat voivat kehittää uutta tieto- ja viestintätekniikkaa hyödyntävää pedagogiaa. Negatiiviset asenteet ovat pahin este yhteiselle oppimiselle. Ja sitä nyt minusta tuo kolumni ainakin osin edisti. (sori vaan suuresti arvostamani Pasi S)  Taas löytyi monille opettajille hyviä syitä olla muuttamatta mitään. Toivottavasti olen aivan väärässä.





torstai 7. tammikuuta 2016

Blogihistoriaa

Vuoden alku, vaikka onkin ihmisten oma keksintö, on hyvää aikaa inventoida. Huomasin että olen ylläpitänyt tätä blogia kahdeksan vuotta. Ja juuri aloitin...

Hämmästyttää edelleen, kuinka nopeasti asiat muuttuvat digimaailmassa historiallisiksi. Tuossa kahdeksassa vuodessa on keksitty esimerkiksi some. Vuonna 2008 bogi oli vielä ilmestys, nyt ehkä jo muinaisjäänne? Mutta tykkään blogimuodosta edelleen, kun siinä saa kirjoittaa aiheestaan ihan kuinkas tykkää. Ei siis kovin sosiaalinen somealusta...

Kahdeksan vuoden aikana olen julkaissut 238 tekstiä. Olen kirjoittanut kun on ollut edes hieman asiaa, muutaman kerran kuussa. Aiheet ovat varmasti paljon päällekkäisiä, mutta muuntuvia. Tässäkin ajassa on ollut mahdollista saada uutta tietoa ja kokemusta, ehkä ihan vähän viisastuakin. Oma pedagoginen näkemykseni ei ole paljoakaan siirtynyt keskipisteestään joka sisältää oppilaan toimintaa ryhmässään, opettajien yhteistyötä ja yhdessä oppimisen tavoiteen.

Kaikkien aikojen suosituimmat tekstit ovat:

Luokka ei ole ryhmä 1.8.2015
Olen tästä oikein hyvilläni, sillä se keskittyy yhteisöllisen  pedagogian keskeiseen käsitteeseen ja esteeseen. Luokka ei ole tavoitetietoinen ryhmä ilman johtajuutta ja itseohjautuvaan toimintaan pyrkivän prosessin ohjausta. Opettaja voi toimia tässä valmentajana, mutta tulokset eivät näy heti.
Tämän tiimoilta olen ollut jo ainakin kolmessa kirjassa mukana.

Professori heittää legendaa 16.8.2015 Viime vuoden elokuu sattui olemaan selvästi kiinnostavien aiheiden aitta.  Tunsin tarvetta kirjoittaa digioppimiseen liittyvistä legendoista, joiden en soisi vaikuttavan opettajien uuden oppimisen pedagogian kehittelyyn.

Uuden oppimisen portaat 29.6.2013  Termi Uusi oppiminen alkoi putkahdella ennustellen uuden opsinkin näkökulmaa. Käytän ihan mielelläni tuota termiä. Se kuvaa hyvin sitä tilannetta mikä alkaa olla käsillä koulutusjärjestelmässämme. Opettajan ja oppilaan roolit ja sen mukana oppimisjärjestelyt uusine välineineen muuttuvat todella paljon, jos ruvetaan hommiin. Oppijat eivät halua enää olla kohde vaan oman oppimisensa omistajia. Digiaika on murtanut koulun tietomonopolin ja mahdollistaa oppimisen kaikkialla ja oppijan valitsemalla tavalla. Kyllä kirjapainotaitokin muutti koulua, ja  nyt on sentään paljon suurempi muutos informaationjaossa.

Yhteisöllinen pedagogia vs. Hiljaisuuden pedagogia 20.6.2012 Tämä kyllä nyt toisaalta jo kaduttaa kun aika keinotekoisesti laitoin vastakkain kaksi enempi fiktiivista pedagogista näkemystä. Moni opettaja käyttää elementtejä molemmista tavoista toimiessaan.  Mutta totta toinen  puoli ja onhan tästä tutkimuksellista näyttöä, että opettajat oman opetustyylinsä mukaan jakautuvat suunnilleen näin. Itse pidän  Auli Toomin opettajien pedgogisen lähestymistavan toimivasta luokittelusta. Liittyy varsin läheisesti siihen onko luokassa hiljaista ja opettaja puhuu vai ovatko oppilaat toimijoita. Tätä näkymää kannattaaa kyllä pitää esillä kun pohditaan uuden Opsin toteuttamista ja sitä miten tutkimusten toistuvasti havainnoima koululaisten heikko motivaatio herätetään,

Kymmenen porukkaan löytyi vielä pari vuoden 2011 kirjoitusta, mutta vanhemmat lienevät jääneet sen ajan unholaan jolloin meillä ei ollut koko kansan somea. En usko että ne kaikki ovat huonompia kuin uudemmat, heh!  Opetus- ja kasvatustyössä on nimittäin paljon aiheita, jotka eivät vanhene. Tämä johtuu myös siitä, että osaaminen ei oikein keräänny opettajasukupolvien mukana, Muutosta on ehkä tähän luvassa. Se olkoon nyt eräs uuden vuoden toive.