Yo-kirjoitukset ja väärinpäin kehittämisen harha

Pari viikkoa sitten Antti Rastela ja Jari Kinnula kirjoittivat ylioppilaskirjoitusten merkityksestä lukion kehittämiselle mielipidekirjoituksessaan:
Ylioppilaskirjoitukset estävät lukion kehittämistä. ( HS 11.1. 2016)
He toteavat muun muassa: "Ylioppilastutkinto ohjaa aivan liikaa lukiokoulutuksen pedagogiikkaa eikä mahdollista riittävällä tavalla oppimisen ja arvioinnin monimuotoisuutta. Heti ensimmäisistä kursseista alkaen opettajat toteavat, että tätä ja tätä tarvitaan ylioppilaskirjoituksissa. Opiskelijoiden kanssa käydään lävitse vanhoja kokeita, jotta valmiudet kirjoituksiin olisivat paremmat."

Näin on näreet. On selvää, että lukion opettajia velvoittaa yo-kirjoituksissa menestyminen, sillä ne ovat useimmille jatko-opintojen kannalta tärkeitä tuloksia. Tosin muistelen kaiholla omaa lukioaikaani silloisessa Kallion Yhteiskoulussa, jossa opettajilla oli usein aikaa keskustella filosofiasta tai ajankohtaisista aiheista, jopa juuri kirjoituksiin valmistauduttaessa.  Sain paljon eväitä elämään.
Ja kun pyrin sitten Helsingin yliopistoon luokanopettajakoulutukseen niin laitoksella oli hylätty ylioppilaskokeen merkitys pääsykokeissa. "Emme saa niiden avulla parasta opettaja-ainesta" taisi Martti Ruutukin, laitoksen silloinen esimies todeta. Paljon onkin puhetta ollut siitä, millaisilla perusteilla tulevia opettajia valitaan. Omalla koulu-uralla menestyminen ei ole huono asia, mutta jos koulussa on ollut myös vaikeuksia motivoitua, saattaa ymmärtää motivaatio-ongelmia paremmin. Varmaan hyväksi opettajaksi voi kehittyä monelta pohjalta. Mutta älkäämme muistelko vain menneitä.

Jäin ajattelemaan tuota kirjoitusta laajemmassa koulutusmaisemassa. Olin jokin aika sitten kokouksessa, jossa puhuttiin siitä mitä etuja saavutetaan, kun esiopetus järjestetään koulun tiloissa. Parikin kommenttia koski sitä, että siten saadaa pedagogista asiantuntemusta esiopetukseen luokanopettajien ja aineopettajien avulla. Olin suorastaan tyrmistynyt. Käytin puheenvuoron jossa muistutin, että esiopetuksesta vastaa jo nyt hyvin koulutettu lastentarhanopettaja. Muilla opettajilla ei ole pedagogista pätevyyttä, eikö osaamista  vaativaan esiopetukseen.
Tämä ajattelu on kuitenkin yleistä väärinpäinajattelua koulutuksessa ja siihen syyllistyvät niin "maallikot" kuin opettajatkin. Lukion opettajilla on lista mitä oppilaiden pitäisi oppia perusopetuksessa, aineopettajilla on lista luokanopettajille ja luokanopettajilla esiopettajille. Ei se näin voi olla. Oppilailla on tarve saada heidän kehitysvaiheeseensa sopivaa opetusta.

Yhtenäiskoulujen yleistyttyä on alettu puhua paljon yhtenäisestä opinpolusta. Huonoimmillaan se tarkoittaa vain, että lapsen tiedot löytyvät samasta tietojärjestelmästä, vaikkapa Wilmasta, kymmenen vuoden ajan.  Opettajat vaihtuvat liian tiuhaan ja jokainen ihmettelee, että eikö teille ole opetettu mitään... Jos koulutuksen tehtävä nähdään kapeasti arvosanojen tuottamisena, niin pyrkimys opettaa asioita ja taitoja mahdollisimman aikaisin lisääntyy.  Koulutuksella on kuitenkin aina kasvatustehtävä; yhteiskunnan jäsenyyteen saattaminen ja omien vahvuuksien löytämisessä auttaminen. Monia ihmisen kasvun tuloksia ei voida mitata numeroilla, eikä lapsen kasvua voi nopeuttaa laadun kärsimättä.

Kun rakennetaan aidosti yhtenäistä opinpolkua (ja sitäkin tapahtuu) , niin arvostus käännetään toisinpäin. Jatketaan siitä mihin on jääty, parhaat pedagogit  tarvitaan polun alkuun. Esiopettajat ovat kokemukseni mukaan aivan loistavia pedagogeja. He tiedostavat lasten luontaisen tavan oppia ja kehittävät opetusmenetelmiään sen mukaan. Heillä on tärkeää tietoa niille opettajille, jotka jatkavat opinpolulla ohjaamista. Nuoremman oppilaan opettaminen ei ole vähemmän arvokasta tai helpompaa. Kaiken järjen mukaan opetustyö muuttuu helpommaksi sitä mukaan, kun oppilaiden taidot lisääntyvät. ( "Vaikea ikä" on eräs sitkeä myytti yläkoululaisista ja se johtunee osittain opetusjärjestelyistä ja oppilaiden heikosta osallisuudesta.)

Yhtenäinen opinpolku tarkoittaa mielestäni sitä, että tarpeellinen tieto oppilaasta ja myös pedagoginen ymmärrys ikäkauden ominaisuuksista virtaa iloisesti oppilaan mukana eteenpäin, eikä edestäpäin valu vaatimuksien suota.

Omalla tavallaan yo-kirjoitukset toimivat mielestäni osaltaan, kenenkään sitä erityisesti haluamatta, alaspäin valuvana koulutuksemme kehitystä hidastavana sitkona.  Oppiminen ja kasvu eivät voi kuitenkaan tapahtua lapsen tai nuoren elämässä jotain tulevaa koetta varten, hän elää koulussa elämäänsä juuri nyt.

Voisiko lukio hyötyä jatkuvan näytön ja jonkinmuotoisen lopputyön yhdistelmästä? Ainakin sellainen maali tukisi ymmärtääkseni perusopetuksen työtä. Joskus pelkkä perinne ei ole peruste, etenkään oppimisessa tai ihmisen kasvun perusteena.