Itsekkyys- aikamme suurin uhka

 Kyllä emeritaprofessori Liisa Keltikangas-Järvinen on oikeassa. Hän tuonut mediassa esiin ongelman joka on oikeastaan itse aiheutettua. Itsekkyydestä on tullut hyväksyttävää ja normi. "Nykyajan ihmiskuva on yksilöllinen. Itsekkyys nähdään vahvuutena." - "Uskallan väitää että kulttuurimme vahvistaa kaikella voimalla kehitysvaihetta, jota kutsutaan primaarin narsismin kehitysvaiheeksi." "Länsimäinen yhteiskunta on sairastunut liialliseen yksilökeskeisyyteen. Se ei ole enää itsenäisyyttä, vaan raja on ylitetty. Yksilöllisyys on mennyt niin pitkälle, että se on muuttunut yksinäisyydeksi" (YLE uutiset 5.4. ja HS 4.3.)

Keltikangas-Järvinen huomauttaa että henkilökohtaisen onnellisuuden jatkuva tavoittelu johtaa siihen, että lopulta ei ole lainkaan onnellinen, eikä jaksa toimia tavoitteidensa eteen, varsinkin jos se vaatii ponnistelua. Kulttuurin muutosta voi selittää katsomalla laajasti yhteiskunnan kehittymiseen. Kun teollistuminen alkoi, alkoi myös luonnollisten yhteisöjen muuttuminen. Luonnolliset yhteisöt perustuivat keskinäisriippuvuuteen eli kun autan sinua, niin sinä autat minua tarpeen tullen. Kaupungit muuttivat asioita siten, että varakkaammat eivät tarvitse apua, koska ostavat sitä, eivätkä ihmiset muutenkaan tunne tai ole sukulaisia asuinalueellaan sukupolvien päästä. Keltikangas-Järvinen muistuttaa että asiaa on kyllä tutkittu. 80-luvulla havaitaan länsimaissa suuri ja melko nopea muutos. Autoritaarisen yhteiskunnan murruttua saimme ensin yksilönvapauden, mutta 80-luvulla se alkoi kääntyä oman onnellisuuden korostamiseen eli narsismiin. Silloin on myös yhteisöllisyys viimeistään heikentynyt. Sitä onkin alettu kovasti etsimään. (Linkki Puheenaihe videoon)

Miten tämä vakuttaa koulun tavoitteisiin ja toimintaan? Yhteiskunta rakentuu luottamukselle ja yhteistyölle. Jokaisella tulisi olla käsitys ja tavoite siitä, että voi tehdä jotain yhteiseksi hyväksi - ja samalla kokea mielekkyyttä ja onnea elämässään. Näemme jo että itsekkyyden aika on nakertamassa hyvinvointiyhteiskunnan toimintaa, koska hyvinvointia rakennetaan yhdessä, ei yksin.

Koulussa on yhä enemmän lapsia, joilla ei ole riittävää kokemusta yhteisöllisyydestä saati siitä, miten sitä tuetaan. Ei ole kokemusta keskinäisestä riippuvuudesta tai keskinäisestä luottamuksesta. Ei ole sosiaalisia valmiuksia,  yhdessä toimimisen taitoja. Ne kokemukset on koulun annettava, kun ei sitä muualla voi taata. Voisi sanoa että koulun on yhä tärkeämpää keskittyä ydintehtäväänsä eli kasvattamiseen. Muuten opetus on hukkaan heitetty ja mikä vielä pahempaa, kulttuurimme jatkuvuus on uhattuna.

Yhä selvemmin ymmärrän, että tästähän olemme aina kirjoittaneet ja tätä olen yrittänyt osaltani oppilailleni opettaa; Yhdessä toimimisen taitoa ja iloa. Yksilöllisyys ja yhteisöllisyys ovat janan eri päissä. Kun yksilöllisyys saa liikaa tilaa, yhteisöllisyys heikkenee. Koulussa toimivien aikuistenkin on tarpeen muistaa, että koulu on aina sosiaalinen ympäristö. Monet oppilaiden ongelmat yksilöllistetään nykyisin ,vaikka usein ongelma olisikin sosiaalinen. Hyvä yhteisö tukee ja kannustaa jäseniään ja on siten osaltaan terapeuttinen.

Jospa oppilaat tulisivat yhä useammin kouluun ajatellen: Miten voin auttaa kavereitani tänään? Mitä voin tehdä ryhmäni hyvinvoinnin eteen tänään? Onko minulla vielä opittavaa yhdessä toimimisen suhteen?
Useampi kirja on tästä kirjoitettu, niin mekin. Kertaan kumminkin, että pitkäkestoinen pienryhmä toimii koulussa ja muutenkin hyvänä harjoittelualustana matkalla rakentavaan yhteisöllisyyteen. Siinä voi kokea keskinäisriippuvuutta myönteisesti ja oppia miten ryhmä yhdessä toimien on enemmän kuin yksilöidensä summa. Tähän kannattaa paneutua juuri nyt.