Olen seuraillut paikallislehtemme vaalikeskusteluja. Sipoossa on aina ollut kiihkeä puheenaihe kyläkoulujen säilyttäminen. Nehän ovat lähes yksinomaan vanhoja ruotsinkielisiä kouluja. Suomenkielisiä kouluja on vähemmän ja todella suuria, lähes tuhannen oppilaan yksiköitä parikin. Tähän on historialliset (ja taloudelliset) syyt, mutta ei juurikaan kehityspsykologisia tai pedagogisia perusteita.
Suomeen on tällä vuosituhannella rakennettu kiihtyvästi yhä suurempia kouluja, myös silloin kun se ei ole ollut tarpeen. (linkki aiempaan kirjoitukseen) Hyvin toimivia ja oppilasmäärältään vakaitakin kouluja on suljettu ja oppilaita kuljetetaan yhä enemmän suuriin kouluihin. Tämä voi johtua suuruuden väärästä ihannoinnista. Suuri on joskus hyväkin asia, mutta peruskoulu tarjoaa lähipalveluja. Koulu on parhaimmillaan luonteva osa ympäristönsä yhteisöllisyyttä, ihmisten kohtaamipaikka ja kulttuurilaitos. Luonnollinen yhteisö ei jättikouluihin tule oppilaiden tai heidän vanhempiensa mukana, vaan se on rakennettava koulun aikuisten johdolla pitkäjänteisen prosessin avulla. Minusta on toisinaan näyttänyt, että suurissa kouluissa kasvatus väistyy opettamisen tieltä. Silloin järjestys on väärä.
Mutta aihetta kirjoitukseen löytyi siis paikallislehdessä. Kovin erilaisia vastauksia tuli lähikoulujen ja suurten koulujen paremmuudesta. Aika moni osasi sanoittaa yhteisöllisyyden ja pienen koulun tutun ilmapiirin. Jäin kaipaamaan sanaa kasvuympäristö, sillä lapsen kannalta koulu on ennen kaikkea kasvuympäristö, vaikka se onkin aikuisille työpaikka.
Suuruutta pidettiin hyvänä siksi, että suuressa koulussa voidaan tarjota tasavertaisempaa ja monimuotoisempaa koulutusta kustannustehokkaammin. No, näin ei välttämättä ole. Suurissa kouluissa on nähtävissä, että oppilaskohtainen hinta alkaa hitaasti kohota noin 500-600:n oppilaan jälkeen. Suuressa yksikössä eriarvoisuus voi päinvastoin lisääntyä, koska siellä ei aina heti saada kiinni koulupudokkaista.
Ihan vastoin kehityspsykologian perusteita yksi ehdokas väitti, että suurissa kouluissa lapsi oppii sosiaalisuutta ja vuorovaikutustaitoja monenlaisten kohtaamisten avulla. Noh...Keksin tähän vertauksen että samalla logiikalla uimataidoton oppii paremmin uimaan kun hänet heitetään isoon ja syvään järveen. Veden paljous voi kuitenkin silloin hukuttaa...Samoin on kohtaamisten laita.
Kun lapsi vasta opettelee vuorovaikutusta ja mentalisaatiota tärkeänä osana, niin jatkuvat, vaihtuvat vuorovaikutustilanteet ovat monille iso kuorma. Ihminen ei pysty ylläpitämään kovin montaa ihmissuhdetta, kuten vaikka mainiot Dunbarin luvut kertovat. On pikemmin niin, että jatkuva kontaktikuorma hidastaa lapsen sosiaalisen pääoman kehitystä ja voi johtaa joko eristäytymiseen tai konflikteihin, kun jaksamisen raja ylittyy.
Maineikas lapsen kehityksen tutkijamme Liisa Keltikangas-Järvinen sanoi kerran haastattalussa hyvin: "Vuorovaikutuksen idea on jatkuvuus, jatkuvuus ja jatkuvuus." Kouluja tulisi ennen kaikkea arvioida tätä taustaa vasten; Kuinka niissä turvataan jatkuva, turvallinen ja jokaisen kehitystä tukeva vuorovaikutus.
Pienryhmät ja vertaistuki ovat tässä avainasemassa. Etenkin kun näyttää siltä, että luokanopettajien työ pirstoutuu usein suurissa kouluissa niin, että heidän mahdollisuutensa olla tuttu ja turvallinen aikuinen ja ryhmänsä ohjaaja ovat melko tiukassa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti