Pari viikkoa sitten tapasin jälleen opettajakurssiani. Mehän olimme ensimmäiset Helsingin yliopistosta valmistuneet peruskoulun luokanopettajat, Paras kurssi, kuten itsemme olemme nimittäneet. Ainakin paras meille :) Yhteinen innostus oli ja on meitä yhdistävä voima. Kuvittelemme ja vähän tiedämmekin että viimeistä vuottaan Opettajankoulutuslaitosta luotsannut professori Martti Ruutu vaikutti valitsemiseemme tavallista enemmän. Olihan opettajankoulutus silloin suosituin hakupaikka jonne oli vaikeampaa päästä kuin vaikka lääkikseen. Tosin me pojat päästiin mieskiintiöllä...
Mutta enää emme puhu jatkuvasti koulusta kun lapsenlapset ja vaivat on käytävä läpi. Jotain kuitekin aina koulusta sanotaan. Kurssilaisillemme on aina ollut selvää, että peruskoulu luotiin tasoittamaan mahdollisuuksia. Puhuimme taas siitä, että perusopetuksen tehtävä on yhteiskunnallinen. Näinhän Perusopetuslakia voi lukea. Tämä tehtävä voidaan jakaa kahteen osaan: Tasoittaa asuinpaikasta, syntyperästä, sosioekonomisesta asemasta ja sosiaalisesta pääomasta johtuvaa eriarvoista lähtökohtaa ja kasvattaa aktiiviseen kansalaisuuteen. Ensimmäinen tavoite mahdollistaa yksilöille hyvän elämän ja toinen tuo yhteiskuntaan vakautta ja kehityskykyä.
Juttelimme miten näyttää, että perusopetuksessa puhutaa yhä enemmän yksilöistä. Ongelmat ovat yksilöiden ja ohjaus kohdistetaan yksilöihin. Meistä vähän tuntuu että uudet opettajasukupolvet ja heidän esihenkilönsä ovat osin kadottaneet kasvatuksen ja kansalaisuuteen kasvattamisen idean. Johtuisiko osa kuormituksesta ja kiireestä tästä? Jos jokaiselle räätälöidään omaa opinpolkua, niin se vei aikaa ja resursseja kohtuuttomasti. Ryhmän ohjaaminen sen sijaan voisi keskittää voimavaroja.
Mitä seuraisi jos lukuvuoden alussa opettajakunta toteaisi, että tehtävämme on yhteiskunnallinen? Suunnattaisiinko katse ryhmien ohjaamiseen ja yhdessä tekemisen taitoihin? Tässä en tarkoita lainkaan sitä, että yksilölliset haasteet jätetään huomioimatta, mutta koulun päätehtävä olisi hyvä olla kirkkaana mielessä. Yksilöllisyyden korostaminen antaa sitäpaitsi kasvaville koululaisille mallin että juuri/vain minä olen tärkein. Yhteiskunnan hyvinvoinnin kannalta on tärkeää, että jokainen haluaa ja osaa tuoda osuutensa myös yhteisen hyvän eteen. Koulu voi kasvattaa kansalaisuuteen juuri tuomalla esiin tämän arvon.
Opetus ja kasvatus on koulussa ennen muuta yhteisöllistä. Koulu on järjestetty siten että oppilaat kasvavat ja oppivat yhdessä. Koulu ja sen ympäristö on yhteiskunta pienoiskoossa oppilaille. Koulun henkilökunta on saattamassa lapset osaksi yhteiskuntaa. Väitänpä (ihan omankin kokemuksen perusteella) että kun näitä ajatuksia tiivistetään arvoiksi ja tavoitteiksi niin koulu toimii tavoitteellisesti, sujuvasti ja hyvässä ilmapiirissä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti