Merkitystä hakemasssa

Kirjoitin Hesariin mielipiteeni (alla) siitä, miten koulun merkityksellisyyttä voitaisiin parantaa. Oppilaiden sitoutuminen paranisi ainakin käyttämällä pedagogiaa joka osallistaa oppilaat. Tämä kävisin hyvin vaikkapa ottamalla käyttöön digilaitteet, joiden käyttö on opiskelijoille jo tuttua oikeassa elämässä. Digioppimiseen on jo sisäänrakennettu yhdessä oppiminen, joka on innostavampaa kuin yksin puuhailu.

Olen nyt neljän viimeisen vuoden ajan kiertänyt kymmeniä kouluja ympäri Suomea, esiopetuksesta lukioihin. Niissä on ollut hyvin erilaisia käytäntöjä digioppimisen suhteen ja muutenkin toimintakulttuureissa on suuria eroja. Saman koulun sisällä voi olla uudesta kiinnostuneita opettajia ja sitten niitä,  jotka eivät halua nähdä tunneillaan mitään "härpäkkeitä". Välillä on ollut nähtävissä että rehtori jättää sellaiset opettajat rauhaan.

Koulujen sisällä ei osaamista juuri jaeta. Innostunutkin opettaja saattaa siirtää kirja- ja opettajakeskeiset työtavat suoraan ruutujen ääreen. Ei toimi oikein hyvin. Opettajilla olisi nyt yhteistä tekemistä, jota rehtorien pitää johtaa. Digitalisaatio on oppimisenkin aluella prosessi. Prosessia pitää johtaa, muuten tulee juuri sellainen sattumusten soppa, jolta digipedagogia nyt on minusta näyttänyt. Yhdessä oppii enemmän, opettajatkin.

Tuossa siis juttu HS Mielipide-sivulla 27.11.:

Koulun merkitys ja digioppiminen

Suomen Akatemia julkaisi äskettäin tietoja professori Katariina Salmela-Aron vetämästä tutkimuksesta, jossa haettiin koululaisten opiskeluun sitoutumisen ehtoja. Loppupäätelmät ovat karua luettavaa: "Lähes puolet 12-vuotiaista suhtautuu kyynisesti koulunkäyntiin. He kokevat merkityskatoa suhteessa kouluun ja koulunkäyntiin. Nämä nuoret myös kokevat, että heidän tapansa hyödyntää digitalisaatiota ja uutta tekniikkaa ei vastaa koulujen käytäntöjä. Näin on syntymässä merkityskuilu koulun ja nuorten välille." (9.11.2015)

Tämän päätelmän tulisi herättää huolta yhteiskuntamme tulevaisuudesta, varsinkin kun samansuuntaista tietoa on tullut jo pitkään esimerkiksi Pisa-tulosten analyyseistä. Ilman oppimisen intoa ei nimittäin ole mahdollista ylläpitää hyvinvointiyhteiskuntaa. Ilmiö on yleiseurooppalainen, mutta jokainen maa tarvitsee omanlaisensa ratkaisut oppimisen merkityksellisyyden vahvistamiseen. Uusien oppimisen välineiden käyttö on tässä ilmeisen tärkeää. Suomessa olemme jo eurooppalaisittain, hyvän alun jälkeen, jälkijunassa tieto- ja viestitätekniikan opetusta uudistavasta käyttöönotossa. Miksi näin on käynyt?

Syy on oikeastaan yksinkertainen: Uudet oppimisen välineet tarvitsevat uudenlaisia opetuskäytäntöjä. Suomessa on hankittu parinkymmenen vuoden aikana valtavasti uutta tekniikkaa kouluihin ja kannettu vanhaa ulos. On edetty uuteen opetuskulttuuriin tekniikka edellä. Pahimmillaan luokkaan on yllättäen ilmestynyt yllättäen älytaulu asentajan toimesta ja opettaja on jäänyt ihmettelmään mitä sillä tehdään. Paremmassa tapauksessa on opastettu laitteen toiminta. Samoin on tietokoneiden laita. Tärkein on kuitenkin puuttunut.

 Olisi tutkittava mikä muuttuu kun käytetään uusia oppimisen välineitä. Se pedagogia joka toimi kirjan, paperin ja kynän kanssa ei sellaisenaan sovi digioppimiseen. Uusia oppimisen välineitä olisi hankittava mieluiten vasta sitten kun opettajilla on käsitys näiden välineiden merkityksestä ja suunnitelma mihin niitä käytetään. Sitten voidaan aloittaa oppimisprosessien kehittäminen.

Tilannetta voidaan muuttaa. Meillä on hyvin koulutetut ja työhönsä sitoutuneet opettajat. Uutta oppimista ohjataan uusin työtavoin. Kouluissamme opettajien (ja oppilaiden) kannattaa yhdessä tutkia hyviä digioppimisen käytäntöjä ja jakaa niitä edelleen. 

Yksin tekemisen kulttuuri ei sovi digiaikaan. Uusi opetussuunnitelma tulee juuri tarpeeseen. Toivottavasti digioppiminen otetaan yhdeksi koulujen toimintakulttuurin muutostyön veturiksi.