sunnuntai 20. syyskuuta 2020

Onko pakko?

 Jokin aika sitten osallistuin sosiaalisessa mediassa ammatilliseen keskusteluun siitä, onko oppilaiden pakko mennä suihkuun liikuntatunnin jälkeen. Kysyin tätä itseltäni 90-luvun alussa. 

Oikeastaan koko kysymyksen asettelu tuntuu väärältä. Opettajilla kun ei ole käytettävissään pakkokeinoja. Opettaja ei voi pakottaa mihinkään (paitsi vaaratilanteissa). Yhteiskuntamme on kehittynyt vaiheeseen, jossa yksilön koskemattomuus on lastenkin oikeus ja kasvattaminen on ohjaamista oikeaan suuntaan.

Korona-aikana meille tuotiin hallituksen taholta ilmaisu, joka sopii kouluunkin: Vahva suositus. Sekin muuten ymmärrettiin osaksi väärin ja luultiin pakoksi. Totta kai opettajat kehottavat (vahvasti) oppilaitaan pesytymään ja huolehtimaan hygeniasta, sehän kuuluu kasvatukseen. Ketään ei kuitenkaan voi väkisin viedä suihkuun, sehän olisi virkavirhe tai mikähän termi siihen sopii. On suorastaan outoa, että samaa keskustelua on käyty eri yhteyksissä esim. kännykän takavarikoinnista. 

Omaan kouluaikaani kuului se, että aikuinen saattoi pakottaa ja etenkin opettaja. Jos oppilas ei poistunut luokasta, hänet vietiin tukasta vetäen, jos ei syönyt häntä syötettiin. Aika karmeaa, mutta siihen lapset saivat tottua. Kaikki on nyt toisin. Iso ero on siinäkin, että emme elä yhtenäiskulttuurissa. Kodeilla ja yhteiskunnalla on monenlaisia odostuksia koulun suhteen. Teki niin tai näin, niin joku voi aina olla eri mieltä. Siinä sitten luovitaan. - Joku saattaa olla sitäkin mieltä, että lasta pitää pakottaa. Meillä on kuitenkin laki, joka antaa suojaa.

Ehkäpä kysymyksellä tarkoitettiinkin sitä, että onko kouluissa tapana tai sääntönä, että liikunnan jälkeen mennään suihkuun? Nykyään on varmaan monia käytäntöjä. Alastomuuteen suhtautuminen on muuttunut melkoisesti viime vuosikymmeninä, etenkin lapsilla, harmi kyllä hieman ahdistuneempaan suuntaan. Osa lapsista saattaa myös kulttuurisista syistä kokea mahdottomaksi mennä suihkuun tilaan jossa on muitakin. Paras toimintatapa on varmaan tilanteen mukainen harkinta, niin että lapsen etu on tärkein. Yksilöllinen kulttuuri on omalla tavallaan hankala, kun koulussa kuitenkin ohjataan ryhmiä. Mutta siihen on totuttava.

Se 90-luvun kysymys? Syntyi tilanne, jossa ensimmäistä kertaa eräs poika (uusi oppilas) kieltäytyi menemästä suihkuun liikuntatunnin jälkeen, olisiko ollut noin 4-luokkalainen. Huomasin heti, että kaikki muut pojat odottivat, että mitä siitä seuraa. Oli tulossa esimerkkitapaus. Tai niin luulin. Tulin itkettäneeksikin poikaa, kun tivasin syitä kieltäytymiseen (olimme tietenkin kahden). Mitään kunnon syytä en saanut, mutta lopulta älysin sopia, että poika käy suihkussa, kun muut ovat poistuneet. Muille selitin että tämä on poikkeus. - Illalla sain pojan äidiltä soiton, jossa hän kertoi lapsensa mielenterveyteen liittyvistä vaikeuksista. Niistä olisi ollut tarpeen tietää etukäteen. Kaikki sujui lopulta aika hyvin. Ilmoitin muulle ryhmälle, että kyseisen pojan kanssa on sovittu, että hän menee suihkuun kun muut ovat käyneet - tai käyttää opettajan suihkua joka on omassa tilassa. Ei syntynyt ainakaan pahempia pulinoita. 

Noihin aikoihin alkoi syntyä yhä enemmän tilanteita, että osa pojista ei halunut mennä muiden kanssa suihkuun. Peli oli menetetty, mutta yleisistä syistä. Minunkin oli sanottava oppilaille, että kyseessä vahva suositus joka perustuu henkilökohtaisen hygenian hoitoon. He, jotka kokivat alastomuuden yhteisessä tilassa kiusalliseksi, eivät tietenkään valistuksesta saaneet juuri motivaatiota ylittää ahdistustaan. Viattomuuden aika oli ohi, syyt olivat kulttuurin muutoksessa. Ei haluttu, eikä voitu pakottaa. Sinänsä hyvä tilanne - jäljelle jääkin sitten kasvatus. Ammatillisen kehittymisen kannalta se onkin parasta.








Ei kommentteja: