OPS 2014 - kohti tulevaisuutta

Tunnustan. Olen lukenut uuden, peruskouluhistorian neljännen Opetussuunnitelman perusteet 2014 lähinnä selaillen. (Usein näkee myös  käytettävän epävirallista nimeä OPS 2016) Se onkin ensimmäinen OPS, jota minun ei tarvitse kovin tarkasti lukea, eläkeläisen oikeus :) .

Edelliset ops-uudistukset ovat vuosilta 1985, 1994 ja 2004.  Ne luinkin tarkkaan ja osallistuin aktiivisesti kunta/koulukohtaisten opsien tekoon. Eräs parhaita työuran oivalluksia oli, että ops on ystävä. Kun sen luen tarkkaan, voin ottaa vapauksia, kehittyä työssä ja vähentää kiirettä. Ops on vahva työkalu opettajalle, joka sen tarkasti tuntee.

Kuten aina, keskityin varsinaisiin perusteisiin. Ne ovat minusta läsnä etenkin alkupään luvuissa. Luin lukua 4 mielenkiinnolla. Siinä on todella isoja haasteita.

Joskus opettajat ovat turhautuneita opsien uudistumiseen kymmenen vuoden välein. Usein se edellinen ei ole ehtinyt vielä vakiintua (tai sitten se on unohtunut). Opsien melko tiukka uudistumistahti kertoo että on tarvetta uudistua. Kymmenessä vuodessa tapahtuu koulutuksen alueella niin paljon, että tarvitsemme uusia suuntia ja tarkennuksia, niin se vain on. Tosin on alkanut näyttää myös siltä, että kun edellinen ops ei joillakin tärkeillä alueilla ole toteutunut, tavoitteet kirjoitetaan uudelleen ja tiukemmin. Tämä muutosten tarve on perinteisiin nojautuvalle opetukselle ja opettajille iso haaste, ei aina mukavaa. Oppilaat eivät sitä sellaisena koe, hehän ovat kymmenessä vuodessa jo poistuneet peruskoulusta. Kun koulutuksen pitää antaa eväät tulevaisuuteen, niin uusi ops on aina valistunut arvaus siitä, mitä lähivuosikymmeninä tarvitaan. Ops on myös työmääräys opettajalle, työn kuvaa ei voi keksiä itse.

Uudessa opsissa on paljon ihan konkreettisia muutoksia, vaikkapa arviointia ja kirjoitusta koskien.

Ne on helpointa ymmärtää ja toteuttaa. Vanha kamuni Martti Hellström on tehnyt hyvän listan asioista, joilla voi uutta opsia ajaa sisään. Suosittelen.

Opetussuunnitelman perusteet sisältävät aina paljon isoja käsitteitä, joita ei erityisemmin selitetä. Ne ovat helposti jääneet  paperille, ellei koulujen tasolla päätetä mitä keskeisillä käsitteillä tarkoitetaan ja miten tavoitteisiin päästään. Isotkin käsitteet pitää muuttaa teoiksi.

Haastellisiin, mutta hyvin tärkeisiin käsitteisiin (jo edellisessä opsissa) kuuluu toimintakulttuuri ja sen kehittäminen uuden opsin mukaiseksi (Luku 4). 

Toimintakulttuurin rakentajana näkyy olevan oppivan yhteisön käsite :

"Oppiva yhteisö toimintakulttuurin ytimenä

Koulu toimii oppivana yhteisönä ja kannustaa kaikkia jäseniään oppimiseen... "(sivu 25)

Lähes toteava lause on kyllä hyvinkin optimistinen. Havaintoni ja väitteeni on: Koulut eivät pääsääntöisesti ole olleet oppivia yhteisöjä, eikä niissä ole ollut rakenteita, joka sen mahdollistaisi. 

Yhtenäisen opinpolun rakentaminen, oppilaiden osallistuminen oman oppimisen suunnitteluun ja arviointiin, oppilaiden sosiaalisen turvallisuuden vahvistaminen, opettajayhteisön osaamisen yhteinen kasvu kokemukseen nojaten, ovat  eräitä tärkeitä tunnuspiirteitä uudelle toimintakulttuurille. Aivan mahtavan kiinnostava haaste. Oppiva yhteisö ei kehity itsekseen. Se vaatii prosessin jota ohjataan pitkäjänteisesti ja jatkuvasti. Koulussa on sovittava, mitä oppiva yhteisö tarkoittaa juuri meidän koulussa. Mikäli koulut muotoutuvat oikeasti oppiviksi yhteisöiksi, olemme varmasti pitkään maailman parhaita!

Koulujen koko näyttää olevan kasvussa. Varsinkin suurissa kouluissa on tarpeen organisoitua levollisempiin kiinteisiin ryhmiin, joissa prosessi voi yleensä käynnistyä. Muuten oppiva yhteisö on vain toive.

Toivon onnea ja intoa kaikille kouluissa pian työn aloittaville. Nyt on mahdollista loikata tulevaisuuteen!
Mikä sinun koulussasi ja omassa työssäsi muuttuu?

Paluu menneisyyteen?

Oppimisen tulee palvella aikaansa ja vieläpä tulevaisuuspainotteisesti. Muutama viikko sitten levisi mediassa  taas  kerran muutosjarruttajien vastaisku:  Kynä ja paperi auttavat keskittymään paremmin kuin tietokoneen näpyttely, kertoi  mm. Helsingin Sanomat 22.6.

Tästähän osa kasvattajista riemastui. "Tätähän olen aina sanonut ja nyt norjalaiset sen todistivat". Nykymedialle liiankin tyypillisesti uutisessa ei ollut tarkkaa viittausta tutkimukseen tai tutkimuksiin, joten uutista oli mahdoton tutkia tarkemmin, semminkin kuin googlaamallakaan ei kyseistä tutkimusta ainakaan heti löytynyt.

Mutta. Kynä ja paperi ovat edelleen ihan hyviä välineitä, eivät kuitenkaan enää ainoita, parhaita tai yleisimmin käytettyjä informaation tuottamiseen tai jakamiseen. Muutos on tapahtunut ja se on peruuttamaton. Kaikkeen oppimiseen tai tiedon jakamiseen kynä ja paperi eivät koskaan ole olleet oikein toimivia, meillä ei vain ole ollut parempiakaan välineitä. Sitäpaitsi, kynä ja paperi hävittivät melkein kokonaan suullisen perinteen ja kerronnan taidon, harmi kyllä.

Heinäkuusta huolimatta kyseinen artikkeli ja sen ympärillä viihtyvät ajatukset hiukan harmittavat. Oppiminenkin elää evoluutiossamme mukana. Oppimisen mahdollisuudet ja strategiat muuttuvat kun välineet ja mahdollisuudet muuttuvat. Kyseinen tutkimus tai ainakin sen otsikointi kertovat minusta karusti, miksi digiloikkaa ei tapahdu. Uusia oppimisen välineitä verrataan vanhoihin sen perusteella, että niitä käytetään kuin vanhoja. Ei kynää ja paperia tarvitse verrata "tietokoneen näpyttelyyn" Sitäpaitsi koko tietokoneen näpyttely-ajatus on outo. Tietokoneet tai digitaaliset välineet ovat paljon muuta kuin kirjoituskoneita.

Tietyissä tilanteissa kynä ja paperi voi todellakin olla aktiivinen tapa hahmottaa asioita, mutta varmaan kosketusnäyttö ja kynäkin ovat. Eihän nykyaikaisia digilaitteita edes tarvitse näpytellä.
Kynästä ja paperista seuraa että ajattelemme yleensä kirjoittamista, joskus harvoin piirtämistä. Silloin ei nähdä sitä, että digilaitteet ovat visuaalisen havainnoinin ja oppimisen mainioita välineitä. Niillä oppimista voi helposti siirtää kuvaamisen ja näyttämisen pariin. Näyttäminen on varmaan ollutkin oppimisen kivijalka jo ennen kirjoitustaitoa.

Tietokoneen näpyttely-termi kuvastaa kyllä erästä aikamme ongelmaa. Kun kokous- tai koulutuskäytännöt eivät ole vielä muuttuneet riittävästi, niin ihmiset näpelöivät laitteitaan omiaan puuhaillen, kun heillä ei ole aktiivista roolia. Tämän voi muuttaa. Aiemmin emme vain nähneet, kun ihmiset ajattelivat omiaan.

Ehkäpä vieläkin liian harvoin oppimista järjestetään digilaitteiden mahdollisuudet edellä:
- mitä tarkoittaa että oppijalla on ulottuvillaan melkein kaikki maailman tieto internetin välityksellä?
- oppija voi tehdä yhteistyötä melkein kenen kanssa tahansa
- oppija voi  kerätä talteen ja hyödyntää kaikkea opinpolullaan keräämäänsä
- kaikkialla voi opiskella
- oppiminen tuottaa usein jotain muille jaettavaa
- ei tarvitse vain kirjoittaa, havaintoja voi tehdä sanelemalla, kuvin ja videoimalla

Digiloikkaa ei tapahdu, jos juututaan siihen, mihin oppimiseen digilaitteet eivät sovellu. Ihan kaikkeen ne eivät nimittäin voikaan sopia. Sen sijaan opettajien tulee ihmetellä ja olla uteliaita: Miten uusia oppimisen välineitä voi hyödyntää parhaiten? Miten ne muuttavat työtäni? Nimittäin, paljon uutta on tulossa, emmekä ole nähneet vielä kuin pienen alun informaatioteknologian ihmeistä. Opettajat voivat vaikuttaa siihen, että ne ihmeet tekevät maailmasta paremman.

Koulujen työajat- kaikuja menneestä?

Koululaisten kesälomat ovat jo hyvässä vauhdissa. Hiukan  etsimällä netistä löytää jokavuotisen huolenaiheen; miten pienemmät (ja ehkä suuremmatkin) koululaiset pärjäävät työviikot yksin kotona.

Pitkä loma stressaa vanhempia kirjoittaa esimerkiksi Hesari 13.6. Uutinen tai aihe on jälleen esillä. Asia on ihan varmasti aiheellinen käsiteltäväksi, koska se on aito ongelma lasten ja perheiden hyvinvoinnin kannalta.  Monissa kunnissa tai ainakin meillä Sipoossa koulu tarjoaa osan loma-aikaa aamu- ja iltapäivätoimintaansa hiukan eri konseptilla lasten turvapaikaksi, jossa kavereiden kanssa voi olla ja harrastaa. Yleisesti noudatettavaa ratkaisua ei vain ole tehty.

Ajattelen asiaa yhteiskunnan muutosta vasten. Ennen eli vaikkapa ennen viime sotiamme, vanhemmat halusivat lapset kesällä kotiin, töihin. Maatalousvaltaisessa Suomessa ei tosiaankaan ollut kesällä ongelmana "Mitä mä tekisin". Lapset olivat esimerkiksi kitkemässä, auttamassa navetassa tai heinätöissä. Etenkin vanhemmat lapset hoitivat pienempiä sisaruksiaan, kun vanhemmat reivät ehtineet. Kesä oli työteliäintä aikaa, Vanhempien työpäivät olivat varmaan helposti ainakin 12 -tuntisia, joka päivä. Omissa koulumuistoissa 50-60 lukujen taitteesta muistelen vielä käytössä olleen syksyisin perunannostolomat. Moni kaupunkilaislapsikin lähti auttamaan sukulaisiaan työvoimavaltaiseen perunannostoon. Ne, joilla ei ollut kesäpaikkaa lähetettiin kaupungeista sankoin joukoin kesäleireille. Kesäleirit olivat muistaakseni usein tarkoitettu ns. vähävaraisille ja yksinhuoltajille eli varmaan perheille, joissa lapset olisivat olleet kesälomalla paljon yksin. Kotiäitejähän oli vielä 60-luvulla hyvin paljon, minunkin äitini oli.

Kun olen lukenut Sipoon  koulujen historiaa, niin voi lukea, että maanviljelijät ja kalastajat eivät aina nähneet tarpeelliseksi koko koulua, sillä lasten tuli oppia hyödyllisiä käytännön taitoja ja olla apuna kotona. Näitä aikoja ei varmaan tarvitse siltä osin nostalgisoida vanhoiksi hyviksi ajoiksi. Ajat ovat tosiaan muuttuneet, mutta koulujen työaika noudattaa agraariyhteiskunnan tarpeista syntynyttä järjestelyä. Tosin nyt voidaan pitkää kesälomaa perustella esimerkiksi sillä, että lasten tulee saada nauttia Suomen lyhyestä kesästä ja hengähtää lukuvuoden jälkeen. Monille pitkä loma voi olla tylsäkin, ei näe kavereita ja pitää olla yksin kotona, mikäli ei ole sisaria tai tukiverkkoa.

Kyllähän kesällä olisi kiva pitää kouluakin hiukan. Joskus 1990-luvulla,  kun meillä kannustettiin siirtelemään työaikoja (kiitos valistuneen koulutusjohtajamme Marja- Liisa Rajamäen) , pidin kesäkuussa  luontopainoitteisen kouluviikon ja syksyllä pidennetyn syysloman. Aivan mahtava kokemus! Tämä tietenkin vanhempien tuella. Sittemmin olen havainnut että ajatus koulujen  joustavasta työajasta on kadonnut, minne? Koulujen ulkopuolinen maailma elää toisin...

Aina välillä meilläkin otetaan puheeksi lukuvuoden jakaminen keskeurooppalaiseen malliin, kolmeen osaan. Kesälomahan on jo lyhentynyt paljon menneestä, joten en tiedä olisiko se toimiva malli. Mutta, kovasti suosittelisin työajan joustoja kouluunkin, se mahdollistaa paljon. Nyt kun uusi ops kehottaa oppimaan kaikkialla ja enemmän luokkahuoneen ulkopuolella, niin joustavat työaikajärjestelyt pitäisi ottaa aktiivisesti käyttöön. Monet vanhemmat voivat osallistua viikonloppuisin tai kesäkuukausina koulun ulkopuolella oppimisen järjestelyihin. Sitä nimittäin melkein aina tarvitaan kun lähdetään koulusta oppimaan, ulos maailmaan. Samalla rakentuvat hyvät, yhteisölliset suhteet koulun ja kotien kanssa. Kun maailma muuttuu niin koulun tulee reagoida. Paljon onkin kouluissa tapahtumassa ja se on hienoa. Toimintakulttuuri ei voi perustua traditioihin, jotka eivät enää palvele perheitä, tai modernia oppimista ja opettamista.

Lasten yksinäisyyttä kesällä tulisi silti torjua yhtenäisillä ratkaisuilla, vaikkapa kouluissa järjestetyillä avoimilla ovilla. Yhteistyökumppaneita varmaan löytyisi, jos haettaisiin.