Koulussa ei saa epäonnistua! - ja mitä siitä seuraa.

Olin eilen Helsingin nuorisoasiain keskuksen Hesan nuorten ääni-toimituksen  http://nuortenaani.blogspot.fi/  vieraana. Saimme Liisan kanssa olla harjoitusvastustajia 3.5. tulossa olevaan keskusteluiltaan, jonka nuoret suunnittelevat ja vetävät.

Aiheena on (a-studio 3.5. kello 21) Koulussa ei saa epäonnistua! Siinäpä hyvä aihe.

Oli kiinnostavaa keskustella nuorten toimittajien kanssa. Toimitus oli tehnyt kyselun yli tuhannelle ysiluokkalaiselle siitä, mikä on tärkeämpää, se  että on oppinut jonkin asian vai arvosana.
Yli 80% ysiluokkalaisista vastasi että arvosana on tärkeämpää!

Korvia kuumottava tulos. Yli 80% peruskoulunsa päättävistä ei tiedä miksi he ovat olleet koulussa, vai?
Tämän asenteen tai arvon ovat vain  aikuiset voineet välittää nuorille. Vanhemmat ja opettajat arvioimme varmaankin aivan liian usein koulutyön tuloksia arvosanoilla. Jos niitä pidetään tärkeämpänä kuin oppimista, niin nuoretkin omaksuvat ajatuksen.

Lisäksi oli juttua siitä, että arviointi perustuu kokeisiin, joissa tärkeintä on välttää virheitä. Silloin oppilaat alkavat pelata varman päälle, eivätkä kokeile tai mieti vaihtoehtoisia ratkaisuja. Luovuutta ei siten suosita.

No sitten voidaan sanoa tähän että keksi ite parempi systeemi. Ei ole ihan helppoa, mutta kyllähän arviointia yritetään kehittää monipuolisemmaksi. Pitää yrittää lisää.

Koulun päivitys

Siirrytään (vihdoinkin)  Antista tulevaisuuden kouluuun.

Koulu on oppimista, ei opettamista varten.

Tämä ajatus putkahti mieleen kun olin eilen Hanasaaressa
 Tulevaisuuden koulu- täällä jo? seminaarissa, jonka järjesti  Pohjola-Norden

Tanskan pojat Örestadin Gymnasiumista kertoivat koulustaan joka on rakennettu oppimista varten.
Tämä tarkoittaa, että koulussa on monimuotoisia ja avoimia tiloja, joihin oppilaat voivat hakeutua opiskelemaan ryhmissä ja opettajat tulevat opiskelijoiden luokse, tarvittaessa.
Tämä on minusta oppijalähtöistä ajattelua, joka on rakennettu kyseisen koulun arkkitehtuuriin sisälle.

Koulun opettajat kertoivat, että noin puolet tunneista pidetään "konservatiivisesti" ja puolet näissä joustavissa järjestelyissä. Kaikilla opiskelijoilla on (luonnollisesti) tabletit. Aika lähellä ollaan Sugata Mitran itseorganisoituvan oppimisen teoriaa käytännössä.

Tämän tyyppisiin ratkaisuihin varmaan uudessa koulussa ollaan menossa.
Nyt näyttää usein siltä, että oppilaat tulevat kouluun, jotta opettajat voivat opettaa suunnitelmiensa mukaan, omissa tiloissaan. Jospa käännetään kuvaa toisinpäin ja ajatellaan että oppilaat tulevat omaan kouluunsa oppimaan ja opettajat avustamaan oppilaita oppimisessa.  Silloin opettajan tulee olla siellä missä häntä tarvitaan ja oppiminen tapahtuu siinä tilassa ja siinä kokoonpanossa, kuin se on oppijoiden kannalta tarkoituksenmukaista.

Jälleen täytyisi kouluyhteisöissä  tarkastella (vanhentunutta?)  termiä  työrauha, joka saattaa olla vastakohta käsitteelle työn tai oppimisen  ilo, pahimmillaan. Itseäni on koko termi alkanut hieman ärsyttää. Usein se on heikohko tekosyy opettajan  tarpeelle pitää monologeja ja luokassa on ns. työnrauhan vallitessa apatia. Tällöin termi tarkoittaakin hiljaisuuden pedagogian normitilannetta, josa vuorovaikutus on korvattu yhdensuuntaisella viestinnällä. Ympäristö saattaa vielä kehua opettajaa hyväksi järjestyksen pitäjäksi. Se, että puhutaan niin paljon kurista ja järjestyksestä koulussa tässä ajassa, kertoo myös siitä, että pedagogiset käytännöt eivät puhuttele/motivoi  tämän ajan koululaisia.
Liian monet pedagogiset käytännöt periytyvät vieläkin keskiajan luostarilaitoksen kurikoulusta.
(Epäilijöilleni: Tällä marinalla en tokikaan tarkoita että koulussa tulee olla jatkuva meteli...)

Aika suuria muutoksia tulee koulun toimintakulttuuriin, jos aletaan päivittää koulua enemmän oppijalähtöiseksi, yhteistoiminnalliseksi, osallistavaksi ja modernia informaatioteknologiaa hyödyntäväksi. Viimeaikaisten kokemusteni perusteella (tvt-pedagogina toimiessani), olen yhä vakuuttuneempi, että pienillä paikkauksilla ei nyt ehkä pärjätä, jos halutaan olla edelleen lähitulevaisuuden innovaatiokansa. Toimintakulttuurin muutos vaatii paljon päänsisäistä liikennettä opettajayhteisön jäseniltä ja koulun rakenteiden, aineellisten ja aineettomien, uudelleen järjestämistä. Heikkoja signaaleja on jo tästä.

Mitä Antti Korhosen tapaus voi opettaa?

Muutama päivä olen seuraillut "asiantuntijoiden" keskustelua, siitä miten kouluissa täytyy toimia fyysisen koskemattomuuden ja rajoittamisen suhteen. Usein ollut melko masentavaa seurattavaa. Asiantuntijat ovat tässä tapauksessa usein heitä, jotka eivät työkseen kohtaa vaikeita vuorovaikutustilanteita. Itsellä on ollut kokemuksia sekä lastenpsykiatriselta osastolta että erityisopettajana.

En ollut paikalla, en ota kantaa miten tilanne olisi pitänyt hoitaa. Jälkeenpäin on aina helppoa sanoa, että jotenkin toisin...Kantaa voin ottaa siihen yleisen tason keskusteluun, jota nyt on käyty.

Antti Korhonen on ikäänkuin sijaiskärsijä tilanteessa, jossa näyttää olevan niin, että kasvatusasiantuntijat tai ainakaan kouluhallinon viranomaiset eivät  aina ymmärrä (tai halua ymmärtää) että ihminen, ja nuorikin, on myös väkivaltainen olento. Jotenkin hänen epäonnistumisensa sai kohtuuttomat mittasuhteet. Jokainen kasvattaja kun tekee virheitä.

Juuri katsoin keskustelua siitä, miten aikuisten pitää hoitaa kohtaaminen ja suhteet nuoriin entistä paremmin... noh. Normitilanteessa on helppo antaa toimivia ohjeita.

Kyse on nyt Alppilan tapauksen nostattamassa keskustelussa yksinkertaisesti siitä, että mitä tehdään kun normaali neuvotteluyhteys katkeaa? Sitä ei kukaan toivo, mutta niin kuitenkin joskus käy. Mitä tehdään agressiivisissa ja väkivaltaan johtavissa tilanteissa? Kun mikään puhe ei auttanutkaan?
On turhauttavaa kuunnella ja katsella neuvoja aiheesta, että otetaan kädestä kiinni ja katsotaan silmiin. Voiko sulkea silmänsä enää enempää tärkeässä asiassa? Turvallisuuden eteen pitää aikuisen joskus toimia myös kurjalla tavalla.

Samalla logiikalla emme sitten enää tarvitse poliisejakaan tai yleensä minkäänlaisia turvallisuuden takaajia. Ryhdymme vain kansalaiset puhumaan kauniisti ja juttelemaan esimerkiksi ryöstäjällemme, että voitaisiinko siirtää kohtaamistamme vuorovaikutuksellisemmaksi. Ja koulussa on sentään kasvavia, nuoria ihmisiä, jotka vasta harjoittelevat yhteisön jäsenyyttä. Kuinka he voisivatkaan aina  toimia, kuten ihanteellisessa maailmassa?

Kyseessä on selvästi epäkorrekti aihe, joka on helpompi ohittaa ja puhua asian ohi. Kasvattaja kokee työssään väistämättä myös ihmisen väkivaltaisen puolen. Sitä on voitava tarvittaessa tehokkaasti rajoittaa -ja soittaa muita tapoja rakoa konflikti. Mutta mitä pitäisi tehdä? Hankitaanko sitten opettajille järjestysmieskortit ja -oikeudet? No, mieluiten selvennetään lakia ja ohjeita.  On kuitenkin voitava osoittaa lapsillekin, että väkivalta ei ole hyväksyttävää ja sen käytöstä on seurauksia.  Ei voida siirtyä opettajille ja oppilaille entistä turvattomampaan toimintakulttuuriin. Koulu on julkinen tila, jossa on kerääntyneenä suuri joukko ihmisiä, melko pienelle alueelle. Yleensä muutoin näissä tilanteissa vaaditaan turvallisuuden valvontaa siten, että tilanteisiin voidaan puuttua myös fyysisesti, miksei sitten koulussa? Vaikea rasti...

Kyllä,  Antti meni liian pitkälle, mutta kukaan ei oikein vastaa että mitä olisi pitänyt tehdä, jotta tilanne olisi loppunut. Onko niin että opettajalta ei sallita yhtäkään virhettä silloin kun on konfliktista kysymys? Aika kylmää kyytiä. Varsinkin opetusvirastojen päättäjät, ohjekirjaa kirjoittamaan ja tervemenoa hankaliin paikkoihin! Katsotaan sitten...

Ja kyllä, olen sitä mieltä (yleisesti ottaen) että kun yhteiskunta takaa fyysisen koskemattomuuden, niin yhteiskunta sen myös tarvittaessa voi ottaa pois. Yhteisiä pelisääntöjä räikeästi rikottaessa voimme kaikki odottaa, että menetämme oikeuden fyysiseen koskemattomuuteen. Sehän on yleensä kaikkien etu ja turvallisuuden edellytys. Sitä vaatii myös muiden oikeus tuntea itsensä turvatuiksi. Näin on minusta sovittu Suomessakin, miksei tämä koskisi koulua, joka on harjoituskenttä yhteiskuntaan? 

On erillinen asia tämä nimenomainen tapaus josta keskustelu opettajan/oppilaan oikeuksista nousi esiin. Ei mennyt ihan nappiin hankala tilanne. Niin valitettavaa kuin se onkin, on kuitenkin oikeasti tilanteita jossa pitää fyysisesti rajoittaa. Esillä ollut tilanne olisi varmasti hoitunut toisinkin, mutta valmius fyysiseen rajoittamiseen pitää koulussakin olla.

Antti Korhonen sai potkut

Niin siinä sitten kävi. Helsingin opetusviraston toimistolta näytti siltä, että opettaja toimi väärin suojellessaan yleistä turvallisuutta ja oikeutta ruokailla koulussa rauhassa. No, enpä ollut paikalla, mutta paheksun tämmöistä hätäpäätöstä. Tilanteen syntyminen ja sen ratkaisuyritykset olisivat varmaan voineet mennä paremminkin, mutta että potkut..

Hesari uutisoi Korhosen potkut

Vaikea nähdä että yhden ihmisen koskemattomuus on tärkeämpää kuin yhteisön hyvinvointi. Näen tämän aikamme yltiöyksilöllisyyden seurauksena. Poikkeustapaukset voidaan hoitaa vain poikkeuskeinoin, jotka eivät läheskään aina ole parhaat mahdolliset. Tässä tapauksessa kyseessä on sekä opettajien että oppilaiden yhteisö. Oman opettjauran olen alkanut silloisessa tarkkailuluokassa. Aika monta kertaa siinä hommassa joutui fyysisesti rajoittamaan, ihan muiden turvallisuuden takia.

Tottakai toivomme että fyysisesti ei tarvitse ketään koulussa siirtää, mutta moni opettaja on siihen varmaan joutunut, minäkin. Hassua asiassa on, että päiväkodissa joudutaan varmaan useinkin fyysisesti rajoittamaan, mutta se ei ole ollut ongelma, vielä. Ja  jos tuo ysiluokkalainen menee vaikkapa kesällä konserttiin ja alkaa huutelemaan törkeyksiä tai muuten häiritsemän, niin järjestysmiehet kyllä voivat poistaa, eivätkä yleensä neuvottele kauniisti kauaakaan. Miksi koulussa, missä opetellaan elämään yhteiskunnassa, on toisin?

Minusta päätös on ajattelematon ja edustaa välinpitämättömyyttä ainakin seuraavisssa asioissa:

- Millainen viesti yhteiskunnalta on nuorille tämä, että yksilöillä  on oltava oikeus rikkoa  yhteisiä sääntöjä ilman että se välittömästi estetään? Sen voi tulkita avuttomuudeksi tai välinpitämättömyydeksi.
- Mitä ajattelevat kaikki ne ihan normaalisti käyttäytyvät lapset ja nuoret, jotka pelkäävät koulussa häiriköitä?
- Miltä tuntuu niistä joita pidetään häiriköijinä? Eikö se ole välittämistä, että estetään nopeasti impulsiiviset tai tyhmät teot, jotka leimaavat ja johtavat helposti syrjäytymiseen?
- Miltä tuntuu vaikkapa erityisopettajista ympäri Suomea? Ihmisten väliset vuorovaikutustilanteet ovat niin muuttuvia ja aina omia tapauksiaan, että yleisiä sääntöjä (jotka olisivat päteviä) on todella vaikea vetää. Pitäisi vain esimiesten luottaa  siihen, että parasta on yritetty. Kun on kerran töihin otettu.

Kovin tuntuvat naiveilta Antin esimiesten neuvot: Meillä on selkeät ohjeet, että neuvotellaan kauniisti. No, tottakai niin tehdään, mutta kyse on siitä että kaikki ei aina mene ihan käsikirjan mukaan, syystä tai toisesta. Mitä silloin tehdään. Ollaan avuttomia vai? Soitetaan poliisit? -ja odotellaan? Ei ole olemassa täydellistä maailmaa. Toivon minäkin että olisi pärjätty paremmin. Jos paikalla olisi ollut toinen opettaja tukemassa, niin ehkä tilanne olisi kääntynyt? Opettaja ei ole järjestysmies, mutta koulussa ei ole järjestymiehiä. Joskus, onneksi poikkeustapauksissa, semmoista kuitenkin tarvittaisiin.

 Esimiesten tulee ohjata, neuvoa ja kouluttaa alaisiaan, viestiä että teette tärkeää työtä välillä hyvinkin vaativissa olosuhteissa. Virheitäkin voi sattua.
En ollut paikalla, joten tämä yleisenä periaatteena.