Viime kuussa oli taas kerran "uutinen" kiusaamisesta Hesarissa (8.10.) otsikolla: Tutkimus yllätti: moni koulukiusaaja on suosittu koulukaveri. (linkki) Pitkään lasten kanssa toimineille tämän ei pitäisi olla yllätys.
Tutkija Tiina Turunen Turun yliopistosta on ollut mukana laajassa tutkimushankkeessa, jossa etsitään parasta puuttumiskeinoa kiusaamistilanteisiin. (Linkki alkuperäiseen tutkimukseen)
Turusta haastateltiin löydöksistä. Toimittajaa taisi kiinnostaa asia joka on ollut kyllä tunnettu jo kauan: "Jo 1990-luvulla luovuttiin ajatuksesta, että kiusaajat ovat nimenomaan pahoinvoivia lapsia ja nuoria, jotka purkavat pahaa oloaan kiusaamalla. Nyt tiedetään, että monilla kiusaajilla on valtatavoitteita ja he osaavat taitavasti manipuloida sosiaalisia suhteitaan." Onkohan käytännössä aina näin? Välillä tuntuu, että kiusaamisen ehkäisy ei edisty, koska samat asiat keksitään yhä uudelleen uudestaan. Kiusaamisen ehkäisy ja siihen puuttuminen pitäisi perustua tutkittuun tietoon, ei tunnereaktioihin, joita aina kuitenkin syntyy vaikeissa tilanteissa. Eräs sudenkuoppa voi olla juuri se, että suhtaudutaan yliempaattisesti kiusaajaan ja nähdään hänetkin eräänlaisena uhrina. Tosiasiassa monilla kiusaajilla menee hyvin. Kiusaajilla on usein vaikutusvaltaa ja he ovat sosiaalisesti taitavina suosittuja.
Tutkija muistutti, että iso osa kiusaajista pärjää elämässään hyvin myöhemminkin, mutta tästä tarvitaan lisää tietoa. Suurin osa kiusaajista on kotona ja koulussa hyvin pärjääviä. Tämä johtuu tietenkin siitä, että hyvä yhteisöasema on aina voimavara, keinot siihen eivät ilmeisesti ole niinkään vaikuttavia lopputulokseen. Ja tässä on juuri kasvattajan työkenttä. (Tätä kirjoittaessa muuten eräs kiusaaja, loukkauksia lateleva henkilö, valittiin presidentiksi, vapailla vaaleilla.) Sivistystä vaalitaan kasvattamalla yhteistyökykyisiä ja muita kunnioittivia kansalaisia, muuten olemme viidakossa jossa vallitsevat vahvemman lait.
Tutkimuksen oleellinen hyöty oli kai kuitenkin se, että kiusaamisen myöntäminen ei muuta kiusaajan toimintaa, toisin kuin ehkä kuvitellaan. Tämä on ongelma, jota jatkotutkimus seuraavaksi yrittää ymmärtää ja ratkoa. Olen aina suhtautunut epäluuloisesti näytelmiin, joissa kiusaaja pyytää anteeksi ja paiskataan kättä. Usein mikään ei muutu, mutta näytelmä sujui hyvin. Tarvitaan muutakin.
Kiusaamisella on sosiaalinen näyttämö, etenkin koulussa. Tavalla tai toisella sihen osallistuu paljon muitakin kuin kiusaaja ja kiusattava. Siksi puuttuminen ei voi koskea vain yksilöitä. Tutkimuksessa todetaankin, että kiusaamista vähentää ilmeisesti parhaiten se, kun opettajille ja oppilaille jaetaan tietoa kiusaamisesta, nostetaan yhteisön tietoutta ilmiöstä.
Ihan oma ongelmansa on taas, että kiusaamisen ehkäisy ei tunnu saavan sille kuuluvaa huomiota tai ratkaisuja. Olisihan parasta että kiusaamista olisi mahdollisimman vähän, eikö? Suurin osa tutkimuksista ja toimenpiteistä keskittyy kuitenkin kiusaamiseen puuttumiseen eli siihen mitä pitää tehdä kun vahinko jo tapahtui.
Oman kokemuksen mukaan tiivis, ohjattu, kaverisuhteita lujittava pienryhmärakenne koululuokassa suojelee kiusaamiselta koulussa ja jopa vapaa-ajalla hyvin. Tämän lisäksi kasvattaja, opettaja tarvitsee koko ajan tietoa siitä, mitä ryhmässä tapahtuu. En vieläkään ymmärrä, miksi luokan tilanteen jatkuva ja säännöllinen seuranta ei tunnu kouluja kiinnostavan. Yli kymmenen vuotta olemme Mikko Murtosen kanssa tarjonneet kouluille ilmaiseksi kätevää kyselyalustaa, mutta ei se ole oikein ottanut tuulta....Osoitehan on: https://www.rautaholvi.fi/palvelut/luokkahenki
Muutaman käyttöviikon jälkeen väitän, että ryhmässä tulee rauhallisempaa.
