Koulutuksen tehtävä

Koulun tehtävä

Välillä suuresti harmittaa, että koulutuksen perustehtävästä vallitsee, jos ei tietämättömyys, niin ainakin erimielisyys.

Koulutus on sivistyksen turva. Peruskoululaki ja asetukset ilmaisevat selvästi etä tavoiteena on yhteiskuntakelpoisuus, ”aktiivinen kansalaisuus”. Lisäksi ohjaavissa asiakirjoissa mainitaan että peruskoulun tehtävä on kasvattaa  ja opettaa. Järjestyksen täytyy  olla tämä. On kovin vaikeaa opettaa jos ei ole kasvatettu...

Meillä opettajillakin on välillä tapana  korostaa opettamista ja sen tärkeyttä. Ehkä näin on siksi, että sen tulokset ovat (näennäisen) helposti mitattavissa ja siten muiden arvioitavissa. Perusopetuksen osalta on vielä ongelmallista se, että meillä työskentelee eri koulutuksen saaneita opettajia. Luokanopettajat ovat kasvatustieteilijöitä, aineenopettajat oman aineensa asiantuntijoita. Tulokulma opetustyöhön voi olla hiukan eroava erilaisen koulutuksen takia.

Oletan että koulutuksen tarkoitus voidaan yleisimmillään ilmaista siten että koulutusjärjestelmän tarkoitus on siirtää sivistyksellinen ja kulttuurinen perintömme seuraavalle sukupolvelle. Tästä seuraa ainakin kaksi näkökulmaa yhteisöllisyteen.

Yksittäiset opettajat eivät ehkä ole nähneet tehtäväänsä ja sen toteuttamisen keinoja samana. Toteuttaakseen toivotvasti yhdessä sovittua perustehtävää tuloksellisesti opettajat tarvitsevat keskustelevan työyhteisön ja hyvät yhteydet koteihin ja koko yhteiskuntaan. Vaikka elämmekin hajautuvassa arvomaailmassa, tulee kasvattajilla olla riittävän luja, yhteinen pohja työlleen. Muuten ei oikeastaan ole mitään kasvatettavaa...

Kulttuurimme on ennennäkemättömän nopeassa muutoksessa. Mitä meillä on siirrettävänä sellaista, joka on kestävää tulevaisuudessa? Varmasti paljonkin, mutta asiaa tulee pohtia yhteisöllisesti. Kasvatustyössä mielestäni näkyy nopean kehityksen aiheuttamat ongelmat: Nuori sukupolvi tekee uutta kulttuuria, vanhempi sukupolvi seuraa tapahtumia ulkopuolelta. (Ilmiö alkaa näkyä siinäkin että väestö jakautuu ainakin kolmeen kulttuuriseen kerrokseen: nuoret, työikaiset ja ”seniorit”.) Yhteisöllisessä rakenteessa ja toimintakulttuurissa koulussa toimitaan vuorovaikutuksessa, jolloin uusi ja vanha sulautuvat myönteiseen prosessiin.

Kun tarkastellaan koulutuksen perustehtävää tästä näkökulmasta, niin erilaiset lukiolistat, Pisa-tutkimus yms selvitykset ovat hiukan masentavia. On toki ymmärrettävää, että koulutuksen toimintaa tulee arvioida osissa. Näitä osia on parasta lukea tärkeimmän tehtävän saavuttamiseksi.

Arviointia

Vanha kamuni Hellströmin Martti arvioi blokissaan ( http://pedagogiikkaa.blogspot.com ) Koulutuksen arviointikeskuksen julkaisua:Tavoitteista vuorovaikutukseen. Perusopetuksen pedagogiikan arviointi. Kyseessä on ansiokas yritys kuvata ja seurata perusopetuksen toimintaa tavallista syvemmin.
Tutkimus herättää minussakin paljon ajatuksia. Suomen perusopetuksen tulokset ovat mainiot, mutta minusta olisi korkea aika hypätä seuraavan sukupolven kouluun vai olisiko se paluuta juurille?
Tutkimus nostaa esiin sen että opetus on Suomessa tasalaatuista ja opetussuunnitelma toteutuu melko hyvin. Hyvä. Seuravia kehittämisen alueita löytyy:

1. Opettajat työskentelevät yksin, opettajajohtoisesti, eivätkä uudista opetustaan.
2. Opetussuunnitelma koetaan vaativaksi, jopa ahdistavaksi.
3. Työrauhan säilyttämisessä on ongelmia.
4. Kiusaamista ei ole saatu loppumaan.
5. Opettajat ovat usein väsyneitä.
6. Suurta tai vaikuttavaa muutosta koulun toiminnassa ei näy.
7. Opetus tapahtuu pääsääntöisesti paljon koulun ”sisällä”. Tarvittaisiin ulosmenoa ja teknologian mahdollistavia kontakteja maailmaan.
8. Koulujen resurseissa on eroja.

Yhteisöllisyyden näkökulmasta kohta 1 on avainasemassa: Mikäli opettajat näkevät itsensä yksittäisinä toimijoina, eivät muutkaan alueet ole kehitettävissä. Useat selvitykset osoittavat että yksittäisen opettajan toiminta ei muuta ympäristöä ja usein aktiivinen muutosopettaja väsyy itse.
Opettaja tarvitsee ammatillista yhteistyötä kolleegojen kanssa. Reflektointi kollegan kanssa on tehokas työtä ohjaava ja jaksamista tukeva menetelmä. Opettajalle on myös erittäin hyödyllistä muodostaa verkosto koulun muihin toimijoihin ja vanhempiin. Ja erittäin tärkeää olisi lähteä oppimaan yhdessä oppilaiden kanssa.
Näen avaimena kaikkiin ongelmiin kouluyhteisöjen luomisen ja lujittamisen. Kun vastassa ei ole vastustajia vaan yhteistyökumppaneita, niin myönteinen ilmapiiri vahvistuu. Tämä on tietty helppo sanoa. Mutta, tässäkin tarvitaan tavoitteita ja niiden suuntaista työtä. Varsinkin suuren yhteisön rakentaminen on hidasta ja siitä tulee parhaimmillaankin jatkuva prosessi. Arvot, rakenteet ja toimintakulttuuri on saatava palvelemaan yhteisöllistä näkökulmaa. Mikäli koulut voivat toimia yhteisölisesti, siirtyy tämä ote minusta myös yhteiskuntaan. Raportissa mainitut ongelma-alueet ovat nimittäin varmasti tuttuja myös ”oikeasta” elämästä.

Käydäänpä lista vielä yksi kerrallaan läpi:
1. Yksin työskennellessä ei opi paljoa omasta työstä.
2. Mikäli opetussuunnitelman toteutuminen koetaan kokonaan omalle vastuulle jääväksi, on vastuu todella raskas. Ammatillinen keskustelu voisi tuoda näyn siitä, että jokainen opettaja voi kantaa oman osuutensa ops:in toteutumisesta. Peruskoulu on kuitenkin 9 vuotta pitkä...
3. Työrauha (mitä se sitten milloinkin tarkoittaa) ei voi olla yksittäisen opettajan ”temppujen” varassa. Yhteisöllisessä pedagogiassa oppilaat ovat kumppaneita ja työrauhan tulisi kasvaa myös oppilasryhmän sisältä. Työrauhan tulee olla ennenkaikkea oppilaiden etu. Tässä kohdin opetajien ammatilliset keskustelut työtavoista ja koulun toimintakulttuurista ovat myös tärkeitä.
4. Tämä on sama ilmiö kuin edellisessä kohdassa. Kiusaaminen on ryhmän sisäinen tapahtuma. Sitä voidaan vähentää tehokkaasti jos a) ryhmä ei suvaitse sitä keskuudessaan ja b) opettaja on ryhmän sisällä siten että saa reaaliaikaista tietoa ryhmän kulloisestakin dynamiikasta.
Koulun koko toimintakulttuuri voidaan suunnata tukemaan kiusaamisen vähentämistä. Tämä vaatii sitten yhteisöllisiä rakenteita.
5. Opettajan väsymiseen ei ole tietenkään kaikkivoipaa ratkaisua. Varmasti kuitenkin yksinäinen opettaja väsyy helpommin kuin ammatillisen ryhmän jäsenenä työtään tekevä.
6. Suuret muutokset, mikäli sellaista halutaan, tapahtuvat vain organisoidusti. Varsinkin kun koulun kaltaiset instituutiot sisältävät muutosvastaisuutta jo itsessään. Yksittäiset innovaattorit voivat pikemminkin ärsyttää ja hidastaa muutosta ympäristössään. Organisoitu muutos tarvitsee esim.vahvaa johtajuutta. Varsinkin yksin työtä tekevät opettajat eivät ehkä yleensäkään tunnista/tiedosta että heitä johdetaan...Tai että heillä on yleensä esimies.
7. Koulut toimivat usein suljetusti. Opetus tapahtuu luokkahuoneissa ja ulkoa tulevat yhteydenotot häiritsevät koulun elämää. Minusta näin tapahtuu helposti varsinkin suurissa kouluissa, ellei jälleen toimita organisoidusti toisin. Yksittäiselle opettajalle ”ulos” meneminen voi olla liian työlästä, On helpompaa ja riskittömämpää toimia tutussa luokkaympäristössä. Yhteistyö kollegojen ja vanhempien kanssa helpottaa poikkeavien työtapojen toteutusta. Prosessissa yhteisöllisesti ryhmäytetty, ohjeistettu ja harjoitettu luokka osaa toimia myös luokan ulkopuolella.
8. Aktiiviset vanhemmat ovat koulunsa parhaat puolustajat. Yhteisöllinen koulu ottaa vanhemmat mukaan koulun kehittämiseen ja resurssien hankintaan. Vanhemmat ovat resurssi jo sinällään.

Näkökulmien tarkennusta

Sattuipa somasti. Hesarissa alkoi kirjoittelu opettajan tehtävästä ja/tai sen luonteesta. Ennenkuin kouluyhteisö yhteisöllistyy, pitää sillä olla yhteinen tavoitetietoisuus. Ensin kannattaa lukea lait, asetukset ja opetussuunnitelma. Olisi ensiarvoisen tärkeää tietää mistä työantaja maksaa meidän työmaallamme. Sitten luodaa arvot ja visiot synnyttävä prosessi, joiden tulisi ohjata toimintakulttuuria. Tämä on vuosittaisen arvioinnin kohde. Siihen tarvitaan rakenne.
En malttanut olla osallistumatta keskusteluun.

Sunnuntai 27.1. Helsingin Sanomat, Mielipide
Kasvattaminen on yhteisöllistä

Jon Hirvilahti esitti ( HS mielipide 20.1.) että opettajan työ koskee vain tuntikehyksen ja opetustavoitteiden toteuttamista. Näin suppea näkemys opetustyöstä on sekä pelottava että turha.

Pelottava siksi, että Suomessa parhaillaan keskustellaan yhteisöllisemmän koulun kehittämisestä. Opettajat ovat olleet keskusteluissa aktiivisia ja kehittämiseen sitoutuneita. Tätä prosessia ei ole syytä väheksyä, eikä sitä saa hidastaa. Opettaja, kuten jokainen aikuinen ollessaan tekemisissä lasten tai nuorten kanssa, on joka tapauksessa esimerkki ja kasvattaja. Tästä vastuusta ei voi ummistaa silmiään. Opettamista ei voi myöskään irrottaa kasvattamisesta, prosessit ovat inhimillisesti toisiinsa kietoutuneita. Tämä tosiasia on tiedossa parhaiten luokanopettajilla, jotka ovat kasvatustieteilijöitä, mutta se kerrotaan varmasti myös aineopettajakoulutuksessa. Monet tutkimukset osoittavat selkeästi, että opettaja-oppilas suhteen emotionaalinen vakaus on oppimisen motivaatiolle keskeinen tekijä. ( esim. Yli-Luoma 2003)

Lisäksi tiedetään hyvin, että ihminen oppii parhaiten kun oppimiskokemukseen liittyy myönteinen sosiaalinen kokemus. Oppilasryhmä on ryhmädynamiikan lakien mukaisesti prosessissa, jonka ohjaamiseen tarvitaan johtajaa. Johtajaton ryhmä on lauma, jnka ilmiöt ovat voittopuolisesti negatiivisia (mm. kiusaaminen). Opettajan tulee ottaa ryhmässään johtajan rooli. Eihän meillä aikuisillakaan ole johtajattomia työpaikkoja! Oppilasryhmän johtajana toimiminen on paljon muutakin kuin asioiden siirtämistä oppilaan päähän. Nykyinen oppimiskäsitys ei muutenkaan tue vanhaa käsitystä opettajasta tiedon jakajana. Lapsilla ja nuorilla on aina oikeus siihen tunteeseen, että he ovat yksilöinä arvokkaita ja tervetulleita antamaan osuutensa yhteisön rakentamiseen. Kaikella yhteiskunnan järjestämällä opetuksella on keskeisenä tehtävänä siirtää kulttuuria seuraavalle sukupolvelle. Tämä tehtävä ei voi olla yksinomaa kotien tehtävä. Kodeissa ei nykyään voi myöskään oppia kaikkia sosiaalisia taitoja yksinkertaisesti siksi, että useimmat perheet ovat sosiaalisten taitojen harjoittelemiseen liian pieniä. Kotien ja koulujen kasvatus täydentää ja tukee toisiaan.

Turha kyseinen mielipide oli sikäli että Peruskoululaki ( 2 § Peruskoulun tulee pyrkiä kasvattamaan oppilaansa tasapainoiseksi, hyväkuntoiseksi, vastuuntuntoiseksi, itsenäiseksi, luovaksi, yhteistyökykyiseksi ja rauhantahtoiseksi ihmiseksi ja yhteiskunnan jäseneksi) ja Lukiolaki ( 2 § Lukiokoulutuksen tavoitteena on tukea opiskelijoiden kasvamista hyviksi, tasapainoisiksi ja sivistyneiksi ihmisiksi ja yhteiskunnan jäseniksi...) määrittelevät selkeästi koulutuksen ensisijaiseksi tehtäväksi kasvattamisen. Laki sitoo kouluviranomaisia. Mikäli opettajat eivät omatoimisesti lakia lue tai sitä ei ole koulutuksessa luetettu, tulee työantajan huolehtia, että opettajat ovat tietoisia velvoitteistaan. Sen jälkeen eri tahot voivat yhdessä pohtia miten koulutuksen tavoitteet; kasvatus ja opetus yhteisöllisesti parhaiten toteutuisivat. Kolmenkymmenvuotisen opettajaurani aikana olen kokenut tämän haastavimmaksi ja mielekkäimmäksi kehittämisalueeksi kouluissa.