Mitä ihmettä?

http://www.hs.fi/kotimaa/artikkeli/Tutkimus+Suomen+nuoret+ovat+radikalisoituneet/1135270354652

Tämä uutinen pysäytti aamiaspöydässä miettimään. Mitä oikein tapahtuu demokratian kultamaassa vai tapahtuuko?

Mikäli todella on niin, että nuoret eivät koe pääsevänsä osallistumaan tarpeeksi, he valitsevat omat keinonsa. Meillä on kulttuurisia piirteitä, jotka voivat aiheuttaa radikalisoitunista ja syrjäytymistä.

• Kouluissa on erittäin vahva opettajan autonomian ja yksin toimimisen perinne
• Nuoret ovat tottumassa suoraan osallisuuteen sosiaalisen median kautta
• Koulujen oppilasdemokratia elää vieläkin taantumaa vanhojen muistumien painon alla
• Meillä muutenkin pidetään (vielä?) vahvana johtajuutena yksin päättämistä

Näyttää siltä että kouluissa on erittäin vaikeaa luoda todellista osallisuutta, sitä jossa asioista myös päätetään tai ainakin keskustellaan yhdessä. Juuri luin erään koulun verkkosivuilta. ”Oppilaskunta järjestää tapahtumia, jotta koulussa olisi hauskempaa” Hmm. Oppilaskunta on demokratia- ja kansalaiskasvatusfoorumi, jonka avulla oppilaiden tulisi päästä mukaan yhteisten asioiden päättämiseen tai ainakin ilmaisemaan mielipiteensä. Koko järjestelmä on luotu, jotta oppilaat oppisivat miten asioihin vaikutetaan. OPH:n ohjeet on tässäkin tapauksessa jätetty lukematta...

Taas kerran puhutaan arvoista ja siitä miten monet tärkeäksi sanotut arvot on vaikea todellistaa teoiksi. Kasvatustyö on tekoja, joiden tulee lähteä arvoista. Muuten toiminta on sattumanvaraista ja yksittäisiin tilanteisiin sopeutuvaa.

Radikalisoitumista ja syrjäytymistä ehkäistään parhaiten opettamalla ja näyttämällä, että jokainen voi olla mukana yhteisissä asioissa. On erittäin tärkeää todistaa, että kaikkien mielipide on oikeasti tärkeä, muutenkin kuin puheissa. Uskon että yksilö voimautuu, tunteesta, että voi vaikuttaa omaan elämäänsä ja ympäristön tapahtumiin.

Siispä demokratiaa kouluihin!

Työ rankaisumuotona- arvojen alennustila

Työ rankaisuna rapauttaa arvojamme ja syrjäyttää työelämästä

On taas keskusteltu aiheellisesti koulujen rankaisumuotojen tehottomuudesta. Toisaalta aihe on hiukan absurdi, koska koulu tarjoaa palveluitaan jokaisen lapsen ja nuoren tulevan hyvän elämän evääksi.

Joskus ojennusta kuitenkin tarvitaan. Koulussa ei ole viranomaisvaltaa eikä koulu ole tuomioistuin, joten rankaisutoimet on mitoitettu sen mukaisesti lieviksi. Ainoat rankaisutoimet ovat oikeastaan jälki-istunto ja koulusta erottaminen.

Helsingin Sanomien asiantuntijoista koottu raati kannatti selvällä enemmistöllä jälki-istuntojen muuttamista työpalveluksi. Mitä se kertoo arvoistamme? Mitä asiasta ajattelevat koulun siivous- ja huoltohenkilöstö, kun oppilaita uhataan heidän töillään pahimpana rangaistuksena?

Suomessakin on jo tapahtunut ja tapahtuu edelleen teollisuusmaiden ikävä hyvinvointi-ilmiö, jossa osa perinteisestä rehellisestä työstä leimataan alempiarvoiseksi, noloksi ja ikäväksi työksi ja varataan maahanmuuttajille. Tätäkö tukisimme kouluissa? Ajatus on täysin vailla hyväksyttävää arvopohjaa.

Lisäksi kävisi niin, että työrangaistukset kohdistuisivat niihin vaikeuksissa jo koulussa oleviin oppilaisiin, joiden tulevaisuutta varjostaa heikko sijoittuminen yhteiskuntaan ja työelämään. Heille esittelisimme työnteon rangaistuksena, vieläpä sellaisen työteon, josta osa heikoisti koulussa menestyneistä voisi löytää kuitenkin töitä. Työ rankaisukeinona voisi olla syrjäytymisvaarassa elävälle nuorelle kasvattajilta kohtalokas viesti.

Koulujen kasvatus- ja opetustyö lähtee yhteisistä arvoista ja muuntuu niistä käytännöiksi. Käytäntöjä ei voi miettiä yksittäisinä asioina, kuten tässä tapauksessa ilmeisesti on tapahtunut.

Kokonaan toinen asia on että koululainen voi siivota jälkensä tai korjata aiheuttamansa vahingon, kuten aikuisetkin tekevät. Nyt puhutussa järjestelmässähän esimerkiksi myöhästely merkitsisi siivousvuoroja. Kyllä siitä oppisi, mutta mitä?

Jälki-istuntojen aikaa alkaa ehkä olla ohi. Koulujen rankaisutoimia on jo kehitetty esimerkiksi kasvatuskeskustelujen suuntaan. Siitä on hyvä jatkaa.

4/2012 Tony Wagner ja trust

Palaan vielä Suomi, koulun ihmemaa-ohjelmaan. Siinähän kasvatustieteilijä Tony Wagner kiteytti suomalaisen koulutuksen menestystarinan sanaan: trust.
Meillä on harvinaisen paljon vapautta toimia koulussa.  Oppilaisiin, opettajiin ja vanhempiin voi pääsääntöisesti luottaa.
Tämä näkyy minusta hyvin esim. siinä että Suomi on maailman vähiten korruptoitunut maa.
Tai siinä, että hyviä Pisa-tuloksia selittää ainakin osaltaa suomalaisten koululaisten kyky ja halu suorittaa testi loppuun asti. Toisin on nimittäin muualla.

Luottamus on yhteiskuntamme äänetön arvo, jota kannattelemme omalla toiminnalla. Se säilyy, koska meillä on yhteinen tulkinta sen merkityksestä: kaveria ei jätetä, sana pitää, rehellisyys on ihmisen keskeinen arvostamisen mitta. Emme itse sitä helposti huomaa, koska olemme syntyneet tähän kulttuuriin.

Yhteisöllisyyden asia on paljon mutkikkaampi. Koska se toimintaympäristö, jossa yhteisöllisyytemme syntyi ja selvisi, on enimmältään kadonnut, yhteisöllisyydestä on arvona tullut melko ontto. Siitä puhutaan, mutta sitä ei tehdä riittävästi. Uudenlaista yhteisöllisyyttä tässä ajassa rakentamaan tarvitsemme talkoot, johon osallistuvat ainakin melkein kaikki.
Kouluissa yhteisöllisyyttä rakentavat aikuiset ottamalla oppilaat mukaan talkoisiin. Yhteisöllisyys on arvo, jonka tulee näkyä kaikissa toiminnoissa. Siihen sopii luottamus todella hyvin pariksi. Molempia tarvitaan optimaalisen toimintakulttuurin luomiseen. Yhteisöllisyys ei elä kouluissa äänettömänä kumppanina. Siitä pitää puhua ja sitä pitää rakentaa. Sitten, kun se on oikein vahvaa toimintakulttuuria, se alkaa elää elämäänsä.
Jota aikuiset kuitenkin suojaavat.