Hesarissa oli viime sunnuntaina haastava kirjoitus peruskoulusta ja sen pedagogisen toimintamalin kehittämisestä. Yhteisöllisyyteen tämä liittyy lapsilähtöisyyden näkökulmasta. Kun koulu on luonteeltaan kulttuuria säilyttävä on kysyttävä myös: Mitä me olemme tekemässä lapsille? Mihin maailmaan heitä saatamme? Mikä on valtuutuksemme?
Ajatuksia kirjoitus ainakin herättää.
Timo Tossavainen Kirjoittaja on opettajankouluttaja Itä-Suomen yliopistossa ja Tampereen yliopiston dosentti:
Keskustelu peruskoulun nykytilasta ja tulevaisuudesta on nyt ajankohtaista, sillä perusopetuksen uutta tuntijakoa ja opetussuunnitelmien perusteiden päivitystä valmistellaan parhaillaan. Vaikka suomalaista peruskoulua kehutaan muun muassa Pisa-tutkimuksissa saavutetun menestyksen vuoksi, monien aineenopettajien mielestä heidän oppiaineensa resurssit ovat niin pienet, ettei tavoitteita todella voida saavuttaa.
Maailman muuttuminen on antanut aihetta syvempäänkin kritiikkiin. Esimerkiksi Koulutuksen tutkimuslaitoksen johtajan professori Jouni Välijärven mielestä perusopetuksen yksittäisten viikkotuntien määrän valtakunnallisesta ohjauksesta pitäisi luopua kokonaan (HS 5. 8.).
Ajatus, että lapsen ja nuoren elämän kannalta merkittävä tieto jakautuisi 10–15 erilliseen määrämittaiseen oppiaineeseen, on vanhentunut. Peruskoulun nykyinen työskentelytapa ei ole mielekäs. Opettajaa voidaan verrata jalkapallovalmentajaan, jonka ohjauksessa harjoitellaan erikseen esimerkiksi juoksemista, pallon potkaisemista ja sivurajaheittoja pääsemättä koskaan varsinaiseen jalkapallon pelaamiseen.
Toisaalta on turhauttavaa päntätä välimerkkien oikeaa käyttöä äidinkielen oppitunnilla, jos opettaja matematiikan tunnilla rikkoo näitä sääntöjä räikeästi. Samoin oppilaiden motivaatio esimerkiksi luonnontieteiden alkeiden opiskeluun voi heikentyä huomattavasti, jos muut opettajat suhtautuvat luonnontieteisiin kielteisesti.
Mitä ylemmästä luokka-asteesta on kysymys, sitä kauemmaksi toisistaan nykyisen peruskoulun oppiaineet loittonevat. Silloin on suuri vaara, että jopa alun perin oppimishaluinen nuori jää väliinputoajaksi ja menettää kiinnostuksensa koulunkäyntiin.
Pahinta on, että voi syntyä virheellinen käsitys siitä, millaiset taidot ja tiedot lopulta ovat merkittäviä. Peruskoulu elää yhä itsenäisesti omassa todellisuudessaan, johon muun yhteiskunnan muuttuminen vaikuttaa kovin hitaasti. Esimerkiksi matematiikkaa opetetaan peruskoulussa edelleen ikään kuin tietokoneita ei olisi edes keksitty.
Hyvin toimivassa koulussa oppilaat saavat jo varhain kehitysvaihettaan ja taitojaan vastaavaa opetusta. Tämä voisi toteutua, jos alaluokkien työviikko koostuisi enintään viidestä laajasta, nykyisiä oppiaineita mielekkäästi yhdistävästä aihealueesta. Opetuksen eriytyminen useaksi kapeammin rajatuksi oppiaineeksi voitaisiin jättää peruskoulun viimeisille luokille. Silloinkin tulisi suosia sitä, että oppilas voi valita oppiaineet mielenkiintonsa ja jatko-opintosuunnitelmiensa mukaisesti.
Äidinkieli ja matematiikka ilmeisesti tarvitsevat koko perusopetuksen ajan oman oppiaineen statuksen, jotta oppilaille kehittyisi monipuolinen ajattelu-, luku- ja laskutaito. Kaikki muu kouluun sopiva toiminta on mahdollista järjestää kahdeksi kolmeksi eri aihekokonaisuudeksi.
Vieraiden kielten opetus olisi luontevaa ja erityisesti poikien opiskelumotivaation kannalta mielekästä liittää muiden asioiden opiskeluun. Tämä toteutuisi luontevasti ja aineenopettajien identiteettiä loukkaamatta yhteisopettajuudella: eri alojen asiantuntijat vastaisivat opetuksesta yhdessä.
Taide- ja taitoaineiden opetus yhtenä kokonaisuutena puolestaan tukisi kunkin oppilaan oman luovuuden löytymistä ja kehittymistä. Yksittäiset koulut voisivat keskittyä nykyistä paremmin omiin vahvuuksiinsa, kun oppilaiden oikeus saada yleisten kansalaistaitojen ja yleissivistyksen perusteiden opetusta ei olisi uhattuna.
Perusopetuksen tärkein tehtävä on kuitenkin kasvattaa oppivelvollisista tasapainoisia ja sosiaalisia yhteiskunnan jäseniä. On mieletöntä ajatella, että vain nykyiset kelpoisuusehdot täyttävät opettajat olisivat kasvatuksen asiantuntijoita. Myös lapsen vanhemmilla on merkittävää kasvatuksen asiantuntemusta, eikä sitä tai muutakaan käytännön kokemusta voida korvata teoreettisilla opinnoilla.
Koulun ja muun yhteiskunnan suhdetta voitaisiin siksi vahvistaa avartamalla opettajien kelpoisuusehtoja tai luomalla kouluun perinteisten opettajanvirkojen lisäksi myös muita kasvatusta tukevia työtehtäviä.
Kouluyhteisön sisäistä vuorovaikutusta voitaisiin edistää paitsi yhteisopettajuudella myös sillä, että eri-ikäiset koululaiset osallistuisivat nykyistä useammin yhteiseen toimintaan – näinhän lapset tekevät koulun ulkopuolellakin.
Lienee epärealistista ajatella, että peruskoulu korvattaisiin kerralla täysin toisenlaisella opetusmallilla. Vaihtoehtoja kannattaa kuitenkin nostaa avoimesti tarkasteltaviksi, sillä nykyiseen peruskouluun liittyy todellisia ja vakavia ongelmia.
Monissa tutkimuksissa on havaittu, että suomalaisnuorten taidot esimerkiksi matematiikassa ja kielissä ovat heikentyneet viime vuosikymmeninä merkittävästi. Näitä ongelmia ei ratkaista pelkästään siirtämällä yksittäisiä viikkotunteja oppiaineesta toiseen. Nuorten syrjäytymisen ja muiden sosiaalisten ongelmien ehkäiseminen vaatii radikaaleja muutoksia sekä koululta että muulta yhteiskunnalta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti