Eilen kävin innostavan käytäväkeskustelun kollegan kanssa. Keskustelimme muun muassa yhteisöllisyydestä ja yhteisötaidoista. Ajatus eteni vielä kotonakin, kiitos virkistävän dialogin.
On todettava, että oikeastaan koulu on nykyajassa luontevin ja ainoita paikkoja yhteisötaitojen oppimiseen. Enää ei synnytä yhteisöön, jossa tarvitaan toisia. Yhteisötaidot kehittyivät pakostakin, toisilla paremmin ja toisilla huonommin, mutta kuitenkin. Lapsillakin on nyt kotonaan omat tavarat ja usein oma tila. Ei tarvitse joustaa, huolehtia muista. Kotien elämä on riippumaton muista, ainakin näennäisesti. Kouluunkin tullaan hoitamaan omia tehtäviä, toteuttamaan omia tavoitteita.
Luin juuri Nuorisokasvatuslehdestä 1/2017 akatemiatutkija Kirsi-Pauliina Kallion puheenvuoron aiheesta: Yksilökeskeisyys ajaa koulut kaaokseen. Olipa raikas kirjoitus! Kallion mielestä pohjoismainen hyvinvointiyhteiskunnan ihanne istuu huonosti koulujemme yksilökeskeisiin tavoitteisiin. Henkilökohtaiseen menestymiseen pyrkiminen, yksilölliset valinnat ja yksilöllinen arviointi (kilpailu muita vastaan) rapauttaa solidaarisuuden, jossa menestytään yhteistyöllä, eivätkä vahvemmat jätä heikompia selviytymään yksin. Lainaus kirjoituksesta:
" Koulun haasteet näkyvät työrauhan häiriintymisenä. Yksilöllisyydestään tietoisten lasten ja nuorten kanssa kouluissa työskentelevät opettajat kokevat usein asemansa vaikeaksi. Yhtäältä heidän tulee pyrkiä edistämään kunkin oppilaan etenemistä yksilöllisellä koulupolulla, toisaalta kasvattaa uusia ikäluokkia yhteisvastuulliseen kansalaisuuteen...... Ongelmana näyttäytyvät tyypillisesti yksittäiset oppilaat, joilla on vaikeuksia sovittaa yhteen henkilökohtaisia yksilöllistymisen pyrkimyksiään ja koulun yhteisöllistä projektia."
Erittäin hyvä näkökulma koulun kasvatustehtävän kanssa painiville opettajille. Jospa tarkastellaan ongelmien edessä myös yhteisiä arvoja ja sitä miten välitämme niitä lapsille ja nuorille. Päästään siihen, että ei ole vääränlaisia koululaisia, vaan haasteita joita voidaan selvittää yhteisin toimin. Voisiko olla niin, että arvovalinnoillamme jopa aiheutamme ongelmia koulun arkeen? Miten tuetaan koulussa vahvemmin yhteisöllisiä tavoitteita ja yhteisötaitojen oppimista?
Palaan niihin yhteisötaitoihin kahdella esimerkillä.
Omalla työurallani usein kohtasin erään vaikeasti ratkaistavan ongelman. Kuinka hoidetaan yhteisiä välineitä ja tavaroita siten, että seuraava käyttäjä ei törmää ongelmiin? Luulenpa että sata vuotta sitten koulujen suksivarastoihin ei nakeltu suksia tunnin jälkeen. Tavara oli arvossaan ja oli opittu ajattelemaan muita, ihan automaattisesti. Nykyään voi törmätä vaikkapa siihen että osa koulun läppäreitä ei olekaan ladattu seuraavia varten... Vahvasti yhteisöllinen koulu voi kyllä saada homman toimimaan.
Omalla opinpolullani sain nauttia kouluni, Kallion Yhteiskoulun, arvoista ja huolenpidosta, vaikka en sitä silloin ymmärtänyt. Huolettomana koululaisena olin taas saanut ehdot ruotsista, eivätkä ehdot menneet ensi kerralla läpi. Oli ollut muuta puuhaa, kuten tyttöystävän tapailu ja muunlaisen kirjallisuuden ahmiminen. Lukioon oli tarkoitus kuitenkin jotenkin päästä. Kun sitten kävelin koululle toisen ehtolaiskuulustelun tuloksia katsomaan, tuli vastaani luokanvalvojani N.G. Hän pysäytti minut ja sanoi suunnilleen: Rauno, minä pidin sinulle opettajienkokouksessa yhtä lukiopaikkaa, sanoin muille, että kyllä se Rauno ruotsin suorittaa. Olinkin saanut ehdot jälleen kerran läpi ja minulle pidetty lukiopaikka oli siis täytetty.
En silloin ymmärtänyt sitä vahvaa yhteisöllisyyden tukea, mikä tilanteessa kannatteli minua. Ei tuettu vain parhaita, vaan otettiin kaikki mukaan. Koulumme humanistilinja sai sitten yhden opiskelijan lisää. Ja kyllähän sitten lopulta kirjoitin niitä älliäkin... Kiitos vielä 50 vuoden jälkeenkin!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti