Takarivi on tarpeeton koulussa

 Olen lukenut Leea Lakan mainiota kirjaa Kapina pulpetissa (2025, Otava) nyt yli puolenvälin. Ehkäpä voi jo kirjata ensiajatuksia. Tunnistan ilmiöitä joita kirjassa sattuvasti kuvataan. Usein naurattaakin vaikka ei varmaan pitäisi...

Leea Lakka vietti etnografisessa tutkimushankkeessaan vuoden kahden koulun ysiluokalla. Hän havaitsi että molemmissa luokissa on takarivin kapinallisia, joille työn välttely on taidetta, päivästä toiseen. Isoa osaa ei opiskelu ns. napannut. Onko pakko tehdä, oli usein toistuva kysymys. Olen ennenkin ajatellut, että mitä oikein tapahtuu kun intoa täynnä olevasta ekaluokkalaisesta tulee kouluun kyllästynyt ja oppimista välttelevä ysiluokkalainen? Pahinta on että tästä ilmiöstä on tullut osa koulukulttuuria, joka jotenkin vaan hyväksytään. Eikö koulun tärkein tehtävä ole ruokkia uteliaisuutta ja oman toiminnan ohjauskykyä? Jos useiden kohdalla ei päästä tähän tavoitteeseen, ei myöskään onnistuta lisäämään tasavertaisuutta.

Kirjaa lukiessa havahduin taas siihen että aineenopettajalla ei ole helppoa. Kuinka ihmeessa aineenopettaja voi luoda kaikkiin oppilaisiinsa luottamussuhteen, jonka vaikutuksesta hän voisi ohjata jokaista työskentelemään mielekkäästi? En kyllä tiedä...Melkoista vääntöä ovat usein tuntien alut ja se että saa jokaisen tekemään tehtäviä, ihan oikeasti. Aika monet oppilaat nimittäin ovat vain tekevinään töitä. Tästä tuli kaukainen muistelu armeijasta. Jo silloin nuorena pohdin miten erilailla armeija kasvattaa, riippuen siitä minka roolin itse ottaa. Kouluttajat huomasivat aika pian kenellä kannattaa teettää töitä ja kenellä ei. Roolin muutosta ei juuri odotettukaan. Jos tuli välttlemään vastuuta ja pääsemään helpolla, niin se oli usein mahdollista. Tavallaan ymmärrettävää, että ei käytetä aikaa tehottomasti koulutustilanteessa. Opettajalla on kiusaus ihan käytännön syistä joutua samaan tilanteeseen. Kun aika on kortilla, ei ole helppoa käyttää sitä siihen, että saisi jonkun aloittamaan töitä, kun on monia jotka tekevät ja tarvitsevat apua.

Lakalla ei ole yhtä ratkaisuehdotusta tähän dilemmaan (tai en ole sitä vielä lukenut). Hän kuvailee tilannetta tarkkanäköisesti ja kyllä myös sitä, miten rento kurinpitäjä saa luokassa aikaan positiivisen työtilan - ja sitten toiset eivät saa. Väitän että perusopetuksessa ei ole yleensä riittävän yhtenäistä opinpolkua oppilaan näkökulmasta. Koulutyöhön voisi sitouttaa paremmalla menestyksellä, jos jo ekalta luokalta lähtien opetetaan  omien tavoitteiden asettelua, yhteistyötaitoja ja vastuun ottoa, sekä itsearviointia. Minulla on myönteisiä kokemuksia tästä. On näyttänyt että monet ovat hyötyneet myöhemminkin opinnoissa ja elämässä siitä, että koulussa on saanut eväät oman toiminnan ohjaukseen. (esim. Yhteisöllinen pedagogia ja Rakenna oppiva ryhmä-kirjamme)

Taas on mainittava pitkäkestoiset pienryhmät (oppivat ryhmät) oppimisen ja kasvun tukirakenteena. Lakka ei ehdota luokkien sosiaaliseen rakenteeseen muutoksia ainakaan luetussa osiossa, vaikka hänellä monia hyviä korjausehdotuksia onkin. Oppiminen on sosiaalinen tilanne koulussa ja siksi sosiaaliseen rakenteeseen olisi voitava puuttua, niin että se ei erottele oppilaita menestyjiin ja häviäjiin. Kirja on tärkeä puheenvuoro todellisuudesta. Takariviä ei tarvitse olla olemassa, mutta sitä ei lopeta yksittäisten opettajien oivallukset. Tarvitaan yhteisöllistä pedagogiaa. Ja kyllähän siitäkin on onnistuneita toteutuksia.

Itsekkyys- aikamme suurin uhka

 Kyllä emeritaprofessori Liisa Keltikangas-Järvinen on oikeassa. Hän tuonut mediassa esiin ongelman joka on oikeastaan itse aiheutettua. Itsekkyydestä on tullut hyväksyttävää ja normi. "Nykyajan ihmiskuva on yksilöllinen. Itsekkyys nähdään vahvuutena." - "Uskallan väitää että kulttuurimme vahvistaa kaikella voimalla kehitysvaihetta, jota kutsutaan primaarin narsismin kehitysvaiheeksi." "Länsimäinen yhteiskunta on sairastunut liialliseen yksilökeskeisyyteen. Se ei ole enää itsenäisyyttä, vaan raja on ylitetty. Yksilöllisyys on mennyt niin pitkälle, että se on muuttunut yksinäisyydeksi" (YLE uutiset 5.4. ja HS 4.3.)

Keltikangas-Järvinen huomauttaa että henkilökohtaisen onnellisuuden jatkuva tavoittelu johtaa siihen, että lopulta ei ole lainkaan onnellinen, eikä jaksa toimia tavoitteidensa eteen, varsinkin jos se vaatii ponnistelua. Kulttuurin muutosta voi selittää katsomalla laajasti yhteiskunnan kehittymiseen. Kun teollistuminen alkoi, alkoi myös luonnollisten yhteisöjen muuttuminen. Luonnolliset yhteisöt perustuivat keskinäisriippuvuuteen eli kun autan sinua, niin sinä autat minua tarpeen tullen. Kaupungit muuttivat asioita siten, että varakkaammat eivät tarvitse apua, koska ostavat sitä, eivätkä ihmiset muutenkaan tunne tai ole sukulaisia asuinalueellaan sukupolvien päästä. Keltikangas-Järvinen muistuttaa että asiaa on kyllä tutkittu. 80-luvulla havaitaan länsimaissa suuri ja melko nopea muutos. Autoritaarisen yhteiskunnan murruttua saimme ensin yksilönvapauden, mutta 80-luvulla se alkoi kääntyä oman onnellisuuden korostamiseen eli narsismiin. Silloin on myös yhteisöllisyys viimeistään heikentynyt. Sitä onkin alettu kovasti etsimään. (Linkki Puheenaihe videoon)

Miten tämä vakuttaa koulun tavoitteisiin ja toimintaan? Yhteiskunta rakentuu luottamukselle ja yhteistyölle. Jokaisella tulisi olla käsitys ja tavoite siitä, että voi tehdä jotain yhteiseksi hyväksi - ja samalla kokea mielekkyyttä ja onnea elämässään. Näemme jo että itsekkyyden aika on nakertamassa hyvinvointiyhteiskunnan toimintaa, koska hyvinvointia rakennetaan yhdessä, ei yksin.

Koulussa on yhä enemmän lapsia, joilla ei ole riittävää kokemusta yhteisöllisyydestä saati siitä, miten sitä tuetaan. Ei ole kokemusta keskinäisestä riippuvuudesta tai keskinäisestä luottamuksesta. Ei ole sosiaalisia valmiuksia,  yhdessä toimimisen taitoja. Ne kokemukset on koulun annettava, kun ei sitä muualla voi taata. Voisi sanoa että koulun on yhä tärkeämpää keskittyä ydintehtäväänsä eli kasvattamiseen. Muuten opetus on hukkaan heitetty ja mikä vielä pahempaa, kulttuurimme jatkuvuus on uhattuna.

Yhä selvemmin ymmärrän, että tästähän olemme aina kirjoittaneet ja tätä olen yrittänyt osaltani oppilailleni opettaa; Yhdessä toimimisen taitoa ja iloa. Yksilöllisyys ja yhteisöllisyys ovat janan eri päissä. Kun yksilöllisyys saa liikaa tilaa, yhteisöllisyys heikkenee. Koulussa toimivien aikuistenkin on tarpeen muistaa, että koulu on aina sosiaalinen ympäristö. Monet oppilaiden ongelmat yksilöllistetään nykyisin ,vaikka usein ongelma olisikin sosiaalinen. Hyvä yhteisö tukee ja kannustaa jäseniään ja on siten osaltaan terapeuttinen.

Jospa oppilaat tulisivat yhä useammin kouluun ajatellen: Miten voin auttaa kavereitani tänään? Mitä voin tehdä ryhmäni hyvinvoinnin eteen tänään? Onko minulla vielä opittavaa yhdessä toimimisen suhteen?
Useampi kirja on tästä kirjoitettu, niin mekin. Kertaan kumminkin, että pitkäkestoinen pienryhmä toimii koulussa ja muutenkin hyvänä harjoittelualustana matkalla rakentavaan yhteisöllisyyteen. Siinä voi kokea keskinäisriippuvuutta myönteisesti ja oppia miten ryhmä yhdessä toimien on enemmän kuin yksilöidensä summa. Tähän kannattaa paneutua juuri nyt.