Kasvatusyhteisön tietoisuus tehtävästään

Luin kesälomalla Juhani Hytösen kirjaa Lapsikeskeinen kasvatus vuodelta 1992. Kirja on nykymittapuun mukaan vanha (ostin poistettuna Muonion kirjastosta. Poistetaanko kirjoja vain siksi ettää uusille annetaan tilaa?). Sen ajatukset eivät ole kuitenkaan yhtään vanhentuneita. Koska kirjoittaja on tunnettu opettajien koulutuksen vastuuhenkilö, ajatukseni harhailivat opettajien koulutukseen.

Kun opettajia koulutetaan, ovat hekin kasvatusjärjestelmän sisällä, heitä kasvatetaan. Ilman kasvatustahan ei voi olla opetusta tai oppimista.
Pointti on tämä: Opettajat toteuttavat yhteiskunnan antamaa kasvatus- ja opetustehtävää. Se on määritelty sekä Perusopetuslaissa ja opetussuunnitelman perusteissa. Kun yliopistot ovat (lähes) täysin itsenäisiä, niiden ei ole pakko ottaa  huomioon opettajien työnantajan  määräämää tehtävää tai siihen valmistamista. Aika huonosti ne opetusta ohjaavat asiakirjat kai nykyäänkin käsitellään opettajien koulutuksessa?  Ainakin on todettu, että opettajat eivät tunne opetussuunnitelmia kovinkaan hyvin. Opettajiksi ryhtyvien oma oppimispolku ei välttämättä ole yhtenäinen.

Jotta kouluyhteisö olisi vahva ja toimiva, pitäisi yhteisöä ohjaavien eli opettajien olla tietoisia tehtävästään ja vielä samalla, sovitulla tavalla. Koulutus on tässä avainasemassa. Valmistavan koulutuksen lisäksi tarvitaan täydennuskoulustua aina uuden opetussuunnitelman tullessa voimaan. Opetussuunnitelmat toeutuvat vain, jos huolehditaan että mahdollisten uudistusten edellyttämä osaaminen on riittävää.

Ei ole suotavaa eikä ammatillista, jos opettajat tulevat työpaikalleen keksimään tehtävänsä ja kasvatuksen tavoitteet itse. Se on tietenkin mitä suurinta autonomiaa, mutta johtaa eriarvoisuuteen koulutuksessa.

Suomalainen pedagogia, mitä se on tai voisi olla?

Suomalainen pedagogia - nyt

Ystäväni Martti Hellström julkaisi blogissaan http://pedagogiikkaa.blogspot.com/2010/06/suomalainen-pedagogiikka-yhteenvetoa.html
50 teesiä suomaisesta pedagogiasta.
Ne virittivät paljon ajatuksia sillä 50 teesiä on aika paljon...

Suomalaisessa pedagogiassa on vaikea erottaa käsitettä opetus ja kasvatus. Toisinaan se voisi olla tarpeen. Suomalaisessa koulussa on historian jatkumossa syntynyt erikoislaatuisia piirteitä. Meillä kehittyi varhain tasa-arvon ja kansansivistyksen ihanne. Opettajista tuli kansan sivistäjiä ja ympäristönsä "kyläpäälliköitä". Tästä johtuen meillä edelleen pyrkii opettajiksi nuorison parhaimmistoa. Opettajisto on kylläkin kaupungistumisen ja muiden syiden takia menettänyt otettaan tästä sivistyksen eturintaman kulkijan roolista. Opettajan arvostus on perustunut kuitenkin paljolti siihen.

Opetussuunnitelma antaa tehtäväksi kulttuurin edelleen siirtämisen ja kasvattamisen yhteiskunnan jäsenyyteen. Tiedonjakajana koululaitos ei voikaan enää ainakaan monopoliasemasta toimia. Lapset oppivat ympäröivästä yhteiskunnasta enemmän kuin koulusta. Olisi tärkeää käyttää tätä kertyvää tietoa ja auttaa jäsentämään sitä.

Yhteiskunta ja työelämä etunenässä odottaa koulun tuottavan tulevaisuuden työntekijöitä. Aivotutkimus paljastaa yhä enemmän oppimisen ja kasvun todellista luonnetta. Miten opettajien koulutus reagoi tähän? On hyvin vaikeaa nähdä nyt tulevaisuuden osaamisen ja taitojen luonne. Yritettävä on ja kyllä sitä tehdäänkin.

Oppiaineis-käsite on hankala. Koulun tärkein tehtävä ei ole oppiaine eikä siihen ole materiaalia. Se saattaa joskus unohtua...

Meillä on opettajuudessa erikoisen vahva yksin toimimisen kulttuuri. Se hidastaa pedagogian uudistumista. Tämä kulttuuri, kuten kulttuurit yleensä, pyrkii siirtymän uusille opettajasukupolville. Sen uudistaminen vaatii tietoista työtä, jota jo jossain tehdäänkin.
Opettajien koulutus ei anna oikeastaan lainkaan tietoa ryhmästä ja sen dynamiikasta tai yksilöllisten eroavuuksien ja siitä johtuvan erilaisen oppimisen syistä. Olemmeko Pisan vankeja? Mitä se mittaa?

On kuitenkin hyvä että olemme pedagogisen toiminnan kehittämisessä yhteiskunnan, ryhmien ja yksilöiden tarpeiden puristuksessa. Ilman tätä ristipainetta painetta ei kouluinstituutio kykene kehittymään riittävän rivakasti. On jo kiire.

Miten tämä liittyy yhteisöllisyyteen?
No siten että yhteisöllä tulee olla yhteinen, tietoinen ja toimintaa ohjaava tavoite. Kasvatusyhteisöissä täytyisi siksi aina joskus miettiä tehtävänkuvaa oikein tarkasti ja yhdessä.

Yhteisöllisyys ja oikeudenmukaisuus

Kasvatuksen arvot

Oikeudenmukaisuus ja kasvatus- seminaarissa esitin seuraavaa:

Kasvattajien tehtäväksi on annettu kulttuuriin siirtäminen eteenpäin. Vaikka esim. Perusopetuslaissa ei mainita sanaa oikeudenmukaisuus, voi siitä lukea että arvona sitä tulee edistää.

Ihminen ei ole luonnostaan oikeudenmukainen (ellei sellaisena pidetä oman ryhmän etujen valvomista) Sitä pitää opettaa.

Oikeudenmukaisuutta voi parhaiten kasvattaa antamalla esimerkin ja antamalla mahdollisuus harjoitella oikeudenmukaisuutta käytännössä.

Päiväkodit ja koulut ovat epädemokraattisia. Lapsia ja nuoria koskevat päätökset tehdään useimmiten heitä kuulematta. Koulut ovat järjestäytyneet aikuisten työpaikoiksi (lainaus Lea Pulkkiselta)

Kuinka sitten opitaan oikeudenmukaisiksi? Kulttuurimme tulee kohtaamaan yhä enemmän vaikeita kysymyksiä esim. luonnon ja ympäristön sekä vanhusten asioissa.

Entä miten oikeudenmukaisuus liittyy yhteisöllisyyteen?

No siten, että oikeudenmukaisuutta tai sen puutetta ilmenee vain suhteessa muihin. Yhteisöllisyys voi huonosti epäoikeudenmukaisessa ryhmässä tai kulttuurissa.

Aiemman määritelmämme mukaan yhteisöllisyyden keskeisiä piirteitä on, että kaikki yhteisön jäsenet tuntevat olevansa tasa-arvoisia vaikuttajia, vaikka vastuu ja osaamien jaettaisiinkin. Yhteisöllä tulee olla myös vahva yhteinen arvomaailma ja yhteiset tavoitteet.

Näillä ehdoilla yhteisöllisyys voi olla huonoakin (ja usein onkin) Oikeudenmukaisuus yhteisön sisällä ja yhteisön ulkopuolisia kohtaan on siten hyvän yhteisöllisyyden kulmakivi.