Lapsen paras paikka kasvaa?

Opetus- ja kulttuuriministeriö tilasi selvityshenkilöiltä raportin varhaiskasvatuksen tulevaisuudesta (linkki Hesarin uutiseen).

Raportin pohjalta (ja kai muutenkin) ministeriö on lähettänyt lausuntokierrokselle esityksen varhaiskasvatusmaksujen alentamiseksi. (linkki)

Kuulostaa hyvältä vai? Maksujen alentamisella pyritään siihen, että kaikilla on yhtälaiset mahdollisuudet laittaa lapsensa varhaiskasvatuksen piiriin. Mutta tuossa raportissa on muitakin ulottuvuuksia.

Kun samaan aikaan sanotaan, että kannustetaan vanhempia (pääasiassa äitejä, vaikka sitä ei sanota) töihin ja lapsia varhaiskasvatuksen piiriin, tulemme ikuisuuskysmykseen siitä, että missä on lapsen paras paikka kasvaa?  Nämä kaksi tavoitetta eivät välttämättä ole ristiriidattomia. Toisaalta on uskottavaa, että monet näkevät varhaiskasvatuksen tasoittavan koulutuksellisia lähtökohtia, toisaalta paineet saada työvoimaa kodeista liikkeelle voivat olla vastoin lapsen etua.

Raportissa ehdotetaan esiopetuksen ulottamista viisivuotiaisiin. Toivottavasti tämä ajatus ei avaa (taas) keskustelua oppivelvollisuusiän laskemisesta viiteen vuoteen. Sellaisen hyödyllisyydestä ei kai ole hyvää näyttöä?

Raportissa ollaan huolestuneita varsinkin vähäosaisten perheiden lasten heikosta osallistumisesta varhaiskasvatukseen. Tässä suhteesssa vertailumaissa osallistutaan varhaiskasvatukseen runsaammin. Ovatko köyhät siis huonompia kasvattajia kuin varakkaat, jos juuri heidän lastensa paikka olisi ennemmin varhaiskasvatuksessa? Hiukan kärjistäen näinkin voi kysyä.  Lapset ovat vanhempiensa vastuulla ja koti pienen lapsen paras paikka kasvaa. Tämä lienee arvo, jonka kaikki hyväksyvät? Poikkeamia tietenkin on. Kaikilla lapsilla ei ole hyvä koti, mutta useimmilla on.

Se, että pienituloisten lapset ovat enemmän kotona kasvamassa, on luonnollista. Hyvätuloisilla on urapaineita ja varmaan usein halujakin käydä töissä enemmän kuin pienituloisilla. Veikkaanpa , että useilla hyvätuloisilla on vaikeuksia löytää aikaa riittävästi lapsilleen.

Keskustelu lasten edusta on usein kaksijakoinen. Toisaalta yhteiskunta asiantuntijoineen haluaa parantaa kaikkien olosuhteita, jolloin holhoukseltakin on vaikea välttyä. Toisaalta ainakin Suomessa on kotien asema ollut suvereeni ja lasten kasvatus perheiden oma asia. Vuoropuhelu on tarpeen ja se jatkuu. Toistaisesti olen ollut aidon valinnavapauden vankka kannattaja.

Raportissa halutaan ilmeisesti myös ottaa kantaa varhaiskasvatuksen nimikkeisiin. Sosionomeja ei enää nimitettäisi opettajiksi. Johtuuko tämä siitä, että työryhmää on vetänyt professori?  Rajanveto on ehkä koulutusyksiköiden ja ammattiliittojen välistä vallanjakoa. Mikäli nimikkeiden käyttöön ei liity arvostusasetelmaan, niin hyvä sitten.

Varhaiskasvatuksen työyhteisöissä on muutoinkin olemassa näkyviä tai näkymättömiä jännitteitä eri työntekijäryhminen arvoasetelmissa. Työyhteisö toimii, kun työntekijät tuovat oman vahvuutensa yhteiseen tehtävään. Arvostuksen ei tarvitse nousta ammattiasemasta käsin. Hyvin toimivat varhaiskasvatusyhteisöt toimivat varmaan juuri keskinäisen arvostuksen ja luottamuksen lämmössä.

Olen saanut olla kasvattaja töissäni ja kotona. Muiden lapsien kasvattaminen muistuttaa oman vanhemman roolin vastuullisuudesta. Kaikessa tässä hyvää tarkoittavassa kotien kasvatustehtävän täydentämisessä/auttamisessa minua joskus huolestuttaa, että miten se tuki saadaan kotiin saakka? Sinne missä sitä eniten tarvitaan.  Jos vanhemmat luovuttavat liian suuren osan kasvatustehtävästään yhteiskunnalle, seuraa siitä myös voimattomuutta omaan tärkeään rooliin kasvamisessa.

Opettajan loma

Kesäloman aikaa opettajilla.

Olen aina ihmetellyt koulujen rankkaa loppusuoraa arviointineen ja juhlineen. Voisiko loppurutista lieventää? Ainakin isoilla kouluilla juhlien järjestelyvuorot helpottavat. Luulisi, että uuden opsin arviointiuudistukset mahdollistavat toukokuun koeruuhkan lievennystä.

Pitkä kesäloma, onhan se hieno asia.  Aina sitä on jouduttu vähän selittelemään. Opettajat sanovat mielellään, että opettaminen on niin raskasta ja vaativaa ja pitkä loma on siksi tarpeen. Mutta onhan muitakin vaativia töitä, että sikäli monet muutkin ansaitsisivat samaa. Vaikkapa kaikki vuoro- tai yötyöläiset olisivat pitkän loman tarpeessa. Taikka sairaanhoitajat ja onhan heitä.

Mutta muistellaanpa. Opettajien loman ovat taanneet meille aikoinaan asiakkaamme eli lapset, nuoret ja etenkin heidän vanhempansa. Maatalous-Suomessa ei ennen nimittäin voinut pitää lapsia "joutilaina" kesällä koulussa, vaan heitä tarvittiin  töihin. Ja syksyllä annettiin vielä perunannostolomaa. Opettajan palkassa taidettiin alun perin huomioida opettajan joutilas aika...

 Nyt loma on saavutettu etu, vaikkakin tavallaan opettajilla on vain normiloma, mutta työskentely on keskeytetty. Kolmen kuukauden loma meni aikoja sitten.

Lomalla sopii olla myös hiukan laiska, vaikka perinteisesti suomalaiset menevät mökeilleen työlomalle. Onkohan se muuttumassa? Aika monille kertyy kuitenkin lomalle rästejä.

Kun kirjoittaminen kesällä ei aina maistu, niin laitan tähän vlogin opettajan lomasta:

Koulun tehtävä

Juttelin äskettäin entisen rehtorini kanssa. Jorma lähtee eläkkeelle (ainakin ositttain)  oltuaan yli 40 vuotta saman koulun ensimmäisenä rehtorina Sipoon Söderkullassa. Aikamoinen suoritus!

Keskustelumme ajautui, kuten niin usein ennenkin siihen, että mikä on koulun tehtävä? Keitä varten koulut ovat? Olemme aina olleet täsmälleen samaa mieltä. Koulut ovat koteja ja oppilaita varten. Yhteistyötä kotien kanssa on vaalittava ja tiivistettävä. Koulussa on hyvä olla ovet auki. Tiedän, on muitakin näkökulmia tai ainakin painotuksia.

Kun olen hiukan tutkinut koulujen historiaa täällä Sipoossa, huomaa, että opettajat ymmärsivät ennen tehtävänsä laajasti sivistyksen ja kulttuurin edistäjiksi. Opettajat istuttivat marjapensaita, opettivat terveellisiä elintapoja ja jopa tilasivat kylälleen sanomalehtiä. Esimerkiksi opettaja Mimmi Lindroos, joka toimi myöskin yli 40 vuotta koulussaan Sipoon Massbyssä, antoi aina koulun päättävälle oppilaalleen omenapuun istutetettavaksi. Hieno tapa!

Miten tämän laajan sivistystyön näkemyksen voisi tuoda tähän päivään ja onko se edes tarpeellista? Minusta on. Tietoa on saatavilla enemmän kuin koskaan. Koulun merkityksellisyys syntyy sen tehtävästä ja siitä kasvavasta arvostuksesta.  Minusta tehtävää voisi kuvata näin: Koulun tehtävä on tuottaa ympäristöönsä hyvinvointia. 

Uskon vahvasti, että opettajan työn mielekkyys syntyy siitä, että voi tehdä jotain tärkeää ja palvella tulevaisuutta. Ihminen on kokonaisuus, pelkkää tietoa ei voi jakaa, vaan ensin olisi huolehdittava siitä, että mahdollisuudet oppimiseen ovat hyvät. Opettaja voi vaikuttaa oppilaidensa ja ohjattavan ryhmänsä innostukseen ja itseluottamukseen. Hän voi ohjailla ryhmän dynamiikkaa itseohajutuvalle tielle. Pitämällä hyvät yhteydet koteihin koulu ja yksittäinen opettaja saavat tukea kodeista. Syntyy yhteisöllisen oppimisen mahdollisuus. Se tapa miten on opittu, vaikuttaa suuresti sosiaalisten taitojen kehittymiseen ja oppilaan kykyyn tuntea vahvuutensa. Koulusssa jaetaan tärkeitä elämän eväitä.

Voisiko uuden opsin edellyttämä kokonaisempi opetus ja opettajien yhteistyö mahdollistaa entistä paremmin sen, että koulun työyhteisöllä on yhteisenä arvona oppilaiden hyvinvoinnin lisääminen? Ja etenkin sen, että sen eteen voidaan tehdä yhdessä töitä, yhteisin sopimuksin? Uskonpa, että tätä monessa koulussa on ajateltu ja kesän jälkeen aletaan toteuttamaan. Silloin palattaisin tavallaan menneisyyteen, hyvällä tavalla. Koulu on tärkeä hyvinvoinnin perusta kaikille oppilailleen.