Kuka puuttuu PISA-keskusteluista?

PISA25 keskustelun laineet ovat jo vaimenemassa, vaikka varsinainen analysointi vasta alkaa. On kiinostavaa seurata, millaisia korjaussuosituksia tällä kertaa raportti meillä synnyttää. Ja, tapahtuuko jotain käytännössä.

Kun tässä olen seurannut keskustelua lähinnä mediassa, niin en ihan tarkaan tiedä mitä kouluissa tai kodeissa on PISAsta puhuttu. Arvaan että ei ihan kauhean paljon. Jos oikeasti haluaisi keskustella niin pitäisi lukea kokonaan raportti  tai edes lyhyt versio, eikä nojata median esiin nostamiin yksityiskohtiin. Ymmärrän hyvin, että monelle työssäkäyvälle kouluihmiselle tämäö on iso haaste, ellei ole eritysen kiinnostunut tutkimusten lukija. Minullahan on toki aikaa...

Kouluissa olisi kyllä tarpeen olla jonkinlainen opettajien pedagoginen kahvila, jossa voidaan käsitellä ajankohtaisia asioita esim. juuri tutkimuksia, joilla on kuitenkin vaikutuksia arkeen. Kuten PISAlla on. Silloin on hyödyllistä olla kartalla siitä, mistä on kysymys.

Mutta aiheeni on oikeastaan nyt metsäkävely viime viikolla. Lähimetsässä tulee käveltyä koiran kanssa päivittäin. Silloin putkahtelee ajatuksia mieleen, ihan spontaanisti. Metsä rauhoittaa. No viime viikolla kävellessä yhtäkkiä tajusin, mikä PISA-keskusteluissa on tökkinyt. Siitä on julkisuudessa yleensä puuttunut   lapsilähtöisyys. Aikuiset puhuvat siitä, mitä pitäisi tehdä, jotta tulokset paranevat. Vain muutama on kantanut huolta siitä, miltä koulussa tuntuu olla lapsi ja nuori. Kokemusasiantuntijoiden ääni on ollut hiljainen.

Olen kirjoittanut varmaan monta kertaa: Koulu on lapsen (ja nuoren) kasvuympäristö. Jotta kasvuympäristö tukisi kasvua, pitää lasten voida osallistua,voimautua ja ottaa omasta kasvustaan koppia. PISA-tulokset eivät ole selitys mihinkään, ne ovat vain osa prosessin tuloksia. Se prosessi on kasvu kansalaisuuteen. 
Opetusministeri Anders Adlercreutz kuvasi PISA-julkistamisen avauspuheessaan koulun tehtävää osana yhteiskuntaa hyvin:

"Oppiminen on paljon enemmän kuin tietojen ja taitojen omaksumista. Se on kykyä ymmärtää maailmaa, ratkaista ongelmia, tehdä yhteistyötä muiden kanssa ja löytää oma paikkansa muuttuvassa yhteiskunnassa. Oppiminen rakentaa itseluottamusta, osallisuutta ja tulevaisuudenuskoa. Se on tärkein perusta sille, että lapset ja nuoret voivat kasvaa aktiivisiksi kansalaisiksi, työelämän tekijöiksi ja vastuunkantajiksi....

Hyvinvoinnilla on vahva yhteys oppimistuloksiin. Hyvinvointi ei kuitenkaan synny pelkästään koulussa, vaan se on laajempi yhteiskunnallinen kysymys. Oppimistulokset eivät täten synny vain koulun tekemisestä. Kyse ei siis ole vain koulutuspolitiikasta.
Kyse on myös hyvinvoinnista, osallistumisesta ja sitoutumisesta.

Lapsi oppii paremmin, kun hän voi hyvin. Ja oppiminen puolestaan vahvistaa hyvinvointia, uskoa omiin kykyihin ja kokemusta siitä, että omalla tulevaisuudella on suunta. Siksi koulutuspolitiikka on samalla myös hyvinvointipolitiikkaa. Tässä meillä kaikilla on oma osuutemme tehtävänä. Niin oppilailla, vanhemmilla, opettajilla kuin päättäjillä."

Näinhän se on nähtävä. Miten nostetaan sitten pedagogista ja sosiaalista hyvinvointia koulussa, niin sehän on kiintoisa organisaation haaste. Hyviä onnistumisia ja malleja kyllä on jaettavaksi jo olemassa.