Koulujen muuntuvat tilat ja harmitus

Uusista koulutiloista, oppimisympäristöistä saadaan helposti aikaan kiivastakin väittelyä. Vaikka pitkään vallalla ollut käytäväkoulujen periaate ei enää kai ketään miellytä, ei ole olemassa yhtä oikeaa uutta ratkaisua tulevaisuuden tarpeita palvelevalle koulurakennukselle. Joustavat tilat, monikäyttöisyys ja opettajien yhteistyö ovat olleet uusien koulujen suunnittelun pohjana, ainakin. Usein sitten taloudelliset seikat ajavat ohi parhaista pedagogista ratkaisuista, ikävä kyllä...

Hesarissa oli juttu Riikka Alakosken, luokanopettajan, väitöskirjatutkimuksesta (linkki):

Toimittajat olivat laittaneet otsikoksi tietenkin huomiohakuisen tekstin, johon opettajat reagoivat ärhäkästi. Meidän ammattikuntamme on kokemukseni mukaan hyvin herkkähipiäinen, arvostelun on monien mielestä heti väärää ja ulkopuolista. Uhriutuminen on monesti myös näkyvää. Mutta niin kai monella ammattialalla on, kun oma työ on itselle tärkeää. Tutkimukset eivät silti ole mielipiteitä, vaan havaintoja. Joten siltä pohjalta on parempi keskustella.

Tämä pitkä johdatus liittyy omaan havaintoon koulualan FB ryhmässä jossa jaoin  tämän uutisen. Aika paljon tuli kommentteja, jotka kertoivat että vain otsikot oli luettu. Monilla oli päällimmäisenä loukkaantuminen siitä, että opettajien vikako on jos koulussa on levotonta? Niin ei kuitenkaan jutussa väitetty eikä se ollut mitenkään keskiössä. Harmillisinta olivat kommentit joissa käsiteltiin tutkimustulosta pelkkänä perusteettomana väitteenä tai ulkopuolisena mielipiteenä. Tutkija kuitenkin kertoo havainnoistaan, sehän on tieteen perusta. Luulisi opettajienkin sen muistavan...

Lehtijutun perusteella (en ole vielä löytänyt tutkimusta luettavaksi) Alakoski kiinnittää huomiota joustavien opetustilojen käyttöönottoon prosessina ja yhteisopettajuuden sisäänajoon. Jos ympäristö muuttuu selvästi ei ehkä kannata jatkaa kuin mitään ei olisi tapahtunut. Hän myös muistuttaa, että mitoituksen pitää olla oikea. Minusta on selvää, että opettajakin voi tehdä asioita ei niin tarkoituksenmukaisesti. Ei millään voi olla että jokaisessa koulussa jokainen opettaja toimii täydellisesti. Yhdessä opettajakin oppii parhaiten.

Olen omalla urallani muuttanut toimintaani aikoinaan paljonkin ja sen mukana käsitystäni toimivan koulun tilajärjestelyistä. On ollut onni käydä lukuisissa kouluissa ja nähdä monelaista opetusta. Kyllähän tilat muovaavat pedagogiaa osaltaan paljonkin. Siksi niiden suunnittelu on tärkeää. Ja ihan yhtä tärkeää on oppimisympäristön hyödyntäminen parhaalla tavalla. Sehän on prosessi, joka tietenkin koko ajan kouluissa jatkuu.

Opettajilla on nykyään hyvinkin erilaisia näkemyksiä siitä miten opetustilat pitää järjestää. Siksi uutta koulua suunniteltaessa tai vanhan saneerauksessa ei aina käyttäjiltä saada yhdenmukaisia toiveita. Minusta olisi järkevää että kopioidaan hyväksi koettuja ratkaisuja, onhan niitä jo paljon. Kun vain saadaan arkkitehdit ymmärtämään, että koulurakennus palvelee pedagogiaa ja lasten kasvua, sehän on tärkeä kasvuympäristö. Siksi lähtökohta on lasten tarpeet ja sitten vasta aikuisten. Eikä siinä välttämättä ole edes ristiriitaa. 

Mutta siis, ei ammuta viestintuojaa. Opettaja on tulevaisuuden tekijä ja suhtautuu uteliaisuudella uusiin mahdollisuuksiin. Olosuhteet voivat usein olla paremmat, mutta aina niitä ei voi muuttaa. Silloin yritetään yhdessä keksiä se fiksuin tapa toimia tässä ja nyt. 

Hyvä Marjatta!

Viimeksi ihmettelin kokeneen tutkijan koulureformia, joka mielestäni lisäisi eriarvoisuutta, vaikeuttaisi suuresti koulun tehtävää sosiaalisen pääoman tasoittamisessa ja kansalaiseksi kasvattamisessa sekä rapauttaisi yhteisöllisyyden rippeetkin. Ihmettelin myös miten on mahdollista että kasvatus- ja koulukeskustelussa asiantuntijoillakin on kovin erilaisia esityksiä siitä millainen on hyvä koulu. Voi olla että se tosiasia, että koulu on lasten kasvuympäristö, jää liian helposti taka-alalle.

No, onneksi 26.1. myöskin kokenut ja ansioitunut varhaiskasvatuksen dosentti Marjatta Kalliala nosti Hesarissa (LINKKI tilaajille tosin) esiin juuri lasten kasvuympäristön, kiitos siitä! Miksi kuitenkin toimitaan toisin kuin pitäisi? Kasvatusta ei pitäisi kehittää talous edellä, siinä tulevat ongelmat piankin vastaan.

Suuruuden ekonomia on hiipinyt lähes huomaamatta kuntien palvelujen rakentamiseen. Siitä on tullut lähes vakio jota perusteellaan toimivuudella ja taloudellisuudella. Olen itsekin ollut sekä työntekijänä että luottamushenkilönä päättämässä koulujen ja päiväkotien rakentamisesta. Harmillista on, että harvoin mietitään rakentamista lapsen kasvuympäristön vaatimusten kannalta. Numeroita on niin paljon helpompaa ymmärtää...Ja harvoin teknisen puolen viranhaltijoilla tai päättäjillä on kovin syvällistä tietoa asiasta, mielipiteitä toki riittää. Sitten päätetään kovilla arvoilla ja lasten tarpeet eivät kuulu. Ja onhan kyse myös perheiden hyvinvoinnista ja asumisen rakenteista.

Olen melko varma, että olemme rakentaneet ja rakentamassa varhaiskasvatukseen ja perusopetukseen palveluverkkoa joka tuottaa ongelmia ja pudottaa koulusaavutuksiamme. Etenkin pojat oireilevat jo nyt. Myös perheiden osallisuus heikkenee kun päiväkoti/koulu on kaukana ja suuri osa ihmisistä tuntemattomia. Suurissa yksiköissä on vaikea kiinnittyä kouluun ja sitoutua kasvuun ja oppimiseen, niin se vain on. Se on silti monille ihan mahdollista ja sinnikkäällä aikuisten työllä saadaan isokin yksikkö toimimaan. Voimia siihen ei vain aina ole, jos osaamista olisikin. 

Jatkan siis ihmettelemistä. Kasvatustiede ja kehityspsykologia näyttävät jäävän rakennusteknisten ja taloudellisten perusteiden alle (joskus myös arkkitehtien), kun uusien yksiköiden rakentamisesta kunnissa päätetään Jos halutaan hyviä tuloksia pitkällä aikavälillä, pitää ajatella sitä miten palvelu tuottaa pysyvää hyvinvointia. Tähän tarvitaan tutkittua tietoa, ei vain mielipiteitä. Mielipiteitä kaikilla onkin päivähoidosta, kouluista ja lasten kasvatuksesta, kokemusten perusteella, mutta se ei tee kenestäkään asiantuntijaa. Olen kyllä nähnyt että pedagogisia asiantuntijoita suunnittelussa käytetään, mutta heidän vaikutusmahdollisuutensa on yleensä rajallinen.
Ihmislapsen kehityksen tukemisessa ei voi oikaista. Tarvitaan lisää Marjatta Kallialan kaltaisia tieteilijöitä, jotka osallistuvat julkiseen keskusteluun. Hyvässä tarkoituksessa tehdään muuten vakavia virheitä.

Lapsi ei ole oppiva kone

Vuoden alussa ei heti löytynytkään aihetta mielipiteeseen (laiskuutta varmaan) , kunnes...
Kokenut koulututkija Sirkku Kupiainen täräytti Hesarissa 13.1. ehdotuksen jolla peruskoulu korjataan. (Vaikka eihän se ole rikki) Otsikko pitkään haastatteluun oli:  Nykykoulu on liian helppo (tilaajille)



Kupiainen ehdottaa, että peruskoulussa siirrytään (takaisin 70-80 -luvuille) tasoryhmiin oppiainekohtaisesti jo ensi luokalta lähtien. Ryhmät eivät olisi pysyviä vaan opettaja siirtää lukuvuoden aikana oppilaita tarpeen mukaan ryhmästä toiseen. Ymmärrän ajatuksen. Olisi tietenkin hyvä jos jokainen saisi itselleen sopivia haasteita, jolloin on mahdollista onnistua ja innostua. Mutta, mutta... Ehdotus on ehkä aikuisten näkökulmasta  hyvä mutta pitää väistämättä, vaikka ei varmaan tahallisesti sisällään ajatuksen, että koulussa yksilöt oppivat irrallaan sosiaalisesta kontekstista tai kunkin sosiaalisesta pääomasta. Näin ei ole.

Lapsi tulee kouluun tapaamaan kavereitaan, koulu on paikka jossa ovat muutkin. Koulu on opettajien ja muiden aikuisten työpaikka, mutta lapsille tärkeä kasvuympristö. On aina kysyttävä millainen kasvuympäristö on lapselle paras? 

Etenkin nyt kun perheet ovat pieniä ja kimppaleikit ovat miltein loppuneet, on koulun sosiaalinen merkitys vain kasvanut. Samaan aikaan me aikuiset olemme vaikeuttaneet kouluun kiinnittymistä rakentamalla yhä suurempia kouluja, jotka eivät helposti tunnu lapsista "omilta". Ja, taas on muistutettava että koulun tehtävä ei ole vain ainekohtaisetn tietojen ja taitojen siirtäminen oppilaisiin, koulun tehtävä on tätä suurempi ja vaikeampi: Sosiaalisen pääoman kartuttaminen (tasaaminen). Sehän lopulta on ratkaisevaa hyvän elämän ja kansalaisuuteen kasvun kannalta. On kovin hankalaa mikäli koulun  nähdään vain kansantaloutta kasvattavana yksittäisten osaajien tuottolaitoksena.

Koululle on määrätty laaja kasvatustehtävä, jonka tavoitteena on tuottaa hyviä kansalaisia. Siihen päästään kun annetaan oppilaille hyvät yhteistyötaidot ja riittävä sosiaalinen pääoma. Tähän tarvitaan pysyvyyttä, turvaa. On harmi että opettajilla on usein liian vähäiset tiedot ryhmädynamiikasta vaikka opetus on ryhmämuotoista. Keskustelu karkaa helposti "minun mielestä" tai "ei minulla koulussa ollut" teemoihin. Aloitin fb ryhmässä keskustelun aiheesta (linkki) Oli paljon asiallisiakin kommentteja , kiitos niistä!

Mutta siis. Lapsi ei ole oppiva kone. Kun hän tulee kouluun (siihen suureen nykyään) on ensimmäinen tarve olla turvassa. Sitä voi tuoda kiinteä ja hyvä kaverisuhde ja tuttu, luotettava opettaja. Kumpaakaan ei voi olla kovin monta. On mahdotonta luoda ja ylläpitää luottamussuhdetta kymmeniin. Lisäksi, oppiakseen vuorovaikutusta kasvuympäristössään (sellainenhan koulu on) lapsi tarvitsee mahdollisuuden harjoitella ja saada ohjausta. Tämä merkitsee pysyvyyttä, joka on vuorovaikutuksen perusta. Suuri, järjestäytymätön ryhmä on negatiivinen luonnostaan, siksi se pitää rakenteistaa pienempiin vakiintuneisiin ryhmiin, joissa opitaan yhteistoimintaa ja luottamusta. Jos suurryhmiä on koko ajan monta ja niiden koostumus vaihtelee, käyvät nämä yhteistoiminnan ja sosiaalisen pääoman tavoitteet kovin vaikeiksi saavuttaa- ainakin heille joilla on haasteita. Tämä on ihan yksinkertainen tosiasia. 

Ihmettelen usein miten kasvatus- ja koulukeskustelussa voivat asiantuntijatkin jatkuvasti esittää hyvin erilaisia ratkaisuja? Ihmisen kasvun perustarpeet ovat hyvin tiedossa, ei koulussa niitä voida ohittaa. Ehkä on niin, että ihmisen kasvu on senverran monitasoinen asia, että sitä voi tarkastella monelta eri kannalta. Silloin kokonaisuus, ihmisen hyvinvointi, jää hämäräksi.