Oppia vai tietoa?

Joskus tosielämän sattumukset johtavat oivalluksiin. Kotona Liisan kanssa olemme käytännössä huomanneet sisäisen motivaation merkityksen silloinkin kun on  kysyy itse jotain. 

Olen ajanut usein Liisan kanssa kotoamme Tikkurilaan. Aina kyselen että oliko se tässä kun käännyn? 
Kunnes eräänä päivänä ajoin yksin ja huomasin että nyt minun pitää oppia reitti, eikä vain kysyä käännöstä. Samoin on Liisan kanssa. Olen aika usein näyttänyt missä Googlen palveluvalikko on. - Ja joskus sanonutkin sen. Aika tuttua on varmasti se, että vastaajaa vähän harmittaa toistella samoja asioita. Ikäänkuin omalle toiminnalle ei tule positiivista palautetta. Opettajiltakin olen kuullut monta kertaa lauseen: "Juurihan minä sanoin". Se on moitteen tapainen lause.

Tämä ilmiö johtuu siitä, että vaikka kysynkin jotain asiaa, minulla saattaa olla vain tarve tietää asia jonka voin mielestäni unohtaa. Jotta oppisin asian pysyvästi, pitää olla motivaatio painaa asia mieleen.

Koulussa tämä palautuu ainakin löyhästi pienryhmiin, joissa omatoimisuus pääsee kehittymään paremmin kuin opettajajohtoisessa, yksilöihin keskittyvässä opetustyylissä. Sillä jos oppija tottuu kysymään opettajalta jonkun itselle hankalan asian ja hän saa valmiin vastauksen, ei oppimismoodi ole välttämättä käytössä. Opettajalla kun on harvoin aikaa johdatella asian aktiiviseen ratkaisuun ja kiusaus selvittää kysymys nopeasti on suuri. Pienryhmässä voidaan asioista keskustella ja etsiä yhdessä vastauksia. Aktiivinen toiminta jättää enemmän muistijälkiä pitkäkestoiseen muistiin.

Ehkä oppilailta voi kysyä: "Haluatko vain tietää vastauksen vai oppia? " Erona näillä vaihtoehdoilla on, että kun on oppinut asian ei tarvitse kysyä uudestaan. Aika paljon aikaa säästyisi koulussakin kun pyritään toimimaan asioiden oppimisen tavoitteen mukaan. Valmis maailma, jossa kaikkea voi kysyä kännykällä, voi johtaa juuri tähän ilmiöön että vain katson tiedon, mutta unohdan sen heti. Koska aina voi katsoa uudelleen... Toisaalta ei kaikkea tarvitse ja voi muistaa, mutta joku perussivistys on hyvä olla ihan omana pääomana.

Kerava on edelläkävijä

Vuoden loppuun sopii itseäni kovasti lämmittävä aihe. Kun joskus kotona mietimme, onko kouluihin jäänyt elämään kehitystyömme suuntaisia jälkiä, niin löytyy ainakin yksi kohde johon voimme kiinnittyä: Keravan perusopetus. Perusopetusjohtaja Terhi Nissinen on tehnyt sinnikkäästi ja tavoitteellisesti työtä, jotta Keravan kaupungin kaikissa peruskouluissa ohjataan nyt luokkien sosiaalista rakennetta pitkäkestoisten kotiryhmien avulla. Rehtorit ja opettajat ovat lähteneet hienosti mukaan, vaikka joitain asioita pitää miettiä uudella tavalla- sekä hankkia perustietoja ryhmien dynamiikasta. Ensi vuosi on jo kolmas toimintavuosi. (linkki uutiskirjeeseen) Enpä ole kuullut että missään muualla oltaisiin näin pitkällä.

Tämmöinen iso kokonaisuus ei todellakaan ole helppoa juurruttaa käytännöksi. Siksi tavoite kotiryhmistä on saatu Keravan budjettiin sitovaksi tavoitteeksi: "Koulujen yhteisöllisyyttä sekä oppilaiden välistä vuorovaikutusta ja luottamusta toisiinsa edistetään jokaisessa koulussa pitkäkestoisilla kotiryhmillä sekä tiivistyvällä yhteistyöllä nuorisopalveluiden kanssa". Koulut ovat sitten kirjanneet tämän tavoitteen omaan toimintasuunnitelmaansa ja -kertomukseensa. Esimerkki Kalevan koulun sivuilta: "Kalevan koulussa on ollut käytössä kotiryhmät. Oppilaat ovat toimineet 3-5 oppilaan ryhmissä. Kaikkiin syväoppimisen taitoihin on tutustuttu ja esimerkiksi tiimitaidoissa on harjoiteltu vuorovaikutustaitoja toisten kanssa."

Mikä parasta ja tärkeää, toiminnan kehittymistä ja tuloksellisuutta seurataan säännöllisillä kyselyillä. Sillä kun kehitystyötä tehdään, pitää siitä seurata jotain havaittavaa hyvää. Tällä hetkellä oppilaat vastaavat kyselyissä pääsääntöisesti oppineensa lisää yhteistyötaitoja kotiryhmissään. Myös vanhemmilta ja opettajilta on saatu hyvää palautetta. Voidaan olettaa, että sosiaalinen pääoma kasvaa, kun edellytykset siihen ovat pitkäkestoisissa kotiryhmissä olemassa. Toiminnnan täysi hyöty näkyy silti vasta vuosien päästä, kun yläluokilla on oppilaita jotka ovat alusta lähtien tottuneet kotiryhmätoimintaan. Varmasti tämän kasvatuspolun läpikäyneet oppilaat hyötyvät myös aikuisuudessaan sosiaalisista valmiuksistaan. 

Kotiryhmällä voi olla muitakin nimiä, esimerkiksi oppiva ryhmä tai yksinkertaisesti tiimi. Kun halutaan että ryhmä on oppiva (tuottava) ja turvallinen, pitää sen olla riittävän pysyvä, jotta ryhmän dynaamiset kehitysvaiheet voidaan käydä läpi, ryhmäroolit löytyvät ja saavutetaan turvallinen ja kannustava yhteinen pedagogisen viihtymisen tila. Ryhmän muodostamisen periaatteet voivat olla monenlaisia, mutta on tärkeää että oppilaat saadaan sitoutumaan ryhmäänsä. Parasta silloin on, jos he voivat kokea osallisuutta ryhmien muodostamisen prosessiin. Ryhmän pitkäkestoisuus on hiukan väljä käsite. Itselläni oli periaatteena että ryhmä toimi ainakin lukukauden ja että niissä ylläpidettiin myös ystävyyssuhteita. Yleensä kaikki ryhmät pääsivät tilanteeseen jossa ryhmä toimi ja oli jo haikeaa luopua ryhmästä. Kun tavoiteena on yhteistoimintataitojen lisääminen, niin kyllähän lyhyempikin aika toimii. Keravalla ryhmät ovat ymmärtääkseni olleet toiminnassa noin pari, kolme kuukautta kerrallaan.

Joku voi kysyä, että miksi tämä vaiva? Löytyy ainakin kaksi syytä: Koulun kasvatustehtävän toteuttaminen ja turvallisuuden takaaminen. Koulun tehtävänä on kasvattaa kansalaisuuteen ja se onnistuu vain, kun oppilaat saavat keskenään harjoitella yhteistoimintaa. Turvallisuus on taasen oppimisen edellytys. Yhä suuremmissa kouluissa on valitettavasti yhä vähemmän pysyvyyttä. Se on sinänsä jo monille haastavaa ja aiheuttaa opetettavissa ryhmissä turvattomuutta, levottomuutta. Liian harvoin koulu nähdään oppilaiden silmin ja sen toiminta organisoituu helposti aikuisten työpaikan ehdoilla. Suuresti arvostamani yhteistyökumppani, kesällä edesmennyt dosentti ja terveystieteiden professori Matti Rimpelä sanoi asian suoraan: Kun oppilaat jätetään organisoitumaan ryhmissä keskenään ilman aikuisten ohjausta, on se heitteillejättöä.

Koulussa on viime vuosina vahvistunut yksilöllisyyden korostaminen, ihan opetussuunnitelmatasollakin. Samalla on voinut jäädä vähemmälle huomiolle se tosiasia, että opetus koulussa on ryhmämuotoista. Yksilöllinen tuki on usein avuksi, mutta se mitä ryhmän sisällä tapahtuu, vaikuttaa suuresti koko opetusryhmän (jokaisen) oppimisen ja kasvun edellytyksiin. Siksi ryhmien rakenteeseen ja dynamiikkaan tarvitaan osaavan kasvattajan ohjausta.

Seuraamme siis taustalta suurella mielenkiinnolla Keravan edelläkävijähanketta. Toivoa sopii, että muuallakin olisi rohkeutta ottaa askel, joka on kovasti tarpeen. Kouluun kiinnittyminen vahvistuu ja sitä kautta oppimistulokset tasoittuvat ja lähtevät nousuun vain oppilaiden turvallisuutta, yhteistyötaitoja ja pedagogista viihtymistä lisäämällä. Viittaan tässä kirjoihimme, joita ei nyt tässä kannata alkaa referoimaan tämän enempää: Luokan suurryhmän sosiaalisen rakenteen rauhoittaminen ja oppilaiden yhteistoimintaitojen kasvattaminen on mahdollista pitkäkestoisissa pienryhmissä. 

Virossa ajatellaan toisin, kännyköistäkin

Aina välillä ihmettelen, että miksi Suomenlahden toisella puolella ovat koulun tulokset niin hyviä. Esimerkiksi tyttöjen ja poikien eroja ei juuri ole ja maa porskuttaa jatkuvasti paremmilla Pisa-tuloksilla ohi Suomen. No, silmiini osui Guardian -lehden artikkeli viime toukokuulta, jossa toimittaja Sally Weale oli haastatellut Viron opetus- ja tiedeministeriä Kristina Kallasta. Aikamoisen kiinnostavaa! (linkki artikkeliin) "Rather than trying to resist new technology, Estoania has embrassed it."

Herättää paljon ajatuksia. Kannattaa lukea tuosta linkistä, mutta laitan muutaman oman noston/kommentin:
- Virossa ei ole kouluissa älypuhelinkieltoja, mutta alueittain ja kouluittankin sovitaan miten älypuhelimia käytetään. Ne ovat oppimista varten, välituntikäyttöä rajoitetaan.

-Kallaksen mukaan Virossa on avoimempi suhtautuminen ruutuihin, kännyköihin ja teknologiaan yleensä, kun verrataan Euroopan maita. Niinpä opettajatkin ovat valmiimpia näkemään älypuhelimet hyötykäytössä kuin pitämään niitä ongelmina.

-Kuntavaaleissa 16-vuotiaita kannustetaan äänestämään sähköisesti puhelimellaan. Ministerin mukaan olisi outoa jos koulussa sitten ei opeteta miten saadaan tietoa vaaleista ja yleensäkin hankitaan tietoa kännyköillä, ja käytetä myös tekoälyä oppimiseen. Ymmärrän kannanoton niin, että älypuhelimen hyöytykäyttö nähdään osana aktiivista kansalaisuutta. Koulu ottaa kopin vastuustaan antaa kaikille tasavertaisia mahdollisuuksia osallistua.

-Viro ottaa käytöön tekoälyn vuoteen 2027 mennessä kaikille opettajille ja oppilaille. Se tarkoittaa että kaikilla on käytössä oma tekoälytili. Opettajat koulutetaan toimimaan uudessa oppimisympäristössä. Virosta tulee testialusta tekoälyn käytössä oppimisen apuna.
- Ministeri Kallaksen mukaan tämä merkitsee suuria muutoksia koulun käytäntöihin: enää ei kannata esimerkiksi antaa esseita kotitehtäväksi, tai käyttää muistiin/toistoon perustuvaa oppimismallia, kuten on tehty satoja vuosia. Kouluissa tulee siirtyä suullisiin kokeisiin. Kallas toteaa että koulun haaste on nyt kehittää oppilaiden korkeampia kognitiivisia taitoja, sillä tekoäly selvittää muun paremmin ja nopeammin.

Aika avartavaa. Täytyy sanoa että näen asiat hyvinkin samoin. Isoja muutoksi on tulossa, halutaan tai ei. On harmi että meillä tuntuu menevän opetuksen kehittämiseen varattua aikaa ja energiaa siihen, miten voidaan estää häiritsevä älypuhelimen käyttö. Sekin on toki tärkeää, mutta pääasia kai olisi keskittyä siihen, miten jokaisen taskussa olevaa laitetta käytetään oppimiseen ja aktiiviseksi kansalaiseksi kasvuun. Ja tosiaan on toivottavaa, että emme jää tekoälyn kanssa jälkijunaan.

Totuuden nimessä on sanottava, että varmaankin suuri osa Viron koulumenestyksestä johtuu kulttuurisista syistä. Koulun asema on pysynyt vahvana ja oppilaat tulevat kouluun oppimaan ja menestymään. Mutta onhan Viro koko uuden itsenäisyytensä aikana osoittanut ketteryyttä ja halua uudistua. Siitä on paljon apua, koska maailma kyllä muuttuu, vaikka kuinka vastustaisimme. Ei silti kyllä meilläkin osataan ja nähdään tulevaisuuden tarpeet. Siitä myöhemmin.