Arvojen vartijana

 Kiitos Hannu L. T. Heikkinen! Koulutuksen tutkimuskeskuksen professori kirjoitti Opettaja-lehteen koulun ydintehtävästä: Kohti kestäviä unelmia (Opettaja10/2025)

Koulu kasvattaa tulevaisuuden kansalaisia, siirtää kulttuuria seuraavalle sukupolvelle. Samalla on huolehdittava siitä, että koulusta heijastuu arvomaailma joka on kestävällä pohjalla. Erityisesti silloin kun koulu ulkoistaa opetustaan, on oltava tarkka arvojen kestävyydestä.

Heikkinen kertoo yrittäjyyskasvatuksen kautta esimerkin. Suomessa toimii Yrityskyliä työnantajajärjestöjen rahoituksella. Nämä yrityskylät tarjoavat käyntejä, joissa esitellään kuudes- ja yhdeksäsluokkalaisille yrittäjyyttä. Onhan hyvä että lapset saavat kontaktin yrittäjiin, mutta miten voidaan varmistaa, että esitelmöitsijän  arvomaailma on opetussuunnitelmaan sopiva, tai yleensäkään sopiva kasvavalle tässä ajassa?

Aina ei mene putkeen. Heikkinen oli keskustellut Yrityskylässä käyneiden oppilaiden kanssa: 

"Sain tilaisuuden keskustella lasten kanssa, jotka olivat juuri palanneet Yrityskylästä.

Heille oli jäänyt elävästi mieleen yrittäjän tarina. Hän oli kertonut elämänsä huippukohdaksi sen, kun hän oli tienannut ensimmäisen miljoonansa.

Yrittäjä oli ihan vaan ohimennen maininnut myös ranteessaan olleen 17 000 euron kellon."

Heikkinen kysyy, ihan aiheellisesti, onko oikein jos nuorten unelmia suunnataan ylellisen elämän tavoitteluun? Ylikulutuksesta luopuminen on länsimaiden tulevaisuuden kannalta kohtalon kysymys, eikä koulussa tai muuallakaan ole enää varaa kannustaa ylikulutuksen ihanuuteen. Yrityskylissä puhutaan paljon myös kiertotaloudesta, mutta saattaa olla että vierailusta jää sitten mieleen luksuskello ja miljonäärin elämä. 

Koululla on tässä kulutuskeskeisessä ajassa iso haaste. Miten saadaan vahvistettua terveitä arvoja, sortumatta silti vastakkainasetteluun? Opetussuunitelma velvoittaa selkeästi opettajien ottamaan koppia kestävän tulevaisuuden arvoista.

Heikkisen esimerkki on hyvä keskustelun avaus ja muistutus. Aina, kun kouluun tulee vierailija tai käydään opintoretkellä, on tarpeen ainakin yrittää selvittää, että tarjottava viesti on yhdenmukainen koulun arvomaailman ja muun opetuksen kanssa. Yleensä onkin, mutta taustatutkimus on etenkin tässä moniarvoisessa ajassa tarpeen. Opettaja vastaa ulkoistetunkin opetuksen kaikista sävyistä.

Ollaan tarkkana. Muuten kannatan lämpimästi koulusta poistumista ja vierailijoiden kutsumista kouluun.

Pulpetin päällä

 Kävin keskustelua pedagogiasta kasiluokkalaisen kanssa, automatkalla, kuten usein keskustelujen paikka nykyään on. Oltiin pari vuotta sitten nimittäin katseltu dokumenttia työstäni : Kiire on mielentila (YLE) Vieläkin iso kiitos loistavalle toimittaja Hilkka Nevalalle, joka näki nopeasti toiminnan ytimen. Mutta, siis asiaan.

Kyydittäväni palasi tuohon dokumenttiin nyt koulun vaihduttua pariin otteeseen. Sehän pistää miettimään koulujen eroa (kts. edellinen postaus). Hän kysyi, että miksi siinä dokumentissa oppilaani seisovat pulpetin päällä. Hyvä kysymys, johon on kyllä perusteltu vastaus.

Joskus olen täälläkin kirjoittanut että ei ole vääränlaisia oppilaita, vaan aika usein vääränlaisia ratkaisuja haasteisiin, siis eitoimivia. Kävin muistaakseni jollain nlp-kurssilla tms... No kuitenkin siellä seistiin tuolin päällä ja tehtiin keskittymisharjoituksia. Minulla oli toimelias luokka ja välillä oli haastavaa saada kaikkien jakamaton huomio. Tuttua varmaan monille opettajille :)  Siirsin harjoitteen omaan luokkaan päivän alkuun, jolloin kättelin myös kaikki. Usein teimme myös neuroharjoituksia. Homma toimi hyvin. En muista miten tästä siirryttiin vielä korkeammalle eli pulpettien päälle. Vielä paremmin toimivaa!

Mitä siis saavutettiin? Aika monta asiaa:

-Keskittyminen. Kun ihminen seisoo vähän korkeammalla on tarpeen keskittyä, jotta ei putoa. Silloin on helpompaa kuunnella hetki. Etenkin levottomille oppilailleni harjoitteesta/aloituksesta näytti olevan hyötyä.

-Yhteinen rituaali. Yhteisöllisyyttä lisää tietoisuus että teemme jotain mitä muut eivät tee. Väitän että tästä pulpetilla seisomisesta tuli yhteisöä tiivistävä rituaali.
-Toisin tekeminen. Koulussa(kin) on mielestäni tarpeen tehdä joskus uudella tavalla. Siten annetaan mallia ja kannustetaan näkemään asioita toisin. Välillä on virkistävää rikkoa odotuksia ja keksiä uutta. Etenkin kasvavalle nuorelle voi olla tarpeellinen kokemus tehdä yhdessä kummia hyviä juttuja.
-Hauskaa saa olla. Pulpetin päälle kiipeäminen oli kai useimmista hauskaa. Päivän alkuun saatiin rennompi ote. Kun koulussa tehdään hauskoja juttuja on sinne mukavampi tulla. Se parantaa kouluun kiinnittymistä ja motivaatiotakin.

Kerroin myös oppilailleni, miksi tätä tehdään. Sekin on minusta tärkeää, mahdollisimman avoimesti toimiminen tuottaa turvallisuutta ja kasvattaa luottamusta, ehkä jopa ymmärrystäkin. Hauskaa oli jutella näistä uteliaan kasiluokkalaisen kanssa. Enpä huomannut sanoa, että hän voisi ehdottaa opettajille uudessa koulussaan kokeiltavaksi tätä toimivaksi koeteltua metodia :)

Koulut ovat (liian) erilaisia

 Lokakuu onkin nopea, kun tämä kirjoitus venyi.. No, tapasin jokin viikko sitten kouluvierailulla kiertävän erityisopettajan. Juteltiin. Hän totesi huomanneensa että kouluihin kannattaa tulla matalalla profiililla. Koulut ovat hyvin erilaisia, jossain on tervetullut luokkaan ja jossain ei niinkään. Myöskin kouluissa on erilaisuutta siinä, halutaanko neuvoja "ulkopuolelta" vai ei.  Näinhän asiat ovat omankin kokemuksen mukaan.

Juttelin myös maahanmuuttajaperheen äidin kanssa. Hän oli iloinen kun tytär oli päässyt toiseen kouluun. Vaikka koulujen väliä on korkeintaan kilometri, ovat ne aika erilaisia. Edellisessä koulussa tytär oli kokenut että koulussa oli monia oppilaita, joita opiskelu ei kiinnostanut. Sen sijaan he valloittivat koulun vessan, jossa välituntisin sähkötupakoivat. Välillä ei koko päivänä päässyt vessaan.  Uudessa koulussa on hyvä opiskeluhenki. Oppilaat auttavat toisiaan ja ottavat koulun tosissaan. 

Usein sanotaan, että koulujen (myös opettajen) erilaisuus on suomalaisen koulujärjestelmän vahvuus. On se niinkin, mutta se voi olla myös heikkous. Koulut elävät omissa kuplissaan. Mitä tässä on vikaa? No ehkä ei vikaa, mutta kun olisi niin hyödyllistä kerätä käyttöön hyviä käytäntöjä ja karsia huonoja. Koulut voisivat olla oppivia yhteisöjä niin, että ne keräävät muista kouluista parhaat käytännöt ja soveltavat niitä omaan työhteisöön.Veikkaan että opettajat eivät useinkaan vieraile muissa kouluissa havainnoimassa, edes naapurissa. Myös oman koulun opettajien tunneilla voisi käydä oppimassa, mutta sitä ei kai paljon tapahdu? On ollut iso etuoikeus käydä kymmenissä kouluissa, ja usein tunneilla mukana. Onhan se ollut opettavaista ja siksi uskallan suositella kaikille kouluvierailuja. Vielä parempi jos saadaan aikaan pitkäjänteista pedagogista yhteistyötä.

Luulenpa että tämmöinen dynaaminen työote olisi monille opettajille virkistävä. Se edellyttää tietysti yhteistyötä elikkäs yhteisöllisyyttä työyhteisöön. Sellaisia merkkejä on kyllä monissa kouluissa. Itsenäinen asema ei voi olla opettajalle suojaverkko, joka estää arvioimasta omaa työtä tai uusien työtapojen omaksumista. Kun opettajien yhteistyö lisääntyy, voidaan varmaan keskustella koko koulua koskevista ratkaisuista. Arvot, tavoitteet, menettelyt ja niiden arviointi johtavat eteenpäin.

Koulujen ja saman koulun sisälläkin luokkien erot ovat viime vuosina tutkimusten mukaan kasvaneet. Suomalaisen perusopetuksen vahvuus on ollut tasavahvuus, että se aidosti tasoittaa kaikille mahdollisuuksia oppia ja kasvaa omaksi itsekseen. Muuttuvassa maailmassa tästä saavutuksesta ei tule olemaan helppoa pitää kiinni, mutta onhan se mahdollista, yhdessä.