Paljon ei aina ole hyvä

 Olen seuraillut paikallislehtemme vaalikeskusteluja. Sipoossa on aina ollut kiihkeä puheenaihe kyläkoulujen säilyttäminen. Nehän ovat lähes yksinomaan vanhoja ruotsinkielisiä kouluja. Suomenkielisiä kouluja on vähemmän ja todella suuria, lähes tuhannen oppilaan yksiköitä parikin. Tähän on historialliset (ja taloudelliset) syyt, mutta ei juurikaan kehityspsykologisia tai pedagogisia perusteita.

Suomeen on tällä vuosituhannella rakennettu kiihtyvästi yhä suurempia kouluja, myös silloin kun se ei ole ollut tarpeen. (linkki aiempaan kirjoitukseen) Hyvin toimivia ja oppilasmäärältään vakaitakin kouluja on suljettu ja oppilaita kuljetetaan yhä enemmän suuriin kouluihin. Tämä voi johtua suuruuden väärästä ihannoinnista. Suuri on joskus hyväkin asia, mutta peruskoulu tarjoaa lähipalveluja. Koulu on parhaimmillaan luonteva osa ympäristönsä yhteisöllisyyttä, ihmisten kohtaamipaikka ja kulttuurilaitos. Luonnollinen yhteisö ei jättikouluihin tule oppilaiden tai heidän vanhempiensa mukana, vaan se on rakennettava koulun aikuisten johdolla pitkäjänteisen prosessin avulla. Minusta on toisinaan näyttänyt, että suurissa kouluissa kasvatus väistyy opettamisen tieltä. Silloin järjestys on väärä.

Mutta aihetta kirjoitukseen löytyi siis paikallislehdessä. Kovin erilaisia vastauksia tuli lähikoulujen ja suurten koulujen paremmuudesta. Aika moni osasi sanoittaa yhteisöllisyyden ja pienen koulun tutun ilmapiirin. Jäin kaipaamaan sanaa kasvuympäristö, sillä lapsen kannalta koulu on ennen kaikkea kasvuympäristö, vaikka se onkin aikuisille työpaikka. 

Suuruutta pidettiin hyvänä siksi, että suuressa koulussa voidaan tarjota tasavertaisempaa ja monimuotoisempaa koulutusta kustannustehokkaammin. No, näin ei välttämättä ole. Suurissa kouluissa on nähtävissä, että oppilaskohtainen hinta alkaa hitaasti kohota noin  500-600:n oppilaan jälkeen. Suuressa yksikössä eriarvoisuus voi päinvastoin lisääntyä, koska siellä ei aina heti saada kiinni koulupudokkaista.

Ihan vastoin kehityspsykologian perusteita yksi ehdokas väitti, että suurissa kouluissa lapsi oppii sosiaalisuutta ja vuorovaikutustaitoja monenlaisten kohtaamisten avulla. Noh...Keksin tähän vertauksen että samalla logiikalla uimataidoton oppii paremmin uimaan kun hänet heitetään isoon ja syvään järveen. Veden paljous voi kuitenkin silloin hukuttaa...Samoin on kohtaamisten laita. 

Kun lapsi vasta opettelee vuorovaikutusta ja mentalisaatiota tärkeänä osana, niin jatkuvat, vaihtuvat vuorovaikutustilanteet ovat monille iso kuorma. Ihminen ei pysty ylläpitämään kovin montaa ihmissuhdetta, kuten vaikka mainiot Dunbarin luvut kertovat. On pikemmin niin, että jatkuva kontaktikuorma hidastaa lapsen sosiaalisen pääoman kehitystä ja voi johtaa joko eristäytymiseen tai konflikteihin, kun jaksamisen raja ylittyy.

Maineikas lapsen kehityksen tutkijamme Liisa Keltikangas-Järvinen sanoi kerran haastattalussa hyvin: "Vuorovaikutuksen idea on jatkuvuus, jatkuvuus ja jatkuvuus." Kouluja tulisi ennen kaikkea arvioida tätä taustaa vasten; Kuinka niissä turvataan jatkuva, turvallinen ja jokaisen kehitystä tukeva vuorovaikutus.
Pienryhmät ja vertaistuki ovat tässä avainasemassa. Etenkin kun näyttää siltä, että luokanopettajien työ pirstoutuu usein suurissa kouluissa niin, että heidän mahdollisuutensa olla tuttu ja turvallinen aikuinen ja ryhmänsä ohjaaja ovat melko tiukassa.

Opiskelu muuttuu

 Olen kiinnostunut tulevaisuudesta ja siihen liittyvistä heikoista signaaleista, opettaja kun olen. Opetus ja kasvatus antavat eväät tulevaisuuteen, joten opettajan on hyvä ainakin arvailla millainen tulevaisuus voisi olla.

Edelliseen kirjoitukseen liittyen. Opiskelun muuttumisesta puhutaan paljon. Kun ei aina tiedetä mitä pitää osata edes kymmenen vuoden päästä, ollaan ihan eri tilanteessa kuin vaikka 50 vuotta sitten. Aika harva voi nyt ajatella että opiskelujen jälkeen osaa ja tietää tarpeeksi koko työuran ajaksi. Siitä ei seuraa, että ei kannata opiskella, mutta kyllä vähän miten opiskella. Tämä pitäisi voida opettaa ymmärtämään jo perusopetuksen aikana.

YLE:n uutisissa oli juttu asiasta. (linkki) Haastateltava professori Päivi Tynjälä tiivisti: "Korkeakoulutus antaa pohjan, mutta joillakin aloilla työelämään voi päästä muita reittejä, kuten erilaisten projektien, harjoittelun tai verkostojen kautta. Esimerkiksi IT-alalla työnantajat saattavat arvostaa käytännön osaamista jopa enemmän kuin tutkintoa. - Erityisesti tekoälyn kehitys haastaa perinteiset asiantuntija-ammatit ja muuttaa sitä, millaisia taitoja tlevaisuuden työelämässä tarvitaan."  Tynjälä muistuttaa myös että korkeakoulutetujen työllisyys on yleensä paremmalla tolalla kuin muilla.

Edellisessä kirjoituksessa käsittelin sitä, että peruskoululaisten asenteet koulua kohtaan ovat pudotuksessa, huonompaan suuntaan. Osittain se johtunee tulevaisuuden epävarmuudesta, mutta myös siitä, että tietoa ja osaamista voi hankkia lähes mistä vain. Reitit työelämään ovat monipuolisia. Ja nyt vielä tekoäly mullistaa oppimisen mahdollisuudet ja tarpeetkin perusteellisesti. Koulussa pitää reagoida tähän ja antaa suuntaa tulevaisuudelle. Oppiminen on yhä enemmän oppimaan oppimista.

 Tulevaisuudessa pärjäävät uteliaat, sillä jatkuva oppiminen on jo nyt tärkeää. On paljon tietoa joka vanhenee nopeasti, mutta myös tietoa, joka muodostaa sivistyksemme perustan. Nämä on tarpeen osata erottaa ainakin vähän toisistaan.

Ja kun tekoäly on mainittu: Yliopistolehti 7/24 sisälsi artikkelin "Tekoäly muuttaa yhteiskunnan, aivot ja ihmisyyden" (linkki) Lainaan tutkijatohtori Pii Telakiveä: "Aivot muuttuvat sen mukaan, miten niitä käytetään. Muisti ja laskutaitokaan eivät ole apuvälineiden myötä hapertuneet, vaan muuttaneet muotoaan.- Platonin mukaan Sokrates valitti, että kirjoitustaito tuhoaa muistin. Näin ei käynyt, vaan kirjoitustaito tukee ajattelua ja muistia. Samoin tekoälysovelluksia voi käyttää ajattelun apuna. -Sokrateen huolistakin tiedämme vain siksi että Platon kirjoitti ne muistiin."

Vähän samaa on ilmassa nytkin opettajien ja älylaitteiden välisessä suhteessa. Emme varmaankaan osaa vielä hyödyntää uusia ja nopeasti muuttuvia älylaitteita parhaalla tavalla oppimiseen. Sitä oppilaamme kuitenkin odottavat. He haluavat oppia tutussa oppimisympäristössä. Ei käy kateeksi opettajia, kun traditioon perustuva koululaitos kohtaa oppimisen suurimmat muutokset koskaan. Eikä vielä ole mainittu humanoidirobotteja...

Opettamisen traditio uusiutuu yhdessä toimien. Siksi tarvitaan tulevaisuuteen uteliaasti suuntautuvia kouluyhteisöjä.

Kaiken selitys!

Nyt on kiinnostavaa. Olen jo muutaman viikon lukenut ja pohtinut todella tärkeää tutkimusta, tai oikeastaan sen ensituloksia.
Professori Mari-Pauliina Vainikaisen johtama tutkimusryhmä on julkaissut ensituloksia OKM:n tilaamasta suuresta seurantatutkimuksesta: Valtakunnallinen oppimaan oppimisen arviointi 2024- Ensituloksia. Julkaisija: Koulutuksen, arvioinnin ja oppimisen tutkimuskeskus REALin julkaisuja 2025:1 (linkki julkaisuun)

Vainikaisen taustana on kasvatuspsykologia ja erityispedagogia. Hän johtaa REALin toimintaa ja toimii Tampereen yliopistossa professorina kasvatuksen ja kulttuurin tiedekunnassa. Mukana tutkimuksessa on iso joukko parhaita tutkijoitamme. Tulokset on kerätty 82 koulusta ja siihen vastasi lähes 7000 oppilasta (yhdeksäsluokkalaisia). Tulokset oivat siis kovaa faktaa, eivät mielipiteitä tai väitteitä. Tarkempaa jatkoa seuraa myöhemmin. 

Mutta asiaan. Laskevia oppimistuloksiamme ihmetellään ja yleensä halutaan pedagogisia muutoksia (pienempiä ryhmiä, enemmän tukea ja enemmän tunteja)  tai syypää on myös koulun ulkopuolinen maailma jolle ei voi mitään. Näistä ensituloksista löydän oikean syyn kaikkeen. Itse asiassa kuulin  jo 2000-luvun alussa¨samaa asiaa kun professori Jarkko Hautamäki halusi Pisa-tuloksista ottaa esiin myös sen, että koulun merkityksellisyys on pudotuksessa. Nyt olemme nähneet sen seuraukset. 

Yhdeksäsluokkalaisten osaaminen on raportin mukaan oikeasti heikentynyt. Se on seurausta jostain, koska nuorten kyky oppia tai ajatella ei varmaankaan ole muuttunut parin, kolmenkymmenen vuoden aikana.
Kuva kertoo syistä:

Käyrät kulkevat väärään suuntaan. Lisäksi on huomattavaa että tytöillä ja pojilla on eroa. Silloin myös ongelmien ratkomisessa on otettava huomioon sukupuoliryhmät jotenkin jollain keskiarvolla. Uutta on se että tyttöjen kuvaajat kertovat minusta vielä suuremmista ongelmista kuin poikien. Tytöt ovat sentään tähän saakka pitäneet yllä Suomen mainetta hyvänä koulumaana. Nyt tyttöjen suhtautuminen kouluun on jyrkässä laskussa ja luovutusherkkyys nousussa. Ei ole hyvä asia. Pojilla usko sattumaan koulussa menestymisen tekijänä on jyrkästi noussut, samalla kuin suhtautuminen kouluun on alkanut uudestaan laskemaan. Nämä seikat ovat syynä heikompaa oppimiseen. Jos oppilaat tulevat kouluun heikosti motivoituneina ja sattumaan uskoen, eivät he ole tulleet opiskelemaan päämäärätietoisesti tai motivoituneina. Tässä tilanteessa ei juurikaan auta ryhmien pienentäminen tai erityisen tuen lisääminen saati tuntimäärien kasvattaminen. Nämä käyrät saadaan paremmiksi paneutumalla koulun ydintehtävään eli kasvatukseen. 

Oppilaat pitää saada uskomaan itseensä ja opiskelun merkitykseen. Heidän pitää unelmoida jostain, jonka saavuttamiseksi koulussa ahkerointi auttaa. Heidän tulee ymmärtää oman opiskelun ja hyvien oppimistulosten yhteys. Näitä kaikkia voidaan opettaa, kun siihen laitetaan aikaa ja osaamista opettajien taholta. Opetussuunnitelma painottaa aktiivisen oppijan roolia ja sitä että koulu opettaa oppimaan. Tämä tavoite on jäänyt monesti etäiseksi, nyt pitäisi tehdä tähän muutos. Kun perusta on kunnossa on opettaminen ja oppiminen paljon helpompaa. 

Raportin johtopäätöksiä tässä alkuvaiheessa:

Vainikainen on kiinnostavasti maininnut haastatteluissa myös yhteisöllisyyden ja  suurten koulujen ehkä aiheuttamat pulmat tähän. Hän kannattaa lähikoulujen aseman vahvistamista, sikäli kun niitä on jäljellä... Aikuisten lähinnä taloudellisin perustein on toimiviakin lähikouluja lopetettu ja rakennettu tilalle "kustannustehokkaita" tuhannen oppilaan kouluja. Mutta, oppilaat tuovat kouluun oman taustansa, koulun on tärkeä kasvuympäristö, joka tukeutuu (pitäisi tukeutua) myös ympäristöönsä.

Koululaistemme asenteet, arvot ja uskomukset ovat jotain, joihin kaikki aikuiset voivat vaikuttaa, unohtamatta ikätoverien tärkeää merkitystä. Toivottavasti tästä raportista seuraa laajempaakin keskustelua. Ongelmat koulussa ovat vain osa isompaa kokonaisuutta. 

Muistetaan toki että monilla menee koulussa ihan hyvin ja useimmat tulevat kouluun mielellään. Kyse on nyt siitä, että miten lapsia voidaan laajasti kannustaa arvostamaan koulua ja innostumaan oppimisesta, ei sen kummempaa...