Kuka puuttuu PISA-keskusteluista?

PISA25 keskustelun laineet ovat jo vaimenemassa, vaikka varsinainen analysointi vasta alkaa. On kiinostavaa seurata, millaisia korjaussuosituksia tällä kertaa raportti meillä synnyttää. Ja, tapahtuuko jotain käytännössä.

Kun tässä olen seurannut keskustelua lähinnä mediassa, niin en ihan tarkaan tiedä mitä kouluissa tai kodeissa on PISAsta puhuttu. Arvaan että ei ihan kauhean paljon. Jos oikeasti haluaisi keskustella niin pitäisi lukea kokonaan raportti  tai edes lyhyt versio, eikä nojata median esiin nostamiin yksityiskohtiin. Ymmärrän hyvin, että monelle työssäkäyvälle kouluihmiselle tämäö on iso haaste, ellei ole eritysen kiinnostunut tutkimusten lukija. Minullahan on toki aikaa...

Kouluissa olisi kyllä tarpeen olla jonkinlainen opettajien pedagoginen kahvila, jossa voidaan käsitellä ajankohtaisia asioita esim. juuri tutkimuksia, joilla on kuitenkin vaikutuksia arkeen. Kuten PISAlla on. Silloin on hyödyllistä olla kartalla siitä, mistä on kysymys.

Mutta aiheeni on oikeastaan nyt metsäkävely viime viikolla. Lähimetsässä tulee käveltyä koiran kanssa päivittäin. Silloin putkahtelee ajatuksia mieleen, ihan spontaanisti. Metsä rauhoittaa. No viime viikolla kävellessä yhtäkkiä tajusin, mikä PISA-keskusteluissa on tökkinyt. Siitä on julkisuudessa yleensä puuttunut   lapsilähtöisyys. Aikuiset puhuvat siitä, mitä pitäisi tehdä, jotta tulokset paranevat. Vain muutama on kantanut huolta siitä, miltä koulussa tuntuu olla lapsi ja nuori. Kokemusasiantuntijoiden ääni on ollut hiljainen.

Olen kirjoittanut varmaan monta kertaa: Koulu on lapsen (ja nuoren) kasvuympäristö. Jotta kasvuympäristö tukisi kasvua, pitää lasten voida osallistua,voimautua ja ottaa omasta kasvustaan koppia. PISA-tulokset eivät ole selitys mihinkään, ne ovat vain osa prosessin tuloksia. Se prosessi on kasvu kansalaisuuteen. 
Opetusministeri Anders Adlercreutz kuvasi PISA-julkistamisen avauspuheessaan koulun tehtävää osana yhteiskuntaa hyvin:

"Oppiminen on paljon enemmän kuin tietojen ja taitojen omaksumista. Se on kykyä ymmärtää maailmaa, ratkaista ongelmia, tehdä yhteistyötä muiden kanssa ja löytää oma paikkansa muuttuvassa yhteiskunnassa. Oppiminen rakentaa itseluottamusta, osallisuutta ja tulevaisuudenuskoa. Se on tärkein perusta sille, että lapset ja nuoret voivat kasvaa aktiivisiksi kansalaisiksi, työelämän tekijöiksi ja vastuunkantajiksi....

Hyvinvoinnilla on vahva yhteys oppimistuloksiin. Hyvinvointi ei kuitenkaan synny pelkästään koulussa, vaan se on laajempi yhteiskunnallinen kysymys. Oppimistulokset eivät täten synny vain koulun tekemisestä. Kyse ei siis ole vain koulutuspolitiikasta.
Kyse on myös hyvinvoinnista, osallistumisesta ja sitoutumisesta.

Lapsi oppii paremmin, kun hän voi hyvin. Ja oppiminen puolestaan vahvistaa hyvinvointia, uskoa omiin kykyihin ja kokemusta siitä, että omalla tulevaisuudella on suunta. Siksi koulutuspolitiikka on samalla myös hyvinvointipolitiikkaa. Tässä meillä kaikilla on oma osuutemme tehtävänä. Niin oppilailla, vanhemmilla, opettajilla kuin päättäjillä."

Näinhän se on nähtävä. Miten nostetaan sitten pedagogista ja sosiaalista hyvinvointia koulussa, niin sehän on kiintoisa organisaation haaste. Hyviä onnistumisia ja malleja kyllä on jaettavaksi jo olemassa.

Pisaa piisaa

Taas on Pisa-uutisten (kohinan) aika. Pisa 2025 -tutkimuksen tulokset julkaistiin eilen. (Linkki OKM:n seminaariin )  Suomessa tutkimuksen toteuttaa Koulutuksen tutkimuslaitos Jyväskylän yliopistossa. Tutkimukseen osallistui 91 maata.

Kovasti ollaan taas huolissaan osaamisen "jyrkästä" pudostuksesta. Kun huono uutinen on se kiinnostava... Tilastot ja kuvaajat ovat niinkuin ne näyttävät. Heikennystä on, mutta voi varmaan todeta, että ollaan kuitenkin yleisessä eurooppalaisessa kehityksessä ja edelleen keskiarvojen yläpuolella.

Jos katsotaan nimittäin käyriä muiden rinnalla niin tilanne on parempi, mutta muutosta tarvitaan. Millaista, siinä kysymys.

Katsoin A-studiosta eilen miten Mari-Pauliina Vainikainen sitkeästi nosti keskusteluun muutkin tutkimukset ja isot linjat. Koulutuksen arviointi on vaikeaa, mutta sitä ei voi tehdä yksittäisistä ilmiöistä käsin. Koulu on osa yhteiskuntaa ja lapset tuovat kouluun oman sosiaalisen pääomansa. Tällä on iso merkitys. Yksittäiset asiat kuten ryhmäkoko, opetuksen tuki, opettajien osaaminen tai kännykät ovat tietenkin vaikuttavia tekijöitä, mutta tarvitaan kokonaiskuvaa kun halutaan parantaa tilannetta.

Laajempi kuva onkin esillä jo PISA2025-ensituloksia julkaisussa: "Kuten aiemmissakaan PISA-tutkimuksissa, ei osaamisessa tapahtuvia muutoksia voida tyhjentävästi selittää kerätyllä aineistolla". Käsitän niin, että tulokset ovat seurauksia asioista, joita emme täysin hahmota. Julkaisun loppulauseissa viitataan koulun merkityksellisyyden laskuun nuorten keskuudessa. Myös asenteet koulua kohtaan ovat muuttuneet selvästi kielteiseen suuntaan. Tässä on varmaan laskevien tulosten moottori.

Pari omaa ensihavaintoa: 

Opetushallituksen tiedotteessa opetusneuvos Tommi Karjalainen huomauttaa, että kaikissa osallistuneissa maissa ei saavutettu tutkimuksen tai vastausasteen kriteereitä. Lisäksi keskusteluissa on ennenkin vilahtanut, miten Suomessa ja muissakin Euroopan maissa nuoret eivät vastaa välttämättä parastaan yrittäen, koska Pisa-testi ei vaikuta kokonaisarvioon. Aasian hyvin menestyneissä maissa asia voi olla ihan toisin.

Samassa tiedotteessa todetaan: Muutokset edelliseen PISA 2022 -tutkimukseen olivat pääosin pieniä.
Tämänkertaisia tuloksia arvioitaessa onkin katsottava kehityssuuntia pitkällä aikavälillä. Ehkä voi jopa ajatella että uusin PISA -kysely on jonkinlainen torjuntavoitto, sillä jyrkin tulosten heikennys tapahtui jo aiemmin. Valtioneuvoston tiedotteessa pyritään rauhoittelemaan muistuttamalla, että osaaminen on edelleen keskiarvon yläpuolella.

Oma huomioni suuntautuu koulun merkityksellisyyteen ja osallisuuteen. Kun vaikka etsitään syitä naapurimme Viron paremmuuteen, niin suurin ero on kouluksen merkityksessä,  yleisessä arvostuksessa. Opettajan työ on helpompaa kun oppilaat tulevat kouluun oppimaan. Virossa uskotaan, että koulutus tuo paremman aseman työelämään ja nostaa elintasoa. (Virossa ei muuten ole laajoja kännykkäkieltoja vaan digiä käytetään oppimiseen.)

Tähän merkityksellisyyteen viitattiin, kuten nytkin, jo PISA2012 Ensituloksia -julkaisussa, mutta asiaan ei ole saatu oikein otetta. Loppulauseessa todettiin: PISAn tulokset kertovat osaltaan siitä, että koulun arjen ja nuorten odotusten välillä on kasvava kitka. Ristiriita koulun pedagogisten ja kulttuuristen käytäntöjen sekä toisaalta nuorten odostusten välillä on lisääntymässä. OKM 2013:20  -Hyvin sanottu!

Olisiko niin, että heikentyneitä PISA-tuloksia pitää tarkastella yhteisöllisen pedagogian näkökulmasta?
Koulun pitää olla silloin merkityksellinen, oma oppiminen pitää saada haltuun, sisäinen motivaatio pitää olla tarpeksi vahva. Onko koulu jokaiselle meidän oma koulu? Ja kyllä, koulussa voidaan vaatia, etenkin kun edellä olevat asiat ovat kunnossa. 

Olisko aika muuttaa koulujen/luokkien sosiaalista rakennetta oppilasta paremmin palvelevaksi? Vertaistuki kotiryhmissä voisi estää segregaatiota ja tehdä oppimisesta mielekkäämmän ja koulusta turvallisen. Sosiaalisen pääoman tasaisempi jakautuminen on iso haaste. Jos oppilas päätyy kouluvihamieliseen seuraan, ei hänellä ole kovin hyviä mahdollisuuksia menestyä opinnoissaan.

Koulua voi tehdä merkityselliseksi monin tavoin. Virossa on ollut juuri iso juhlapäivä (Tarkuse päev eli viisauden päivä) kun koulut ovat alkaneet. Meillä isommat oppilaat eivät juuri jaa ekaluokkalaisten intoa, vaan kouluun pitää mennä usein vastentahtoisesti kun loma loppuu. Aika arkisesti koulutyö alkaa meillä useimmissa kouluissa...Toivottavasti opettajat sentään ovat innostuneita ja näyttävät että koulu on tärkeä ja siellä on mukavaa yhdessä.
Isoja haasteita, mutta myös kiintoisia ja varmastikin ihan mahdollisia ratkaista!

Some pilaa kaiken, vai pilaako?

Kouluvuoden alkuun on kuulunut jo muutaman vuoden some-keskustelu. Elämme aikaa jolloin somea on alettu rajoittaa lasten osalta monissa maissa ja puhelinten käyttöä yleensäkin. Onko se paha vai hyvä? Siitä voi olla montaa mieltä, ihan hyvin perusteinkin. 

Äskettäin ilmestyi kahden tunnetun tutkijan ja vaikuttajan puheenvuorot, hiukan eri painotuksin. 
Frank Martela (linkki) totesi suoraan. että somen haitoista tiedetään tarpeeksi ja pitäisi tehdä selkeitä rajoituksia: 

Martela kummastelee sitä, että vieläkin käydään tutkijoiden piirissä keskustelua siitä, onko somen haitoista riittävää näyttöä. Hän toteaa että olisi tarpeen noudattaa varovaisuusperiaatetta, ei ole syytä odottaa aukotonta tietoa somen haitoista, koska paljon viitteitä on jo saatu. "Nykynuorilla ei ole aikaa odottaa, että tehdään lisätutkimuksia ja kehitetään sen pohjalta kestävää sääntelyä ehkä kymmenen vuoden kuluttua. Heidän nuoruutensa avainkokemukset tapahtuvat nyt." (HS 31.8.) Lopuksi hän kaipaa uudenlaista, hyvinvointia tukevaa sosiaalista mediaa.

Pasi Sahlberg painottaa Ylen uutisessa (linkki)  hiukan toisin (vai onko toimittajan näkökulma?) Pasi on joskus ollut jyrkempikin muistaakseni.

Vaikka Sahlberg kritisoi Australian somekieltoa, niin hänellä on samansuuntaiset ajatukset. Some on kehittynyt kaupallisten toimijoiden ehdoilla ja siitä puuttuu usein vastuullisuus saati kasvattava ote. Aikuisten malli on tärkeä, Sahlberg muistuttaa.

Uutisen keskeinen ajatus on tulkintani mukaan, että Sahlberg muistuttaa lasten ja nuorten oikeudesta tulla kuulluksi. Some on myös jo somesukupolven oleellinen identiteettiympäristö, jonka yksipuolinen kielto on väkivaltaista ja ehkä haitallista. "Yhteiskunnassa tarvitaan täysin uudenlainen tapa lähestyä somen haittoja", Sahlberg toteaa. Hänen mukaansa puhelinten kiellon myönteisistä vaikutuksista ei ole vakuuttavaa tutkimusnäyttöä. Pikemminkin näyttää siltä että maltillinen somenkäyttö edistää hyvinvointia ja oppimista.

Tämäkin on asia, jossa tosiaan toivoo päätösten perustuvan tutkimuksiin sekä seurantaan.
Olin mukana kun some tuli kouluun ja näin miten digi saapui 80-luvulla opetukseen. Olin innostunut ja uskoin maailman paranevan kun kaikilla on pääsy oikean tiedon lähteille. (Olinpa naivi!) Koulussa vedin kesälomalla nettijohtoja luokkiin ja olin hiukan hämmästynyt kun kaikki eivät jakaneetkaan palavaa intoani. Viimeistään 2000-luvulle tullessa koulu, opettajat ja vanhemmat kadottivat mahdollisuuden seurata ja ymmärtää lasten some-käytäntöjä. Jätimme lapset yksin kaupallisten toimijoiden ja mielipidemuokkaajien maailmaan. On kestänyt ihan liian kauan ymmärtää että some ei ole kasvoton, vaan taustalla vaikutetaan suunnitelmallisesti, etenkin heihin joilla ei ole kykyä arvoida somea kriittisesti. Lapset ja nuoret ovat siksi jatkuvan vaikuttamisen kohde. Tosin monet nuoret jo ymmärtävät tämän.

Luonnollisen yhteisöllisyyden vähennyttyä tilaa on some-yhteisöllisyydelle. Mutta millaista se on? Kasvaako somessa sosiaalista pääomaa tai turvaverkkoa? Somen yhteisöllisyys on monenlaista ja osin hämärää, ainakin minulle. Näyttää siltä että toisille somesta on hyötyä ja toisille haittaa.

Muistan vuosien takaa nettipoliisin haastattelun, jossa hän ihmetteli miten juuri muita aikuisia toimijoita ei kiinnosta mitä lasten ja nuorten somessa tapahtuu. Kiinnostusta ei osoiteta täyskiellolla, jonka vaikutus ja onnistuminen on melko hämärää...

Koulu on sivistyksen vartija. Valistuneita some-käyttäjiä tarvitaan, eikä somen käyttö tule loppumaan. Somen myönteinen käyttö on osa uutta kansalaistaitoa ja myös sivistyksen ja demokratian turvaamisen elinehto. Kasvattajien pitää saada tästä koppi.