torstai 3. lokakuuta 2013

Britzman ei päästä opettajaa helpolla


Sain taannoin hyvän linkin nuorelta kollegalta (kiitos siitä Riina!).

Yorkin yliopiston tutkijaprofessori Deborah Britzman vieraili Jyväskylässä  (linkki artikkeliin)Opettajankoulutuslaitoksen seminaarissa 2010. Seminaari liittyi ilmeisesti Jyväskylässä aloitettuun luokanopettajien integraatiokoulutukseen. Se on muuten koulutusmuoto, johon varmasti liittyy intohimojakin.

Mitä tapahtuu kun kasvatusta, koulutusta ja opetusta tarkastellaan psykoanalyyttisestä näkökulmasta?
Silloin puhutaan tietenkin niistä arvoista, mielikuvista ja sisäisistä motiiveista jotka eivät ole yleensä tietoisia, eivätkä siis virallisen päätöksenteon tai kehittämisen perusteina, vaikka ovatkin läsnä. Vaikea juttu, mutta niin kiintoisaa!

Britzman laukoo:

- Ihminen vihaa oppimista, koska se merkitsee muutosta. Muutos on mielelle katastrofaalinen.
- Myös opettajat vihaavat opintojaan. He pitävät teoreettisia opintoja tarpeettomina luokkahuoneen todellisuudessa. Opiskelu ei valmenna heitä opettamisen epävarmuuden sietämiseen.
- Koulun suuri paradoksi on, että oppiminen yhdistetään rankaisuun.
- Ihminen on emotionaalinen olento, koulutus on emotionaalinen tapahtuma. Koulu herättää ymmärrettävästi tunteita.
- Opettaja on opettaessaan vastuussa niin maailmasta, jota hän ei ole luonut, kuin oppilaan mielestä, jota hän ei voi tuntea.
- Opettajan työssä on kyse luottamuksesta.
- Yhteiskunnan muutokset imeytyvät kouluun. Nykyinen yhteiskunta on ylikiihotettu ja paniikissa. Elämme sivistyksen ja humanismin alennustilaa.
-Tieto uudistuu huippuvauhtia ja roskatietoa liikkuu paljon. Opinnoistakin on tullut ylikiihdytettyjä ja bisneshenkisiä. Tästä seuraa mm. että taito syrjäyttää ideat ja auktoriteetti ja vastuu samaistuvat mielissä tekniikkaan.
- Tiedon kriisin keskellä koulutus on aikamme suuria kysymyksiä.

Nämä ovat tietenkin vain muutamia huomioita Britzmanin mittavalta tutkimus- ja julkaisu-uralta.

Miten opettaja voi hyödyntää tai käsitellä tämän tyyppistä ajatelua ja tietoa? On ihan varmaan että jokaista alitajuista motiivia ei voi tunnistaa edes pitkällisen itsekasvatuksen tai terapian perusteella. Tai että sivistyksen kriisiä voisi käsitellä tuntien suunnittelun yhteydessä. Saati että vaikeasti tunnistettavat sisäiset motiivit voisi nostaa arkityöhön, juuri tapahtuvaan hetkeen.
 Mutta tärkeistä asioista puhutaan.

Viittaan edelliseen blokkaukseen, jossa kerroin kuinka Reijo Wilenius viisaasti puolusti kasvatustieteen käytännöllistä tehtävää. Kasvattajien/opettajien on hyvä aika ajoin pohtia yhdessä vaikkapa sitä, mitä Britzman sanoo juuri meidän kouluyhteisölle ja itselleni. Keskusteluille ja omalle kasvulle olisi oltava aikaa. Jospa koulun rakenteeseen voisi liittää edes muutaman tunnin vuodessa opintopiiriä varten. Aikaa voisi varmaan ottaa informaation jakoon käytettävistä opekokouksista.

Kun nyt olen oman aikani herra, tilaan itselleni ihan oman Britzmanin.

2 kommenttia:

Laura Tuohilampi kirjoitti...

Pitääkö opettajan päästä helpolla? Vai onko niin, että helpolla pääsemisen seuraukset ovat yleensä edessä myöhemmin, kun taas vaivaa nähnyt nauttii työnsä hedelmistä pidemmällä aikavälillä? Jos näin on, kuten uskon, pääsee helpolla se, joka on valmis näkemään eniten vaivaa.

Samaa aihetta käsitellään muuten myös Peruskoulupesulan kahdessa uusimmassa postauksessa.

Rauno kirjoitti...

Otsikko oli toteamus, ei kysymys. Opettajan työ on niin antoisaa muun muassa siksi, että koko ajan pitää oppia, nähdä vaivaa. Oppimisajan järjestämistä ei työnantaja kuitenkaan yleensä tue, harmi kyllä. Niinpä on jokaisen opettajan omassa ajanhallinnassaan raivattava uuden oppimiselle ja kokemusten purkamiselle aikaa. Aina sitä ei arjessa järjesty.

Lähinnä pidin tuota lähtökohtaa, että sekä opettaja että oppilas vihaavat oppimista, melkoisen haastavana. Ymmärrän lauseen poleemisena, mutta siinä on varmasti myös jotain ihmisyyden ydintä mukana.