sunnuntai 27. lokakuuta 2013

Nivelet naksuvat

Luin taannoin metrossa Metro-lehteä. Aino Nieminen kirjoitti Lukijan kolumnissa otsikolla Pois yo-landiasta muun muassa seuraavasti:

Lukioon hakeudutaan usein siksi, että haaveissa siintävät jatko-opinnot. Siellä ei kuitenkaan ehditä valmistautua jatko-opintoihin - siellä valmistaudutaan ylioppilaskirjoituksiin.

Hauskasti sanottu, tavallaan. Ajatukseni lähtivät siitä liikkeelle. Kuulostaa nimittäin tutulta. Voisin vielä kuvitella että lukion kiire johtuu pitkälti siitä, että perusopetus ei ole valmistanut opiskelijoita lukioon.

Tämä nivelten jäykkä ketju on pitkä:
Esikoululaisille ei ole kotona annettu riittävästi valmiuksia. Ekaluokkalaiset eivät ole oppineet koululaisiksi esikoulussa. Kun luokanopettaja vaihtuu, ei edellinen opettaja ole opettanut luokkaa työtavoille ja monissa perusvalmiuksissa on puutteita. Tarvitaan kovasti paikkaamista. Yhtenäiskouluista huolimatta seuraavan kerran opetuksen epäonnistuminen näkyy kun siirrytään aineopettajajärjestelmään, yleensä seiskaluokalle mennessä. Oppilailla ei ole kuulemma useimmissa aineissa edes perustaidot ja -tiedot hallussa, saati että osattaisiin käyttäytyä. Toisen asteen koulutukseen mennessä ei ole yhtään helpompaa. Meni oppija sitten ammatilliseen koulutukseen tai lukioon, pitää opettajien lähteä ihan perusteista... Ja jos joku menee töihin, ei ole oikein valmiuksia työelämään.
Korkeakoulut eivät päästä edeltäjiänsä yhtään helpommalla. Lukioiden opetuksen taso huolettaa ja nyt on saanut kuulla, että opiskelijat eivät hallitse lainkaan korkeakoulussa vaadittavia työtapoja tai -välineitä.

Kyllä on opettajilla paikkaamista, ei ihme että tulee kiire!
Tuntuuko yhtään tutulta vai onko tämä näky vain mielikuvitukseni tuotetta?

Olen kohtuullisen pitkän opettajurani aikana pohtinut tätä ilmiötä ennenkin. Pitkän epäonnistumisen leimaketjun ja paikkailun voisi minusta välttää yksinkertaisesti vain kääntämällä ajatuksensa toiseen suuntaan. Oppilaat eivät palvele oppilaitoksia tai opettajien kunnianhimoa. He eivät valmistaudu koko ajan seuraavaan  oppilaitokseen, vaan suorittavat ne opinnot, jotka kulloisessakin vaiheessa  heillä edessä on. Opettajat eivät niinkään lähetä oppijoitaan seuraavalle opettajalle, vaan opettaja/oppilaitos ottaa vastaan aina uuden oppijasukupolven, ja esittää kolme kysymystä itselleen:

- Mitä nämä oppijat ovat  tähän mennessä oppineet?
- Mitä minun tulee opettaa lisää?
- Miten teen sen oppijoiden kannalta mielekkäästi?

Onko tarpeen ja mahdollista vähentää tähän ilmiöön liittyvää huonoa yhteisöllisyyttä eli lopettaa edellisen koulutusmuodon moittiminen? Minusta on.
Kaikki varmaan suorittavat omaa tehtäväänsä mahdollisimman hyvin. Ainoa oikea tapa on olla oppilaslähtöinen ja selvittää nivelvaiheessa noiden edellisten kysymysten vastaukset, vaikkapa tutustumalla paikan päällä edelliseen oppilaitosmuotoon, sen tavoitteisiin toimintaan ja oppilaisiin.

Oppijalähtöinen ehjä opinpolku kaipaa vielä paljon raivaustöitä, useinkin opettajien korvien välissä.

2 kommenttia:

Laura Tuohilampi kirjoitti...

Kiitos Rauno hyvästä tekstistä!
Opettajat ovat todellakin oppilaita varten, ei päinvastoin. Esimerkki jälkimmäisen vahingollisuudesta
http://peruskoulupesula.blogspot.fi/2013/10/koulu-aikakone-menneisyyteen.html

Rauno kirjoitti...

Kyllä luinkin sen kauhutarinasi. Olihan sen vain keksittyä, olihan? Yhä enempi pohdituttaa tuo kuilu virallisen koulun tavoitteet ja epävirallisen koulun toteutuma. Miten sen asetelmaan saisi muuttumaan?