Kirjoitin lokakuussa koulutuksen nivelvaiheista (Nivelet naksuvat) ja siitä miten aina vastaanottava puoli näyttää olevan se, joka voi antaa kritiikkiä luovuttavalle koulutusmuodolle. Kun ei olla opetettu sitä eikä tätä...
Kirjoituksen kärki oli siinä, että vastaanottavan laitoksen/opettajan tehtävä on ottaa selvää mitä ja miten oppilaat ovat oppineet ja sopeuttaa oma toimintansa lähtötilanteeseen ja omiin tavoitteisiinsa. Ja antaa luottoa kollegoille.
Ajatusta voisi nyt vähän vierittää eteenpäin, ilmiön syiden juurille. Minusta on usein tuntunut että kasvatuksen ja opetuksen ammattilaisilla on, ehkä ulkoistenkin tekijöiden takia, jotenkin käänteinen ammattiarvostuksen järjestelmä. Luokanopettaja osaa enemmän kuin lastentarhan opettaja (ja miten vaikeaa onkaan ollut hyväksyä sitä että koulutustaso on sama). Perusopetuksessakin maisterit (luokanopet/aineopet) ovat hiukan eri arvossa, vaikka samantasoinen koulutus onkin kaikilla. Uudet kaksoiskelpoiset opettajat ovat kummajaisia, jotka eivät kai osaa oikein mitään... Ja lukion opettajat ovat parempia kuin peruskouluun jääneet aineopettajat, hehän eivät ole raukat saaneet lukiosta virkaa! Entäpäs yliopisto! Siellä vasta parhaat opettajat on. Onkohan ammatillisen koulutuksen puolella hiukan tasavertaisemnpaa? Ainakaan sen puolen opettajat eivät varmaan saa usein vierailijoita vaikkapa lukioista tai yliopistolta. Jos näin ajatellaan, on kyse ajatusmallista että paremmalla palkalla vanhempia opettavat ovat suurempien pedagogisten haasteiden edessä, vai?
Ajatus-ja arvovirhe syntyy mielestäni siitä, että ainehallinnan vaativuuden ajatellaan kulkevan pedagogisen kyvykkyyden kanssa käsi kädessä. Silloin ei myöskään havaita sitä, että on pedagogisesti vaativampaa ja vaikeampaakin opettaa ihan nuoria oppijoita. Vaativuudella viittaan siihen, että koulutuksen ensiaskelet määrittävät oppijan käsitystä itsestään oppijana. Huonot tai hyvät kokemukset seuraavat vuosia ja ovat osin lähtemättömästi motivaation ja minäkuvaan vaikuttavia.
Nykyisellä oppimiskäsityksellä pitäisi voida jo alkaa rakentamaan toisenlaista näkyä oppijan opinpolkuun ja sen varrella vierailevien ammattilaisten työn vaativuudesta ja vastuusta. Jos ensimmäisinä kouluvuosina kaikki menee hyvin, voivat seuraavat opettajat rakentaa vankalle pohjalle. Siihen kuuluu oppijan halu oppia ja usko omaan kykyyn oppia. Lisäksi tarvitaan yhteisötaitoja, jotka mahdollistavat tehokkaan yhteisen oppimien prosessin. Jos tämä tehdään alusta alkaen hyvin, on opinpolku auki. Myöhemminkin voidaan puutteita paikata, mutta vaikeasti.
Missä tarvitaan siis pedagogisesti taitavimmat opettajat? Esikoulussa ja ykkös-kakkosluokilla tietysti. Meidän opettajien uteliaisuus kollegojen työtapoja ja osaamista kohtaan eri koulutusvaiheissa voisi olla suurempaa. Ja mieluiten niin päin että tiedostetaan mitä aiemmin on tehty ja arvostetaan sitä. Muuten jatkuu minusta ilmiö jossa vanhemmille oppijoille käytettävät opetusmenetelmät valuvat alaspäin. Siitä kertyy vain hiekkaa iloisen oppimisen rattaisiin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti